Jeesus oli merkitty mies jo kauan ennen kuin hän saapui Jerusalemiin.[1] Hän oli itsekin jo kauan aavistanut ympärillään kuohuvien voimien kulminoituvan veren vuodatukseen. Silti hän kulki päättäväisesti sitä päin. Tarkoin mitoitetuilla provokaatioilla hän houkutteli metsästäjän toisensa perään jäljilleen. Kenellekään hän ei antanut aihetta äkkinäisiin ratkaisuihin. Hän väisti hänelle viritetyt ansat tavalla, joka vain kiihotti metsästäjien saaliin himoa. Näytty siltä, että hän suorastaan keräsi kaikki tahot kantamaan vastuuta siitä tappamisen halusta, joka kaikilla kuitenkin oli. Kertaakaan hän ei tehnyt mitään väistääkseen kohtaloaan. Päinvastoin, Temppelin häpäiseminen ja sen johdon paljastaminen roistoiksi vain vahvisti jo olemassa olevaa päätöstä. Keskenäänkin taistelevat tahot alkoivat nyt fokusoida energiansa Jeesukseen, eikä toisiinsa. Kilpailijat olivat ikivanhalla intohimolla löytämässä yhteisen vihollisen. Vihollisena Jeesus ärsytti koko ajan, mutta ei silti noussut avoimeen kapinaan. Hän väisteli ja pakeni jatkuvasti, mutta ei kadonnut koskaan. Hän piti kaikki kintereillään, mutta ei antanut kenellekään oikeaa syytä käydä kiinni. Mihin hän oikein pyrki?
Oli kaksi päivää pääsiäiseen ja happamattoman leivän juhlaan. Ylipapit ja lainopettajat miettivät, millaisella juonella he saisivat Jeesuksen käsiinsä tappaakseen hänet.
“Ei kuitenkaan kesken juhlan», he sanoivat, ”ettei kansa ala mellakoida.”[2]
Suurin osa pappien ylimystöstä oleskeli temppelissä[3] tai sen välittömässä läheisyydessä pääsiäisjuhlan aattona. Roomalaisten sanelemin rajoituksin he edustivat korkeinta oikeutta, täydellisintä tietoa ja vahvinta hallintoa. Yksikään juutalainen ei ollut heidän valtansa ulkopuolella. Jo maanantaina, heti temppelihäväistyksen jälkeen, he olivat ties kuinka monennen kerran päättäneet, että Jeesuksen pitää kuolla. Uhrieläinten kauppaamisen keskeyttäminen oli ehdottomasti liikaa. Uhraamista ei voinut keskeyttää joutumatta itse uhriksi. Täytyi vain löytää oikea tapa, sopiva hetki ja pätevä syy.
Tässä vaiheessa johtajat vielä aliarvioivat vaikutusvaltaansa kansan suhteen. He pelkäsivät käyttää liian ilmeistä ja suoraa väkivaltaa, koska Jeesuksen hetkellinen kansansuosio näytti vaarallisen vahvalta.
Jeesuksen suosio kansan parissa oli paljon heikompi ja häilyvämpi, kuin temppelin johtajat uskoivat. Sitä paitsi se oli juuri sellaista suosiota, jota Jeesus ei itse halunnut, eikä sitä siksi millään tavalla ruokkinut. Johtajat kuitenkin pelkäsivät, koska tiesivät, että heihin kohdistui paljon pelonsekaista kunnioitusta ja vanhaa kaunaa, joka ärsytettynä saattoi kääntyä vihaksi. Siksi heidän piti varovaisesti, ketään provosoimatta ja roomalaisia suututtamatta.
Juhlan aikana Jeesukseen ei voinut julkisesti kajota ja pääsiäisen jälkeen voisi olla liian myöhäistä. Heidän täytyisi päästä Jeesukseen käsiksi väkijoukon huomaamatta ja hoitaa hänet pois päiväjärjestyksestä, ennen kuin kansa ehtisi reagoida mihinkään.
[1] McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 99.
[2] Mark 14:1,2. Matt 26:1-5. Luuk 22:1,2. Joh 11:47-53.
[3] Verhoeven Paul. Jesus Nasaretilainen. Into. Helsinki 2012. s. 41.
