12-vuotiaana temppelissä
Luuk2:40.Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.
Jeesuksen nuoruuden tarinoihin on kuulunut kertomuksia siitä päivästä, jolloin roomalaiset tulivat. Vain viisi vuotta Jeesusta vanhemmat orpolapset olivat kertoneet, miten silloin menettivät vanhempansa roomalaisten kukistaessa kapinalliset. He olivat tehneet sen niin brutaalisti, että muisto siitä kauhistuttaisi monta sukupolvea eteenpäin. Kaikkien tuli tietää, mitä Rooman uhmaaminen tarkoittaa.
Jeesuksen tietoisuuteen iskostui alusta asti kaikkien valtojen ja voimien tapa hallita tuottamalla kuolemaa. Maan valtiaat varjelivat elämää tappamalla.
Alistunut järjestys oli kuitenkin palannut Galileaan, ja kukin yritti löytää uudestaan paikkansa ankeasta arjesta. Onneksi roomalaiset antoivat heidän vapaasti harjoittaa uskontoaan.
Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille.[1] Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli.
Tällä Luukas korostaa Jeesuksen vanhempien hurskautta ja kuuliaisuutta uskonnon sanelemille traditioille. Yom Kippur oli vuoden kohokohta. Juhlan kohokohtaa harva pääsi näkemään. Silloin ylipappi meni kaikkein pyhimpään ja valeli viattoman ja virheettömän lampaan verta armoistuimen päälle. Se oli kauhistuttava Jumalan läsnäolon paikka, johon pappi uskalsi mennä ainoastaan karitsan veren suojassa. Papin nilkkaan oli sidottu naru, josta hänet voitaisiin vetää ulos siinä tapauksessa, että hän kuolisi Jumalan läsnäoloon. Sen jälkeen täydellinen vuohi tuotiin alttarin eteen, Pappi laski kätensä sen päälle ja tunnusti kovaan ääneen kansan syntejä. Kansa yhtyi synnintunnustukseen ja niin kaikkien synnit välittyivät papin käsien kautta tämän vuohen kannettavaksi. Syntipukkia ei voinut uhrata alttarilla, koska se ei ollut enää viaton, vaan täynnä syntiä. Siksi se ajettiin kirousten ja solvausten saattelemana kaupungin ulkopuolelle erämaahan kuolemaan.[2] Tämä kauhistuttavan kuuloisen metelin Jeesus kuuli, vaikka ei valtavan väkimäärän tungoksesta nähnyt mitä siellä oikein tapahtui. Onneksi hänelle oli tarkkaan selitetty mitä tulisi tapahtumaan ja miksi se oli niin tärkeää. Muuten hän olisi varmasti pelästynyt aikuisten miesten hillittömän vihamielistä käytöstä. Ei hän arjessa koskaan ollut sellaista joutunut todistamaan
Jälkeenpäin aikuiset näyttivät kuitenkin hyvin helpottuneilta – suorastaan onnellisilta. Joten jotain hyvää oli varmasti tapahtunut. Niin hän ainakin yritti uskoa.
Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin.
Niin suuren vaikutuksen tämä juhla oli nuoreen miehenalkuun tehnyt, että hän jäi kysymyksiä täynnä vaeltamaan valtavan temppelin esipihalla ja lähikortteleissa. Suuren seremonian jälkeen kaikki olivat anteliaalla ja huolehtivaisella mielellä, eikä Jeesuksella siksi ollut mitään hätää. Hän oli tervetullut osallistumaan mihin ruokaseuraan tahansa. Väen hajaantuessa hän huomasi, että lähempänä temppeliä kokoontui kyseleviä ja keskustelevia ryhmiä arvokkaasti pukeutuneiden pappien ja kirjanoppineiden ympärille. Hekin olivat nyt sen verran hyväntuulisen oloisia, että Jeesuskin uskalsi heitä varovaisesti lähestyä.
Eivät Maria ja Joosefkaan hänestä huolta kantaneet. Olihan hän jo vuoden kuluttua miehen ikäinen ja naimakelpoinen. Nämä vaellukset tapahtuivat suku- ja kyläkunnittain, joten vanhemmilla oli hyvä syy olettaa Jeesuksen olevan jossain kotikyläkaravaanin osassa hyvässä tallessa.
Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
Se olikin valtaisampi tehtävä, sillä kaupungista purkautui juhlien jälkeenkin vielä kymmeniätuhansia ihmisiä.
Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä.
Temppeli ei siis todellakaan ollut ensimmäinen paikka, jossa he olettivat löytävänsä poikansa. Ehkä he menivät sinne vain pyytääkseen kaupungin johtajilta apua ja hämmästyivät nähdessään poikansa istuvan oppineiden seurassa. Kolmen päivän etsinnän jälkeen jälleennäkemisen riemu ja raivo olivat kohtalaisen sekaisin esikoisensa löytäneiden vanhempien rinnassa.
Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia.
Täällä tämä poika oli viettänyt jo kohta kolme vuorokautta maan arvostetuimpien oppineiden seurassa. Hän oli jo pari yötä viettänyt jonkun temppeliaristokraatin palvelijan huoneessa ja syönyt parempaa ruokaa kuin Nasaretissa oli koskaan edes nähnyt. Luukas antaa mielikuvan melkein vertaisten istunnosta, joka oli jatkunut jo kolmatta päivää. Jeesus kysyi opettajilta hämmentäviä kysymyksiä ja paljastamatta suoraan, että hekin puolestaan tekivät hänelle kysymyksiä, Luukas kertoo heidän ihmetelleen hänen vastauksiaan.
Joka tapauksessa ilmassa oli jännitystä ja haastetta.
Jeesus oli nyt vieraillut perheensä kanssa täällä joka vuosi. Alkoiko hän jo tässä vaiheessa vaistota, että tämän temppelin olemuksessa oli jotain, mikä ei sopinut yhteen hänen sisikuntansa kanssa? Hänhän oli jo erämaan hiljaisuudessa oppinut sisäisesti keskustelemaan taivaalliseksi isäksi mieltämänsä Jumalan kanssa. Minkälaiselta tämä Jumalalle pyhitetty marmorinen ja kultainen, kovaääninen ja haiseva teurastamo on alkanut näyttäytyä maalaispojan silmissä? Ehkä Jeesus oli viime vuosien vierailujen jälkeen mennyt kotiin kyselläkseen kotikaupunkinsa oppineilta lisää. Fariseukset olivat innokkaita opettamaan uteliasta oppilasta itsekin lukemaan kirjoituksia.
Ehkä hän oli jo ehtinyt tutustua kansansa profeettaan Amokseen, joka Jumalan puolesta oli sanonut suorat sanat näistä rituaaleista:
Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.[3]
Temppelissä Jeesus näki, kuinka veri virtasi kuin vesi ja käsittämätön riippuvuus uhraamisesta virtasi kuin patoamaton joki.
Eikö kansan ehkä kuuluisin profeetta Jeremia ollut sanonut ihan suoraan, että:
Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: »Turha teidän on erotella polttouhrien ja teurasuhrien lihoja, syökää vain itse ne kaikki! Kun minä vein teidän isänne pois Egyptistä, en minä antanut heille määräyksiä poltto- ja teurasuhreista.[4]
Silti kaikki tiesivät, että kyllä antoi. Mooseksen kirjat olivat täynnä yksityiskohtaisia uhraamiskäskyjä ja kaikki tiesivät niiden tulleen suoraan Jumalalta.
Väkevin ja lapsesta varmaan mieleen jäävin uhri oli Yom Kippurin yhteydessä uhrattu pukki, jota ei tapettukaan, vaan ajettiin kansan kiusaamana häpeäkujaa pitkin erämaahan. Tämä syntipukkiparka joutui kantamaan koko kansan rikkomukset ulos kaupungista. Jotain vastaavaa Jeesus oli joskus nähnyt tapahtuvan myös lasten kesken, kun joku vain ajettiin kaikkien vihaamana pois porukoista. Tämäkö todella oli Jumalan ratkaisu ihmisten keskinäisiin riitoihin?
Kuka tämän ristiriitaisen perinnön tekisi uskottavan ymmärrettäväksi 12-vuotiaalle pojalle, joka yöt päivät oli miettinyt näitä asioita? Vai pitäisikö hänen itse tutkia kansansa rikkinäistä kirjallista perinnettä ja valita mihin uskoo ja kehen samaistuu?
Näihinkö teemoihin liittyviä kysymyksiä Jeesus oli esittänyt oppineille ja papeille? Näistäkö ristiriidoista hän oli rohjennut ilmaista omia mielipiteitään alan asiantuntijoille? Vai miksikö he niin suuresti ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia? Jostain todella olennaisesta heidän on täytynyt keskustella, koska Jeesuksen oppineisuus ei todellakaan ole voinut riittää juutalaisille tyypilliseen lillukanvarpaista kiistelemiseen.
Nämä ovat tietenkin vain valistunutta arvailua siitä, mistä he mahdollisesti keskustelivat. Nyt häntä kuitenkin tultiin hakemaan kotiin.
Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: »Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.»
Miksi juuri Maria, vastoin juutalaisten sopivuussääntöjä, puhui kummankin puolesta? Oltiinhan nyt selkeästi pyhien miesten reviirillä, eikä täällä naisten kuulunut aukoa päätään. Miksi Joosef oli niin hiljaa, vaikka juuri hänen olisi pitänyt olla perheen johtaja? Oliko hän häijyjen huhujen lannistama mies, joka epäili omaa arvoaan miesten joukossa? Emme tiedä.
Maria puhui niin kuin äidit puhuvat, kun kuvittelevat, että lasten elämän pitää pyöriä vanhempien ympärillä, kunnes heidät saadaan kasvatettua lisääntymiskelpoisiksi. Marian suuttumukselle oli koko kulttuurin tuki. Kunniakulttuurissa karavaanista karannut kakara oli häpeäksi vanhemmilleen. Isälleen tottelemattomalle uppiniskaiselle pojalle oli Mooseksen laissa määrätty ankarin mahdollinen rangaistus.
Jeesuksen vastaus ei suinkaan lieventänyt vanhempien häpeää, pikemminkin päinvastoin:
Jeesus vastasi heille: »Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?»
Ensinnäkin Jeesus vastaa moitteeseen moitteella. Hän ihmettelee, miksi he eivät vieläkään näytä ymmärtäneen, että Jeesuksella oli kutsu olla Isänsä kanssa.
Kypsän ihmisen itseymmärrykseen kuuluu sen tajuaminen, että edes omat vanhemmat eivät tiedä jälkeläistensä sisämaailmasta juuri mitään, ellei siitä heille kerrota. Esimurrosikäinen lapsi elää vielä siinä harhassa, että vanhemmat kyllä tietäisivät mitä lapsi tarvitsee, tuntee ja tahtoo, jos vain rakastaisivat häntä tarpeeksi. Hänelle tulee pettymyksenä, että vanhemmille pitää alkaa selittää itseään. Miksi he eivät nyt ymmärrä, kun ovat tähänkin asti selittämättä osanneet pitää huolta lapsen perustarpeista? Miksi vanhemmat näyttävät tulevan tyhmemmiksi sitä mukaa, kun lapsi alkaa vihdoin ymmärtää asioita?
Myöhemmin Jeesus kyllä harjaantuisi ihmisten ymmärtämättömyyden ennakoinnissa. Nyt hän ei vielä ollut siihen kypsä. Ei Jeesuksen sosiaalinenkaan tilannetaju vielä ollut ihan aikuisen miehen tasolla. Hänhän oli Joosefin kuullen ja kaikkien edessä puhunut omasta isästään, kuin se ei olisikaan juuri se mies, joka oli vaimonsa kanssa tullut häntä hakemaan. Joosefin korvissa sellainen kuulosti luultavasti julkealta ja kiittämättömältä häpäisyltä. Näinkö hän tuli kiitetyksi siitä, että oli epäitsekkäästi kasvattanut toisen lasta omanaan ja varjellut hänen kunniaansa kohtelemalla häntä niin kuin oikeaa esikoista kohdellaan. Hän oli tunnustanut pojan omakseen. Nytkö poika kielsi hänet? Vai mitä tämä oikein tarkoitti?
Näin Jeesus tuli myös ruokkineeksi huhuja, joiden mukaan Joosef ei ollutkaan hänen oikea isänsä? Tämän jälkeen siitä kuiskittaisiin kaukaisempienkin sukulaisten sapattiseurojen jälkiturinoissa. Sellainen olisi noloa ja kiusallista, mutta olihan poika kuitenkin löytynyt. Turhaa tässä on teologisilla arvoituksilla ja menetetyllä maineella itseään kiusata.
Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti. Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen.
Jeesus oli ensimmäistä kertaa ilmaissut, että hänellä taitaa olla maallista perhettä isompi kutsumus ja että hänen vanhempiensa olisi parempi tottua siihen ajatukseen. Silti hän teki, mitä sen ikäisen pojan tulee tehdä, palasi kotikylään ja pysyi vanhemmilleen kuuliaisena. Joosefin reaktioista ei puhuta mitään, mutta Maria teki, mitä oli oppinut tekemään jo 12 vuotta aiemmin:
Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä, ja tutkiskeli niitä siellä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mitään, mutta ainakaan hän ei antaisi unohtamisen estää häntä joskus löytämästä lisää ymmärrystä siitä, mihin suurempaan tarkoitukseen itse oli kietoutumassa synnytettyään tämän erityisviisaan pojan. Häneltä puuttui ymmärrystä, mutta ei kärsivällistä nöyryyttä etsiä sitä.
Samaan aikaan yksi tämän maiseman antisankareista levitti Roomalaista sivistystä Germaniassa. Roomalainen kenraali Varus, joka Jeesuksen syntymän ja Herodeksen kuoleman jälkeen oli tukahduttanut kapinoinnin ristiinnaulitsemalla tuhansia juutalaisia, oli nimitetty Germanian maaherraksi. Keisari Augustus oli pitänyt hänen toimiaan Juudeassa niin tehokkaina, että sai kunnian laajentaa Rooman imperiumia kohti pohjoista. Germaanit vihasivat roomalaisten tapoja ja veroja melkein yhtä paljon kuin juutalaiset ja siksi keskenään riitaiset heimot pystyivät Arminiuksen johdolla nousemaan ylivoimaista Roomaa vastaan. Teutoburgin metsässä Germaanit onnistuivat murskaamaan Varuksen armeijan. Se oli hänelle niin suuri häpeä, että hän teki taistelun lopussa itsemurhan heittäytymällä miekkansa päälle.[5] Niin oli hänen isänsäkin tehnyt 50 vuotta aiemmin oman hävityn sotansa jälkeen.[6] Sellaista oli roomalaisittain kunniallinen tapa kärsiä tappionsa. Siihen pysähtyi Rooman laajentuminen Reinille. Arminius puolestaan kasvoi myyttiseksi sankariksi, joka myöhemmin nostettiin saksalaisen nationalismin pioneeriksi, joka aikanaan oli kääntyvä juutalaisuuden uudeksi viholliseksi.
Näistä sodista kyllä tiedotettiin Herodes suuren hallinnoimissa kreikankielisissä kaupungeissa, ja on mahdollista, että Jeesuskin kuuli niistä huhuja.
Jeesukselle karttui ikää ja viisautta;
Jeesuksen aikaiset historioitsijat eivät yleensä vaivautuneet kertomaan tarinoita sankareittensa lapsuudesta. Freud ja Jung eivät vielä olleet ehtineet opettaa heille, kuinka lapsuuden kokemukset voivat muovata ihmisen käsitystä itsestään ja elämänsä tarkoituksesta. Ihmisen katsottiin syntyvän tietyillä luonteenpiirteillä ja tietyllä kohtalolla, joka aikanaan kyllä kävisi kaikille ilmeiseksi.[7] Siinä mielessä Luukkaan lyhyttä kuvausta Jeesuksen kutsumuksen asteittaisesta kehityksestä voidaan pitää poikkeuksellisena.
Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.
Eli kaikki oli vielä hyvin. Vanhemmat olivat ylpeitä pojastaan, kaverit tykkäsivät, tytöt ihailivat ja naapurit arvostivat. Tästä kuka tahansa saattoi päätellä, että nuorukainen oli Jumalan erityisessä suosiossa. Jeesuksen sisaruksista Luukas ei tässä vaiheessa puhu mitään, vaikka niitä ilmeisesti oli jo useampi.
Yksi asia kuitenkin ihmetytti. Jostain syystä Jeesuksen vanhemmat eivät naittaneet poikaansa kenellekään, vaikka moni perhe oli varmasti salaa yrittänyt neuvotella asiasta heidän kanssaan. Olihan Jeesus ilmeisen turvallinen kumppani, joka hyvin palvelisi kenen tarhansa nuoren neidon hengissä selviämistä tässä viheliäisessä köyhyyden ja kärsimyksen maailmassa. Moni suku olisi mielellään myynyt tyttärensä Jeesuksen vaimoksi. Melkein kaikki Jeesuksen ikätoverit oli jo naitettu sopiviin perheisiin viimeistään 18-vuotiaina. Kuka vastusti Jeesuksen naittamista? Vai hänkö itse oli ilmaissut vanhemmilleen, että hänellä oli perheen perustamista isompi kutsumus?
Kun Jeesus tuli naimaikään, hänen kasvatti-isänsä oli jo kuollut, eikä Maria mielellään olisi raaskinut luopua hyvästä elannon ansaitsijasta hyvääkään korvausta vastaan.
Todellisuudessa taloudelliset kysymykset olivat toissijaisia. Olihan Marjalla nuorempiakin lapsia pitämässä hänestä huolta. Hän ei vain pystynyt unohtamaan Simeonin ennustusta, jonka mukaan miekka oli lävistävä hänen sydämensä Jeesuksen tähden. Ehkä hän aavisti jotain, jonka takia hän ei halunnut edes kuunnella mitään vihjauksia sopivasta morsiamesta. Hän ei halunnut altistaa kenenkään toisen naisen sydäntä samalle miekalle.
Muuten kaikki oli ihan hyvin, eikä kukaan ollut Jeesuksen takia provosoitunut vielä mistään. Oliko Jeesus itse provosoitunut mistään näkemästään? Missä vaiheessa hän alkoi miettiä oman elämänsä tarkoitusta? Sopeutuiko hän täysin isältään oppimaansa ammattiin vai alkoiko hän jossain vaiheessa miettiä sille vaihtoehtoja? Milloin hän alkoi miettiä identiteettiään ja mahdollista kutsumustaan johonkin erityiseen?
Tuskin hän heti synnyttyään mietti, että tältäkö tämä Jumalan pojan ihmisenä oleminen nyt tuntuu. Kun hän oli äidiltään joskus kysynyt, mistä oli saanut nimensä, Maria oli vain katsellut häntä rakastavasti ja sanonut, että enkeli oli antanut hänelle nimen. Ei siinä mitään erikoista ollut. Niin varmaan kaikki äidit sanoivat esikoisilleen. Silti Marian tapa katsella poikaansa oli aina ollut vähän kummallinen. Muut äidit katselivat lapsiaan niin kuin tuntisivat heidät liankin hyvin, mutta Marian katse oli salattuja kysymyksiä täynnä. Joskus vanhemmat vilkaisivat toisiinsa, kuin heillä olisi ollut joku häneen liittyvä salaisuus, mistä ei voinut koskaan puhua.
Heidän sanattomien viestiensä kautta Jeesuksesta tuli vähitellen itselleenkin arvoitus. Olihan kansan historia täynnä kertomuksia miehistä ja naisista, jotka Jumala oli valinnut jotain tiettyä tehtävää varten. Tosin siitä oli jo pitkä aika. Nyt kansa eli kuin Jumala olisi heidät tyystin unohtanut. Vieraan vallan alla eläminen oli jokapäiväistä unelmien turruttamista. Jokaisen uuden sukupolven oli entistä vaikeampaa uskoa, että Jumala koskaan enää puuttuisi heidän elämäänsä.
Jostain syytä Jumala ei Jeesukselle ollut koskaan kovin kaukainen. Hiljainen hän oli kyllä, niin kuin hänen isänsäkin oli ollut kuolemaansa asti. Vaikka Jeesuskaan ei rukoilut kuin sapattina muiden kanssa, kaikki hänen ajatuksensa olivat Abban läheisyydessä ajateltuja. Joskus hänestä tuntui, että joku ajatteli hänen kanssaan. Kun hän niissä mietteissä etsiytyi yksinäisyyteen, sisäinen vuoroajattelu muuttui ajoittain jonkinlaiseksi keskusteluksi Abban kanssa. Silloin vasta hän ymmärsi, että tuotahan hänen isänsäkin oli varmaan tehnyt. Jeesus oli usein katsellut, kuinka Joosef työtä tehdessäänkin oli sen näköinen, kun olisi sisäisesti seurustellut jonkun kanssa. Ne olivat sellaisia hetkiä, jolloin isää ei saanut häiritä turhilla kysymyksillä. Sama rauhallinen sisäinen dialogi oli Joosefin kasvoilla, kunnes hänen hengityksensä loppui ja yksi kyynel valui hänen korvaansa.
Jeesus ei ollut koskaan puhunut paljoakaan isänsä kanssa, mutta kaivaessaan hänelle hautaa Jeesus oli huomannut, kuinka tuo Joosefin sisäinen keskustelu oli jatkunut hänessä. Silloin hän oli ensimmäisen kerran aikuisena itkenyt kaikkien nähden.
2. Kotikylä Nasaret
Jeesuksen kotikylän läheltä tehtyjen hautalöytöjen perusteella seutu on ollut asuttuna ainakin yhdeksän tuhannen vuoden ajan ennen Jeesusta. Silti kaupunki oli merkitykseltään niin mitätön, ettei sitä edes mainita Talmudissa, joka luettelee Galilean 63 kaupunkia. Korkeintaan parintuhannen asukkaan kaupunki tarjosi työvoimaa ympäröivälle maaseudulle ja lähellä oleviin suurempiin kaupunkeihin,[8] kuten muutaman kilometrin päässä olevaan Sepforikseen.
Jeesuksen varhaislapsuudessa Varuksen legioonat olivat tukahduttaneet Sepforiksessa syntyneen kapinan tuhoamalla koko kaupungin, tappamalla sen miesväestön ja viemällä loput orjiksi.[9] Herodes Suuren poika, Antipas, alkoi jälleenrakentaa Sepforista. Hän teki siitä Galilean pääkaupungin ja houkutteli kreikkalaisia sen uusiksi asukkaiksi[10] rakentamalla sinne helleenisen kulttuurin monumentteja, 4000 hengen amfiteatterin ja useita temppeleitä kreikkalaisille jumalille. Vastakohtana juutalaisten omiin kaupunkeihin, Sepforis oli täynnä ylellisiä huviloita, päällystettyjä katuja, valkoista marmoria ja jalopuuta. Antipas antoi kaupungille uuden nimen Autokratoris. Sillä hän teki kunniaa omalle valtiaalleen, miehelle, joka johtaa itsekseen, ilman ylempiä, eli keisari Augustinukselle.
Nasaretin lähellä oleva valtava Sepforiksen rakennustyömaa tarjosi ansaintamahdollisuuden myös Joosefille, Jeesukselle ja hänen pikkuveljilleen. Markuksen mukaan[11] Jeesus oli jonkinlainen rakennusmies, tektōn, ehkä kirvesmies, kivenhakkaaja tai rakennustöiden yleisosaaja. Jotkut ovat sen tähden päätelleet Jeesuksen kuuluneen sosiaalisen keskiluokkaan, mutta ei siihen aikaan mitään keskiluokkaa ollut – ainakaan Galileassa. Oli vain Roomaan tai Jerusalemiin kytkeytyneitä rikkaita ja heidän elintasonsa köyhiä palvelijoita. Puuseppä oli maanviljelijän kaltainen ikipuurtaja, vailla juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia nousta omistajaluokkaan. Maata viljelevällä oli sentään maansa, vaikkei sitä omistanutkaan. Rakennusmies oli päiväpalkkalaisena vain muutaman työpäivän päästä nälänhädästä.[12] Jos Jeesus todellakin ansaitsi toimeentuloa perheelleen puuseppänä, se oli jatkuvaa kellumista absoluuttisen köyhyyden pinnalla.
Sepforiksen työmailla Jeesuksella oli hyvä mahdollisuus tutustua kreikkalaiseen kulttuuriin ja kieleen. Saattaa olla, että hän roomalaisten päivätyöläisenä oppi sen verran kreikkaa, että pystyi vaihtamaan ajatuksia myös pakanoiden kanssa. Hänen oma äidinkielensä oli aramea. Hepreaa hän osasi sen verran, että pystyi muistamaan jatkuvasti resitoituja vanhan testamentin tärkeimpiä kirjoituksia ja tarvittaessa toistamaan niitä ääneen, joskin galilealaisella murteella vääntäen, jota Jerusalemin oppineet ja Juudean maakunnan asukkaat pitivät maalaismoukkien mongerruksena.[13]
Kun Jeesus oli noin parikymppinen ja keisari Augustinus kuollut, Herodes Antipas siirsi rakennustyömaansa Galilean järven rannalle. Sinne hän alkoi rakentaa uutta uljasta pääkaupunkia, joka voisi kylpylöineen ja ylellisyyksineen kilpailla mahtavuudellaan Isänsä Herodes Suuren rakentaman Kesarean kanssa.
Samalla hän alkoi kaupallistaa suuren järven antimia ja rannalla olevia lähteitä. Näin hän pystyi myös keräämään entistä enemmän veroja Roomalle. Uusien verolähteiden ansiosta hänen ei tarvinnut kurittaa Galilean maanviljelijöitä uuteen verokapinaan asti.[14] Tämän kaupungin hän nimitti uutta Rooman keisaria imarrellakseen Tiberiaaksi. Antipas varmaan toivoi sen seurauksena tulevansa nimitetyksi koko Juudean hallitsijaksi eli kaikkien juutalaisten kuninkaaksi. Ei Luukas turhaan kerro Jeesuksen kutsuneen Antipasta ketuksi.[15]
Galilealaisille Tiberias oli kuitenkin pysyvästi epäpyhä kaupunki, koska Antipas oli röyhkeästi laajentanut sitä juutalaisten hautaismaan päälle.[16]
Työmaa oli kauempana Jeesuksen kotikylästä, mutta on hyvin mahdollista, että Joosefin perheen miehet ovat hakeneet työtä sieltäkin. Ehkä Galilean järven länsiranta kalastajakylineen ja majapaikkoineen tuli Jeesukselle tutuksi Kapernaumin kaupunkiin asti, jonne hän myöhemmin muutti. Evankelistat eivät mainitse näitä kreikankielisiä suurkaupunkeja lainkaan, vaikka niiden vaikutus Jeesuksen elinympäristöön oli varsin painava. Jeesus kasvoi juutalaisen ja kreikkalaisen kulttuurin rajapinnassa ja tunsi hyvin oman kansansa huolen kreikkalaisten tapojen ja uskomusten turmiollisesta vaikutuksesta yhden Jumalan kansaan.
Nasaretia ympäröivät viljapellot, kylvämisen ja sadonkorjuun eri vaiheet, viinitarhat ja niihin liittyvät omistussuhteet, viikunapuut ja kedon kukkaset maalasivat Jeesuksen sielunmaisemaa ja rikastuttivat hänen myöhempää opetustaan.
3. Kotimaakunta Galilea
Tämä maalaisidylli oli osa Galilean maakuntaa, joka puolestaan oli osa Palestiinaa, monen kulttuurin ja kansan sulatusuunia, jota Israelin kansa oli pitänyt kotimaanaan jo noin tuhat vuotta. Roomalaiset pitivät heitä ateisteina, koska eivät piitanneet imperiumin jumalista, mutta antoivat heidän kuitenkin harjoittaa omaa uskontoaan, koska olivat tulleet siihen tulokseen, ettei mikään muu olisi mahdollista. Niin sitkeästi tämä kansa piti yhdestä ainoasta Jumalastaan kiinni.
Herodes suuren kuoltua Jeesuksen syntymän aikoihin Rooman hallinto tuli entistä tiukemmin osaksi Galilean arkea. Antipaan isän palatsit olivat kauempana Juudean maakunnassa. Sepforiksen ja Tiberiaan kaupunkien muuttuminen pääkaupungeiksi merkitsi Galilean verotuksen kiristymistä, alueen kreikkalaistumista ja sotilaallisen valvonnan tehostumista.[17] Maakunnan hallintoon osallistui roomalaisten varttikuninkaan lisäksi Jerusalemin papillinen aristokratia, joka oli yhteistyössä valloittajien kanssa. Kaikilla oli oikeus verottaa Galilean maakunnan työtä tekevää väestöä.[18]
Hyvinvoinnin tuottajien ja siitä nauttivien välinen luokkaero oli valtava. Vaikka Antipas ja hänen isänsä olivat onnistuneet tekemään Galileasta koko Palestiinan vauraimman maakunnan, vain harvat ja valitut saivat nauttia siitä rikkaudesta. On arvioitu, että kahden prosentin uskonnollinen ja poliittinen eliitti ryösti vuosittain itselleen reilusti yli puolet koko kansan tuottamasta varallisuudesta.[19] Maaseudulla ainoastaan luksustuotteita tekevät käsityöläiset saattoivat vaurastua, koska kaupunginylimystön kysyntä niistä oli tuotantoa suurempi. Kaikki peruselinkeinojen harjoittajat olivat käytännössä orjan asemassa ja saivat myös se mukaista kohtelua.[20] Sepforiksen ja Tiberiaan kaupungeissa kaikilla rikkailla oli orjia palvelijoinaan keittiössä, siivouksessa, puutarhoissa ja ylipäänsä kaikissa niissä töissä, joihin rikkaat eivät alentuneet.[21]
Galilean maakunta oli hedelmällistä aluetta, täynnä perustason käsityöläisten, kalastajien, pienviljelijöiden ja maattomien torppareiden parinsadan hengen kyläyhteisöjä. Suurin osa maista kuului roomalaiselle tai juutalaiselle ylimystölle. Jos maa vaihtoi omistajaa, sen hoitajat kuuluivat mullassa elävien matojen lailla samaan kauppaan. Antipas oli tehnyt Galilean järvestä oman pikku Välimerensä, kalastaminen oli varttikuninkaan monopolisoima ja verottama, joten kalastajatkin olivat melkein maattomien viljelijöiden asemassa.[22]
Työläisten alapuolella oli vielä saastaisten ihmisten pohjasakka. Näitä ulkopuolisia pidettiin niin saastaisina, ettei heille voinut antaa kuin kaikkein likaisimmat ja vaarallisimmat työt. Yhtä arvottomia olivat eri perheistä hylätyt tai orvoiksi jääneet kodittomat, jotka suurten työmaiden lähistöllä tarjoutuivat kaikkein viheliäisimpiin päivähommiin. Jos niitä ei ollut tarjolla, heidän piti kerjätä ruokansa. Monet liittyivät myös erilaisiin rosvojoukkoihin kuuluakseen edes johonkin. Heitä metsästettiin ja tapettiin kuin erämaan kojootteja. Yli kymmenes osa kansasta kuului tähän kaikkein alimpaan kastiin.[23] Pudottuaan köyhyyden, rituaalisen saastaisuuden tai sairauden takia kansan pohjasakkaan, heidän elinajanodotteensa oli siellä korkeintaan viisi vuotta.[24]
Rooma luotti Antipaan sijaishallintaan ja antoi hänen toimia suht’ itsenäisesti. Antipas puolestaan yritti olla ärsyttämättä Galilean veronmaksajia ja antoi heidän hoitaa arkeaan puuttumatta siihen liikaa. Kyliä ja pikkukaupunkeja johtivat näennäisitsenäiset kylävanhimpien johtokunnat, joita arameaksi kutsuttiin nimellä knesset ja kreikaksi synagoge.[25] Pelkästään uskonnolliseen tarkoitukseen rakennettuja synagogia ei ole arkeologisissa kaivauksissa löydetty koko Galileasta,[26] joten evankeliumien mainitsemat synagogatapahtumat ovat luultavasti olleet vain vanhimpien kokoontumisia kylän yhteisessä monikäyttörakennuksessa. Siellä käsiteltiin kaikkia kylän yhteisiä asioita, kuten orpojen ja leskien hoitoa, vesihuoltoa jne.
4. Identiteetti hahmottuu
Jeesus sai elää aikuiseksi mieheksi Galileassa, jossa ei ollut mitään suuria sotatoimia. Kaikki Jeesusta vanhemmat ihmiset muistivat hyvin roomalaisten ja Herodes Suuren järjestämät verilöylyt ja Rooman armottoman tavan kukistaa juutalaisten verokapinointi hänen kuolemansa jälkeen. Kaksi tuhatta tien varteen ristiinnaulittua kapinallista ei hevin unohdu. Sellainen näky joko lannistaa lopullisesti tai sitten se jättää kansan haavoitettuun sydämeen sammumattoman halun joskus vielä maksaa takaisin. Galilealaiset kyllä elättivät kuvitelmia köyhien maalaisten kapinasta. Sen verran perusteellisesti he olivat kuitenkin kokeneet Rooman ylivallan, että typerät ajatukset roomalaisten ajamisesta mereen ilman aseita oli pelkkää haihattelua. Silti tämä katkerantoiveikas halu oli Galilean maaperässä kytenyt jo yli sata vuotta.
Jeesuksen aikana Galileassa vallitsi hillityn uhman aika. Ihmiset antoivat lapsilleen muinaisten sankarien nimiä. Niinpä Jeesuksen äiti oli saanut nimensä Mooseksen siskon Miriamin mukaan. Isä oli saanut nimensä kansan kantaisän Jaakobin lempipojan mukaan ja Jeesus oli saanut nimensä muinaisen sotasankarin Joosuan mukaan. Kaikki toivoivat lapsistaan sankareita, jotka voisivat astua messiaan rinnalle, kun hän vihdoin tulee vapauttamaan kansansa sortajan ikeestä.
Juutalaiset ovat tiukasti eristäytyneet paikallisista pakanoista, joita on noin puoli miljoonaa. Tähän vihattuun ja halveksittuun ”maan kansaan” kuului heettiläisiä, kanaanilaisia, aramealaisia, filistealaisia ja jopa mesopotamialaisia. Kunnon juutalainen ei saa olla missään tekemisissä heidän kanssaan, ei edes auttaa heitä hengenhädässä. Jopa lempeä rabbi Hillel sanoo: ”Heiltä puuttuu omaatuntoa ja he ovat alemman asteen ihmisiä. Pakanoiden leipoma leipä on saastaista ja viiniastia, johon pakana on koskenut, on sen jälkeen käyttökelvoton.
Osa kansasta oli kuitenkin jo lannistunut. He sulautuivat suurkaupunkeihin, oppivat kreikkaa ja alkoivat tinkiä juutalaisuudestaan. Tämä vain lisäsi jännitettä köyhän ja uskonnollisen maaseudun ja sitä kuppaavien pakanallisten kaupunkien välillä.[27] Monien mieli murtui jo lapsena. Ihmisillä oli monenlaisia psykosomaattisia sairauksia, jotka vain pahenivat siitä, että niiden oletettiin johtuvan saastaisista hengistä eli siitä, että joku oli jo luisunut väärälle puolelle rajaa. Sosiaalisesti eristetyksi tulemisen uhka oli aina läsnä. Roomalaisen imperialismin, kreikkalaisten viettelysten ja jerusalemilaisen pietismin ristipaineessa oli vaikea edes kunnolla tietää, kuka itse on. Edes perheen päät eivät enää voineet pitää paterfamilias velvoitteistaan, koska eivät enää omistaneet viljelemiään maita tai veneitä, joilla kalastivat. Kunniakulttuurissa patriarkaalinen valta ja kunnia jäi yhä harvempien etuoikeudeksi. Useimmat jäivät vaille minkäänlaista kunniaa vieraiden valtojen armoille, eikä yksikään niistä ollut armollinen.
Kaikkien näiden jännitteiden keskellä Jeesuksen nuoruus oli tavallisen raatajan hikistä arkea, kotikaupungin piskuisessa synagogassa käymistä, vanhemmiltaan ja kaupungin vanhimmilta oppimansa perinteen sisäistämistä, sen jatkuvaa muistelemista ja arvioimista. Kansan uskonnollinen tarinasto ja lait elivät Jeesuksen arjessa hyvin yksinkertaisessa muodossa. Kaikki tunsivat kertomuksen Mooseksesta ja kansan vapautumisen faaraon orjuudesta. Monia muitakin sankaritarinoita he tunsivat. Jotkut kansan kiivaimmista profeetoista, kuten Elia, olivat vaikuttaneet heidän maisemissaan. Heidän suhteensa valtaapitäviin oli pelottoman kriittinen ja kyseenalaistava. Samalla he olivat vihaisen Jahven suulla aina leskien, orpojen ja muiden sorrettujen köyhien puolella. Sellainen sankaruus sopi Galilean alistetuille maanviljelijöille oikein hyvin. Heidän turhautunut kapinallisuutensa kohdistui sekä oman maakunnan roomalaiseen johtoon että koko juutalaisen kansan hengelliseen johtoon.[28]
Teologinen oppineisto ja taloudellinen eliitti eli omaa elämäänsä Juudeassa. Jerusalemissa oli uskonnollisen perinnön pyhäkkö. Siellä säilytettiin kansan kaikki pyhät kirjoitukset. Siellä eli tuhansia pappeja, kirjanoppineita, fariseuksia, saddukeuksia jne, joiden ainoa tehtävä on muistaa kaikki lait ja tulkita ne kansalle sovellettaviksi. Ne, joilla oli suuri traditio, eli Jumalan laki ja sen sovellutukset hallussaan, oli myös valta ohjata taloutta ja hallintoa koskevia määräyksiä. Hallitseva ja vaurastuva hengellinen eliitti keskittyi Jerusalemiin. Hallittava rahvas asui maaseudulla. Galileaan tultiin lähinnä vakoilemaan ja valvomaan, ettei oppimattomien joukoista nousisi liian vaarallisia uskon yksinkertaistajia ja kansan kiihottajia.
Galilean rahvas oli kuitenkin niin kaukana Jerusalemin vaikutuspiiristä, että temppelin valta ei siellä ollut niin ehdoton. Galilean köyhillä oli hyvin ristiriitainen suhde kaukana olevaan hengellisen vallan keskukseen. Ei kansan uskonnollista ydintä kukaan uskaltanut asettaa kyseenalaiseksi, mutta sen vaatimia kymmenyksiä ja temppeliveroja ei näissä maisemissa maksettu kovin anteliaalla mielellä.
Tavallinen kansa ei siis oikein tiennyt, mihin ja keihin he kuuluivat. Moni valtakunta ja voima oli käyttänyt heitä hyväkseen. Moneen toistensa kanssa ristiriidassa olevaan valtaan piti edelleen sopeutua ja alistua, jotta elämisen vähimmäistavoitteet toteutuisivat.
Juuri täällä, masentuneen kytevät kapinallisuuden ja lannistunen sopeutuvuuden ahtaassa kehdossa, Jeesus kypsytteli kutsumustaan. Hän kypsyi aikuiseksi tässä haavoitettujen haaveiden ja alisteisen arjen säveltämässä surumielisyydessä. Jokaisena sapattina kuitenkin pidettiin uskoa yllä muistelemalla menneitä ja toivomalla tulevia. Isien kokemukset ja profeettojen lupaukset kulkivat Jeesuksen läpi jatkuvana kärsimyksen ja kiitollisuuden virtana. Jotkut kertomukset sytyttivät häntä ja toiset tarinat tuntuivat hänestä vierailta. Osa profeettojen visioimista tulevaisuuden toiveista suorastaan kauhistutti häntä. Herodes suuren kuoleman jälkeisen kapinan innoittamana eli Jeesuksen syntymän aikoina kirjoitetuissa Salomonin Psalmeissa laulettiin tuoreita unelmia tulevasta messiaasta:
“Nosta sinä Herra Israelille kuningas, Daavidin pojan antamaan kansalleen voimaa… jotta hän hallitsisi Israelia… ja puhdistaisi Jerusalemin kansoista, jotka polkevat sen tuhoon… Rautaisella valtikalla hän murskaa heidät. Hän tulee tuhoamaan jumalalattomat kansat suunsa sanoilla… Hän tulee puhdistamaan Jerusalemin ja tekemään sen pyhäksi niin kuin muinoin.”[29]
Monia nuoria oppimattomia kuninkaiksi julistautuneita kapinallisia oli ennen Jeesusta ja Jeesuksen lapsuuden aikana tapettu. Ei kansa ylimystön suuntaan toiveitaan asettanut. Olihan Daavidkin kasvanut paimenesta sotapäälliköksi, joka voitti filistealaiset. Hesekielkin oli ollut karismaattinen galilealainen sankari, jonka Herodes suuri jo nuoruudessaan oli tappanut. Mistä tahansa saattoi siis nousta uusia Daavidin voimilla varustettuja galilealaisia Goljatin voittajia.
Kaiken tämän keskellä Jeesus alkoi hahmottaa omia unelmiaan siitä, mitä hänen kansalleen ja ehkä ihmisille yleensäkin olisi vielä mahdollista.
Jeesus kasvoi näkemään, että hänen kansansa käsitys Jumalasta oli edelleen vääristynyt, ihmisten luulot itsestään olivat harhaisia, ja heidän unelmansa tulevaisuudesta olivat olennaisesti sidottuja pyhitettyyn väkivaltaan. Hänen sydämessään oli kasvanut sanoittamista paitsi oleva ja toteen elämistä odottava unelma. Se oli visio valtakunnasta, joka olisi hänen taivaallisen isänsä luonteen ja tahdon mukainen, totuudellinen, armollinen ja koko ihmiskuntaa pelastava.
Jeesus alkoi uskoa, että hän voisi pelastaa yhteisöjä ja yksilöitä itseltään, toisiltaan ja Jumalaltaan. Samalla hän halusi pelastaa heidät itselleen, toisilleen ja Jumalalleen. Hän tunsi jokaisella solullaan, että koko luomakunta odotti Jumalan valtakunnan sovinnon toteutumista maan päällä.
Viinitarhoissa ja pelloilla kulkiessaan, Galilean järven rannalla istuessaan ja erämaahan vetäytyessään hän kävi jatkuvaa sisäistä keskustelua taivaallisen Abbansa kanssa. Miltä hänen valtakuntansa näyttäisi maan päällä?
Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesilahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.
Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773
Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.
[1] Luuk 2:41-52.
[2] Spong John Shelby. Biblical Literalism: A Gentile Heresy. HarperCollins Publ. New York. 2016. s. 175-177.
[3] Amos 5:22-24.
[4] Jer 7:21, 22.
[5] Tästä kertoo Netflixin sarja Barbaarit.
[6] https://en.wikipedia.org/wiki/Publius_Quinctilius_Varus
[7] Witherington III Ben. What Have They Done With Jesus? Beyond Strange Stories and Bad History. HarperCollins. New York 2006. s. 106-108.
[8] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 164.
[9] Kimondo Stephen Simon. The Gospel of Mark and the Roman-Jewish war of 66-70 ce. Pickwick publ. Oregon. 2018 s. 16, 17
[10] Myers Ched & Enns Elaine. Ambassadors of Reconciliation. Orbis. New York. 2009. s. 25.
[11] Mark 6:3
[12] Patterson Stephen J. The God of Jesus. The historical Jesus & the Search for Meaning. Trinity Press. Harrisburg.1998. s. 68.
[13] Meier John P. A Marginal Jew Vol II. Companions and Competitors. Doubleday. New York. 2001. s. 621.
[14] Crossan John Dominic. God & Empire. Jesus Against Rome, Then and Now. Harper One. 2007. s. 102, 103.
[15] Luuk 13:32
[16] Horsley, Richard A. Jesus in Context. Power, People & Performance. Fortress Press. Minneapolis. 2008. s. 33.
[17] Horsley, Richard A. Jesus in Context. Power, People & Performance. Fortress Press. Minneapolis. 2008. s. 46, 47.
[18] Herzog II. William R. Prophet and Teacher. Westminster John Knox. Louisville. 2005. s. 52
[19] Herzog II. William R. Parables as Subversive Speech. s. 61.
[20] Herzog II. William R. Parables as Subversive Speech. Jesus as Pedagogue of the Oppressed. Westminster John Knox Press. Lousville.1994. s. 63.
[21] Thurston Bonnie B. Maverick Mark. Liturgical press. Minnesota. 2013. s. 37.
[22] Myers Ched & Enns Elaine. Ambassadors of Reconciliation. Orbis. New York. 2009. s. 27.
[23] Thurston Bonnie B. Maverick Mark. Liturgical press. Minnesota. 2013. s. 37.
[24] Herzog II. William R. Parables as Subversive Speech. 65.
[25] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 59, 60.
[26] Herzog II. William R. Prophet and Teacher. Westminster John Knox. Louisville. 2005. s. 72.
[27] Herzog II. William R. Prophet and Teacher. Westminster John Knox. Louisville. 2005. s. 61
[28] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 149-158.
[29] Salomonin Psalmit 17:26-41. Horsley Richard. The Prophet Jesus and the Renewal of Israel. Eerdmans. Gran Rapids/Cambridge. 2012. s. 85.
Kiitos Daniel jälleen,että avaat Raamattua omalla tavallasi. <3