Kiusattuaan näin Jeesusta kaikin tavoin Paholainen jätti hänet joksikin aikaa rauhaan.
Luukaskin tiesi, että tämä oli vain tiivistelmä siitä, mitä vielä oli tulossa.
Nämä kiusaukset jättivät hänet rauhaan vain joksikin aikaa. Nämä eivät todellakaan olleet Jeesuksen ensimmäiset eivätkä viimeiset kiusaukset. Autiomaassa hän teki tiliä kaikkien niiden vaihtoehtojen kanssa, joita hän oli siihen mennessä elämässään nähnyt. Näiden koettelemusten kautta hän olisi selvänäköisempi ja valppaampi kohtaamaan samat kiusaukset opetuslasten, muiden seuraajiensa, kansanjoukon ja hallitsijoiden taholta.[1]
Mielenkiintoista kyllä, Markus kuvaa, ketkä häntä eivät erämaassa kiusanneet. Hän eli villieläinten joukossa. Myöhemmin hän kertoo, miten Matteuksen ja Luukkaan kuvaamat erämaakiusaukset toteutuivat ihmisten kautta. Erämaassa Jeesus eli leopardien, sakaalien, käärmeiden, liskojen, taskurottien ja niitä pienempien elukoiden kanssa. Niitä hän ei kuitenkaan kuvaa kiusaajina. Varsinaiset pedot odottivat häntä vasta ihmisten maailmassa. Jeesuksen kiusaukset olivat vasta alkamassa. Erämaan pedot eivät häntä syöneet, mutta hänen omansa tulisivat kohtelemaan häntä kuin pedot. Markus jatkaa:
b) Olivatko enkelit todellisia?
ja enkelit pitivät hänestä huolta.
Luukas tarkentaa vielä, että Luukas 4:11 hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.
Evankelistat eivät kerro, mitä tämä käytännössä tarkoitti. Tiedämme vain, että Jeesus selvisi erämaasta hengissä. Tiedämme myös, että hän ei haastanut enkeleitä osallistumaan mihinkään uskonnolliseen voimannäytökseen, jolla kansa olisi pitänyt vakuuttaa Jeesuksen kyvystä hallita taivaan voimia. Jeesus ei käyttänyt enkeleitä mihinkään koskaan. Nyt he kuitenkin palvelivat miestä, joka oli itse valinnut palvelijan eikä hallitsijan osan.
Kerrontani Jeesuksesta värittyy omien tulkintojeni ja arvailujeni kautta. Tähän kohtaan haluan tuoda myös erään harvoille jakamani kokemuksen mukaan.
Minulla on yksi ainut vakuuttavasti yliluonnollisen tuntuinen kokemus elämässäni. Olin 35-vuotiaana tekemässä kuolemaa mystisesti kehittyneeseen keuhkokuumeeseen. Minulle annettiin sen ajan vahvinta antibioottia ja sanottiin kohteliaasti että, ”jos tämä ei pure, te kuolette.” Muistan vielä, kuinka hassulta tuntui, että lääkäri teititteli nuorta miestä.
Minä en pelännyt, koska jälkeenpäin ajatellen olin tehnyt sellaista syntiä, jonka takia minun pitikin kuolla. Olin rikkonut tabun lailla sisäistetyn kiellon, joten minun kuuluikin kuolla. Olin myös oppinut, että kuolema on tapa sovittaa syntejä, joten niin olisi hyvä. Se olisikin minun ainoa pelastuksen mahdollisuus. Näin minä luultavasti alitajuisesti uskoin. Siksi tein kuolemaa.
Jälkeenpäin yritettiin selvittää, mistä olin moisen taudin saanut. Sellaisia kuulemma oli muutaman kerran vuodessa, mutta ne tulivat poikkeuksetta tropiikista, enkä minä ollut käynyt lähelläkään niitä maisemia. Silloin vasta aloin miettiä, että oliko lapsuuteni uskonnollinen arvomaailma todella niin ankara, että saatoin sen voimalla tuottaa itselleni kuolemanrangaistuksen.
Nämä ovat tietty jälkispekulaatioita. Kokemukseen liittyi myös näkyjä, joita en ole koskaan edes yrittänyt selittää kenellekään. Tiedän, että tämä on aika tyypillistä silloin, kun aivot kärsivät happivajeesta, joten ei niistä sen enempää.
Minulla kävi myös vieraita. Lääketieteellinen selitys aivojen happivajeiden tuottamista harhoista ei tähän päivään mennessä ole vähentänyt uskoani niihin kahteen hahmoon, jotka silloin vierailivat luonani ainakin kolmena päivänä peräkkäin. Pääasiassa he vain istuivat sänkyni jalkopäässä ja keskustelivat kanssani. Kerran toinen hahmoista tuli pitkäkseen selkäni taakse ja piti minua hellästi sylissään. Toisen kerran sama hahmo oli kontillaan päälläni ja puhalsi viileää ilmaa koko kuumeesta hehkuvalle keholleni.
Kutsun niitä hahmoiksi, koska heillä ei ollut kasvoja. Heillä oli ihmisen muoto, mutta ei sukupuolta. He eivät myöskään olleet minkään värisiä. Yksi ominaisuus heillä kuitenkin oli vakuuttava: Vailla pienintäkään sentimentaalisuutta he olivat lohduttavan rakastavia. Armollisiakin he olivat, niin armollisia, että eivät edes muistuttaneet minua mistään anteeksiannettavasta.
Minulle oli aivan selvää, että he olivat luokseni lähetettyjä enkeleitä, vaikkei heillä mitään siipiä ollutkaan. Silti heissä ei ollut mitään hätkähdyttävää tai millään lailla ylenpalttista. Tunsin heidät sydämelläni ja kaikilla aisteillani, ikään kuin olisin aina tuntenut heidät. Rakastin heitä niin kuin olisin aina rakastanut. Kenenkään toisen läheisyys ei ole koskaan ollut minulle luonnollisempi ja tavallisempi kuin näiden kahden tavattoman hahmon läsnäolo. He pitivät minusta huolta niin kuin olisivat aina pitäneet. En hämmästynyt heidän tuloaan enkä jäänyt kaipaamaan heitä, kun lakkasin heitä näkemästä. Olin vastaan panematta melkein jo antautunut kuolemalle, mutta nämä enkelit lohduttivat minut takaisin elämään.
Kun siis nyt luen Jeesuksen autiomaakokemuksesta ja enkeleistä, jotka pitivät hänestä huolta, olen hyvin tietoinen, miltä se skeptikon korvissa luultavasti kuulostaa. Silti minulla ei ole mitään vaikeuksia uskoa kokemuksen todellisuuteen. Onko enkeleitä oikeasti, vai koinko jotain lohduttavaa vain sellaisiksi kuvittelemieni hahmojen kautta? Minulle kysymys ei kokemukseni jälkeen ole enää tärkeä. Tärkeää on vain se, että minä, joka olin täysin turhasta syystä tekemässä kuolemaa, aloin saamani lohdutuksen ja huolenpidon kautta uudestaan innostua elämästä. Minä, joka olin luisumassa kuolemaan, koska uskoin perimmäiseen tuomioon, vapauduin sen jälkeen luottamaan pohjattomaan armoon ja ehdottomaan rakkauteen. Se siitä.
Neljänkymmenen vuorokauden paasto luultavasti antaa aiheita kaikenlaisille lääketieteellisille selityksille enkeleistä ja saatanoista. Ne eivät kuitenkaan tee tyhjäksi Jeesuksen kokemia todellisia kiusauksia megalomaaniseen itsekeskeisyyteen taikka hänen kuulemaansa kutsua takaisin lohduttavaan rakkauteen ja ihmisten palvelemiseen.
a) Tiivistelmä kiusauksista.
Autiomaasta tuli Jeesuksen identiteetin ja kutsumuksen keskeinen syntypaikka. Siellä kaikki, mitä hän alkoi uskoa olevansa, joutui kyseenalaiseksi. Erämaassa se, miten hän halusi elää ja mitä aikoi tehdä, sai vahvasti vietteleviä vaihtoehtoja.
Oliko Jeesus tässä vaiheessa omasta identiteetistään vielä arka ja epävarma? Ainakaan hän ei kertaakaan väittele kiusaajansa kanssa omissa nimissään, vaan siteeraa tälle Moosesta. Sitaatit osuivat kohdalleen eivätkä aiheuttaneet vastaväitteitä. Niillä oli siis Jeesuksen elämässä suuri painovoima. Ilmeisesti Jeesus niiden kautta ilmaisi tahtonsa ja sitoutuneisuutensa niin selkeästi, ettei jossitteluun tai vastajaaritteluun jäänyt tilaa.
Kaikki kolme kiusausta keskittyivät Jeesuksen identiteettiin ja kutsumukseen. Minkälaisena Jeesus haluaisi ihmisten mieltävän hänet? Millaisia vaikuttamisen tapoja hän aikoisi käyttää? Mitä hän pohjimmiltaan halusi saada aikaan?
Ensimmäinen oli kiusaus hedonistiseen itsekeskeisyyteen, toinen uskonnolliseen itsekeskeisyyteen ja kolmas taloudelliseen, poliittiseen ja sotilaalliseen itsekeskeisyyteen. Kaikkien kiusausten napa oli omassa vallassa ja kaikkien Jeesuksen antamien vastausten keskiö oli Jumalan rakastavassa tahdossa ihmiskuntaa kohtaan.
Niin kuin tämän ajan lukija saattaisi olettaa, saatana ei kiusannut Jeesusta eroottisilla viettelyksillä tai aistillisilla ylellisyyksillä. Hän tarjosi Jeesukselle sellaista messiaanisuutta, jota jokainen silloin elävä hurskas juutalainen kaipasi. Messiaan tuli olla Mooseksen kaltainen profeetta, joka halutessaan pystyy vaikka muuttamaan kivet leiviksi. Hänen tuli olla haavoittumaton pappi, joka ei vahingoitu, vaikka hyppäisi temppelin harjalta alas. Hänen tuli myös olla daavidilainen kuningas, joka valloittaa takaisin valtakunnan.
Saatana ei siis kiusannut Jeesusta millään ilmeisen pahalla. Hän tarjosi Jeesukselle juuri sitä kutsumusta ja tehtävää, jonka jokainen sen-ajan hurskas juutalainen sydämessään tiesi Jumalan tahdoksi. Kiusaaja tarjosi Jeesukselle kaikkea, mitä hyvää tarkoittava pelastaja vain voisi toivoa. Juuri siksi ne olivatkin niin vahvoja kiusauksia miehelle, jonka koko olemus oli jo virittäytynyt hyvää kohti.
Sekä saatana että Jeesus halusivat Jumalaa, mutta eri tavalla. Toinen oli tehnyt halunsa kohteen kilpailijakseen ja toinen yritti seurata Jumalan tahtoa kilpailematta Hänen kanssaan. Ihmisyydessä on aina ilmennyt halua tulla jumalaksi Jumalan paikalle. Ei tämä perussaatanallinen kiusaus ole maailmasta mihinkään hävinnyt. Aika harva saa mahdollisuuden tulla suurella vallan mahdollisuudella kiusatuksi. Loput meistä olemme kiusattuja antamaan ihailumme ja äänemme kautta valtaa niille, jotka pyrkivät jumaliksi Jumalan paikalle. Näinhän oli myös Jeesuksen aikana. Vallan kiusaus kutitteli vain harvoja ja valittuja, mutta vallan palvelemisen kiusaus koski kaikkia.
Jeesukselle tarjottu peruskiusaus oli sama kuin myyttiselle Eevalle ja Aatamille aikanaan: Kadehdi Herraa, sinun Jumalasi, ja yritä tulla hänen kaltaisekseen. Käärme paratiisissa ja saatana autiomaassa kiusaavat ihmistä kilpasille Jumalan kanssa.
Imitoinnissa sinänsä ei siis ole mitään ongelmallista. Kysymys on vain siitä, kenen halua ja esimerkkiä seuraamme ja teemmekö esimerkistämme myös kilpailijamme. Näiden kahden kysymysten maastoon yksilöllinen valinnanvapautemme on sekä ankkuroitu että rajattu.
b) Oliko saatana todellinen?
Israelilaisten uskonnollisessa perinteessä saatana tarkoittaa vastustajaa ja syyttäjää, eikä tarkalleen ottaen ole kenenkään nimi isolla kirjaimella.[2] Siksi en itsekään aio kirjoittaa saatanaa isolla kirjaimella. Vanhassa Testamentissa saatana oli vain vastustaja, joka kuului jonkinlaiseen taivaalliseen neuvostoon[3] ja teki likaiset työt Jumalan puolesta. Saatana oli merkillinen yhdistelmä Jumalan palvelijaa ja Jumalan kanssa kilpailijaa. Jumalan palvelijana saatanan tärkein tehtävä oli koetella ja testata Jumalan hurskaita palvelijoita, kuten Jobia. Hän teki sitä tuottamalla kärsimystä, syöttämällä viheliäitä ajatuksia, viettelemällä itsekkäisiin nautintoihin jne. Saatana on kaiken hyvän vastustaja, jonka olemukseen kuuluu siis vain vastustaminen, eikä minkään tai kenenkään puolella oleminen. Uudessa Testamentissa hänen nimensä on kreikaksi Diabolos.
Melkein kaikissa uskonnoissa on vastaava hahmo olemassa. Buddha oli jo noin 600 vuotta aiemmin kehittänyt kertomuksen kiusaaja Marasta, vaikkei hän edes uskonut minkäänlaiseen Jumalaan. Suunnilleen samaan aikaan israelilaisten käsitys saatanasta selkeytyi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Siellä vaikuttava zarathustralaisuus uskoi tuhoavaan voimaan Ahrimaniin, jolla oli apunaan pahansuopia henkiä, daevasia. Israelilaiset eivät kuitenkaan omaksuneet zarathustralaisuuden radikaalia kaksijakoisuutta hyvän ja pahan välillä, vaan säilyttivät Jahven suvereenisuuden ja tekivät saatanasta hänen kilpailija-palvelijansa.
Tässäkin kertomuksessa saatana on Jumalan palvelija, koska hän kiusauksillaan vain vahvistaa Jeesuksen otetta kutsumuksestaan. Henki on suorastaan heittänyt Jeesuksen saatanan testattavaksi. Paavali, joka oli Markustakin aiempi Jeesuksen elämän kommentoija, uskoi saatanaan eräänlaisena Jumalan lähettämänä kurittajana, jonka aiheuttamat kärsimykset kuitenkin loppupeleissä tuottaisivat hyvää tulosta.[4] Toisaalta Paavali näki saatanan myös Jumalan vastustajana.[5] Jeesuksen aikana kysymys saatanasta oli siis vielä käymistilassa.
Markuksella taisi olla aikansa ymmärrystä vähän kehittyneempi käsitys pahuuden ja pimeyden olemuksesta. Hän tosin puhui saatanan tuottamista kiusauksista, koska hänen seurakuntansa edelleen mielsi saatanan kaikkien kiusausten alkuperäksi. Silti hän ei kerro autiomaakiusausten sisällöstä mitään. Sen sijaan hän kuvaa myöhemmin aivan vastaavia Jeesuksen kiusauksia ihmisten parissa. Koko Markuksen evankeliumi on yhtä Jeesuksen kiusaushistoriaa.
Markus varmasti tunsi Salomonin viisauden kirjat, jossa saatanalliset kiusaukset esitetään varsin inhimillisessä muodossa:
Asetutaan väijyksiin, vaanitaan vanhurskasta! Hän on niin rasittava.
Hän vastustaa tekojamme, syyttää meitä lain rikkomisesta ja väittää, että emme piittaa kasvatuksesta, jonka olemme saaneet.
Hän kehuu tuntevansa Jumalan ja nimittää itseään Herran lapseksi.
Hänestä on tullut elävä syytös meitä vastaan, ajattelumme ei hänelle kelpaa. Jo hänen näkemisensä masentaa.
Ei hän elä toisten tapaan, hän kulkee outoja polkujaan.
Me olemme hänelle kuin väärää rahaa, hän karttaa meidän elämäntapaamme kuin saastaa.
»Autuas on vanhurskaiden loppu», hän sanoo, ja vielä hän kerskuu sillä, että hänen isänsä on Jumala!
Katsotaanpa, puhuuko hän totta, otetaan selville, millaisen lopun hän saa.
Jos tuo vanhurskas on Jumalan poika, tottahan Jumala pitää hänestä huolen ja pelastaa hänet vastustajien käsistä. Koetellaan häntä, solvataan ja piestään, niin saamme tietää, kuinka tyyni hän on, ja näemme, mitä kaikkea hän sietää. Tuomitaan hänet häpeälliseen kuolemaan! Hänelle kyllä tulee ylhäältä apu – itse hän on sanonut niin….
(Vastapuheenvuoro): Jumala loi ihmisen kuolemattomaksi, teki hänestä näin oman itsensä kuvan, mutta Paholaisen kateuden vuoksi tuli kuolema maailmaan, ja sen joutuvat kokemaan kaikki, jotka ovat Paholaisen omat.[6]
Tässäkin ihmisten tuottamat riesat ja kateellisen paholaisen tuottama pahuus ovat limittäin. Kumpi niistä on todellisempi tai olennaisempi? Markus näyttää osittain vapautuneen pahuuden ulkoistamisesta, kun näki Jeesuksen kiusaukset ihmisten tuottamina.
Muiden evankelistojen kerronnalliseen ironiaan kuului, että saatana esiintyi alussa kuin suurena hallitsijana, jolla on autonominen, muista täysin riippumaton olemassaolo. Matkan aikana kaikki Luukkaankin esittämän saatanan kiusaukset muuttuvat ihmisten tarjoamiksi kiusauksiksi. Kun ihmisyhteisön pahuus tiivistyi kertomuksen lopussa sadistiseksi kärsimysnäytelmäksi, puolilailliseksi uskonnolliseksi ja poliittiseksi lynkkaukseksi, saatanaa ei enää näy missään. Kun ihmiskunta näyttäytyy pahimmassa muodossaan, saatana on turhaa rekvisiittaa. Hänen mainitsemisensa ei enää olisi tuonut mitään olennaisesti uutta ihmiskunnan synkän todellisuuden kuvaukseen. Siksi saatanaa ei enää Golgatalla ollut.
Jeesuksen äärimmäisessä heikkouden tilassa saatana saattoi ehkä ilmaantuakin näkyvänä hahmona. Olihan Jeesus kasteen yhteydessä kuullut äänen, jota muut eivät kuulleet ja nähnyt Pyhän Hengen laskeutuvan häneen kyyhkysen muodossa. Tuskin Jeesus sen tähden kuvitteli Pyhää Henkeä kyyhkyseksi tai nyt näkemiään synkkiä hahmoja pahuuden olennaiseksi muodoksi.
Miten konkreettisesti Jeesus on saatanan persoonan ja hänen tarjoamansa kiusaukset kokenut? Luultavasti hän ainakin alkuun uskoi, mitä siihen aikaan saatanasta uskottiin. Minä luulen, että tämä autiomaakokemus aloitti Jeesuksen elämässä eräänlaisen saatanan demytologisoinnin, joka tulisi jatkumaan koko hänen julkisen toimintansa ajan. Saatana menettäisi vähitellen erillisen ja autonomisen olemuksensa ja tulisi koko ajan enemmän ihmisen näköiseksi. Jeesuksen ohjaama matka ihmiskunnan täydelliseen vastuunottoon pahuuden olemuksesta oli silloin ja on vieläkin kesken. Siksi jotkut uskovat pitävät edelleen sarvipäistä vihtahousua kätevänä selityksenä sille, miksi joskus tekevät viheliäisiä valintoja tai kokevat kohtuuttoman suurta kärsimystä.
Loppujen lopuksi nämä kertomukset ovat myös kertomuksia siitä, kuinka ihminen jatkuvasti kiusaa Jumalaa olemaan jotain muuta kuin oikeasti on. Jeesus ei suostunut sellaiseen, eikä hän halunnut kiusata Isäänsäkään olemaan muuta kuin on. Osa pyhien kirjoitusten innoittamista mielikuvista olivat aikansa eläneitä. Jotain uutta oli tulossa.
c) Olivatko kiusaukset todellisia?
Joitakin kristittyjä huolestuttaa tapani katsoa Jeesuksen kiusauksia sisäisinä ristiriitoina. Hänhän oli kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.[7] Miten hän siis olisi voinut tunnistaa minkäänlaista taipumusta tai kiusausta syntiin itsessään? Kiusauksethan tulivat saatanalta, eikä hänestä itsestään?
Minä kysyn, miten ihmeessä hän on voinut olla kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, jos hän ei tunnistanut näitä taipumuksiaan itsessään? Miten hän on yleensä voinut kantaa ihmisen osaa, ellei olisi taistellut samojen kiusausten kanssa kuin me?
Nämä olivat Jeesuksen todellisia kiusauksia. Tämä ei ollut mikään aution teatterin esitys, jota muut voisivat myöhemmin katsella opettavaisena esimerkkinä. Tämä oli Jeesuksen todellinen taistelu hyvältä näyttäviä vaihtoehtoja vastaan.
Juuri siksi pidän näitä kertomuksia tärkeinä. Jeesuksesta tuli yksilöiden, uskontojen ja poliittisten valtojen suhteen tarkasti ja läpitunkevasti näkevä juuri siksi, että hän oli suostunut yhtä tarkasti katsomaan itsensä lävitse. Kun hän myöhemmin puhui vallan eri muotoisista kiusauksista, hän tiesi omasta kokemuksestaan, mistä puhui. Hän oli itsessään tunnistanut ne vaarat, joista varoitti.
Me jatkamme ihmiskunnan itsepetoksellista sokeutta, jos edelleen tarvitsemme jotain itsemme ulkopuolista saatanaa omien pahojen taipumustemme ja käytäntöjemme selittäväksi tekijäksi. Sellainen on vastuuta välttelevän uhriutujan puhetta. Jeesus sanoi, että maailma vihaa häntä, koska hän on tullut todistamaan sen teot pahoiksi,[8] ei vain ongelmallisiksi ja epäterveellisiksi, ei vain rikollisiksi ja laittomiksi, vaan syvällä tasolla olennaisesti pahoiksi.
Olisiko Jeesus todella voinut langeta näihin kiusauksiin? Olivatko ne todellisia kiusauksia vai lumekiusauksia vailla mitään oikeaa vaikutusta Jeesukseen? Seurattiinko Jeesuksen sisäistä taistelua jännityksellä hänen omassa kotimaassaan? Oliko hänen taivaallinen isänsä epävarma näiden kiusausten lopputuloksesta?
Mistä minä voin tietää? Mutta jos kiusauksiin ei voi millään langeta, ne eivät ole todellisia kiusauksia. Jollakin olennaisella tavalla minä uskon, että Jeesuksen elämässä oli todellisia kiusauksia alusta loppuun asti. Minä uskon Jumalaan, joka aikojen alusta asti on ottanut ihmiskunnan suhteen suuria ja todellisia riskejä.
Mitä Jeesus sitten voitti voittamalla kiusaukset? Ulkoisesti ottaen ei mitään. Hän voitti itselleen mielen ja kutsumuksen selkeyden, eli kyvyn olla lankeamatta samoihin kiusauksiin, kun ne tarjottiin hänelle muiden taholta. Hän voitti itselleen kärsimyksentäyteisen elämän ilman mitään Jumalallista erityissuojelua. Hän löysi myös rohkeuden pysyä tiellään, vaikka se johtaisi hänet suurimpaan mahdolliseen kärsimykseen.
Kirkon ikivanhassa uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus
”kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,..”
Jos tuolla viitataan vain pääsiäisen kärsimyskertomukseen, se on uskomatonta Jeesuksen elämänkerran väheksyntää. Jeesus kärsi koko ikänsä. Mitä enemmän hän näki siitä pahuudesta, jonka oli tullut paljastamaan, sitä enemmän hän joutui sitä myös kohtaamaan ja sen kanssa taistelemaan. Hän otti ristinsä kannettavakseen jo silloin, kun valitsi opetuslapsikseen joukon miehiä, joiden unelmat olivat ja pysyivät tämän maailman valtojen ja voimien myrkyttäminä loppuun asti. Pontius Pilatuksen puuttuessa tapahtumien kulkuun kaikki Jeesuksen haastamat tahot olivat kääntyneet häntä vastaan. Se oli vain monivuotisen kärsimyskertomuksen huipentuma. Tullessaan ristiinnaulituksi hän joi ihmisen vihan maljan loppuun ja tuli kuolemaan kastetuksi, niin kuin oli aavistanut jo silloin, kun Johannes upotti hänet Jordaniin.
d) Olivatko ne sinun kiusauksia?
Ehkä Evankeliumien lukijat tunnistivat omastakin elämästään vaiheen, jossa kaikki tuntui kyseenalaistuvan, eikä lohduttavaa varmuutta löytynyt mistään.
Ehkä heidänkin elämässään olennainen hyvä selkeytyi vasta, kun sitä koeteltiin suhteessa vastakohtaansa. Eikä hyvän vastakohta aina suinkaan tarjoutunut kovin ilmeisenä. Sellainen olisi ollut liian helppoa. Hyvyyden vääristymät ja perversiot olivat Jeesuksen opetuslapsille ja Markuksen kuulijoille kaikkein suurin este hyvyyden toteutumiselle.
Välttelin näitä tarinoita pitkään, koska ne kuulostivat niin naiiveilta. Nyt, kun olen niiden kanssa painiskellut näen, kuinka yksinkertaisin vedoin evankelistat ovat piirtäneet ihmisyyden ja uskonnollisuuden ytimeen kurottautuvia olennaisia kysymyksiä ja haasteita.
Kuka voi pohjimmiltaan selittää tai edes kuvailla omia kiusauksiaan? Kuka edes haluaisi niin tehdä? Jeesus on kuitenkin häpeilemättä kertonut meille mihin ja millä tavalla hän on ollut kiusattu.
Sellaisina nämä kertomukset jättivät meille myös mallin mitään kaunistelemattomasta rehellisyydestä ja nöyryydestä olla ihminen.
Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesilahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.
Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773
Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.
[1] Johanneksen evankeliumissa tätä kiusaajakertomusta ei ole. Hänen kertomuksessaan samat kiusaukset tarjoutuvat ihmisten eikä saatanan kautta.
Joh 6:15. Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin.
Joh 6:30 He sanoivat Jeesukselle: »Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet?
Joh 7: 3-5. Jeesuksen veljet sanoivat hänelle: »Lähde Juudeaan, niin opetuslapsesikin näkevät, millaisia tekoja sinä teet. Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!» Veljetkään eivät näet uskoneet häneen.
[2] Joan Comay and Ronald Brownrigg. “Satan” in Who’s Who in the Bible. New York. Bonanza, 1980. s. 404 -405.
[3] Job 1-2. 1Kun 22:19. Jes 6:2,3. Sak 3:4,7.
[4] 1Kor 5:5. 2Kor 12:7.
[5] 1Tess 3:5, 1Kor 7:5, 2Kor 2:11, 11:13-15.
[6] Vanhan Testamentin apokryyfikirja. Viisauden kirja 2:12-24
[7] Hebr 4:15
[8] Joh 7:7
