Pitkän perjantain tapahtumat kertovat ihmisyyden pimeimmästä ytimestä. Samassa kertomuksessa jotkut näkevät jotain häikäisevää. Toiset näkevät vain sen verran valoa että erottavat ihmisten hahmoja. Kolmannet eivät huomaa hetken pimeyttä sen enempää kuin sen keskelle syttyvää rakkauden valoakaan. Heille se on vain harmaata arkea, sitä samaa vanhaa ja tavallista. Sinne se kuitenkin tuli, kertomus siitä kuinka paljon Jumala tykkää ja pitää meistä. Ovatko nämä sopimattoman arkilämpöisiä sanoja ilmaisemaan kuolemaakin väkevämpää rakkautta? Eihän Golgatalla kukaan näyttänyt pitävän kenestäkään. Ihmiskunnan mustasta aukosta loisti himmeänä Jumalan rakkaus. Sinä iltana sitä ei kukaan nähnyt, mutta näin kristikunta on jälkeenpäin oppinut uskomaan.
Ristillä toteutui kaksi kertomusta päällekkäin. Ensimmäinen on se vanha tavallinen jossa yksi uhrataan, jotta muut voisivat jatkaa rauhassa elämäänsä. Toinen on kertomus Jumalan paljastavasta ja pelastavasta uhrautumisesta.[1] Ensimmäisen kertomuksen juoni on kaikille ilmeinen jo ennen kuin se on edes toteutunut. Toisen kertomuksen juoni alkoi avautua vasta tapahtumien jälkeen. Se on toteuttanut itseään ja samalla paljastanut uusia salaisuuksiaan tähän päivään asti. Ensimmäinenkin kertomus vielä toistaa itseään, mutta sen vakuuttavuus on heikkenemässä ja sen pahuus on käymässä ilmi.
Jeesus antautui tavallemme selviytyä hengissä tuottamalla uhreja, vakuuttaakseen meille ettei se ole enää välttämätöntä. Hän tuli pelastamaan meidät ihmiskunnan sairaskertomuksesta.[2] Hän antautui sille pahuudelle josta halusi meidät pelastaa. Jeesus ei tullut pehmentääkseen Jumalan sydäntä vaan meidän. Hän ei kuollut antaakseen Jumalan vihalle otollisen sijaiskohteen, vaan paljastaakseen mihin meidän vihamme perimmiltään osuu.
Hän antautui vihollistensa hylkäämiksi osoittaakseen että oli heidän ystävänsä. Jeesus osoitti että Jumala ei tarvitse meidän ja heidän välistä erottelua. Kaikki ovat hänen suopeutensa kohteita. Vihollisetkin ovat anteeksiannettuja.
Yleisimmän selityksen mukaan Jeesus saattoi elämänsä aikana julistaa syntejä anteeksi vain ennakoiden omaa kuolemaansa niiden sovituksena. Mikään Jeesuksen omassa opetuksessa ei kuitenkaan viitannut siihen. Hän julisti Jumalan varauksetonta ja hinnatonta syntien anteeksiantoa vetoamatta millään lailla niistä maksettavaan hintaan tulevaisuudessa. Jeesuksen Jumala ei vaatinut veriuhria voidakseen tai halutakseen antaa anteeksi. Jeesus oli täysin vakuuttunut siitä että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi.[3] Hän uskoi näin ilmaisevansa taivaallisen Isänsä hyvää tahtoa ihmisiä kohtaan. Siitä hän piti kiinni äärimmäisen väkivaltaiseen loppuun asti.
Isä oli läsnä pääkallonkukkulalla, ei sivustakatsojana vaan sen ehdottoman rakkauden lähteenä, joka teki Jeesukselle mahdolliseksi pysyä ehdottoman anteeksiantavana kuolemaansa asti. Poika kieltäytyi loppuun asti pyytämästä avukseen Isän ylivoimaista valtaa. Isä kieltäytyi loppuun asti pyytämättäkin käyttämästä sellaista. He olivat pyrkimyksessään yhtä. Heillä oli sama mieli. Minun mielikuvitukseni ei riitä arvailemaan kumman kärsimys Golgatalla oli toista suurempi. Jumala on ristiin naulitun Jeesuksen näköinen.
Vahvaa tekstiä. Kiitos.