”Jeesus lähti sitten taas järven rantaan. Kapernaum sijaitsi aivan järven rannalla, joten Jeesus lähti taas vähän kauemmas kaupungista. Siellä oli rakennuksista vapaata järven rantaa. Siellä oli rauhallisempaa. Jopa kalastajien työnteon katseleminen oli rauhoittavaa. Samalla rannalla hän oli kutsunut ensimmäiset neljä opetuslastaan. Nyt hän ei kuitenkaan saanut olla rauhassa. Koko ihmisjoukko tuli hänen perässään, ja hän opetti heitä. Kalastajaveljekset Simon ja Andreas sekä Jaakob ja Johannes luonnollisesti seurasivat mestariaan kuullakseen, mitä hän tällä kertaa opettaisi kansalle. Kaikki opetus kuitenkin loppuu joskus […]
Juuri siksi ihmiset mieluummin keksivät irrationaalisia uhritulkintoja, jotka vapauttavat heidät omasta vastuustaan. Näiden argumenttien mukaan Jeesuksen Isä on edelleen väkivaltainen Jumala vaikka Jeesus nimenomaan väitti toista. René Girard[1] Krusifiksi kirkon alttarilla ei ole peiteltyä väkivallan oikeuttamista, vaan jatkuva muistutus Jumalan väkivallattomuudesta ja kaiken pyhitetyn terrorin vääryydestä.[2] Ristillä Jumala sanoutui lopullisesti irti siitä väkivallasta, jonka ihmiskunta oli vuosituhansien ajan projisoinut Jumalan ominaisuudeksi. Paradoksaalista kyllä, tämä oli sekä vakuuttavin että kaikkein käsittämättömin tapa viestiä Jumalan olemus ihmiskunnalle. Jeesus oli alusta loppuun asti […]
Verho repeää. Markuksen mukaan Jumala kyllä vastasi poikansa huutoon, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Aivan niin kuin ylipappi oli repinyt vaatteensa[1] tuomitessaan Jeesuksen jumalanpilkasta, niin Jumalakin nyt repi kaikkein pyhimmän paikan suojaksi kudotun raskaan ja senttejä paksun yhtenäisen verhon[2], jonka vain ylipappi sai avata kerran vuodessa Yom Kippur -juhlan yhteydessä: Silloin temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.[3] Kaikkein pyhin oli paikka jossa uhrien vaatijan maanpäällisen läsnäolon oletettiin olevan. Kun kaikkein pyhin paikka avautui nähtäväksi, se paljastui tyhjäksi. Pappien on […]