Totisesti olet hupsu mies etkä varmaan ole nähnyt lainkaan elämää, vaan olet kasvanut säkissä. Sillä ei ihminen voi elää, ellei hän tunne itseään toista ihmistä paremmaksi, eikä ole niin kurjaa ihmistä, ettei hän jossain asiassa tuntisi itseään toista ihmistä paremmaksi. Mika Waltari[1]
Kahden välinen jännite selitetään yleensä osapuolten erilaisuudella. Girardin mukaan todellinen syy on useimmiten päinvastainen: Joudumme eri leireihin, koska tavoittelemme samaa.[2]
Alkulaumasta asti toisen tarttuvan liikkeen tai himoitsevan katseen imitointi on välittömästi tuottanut kilpailuasetelman. Vasta paljon myöhemmin samaa haluaminen on poikkeuksellisesti tuottanut myös yhteistyötä.
Jos minä alan sinun innoittamanasi haluta jotain, sinä havaitset haluamasi asian tai henkilön minun haluni kautta entistä haluttavammaksi. Sen huomatessani myös minun haluni siihen yltyy. Myönnämme sen tai emme, alamme tulla toistemme kilpailijoiksi. Kilpailija aina vahvistaa halun kohteen arvoa ja kiihottaa halua samaan.
Haluamme saada mitä hänellä on tai olla mitä hän on. Vaikka kuinka pitäisimme halumme salassa, havaitsemme pian että halumme on tarttunut muihinkin. Mitä useampi kilpailija löytyy, sitä korkeammalle nousee yhteisen halumme markkina-arvo. Samassa suhteessa kiihtyy myös samaa tavoitelevien keskinäinen kilpailu.
Markkinoilla syntyy yliarvostettuja osakkeita. Reaali- ja markkina-arvon välille jää ahneen kilpailun puhaltamaa ilmaa, mimeettisen kiiman höyrystä paisunut kupla. Seuraavaksi kilpaillaankin siitä kuka nopeimmin pääse tästä yhteisen himon kohteesta eroon.
Jos ei ennen ole uskonut halun tai haluttomuuden tarttuvuuteen, mimeettiseen epidemiaan, sijoittakoon viimeiset säästönsä osakkeisiin ja seuratkoon päivittäin niiden arvon kehitystä.
[1] Waltari Mika, Sinuhe Egyptiläinen, WSOY 1947, s. 73.
[2] Girard René. Collective Violence and Sacrifice in Shakespeare’s Julius Caesar 11, 12
