Sillä välin, kun Mooses viipyi vuorella rakentamassa erämaahan sopivaa korkeakirkollista liturgiaansa, malttamaton kansa pani pystyyn paljon primitiivisemmät juhlat, kunnon vanhanaikaiset kulttirituaalit.
Kaikki osallistuivat valmisteluihin. Ensin rakennettiin kunnon uuni, jossa naisten kultaiset korvakorut sulatettiin.[1] Sieltä ne kaadettiin muottiin ja voilá, kultainen patsas oli ihan sonnin näköinen. Kaikki naapurikansat olisivat helposti tunnistaneet sen oman hedelmällisyysjumalansa kaltaiseksi. Tämä oli varman päälle valittu jumalhahmo. Siitä ei kukaan voinut erehtyä. Kun Mooses ja Jahve loistivat poissaolollaan, kansa turvautui kuviin joihin oli tottunut luottamaan:
Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä![2]
Aaron ymmärsi vaaran ja yritti viime hetkellä pelastaa tilanteen rakentamalla sonnin eteen alttarin, jossa uhrattaisiin Mooseksen julistamalle jumalalle. Alttari rakennettiin uudelle tuntemattomalle Jahvelle, mutta sen takana seisova patsas oli vanha tuttu El tai Bull-El, joka koko Lähi-idässä tunnettiin hedelmällisyyden jumalana.
Aaron antoi ymmärtää, että kultaisen sonnin eteen rakennetulla alttarilla uhratut eläimet kuuluisivat juuri sille Jahvelle, jonka kanssa kansa oli vasta solminut ikuisen liiton.
Seuraavana aamuna ihmiset uhrasivat polttouhreja ja yhteysuhreja, söivät ja joivat ja ryhtyivät viettämään hillitöntä juhlaa.”[3]
Aaronin tarjoama ekumeeninen kompromissi ei toiminut. Jahvelle rakennetulla alttarilla kyllä uhrattiin, mutta sitä seuraavat juhlat seurasivat paljon vanhempia perinteitä. Uhraamista ei venytetty monimutkaisilla seremonioilla, joita Mooses oli ollut suunnittelemassa jo 40 päivän ajan. Hitaasti ja varovaisesti liikkuvat rituaalivaatteisiin puetut papit eivät olleet latistamassa tunnelmaa. Eläimet vain tapettiin ja poltettiin. Suoraa toimintaa, jossa kaikki saivat olla mukana. Karnevaalin lopuksi seurasi ”hillitön juhla”. Se on häveliäs ilmaisu seksuaalisille orgioille, joita tyypillisesti vietettiin hedelmällisyysjumalan kunniaksi.
Juhla oli loukkaus Mooseksen johtajuutta vastaan. Hänen kunniaansa kansan johtajana oli tämän juhlan kautta verisesti loukattu.
Mooseksen ja Jumalan väliset uhriliturgian suunnittelut olivat loppusuoralla, kun Jumala antoi hätäisen tiedusteluraportin Moosekselle.
Lähde heti alas, sillä sinun kansasi, jonka toit pois Egyptistä, on syössyt itsensä turmioon.[4]
Ennen kuin Mooses oli ehtinyt saada sandaaleitaan jalkaansa, Jumala muutti taas mielensä:
Jätä minut nyt rauhaan, että vihani saa leimahtaa heitä vastaan ja tuhota heidät. Mutta sinusta minä teen suuren kansan.[5]
Jumala käyttäytyi kuin päreensä polttanut hyväntekijä, joka yhtäkkiä haluaa lakaista kiittämättömät autettavansa maan päältä. Tämä typerä kansa oli osoittautunut vääräksi investoinniksi. Jumala halusi putsata pöydän ja aloittaa kokonaan alusta.[6] Aikojen alussa hän oli jo toteuttanut tällaisen uhkauksen vielä suuremmassa mittakaavassa. Silloin hän hävitti koko ihmiskunnan ja aloitti uudestaan Nooan perheen kautta.[7] Viittä vaille maailmanloppu oli silloin Jumalan vastaus ihmiskunnan väkivaltaisuuteen. Sen jälkeen Jumala oli vaikuttanut aika katuvaiselta. Nyt hän kuitenkin uhkasi valitsemaansa kansaa samankaltaisella tuomiolla. Lupaamalla aloittaa alusta Mooseksen ja hänen jälkeläistensä kanssa Jumala mitätöi vastaavan lupauksen, jonka oli antanut Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille.
Vaikka Mooses itse oli aivan yhtä äkkipikainen kuin Jahve, hän ei tässä tilanteessa tarttunut tarjoukseen. Julkealla rohkeudella hän lähti rauhoittelemaan julmistunutta jumalaansa perheterapeutin kärsivällisyydellä:
Mooses koetti lepyttää Herraa, Jumalaansa, ja sanoi: ”Miksi, Herra, vihastuisit omaan kansaasi?”
Kun tavallinen suostuttelu ei näyttänyt auttavan, Mooses heittäytyi PR-konsultiksi ja vetosi Jumalaa piittaamaan edes julkisesta imagostaan:
Miksi egyptiläiset saisivat sanoa, että sinä veit israelilaiset pois vain tappaaksesi heidät vuorilla ja hävittääksesi heidät maan päältä?[8]
Mooseksen vihanhallintaluento sai Jumalan lopulta rauhoittumaan ja luopumaan aikomastaan kansanmurhasta.
Niin Herran viha lauhtui, ja hän päätti luopua siitä hävityksestä, jolla oli uhannut kansaansa.[9]
Kun Mooses oli saanut Jumalan lepytettyä, hän lähti liiton taulut kainalossaan laskeutumaan alas vuorelta ottaakseen tilanteen leirissä hallintaansa. Puolivälissä matkaa alhaalta kuului jotain sodan melskettäkin huolestuttavampaa:
Ei sieltä kaiu voitonhuuto, ei siellä valiteta tappiota, laulua minä sieltä kuulen.[10]
Kun Mooses saapui leiriin ja näki sonnin ja villin karkeloinnin, hänen vihansa syttyi ja hän paiskasi taulut murskaksi vuoren juurelle.[11]
Mies joka juuri oli saanut Jumalan raivon taltutettua, joutui nyt itse suuttumuksesta suunniltaan. Tulistuneena hän ei keksinyt mitään tapaa purkaa vihaansa suoraan kansan niskoille. Mitä hän tekisi? Minne hän kohdistaisi suunnattoman pettymyksensä? Lähin mahdollinen kohde oli sylissä kannetut lain taulut.[12] Hän murskasi Jumalan kaivertaman aarteen Siinain juurelle. Hänessä syntynyt raivo oli niin murhaava, että hän ensimmäiseksi rikkoi taulun, jossa Jumala kielsi tappamisen.
Miten hän rankaisisi tätä uppiniskaista kansaa? Miten heidät saisi ymmärtämään valintansa mielettömyyden?
Vastaus oli ilmeinen. Kaikkihan tiesivät jo ennestään, että pyhään koskeminen olisi kuolemaksi. Olivathan he Jumalan kanssa sopineet, että kaikkien kultaisten rituaaliesineiden pyhyys vahvistettiin kuolemalla. Kuka tahansa vihkiytymätön joka koskisi niihin, kuolisi. Tällaiset tabut olivat kaikille tuttuja. Kansa tunsi pyhän ja väkivallan liiton. Joka koski pyhään oli kuoleman oma. Sen he olivat nähneet myös Egyptin temppeleissä.
Todistaakseen kultaisen sonnin mitättömyyden jumalten joukossa Mooses päätti syöttää sen koko kansalle. Hän ”murensi sen hienoksi, sekoitti veteen ja juotti veden israelilaisille.”[13] Tätä perusteellisempaa pyhäinhäväistystä oli vaikea keksiä. Jumala muuttuisi paskaksi, joka haudattaisiin erämaan hiekkaan. Jos maailma ei loppuisi siihen, sonnijumala osoittautuisi täysin voimattomaksi jumalaksi. Jos hän ei kykenisi niin suurta rikosta rankaisemaan kuolemalla, häntä ei kannattanut palvoa lainkaan.
Kansa joi kultaisen vasikkansa ja jäi henkiin. Se siitä Jumalasta. Entä sen jälkeen? Kuka oli vastuussa tästä mielettömyydestä?
Mooses oli delegoinut vastuun poissaolonsa ajaksi veljelleen. Aaron yritti ensin turvautua vastasyytökseen moittimalla Mooseksen liian pitkää poissaoloa. Kun se ei toiminut, hän vyörytti vastuun kansalle:
Älä suutu, herrani! Sinähän tiedät, miten altis tämä kansa on pahaan.
Lopulta Aaron myönsi keränneensä kullat, mutta viimeiseen asti hän kielsi itse valaneensa sonnia. Oli tapahtunut ihme. Sonni oli itse luonut itsensä.
Minä heitin ne (korut) tuleen, ja siitä tuo sonni syntyi.[14]
Kertoja on tehnyt Aaronin mytologisen selityksen suorastaan koomisen läpinäkyväksi. Tämäkin teksti elää myyttien ja niiden paljastamisen välimaastossa.
[1] 2Moos 32:2, 3.
[2] 2Moos 32:4
[3] 2Moos. 32:5,6.
[4] 2Moos 32:7.
[5] 2Moos. 32:10.
[6] Yhteisön johtajana tunnen sympatiaa tätä Jumalaa kohtaan. Tunnistan omakseni tuon halun pyyhkiä pöytä kaikista ristiriitaisista ja vaikeista suhteista. Olen tuon Jumalan kaltainen, niin kuin taisi Mooseksin olla.
[7] 1Moos 6:9 – 8:22.
[8] 2Moos. 32:11, 12.
[9] 2Moos 32:14.
[10] 2Moos 32:18.
[11] 2Moos 32:19.
[12] Kallisarvoisten esineiden rikkominen on jäänyt meidän päiviimme asti hyväksytyksi tavaksi löytää sijaiskohde ristiriitojen nostattamille aggressioille. Siinä mielessä hääastiaston tai muiden muistoesineiden hajottaminen palvelee aika hyvin agressioiden purkamista sijaiskohteisiin. Kahvikuppikin voi toimia viattoman syntipukkina.
[13] Merkillinen kuritus tuo mieleeni isän, joka yllätti poikansa polttamasta tupakkaa. Rauhallisesti hän pakotti pojat polttamaan koko askin loppuun. Kymmenen savukkeen jälkeen veljeksille ei vähään aikaan tupakka maistunut.
[14] 2Moos 32:24
