« »

Painajainen viimeisellä ehtoollisella

5 kommenttia Kirjoitettu 3.4.2009 Muokattu 1.4.2017

Pääsiäisaterian valmistelu

Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas,[1]

Tämä oli juutalaisen kansan identiteetin kannalta vuoden tärkein juhla-ateria.

Sitä nimitettiin seder-ateriaksi. Sana tarkoittaa järjestystä. Ateria olikin tarkasti ohjeistettu monivaiheinen päivällinen[2], jossa jokaisella aineosalla oli tarkkaan määrätty merkityksensä. Päivällisen aikana muisteltiin kansan alkutarinaa, orjuutettujen heimojen kutsua ulos Egyptistä, Jumalan lain antamista ja matkan alkamista kohti valitun kansan luvattua maata. Tämän kertomuksen kautta juutalaiset ymmärsivät ja määrittivät itsensä kansana. Tällä aterialla he osallistuivat isiensä kärsimyshistoriaan tavalla, joka hetkeksi ylitti kaikki eripuran aiheet.

Se oli kertomus vainosta ja karkottamisesta. Egyptiläiset olivat tehneet muukalaisista syypäitä koko yhteiskuntaa kohdanneisiin ongelmiin ja ristiriitoihin. Israelin kansa oli joutunut koko valtakunnan syntipukiksi, mutta Jahve oli monen ihmeen kautta pelastanut heidät orjuudesta.

Pääsiäisateria syötiin tämän vapautuksen muistoksi. Tällä aterialla kaikki olivat viime hetkellä pelastettuja uhreja. Pääsiäinen oli vain yksi niistä vuoden pyhäpäivistä, jolloin muisteltiin viime hetken pelastumista vihollisen kynsistä. Valittu kansa oli juhliensa kautta totuttautunut näkemään itsensä muiden uhrina. Vihollisen uhriksi joutuminen oli keskeinen osa kansan historiaa ja minäkuvaa.[3]

Silti he pitivät itseään myös Jumalan pelastamina uhreina. Muutenhan näitä juhlia ei olisi kukaan viettämässä. Juhla vahvisti jokaisen uskoa Jumalaan, joka tulevaisuudessakin kohtelisi kansan vihollisia niin kuin Egyptin Faaraota. Rooman imperiumikaan ei tulisi säästymään Hänen vihaltaan. Siinä toivossa sopi elää.

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta: ’Missä tahdot syödä pääsiäisaterian? Minne menemme valmistamaan sen?’
Jeesus lähetti matkaan kaksi opetuslastaan ja sanoi:
’Menkää kaupunkiin. Teitä vastaan tulee siellä mies, joka kantaa vesiruukkua. Seuratkaa häntä[4]

Kuulostaa siltä, että Jeesus on etukäteen sopinut huomaamattomasta opastuksesta salaiseen paikkaan. Ehkä Jeesus oli jo varautunut siihen, että hänen olinpaikkansa ilmiannettaisiin viranomaisille ja halusi siksi että mahdollisimman harva tietäisi siitä etukäteen. Vesiruukkua kantava mies oli tarpeeksi selkeästi tunnistettava oppaan merkki, koska veden kantaminen kuului naisille. Ei sellainen kuitenkaan mitään epäilyksiä herättäisi, koska saattoihan olla, että miehen taloudessa ei ollut naisia. On hyvin mahdollista, että talo oli etäisen sukulaisuuden kautta tuttu Jeesukselle. Ehkä hän oli vanhempiensa ja sisarustensa kanssa viettänyt siellä monta lapsuutensa pääsiäistä. Joka tapauksessa Jeesus oli varannut itselleen ja opetuslapsilleen tarpeeksi intiimin ja turvallisen tilan.

…ja minne hän menee, siellä sanokaa talon isännälle näin:
’Opettaja kysyy, missä on häntä varten huone, jossa hän voi syödä pääsiäisaterian opetuslastensa kanssa.’
Isäntä osoittaa teille yläkerrasta suuren huoneen, jossa on kaikki valmiiksi järjestettynä. Valmistakaa sinne meille ateria.’
Opetuslapset lähtivät matkaan ja tulivat kaupunkiin. Kaikki kävi niin kuin Jeesus oli heille sanonut, ja he valmistivat pääsiäisaterian.[5]

Kaikista taustajännitteistä huolimatta opetuslapset odottivat tätä iltaa. Jeesus oli usein käyttänyt ateriahetkiä puhuakseen tärkeistä asioista. Harmillisen usein hän kuitenkin aterioi muiden kuin vain opetuslastensa seurassa. Välillä heidän oli pakko mennä jopa vastustajiensa kotiin aterioimaan, koska Jeesus välttämättä halusi niin. Kaiken maailman epätodennäköisissä seurueissa he olivat aterioitaan syöneet. Tämä ilta olisi kuitenkin erilainen. Todennäköisesti Jeesuksen äiti, Maria ja veljet osallistuivat samalle aterialle, niin kuin joskus silloin ennen, kun koko perhe vielä liikkui yhdessä.[6] Se ei opetuslapsia haitannut. Maria oli jo jonkin aikaa sitten lakannut vastustamasta Jeesuksen oudon tuntuista kutsumusta. Huolissaan hän kyllä oli edelleen.

Tästä tulisi herkkä ilta kaikkein läheisimpien kanssa. Jeesuksen ympärillä oli viime aikoina ollut tungoksiin asti ihmisiä. Kaupungissakin hänen ympärillään oli koko ajan väkeä. Milloin he viimeksi olivat saaneet syödä rauhallisen ja runsaan aterian pienellä joukolla? Nyt olisi aikaa juhlia kunnolla ja nukkua pitkään sen päälle. Olihan Jeesus salamyhkäisellä valmistelullaan huolehtinut siitä, ettei kukaan ulkopuolinen tiennyt heidän kokoontumispaikkaansa. Halusiko hän piiloutua omilta yli-innokkailta kannattajiltaan vai vihollisiltaan? Sitä ei kerrota, mutta selvästikin hän pyrki rauhoittamaan tämän illan lähipiirilleen.

Jos opetuslapset seurasivat pääsiäisen perinnettä, he ostivat happamatonta leipää, viiniä, katkeria yrttejä ja muita tarkasti määriteltyjä aterian lisukkeita. Jos he olisivat syöneet myös pääsiäislampaan, ainakin yksi heistä olisi puolen päivän jälkeen mennyt kymmenien tuhansien muiden pyhiinvaeltajien kanssa ostamaan temppelin länsimuurin alla olevalta torilta rituaalisesti puhtaan lampaan.[7] Sen jälkeen hän olisi jonottanut määkivän ja sätkivän uhrieläimensä kanssa pääsyä temppelin pyhään osaan. Pyhä ei ollut hiljainen paikka. Siellä oli tuhansia pappeja[8] viiltämässä lampailta kurkkuja auki. Papin piti tehdä työnsä niin nopeasti, että eläin ei ehtinyt äännähtää viillon aikana. Toinen pappi otti veren talteen ja kiirehti kaatamaan sen alttarin juureen.[9] Siitä se valui vuolaana virtana tummansameaan Kidronin puroon. Kolmas pappi ripusti uhrieläimen koukkuun, nylki sen, poisti suolet ja kaapi sen rasvat alttaritulen polttoaineeksi. Kun ruho oli palautettu uhraajalle, alkoi yhtä hikinen matka tungoksen läpi takaisin majapaikkaan. Kaikilla oli hirvittävä kiire. Noin 30 000 lammasta piti teurastaa yhden iltapäivän aikana.[10] Sen jälkeen pappien piti vielä pestä koko suunnaton temppelialue verestä ja eläinten ulosteista, ennen kuin pääsisivät kotiin viettämään seder-ateriaa oman perheensä kanssa.[11] Kaikki paastosivat uhraamisen ja aterian välisen ajan.[12]

Jeesus tuskin lähetti ketään tuolle rasittavalle retkelle. Hän oli jo niin selvästi ilmaissut vastustavansa koko uhrikulttia, ettei varmaankaan enää antanut sille taloudellista tukea ostattamalla lammasta temppelistä, tai antamalla sille rituaalista tunnustusta teurastuttamalla eläintä siellä. Jos tällä aterialla ylipäänsä syötiin lammasta, se oli todennäköisesti peräisin jonkun sukulaisen tai kannattajan tilalta ja siellä myös teurastettu.[13] Kukaan evankelistoista ei kuitenkaan mainitse lammasta, vaikka se oli pesahin ylivoimaisesti tärkein osa.

Jeesus ei ollut koskaan piitannut aterioiden pikkutarkoista rituaaleista tai niiden symboliikasta. Hänelle leipä ja viini kuuluivat peruselintarvikkeisiin. Harvoin köyhillä oli varaa lihaan. Nyt Jeesus kuitenkin valitsi tämän symboleja, rituaaleja, muistoja ja merkityksiä täynnä olevan perinteen viimeiseksi ateriakseen opetuslastensa kanssa. Se tulisi tarpeeksi paljon muistuttamaan perinteistä pääsiäisateriaa. Samalla se tulisi olemaan sekä muodoltaan että sisällöltään ikimuistettavalla tavalla uudenlainen, Jeesuksella oli siihen omat syynsä. Niitä hän varmaan pohdiskeli omassa yksinäisyydessään, koska oli itse valinnut saapua paikalle vasta illalla.

Tähän iltaan Jeesuksen oli jollain uudella tavalla tiivistettävä, mitä varten hän oli tullut Jerusalemiin juuri nyt ja miksi hän uskoi kohtaavansa kuoleman juuri täällä ja juuri nyt. Eivät opetuslapset hänen puhettaan tähänkään mennessä olleet ymmärtäneet. Tuskin he ymmärtäisivät nytkään.

Tätä ateriaa he eivät saisi pitää vain vanhan perinteen toistona. Jeesus tiesi silmukan kiristyvän. Jos hän vielä halusi sanoa opetuslapsille jotain, se olisi tehtävä tämän aterian aikana ja sen avulla. Ei heidän tarvitsisi välttämättä kaikkea ymmärtää. Kunhan eivät vain unohtaisi.

Kavaltajien pöydässä

Auringonlaskun jälkeen ruoka alkoi olla valmis ja kutsuvieraat koossa. Täysikuu valaisi muuten pimeää iltaa, niin kuin aina seder-aterian aikaan.

Illan tultua Jeesus saapui sinne kahdentoista opetuslapsensa kanssa.[14]

Kukin asettuu lattialle piiriin kattauksen ympärille. Alkusiunauksen jälkeen, ennen kuin kukaan on ehtinyt edes aloittaa ateriaa, Jeesus pilaa vanhan tradition luomaa turvallista tunnelmaa esittämällä pöyristyttävän väitteen.

Kun he olivat asettuneet aterioimaan, Jeesus sanoi:
“Totisesti: yksi teistä kavaltaa minut – mies, joka syö minun kanssani.”

Kuvittelen Jeesuksen sanoneen tämän vailla mitään dramaattisia elkeitä. Silti Jeesuksen toteamus sai opetuslasten henget salpautumaan. Juuri kun kaikki oli valmiiksi katettu, mikään ei enää maistunut. Juuri kun kaikki on vihdoinkin saatu riitelemättä yhteen, Jeesus heittää järkyttävän synkän varjon kokoontumisen ylle.

Vaikka Jeesus ilmeisesti tiesi, kuka tulee luovuttamaan hänet vihollisilleen, hän ei sanonut sitä suoraan. Miksi ihmeessä? Miksi Jeesus ei saman tien nimennyt Juudasta?

Minä uskon Jeesuksen nähneen jokaisessa opetuslapsessa potentiaalisen kavaltajan. Sen verran hyvin hän oli oppinut heidät tuntemaan. Kaikki olivat Jeesuksen suhteen jo hyvin ristiriitaisella mielellä. Paljon pettymyksiä oli povessa. Luulen hänen toivoneen, että kukin tunnistaisi mahdollisen petturin itsessään, jotta kukaan ei jälkeenpäin tuomitsisi Juudasta liian ankarasti. Tutkimalla ja vertaamalla evankelistojen tarinaa tästä hämmentävästä illasta, minulle on aika ilmeistä, että Jeesus halusi jokaisen katsovan itseään ensin peilistä, jotta he myöhemmin voisivat nähdä Juudaksessa tutun, eikä täysin toisenlaisen ihmisen. Jos näin oli, hän ainakin hetkeksi sai mitä haki:

Opetuslapset järkyttyivät ja alkoivat yksi toisensa jälkeen kysellä:
“En kai minä?”

Yhtäkkiä kukaan heistä ei ollut varma itsestään. Hetki oli ennen kokemattoman pelottava ja outo. Tähän asti kaikki olivat olleet hyvinkin varmoja Jeesuksen kannattajia ja kaikin tavoin oikealla asialla. Kukaan ei nähnyt sitä pyhitettyä väkivaltaa, johon he itse koko ajan olivat osallisia asenteittensa, uskomuksiensa ja käytöksensä kautta. Ensimmäistä kertaa kaikki oikeasti kyseenalaistivat itsensä. Kukaan ei kovaäänisesti vakuuttanut viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Jokainen etsi hädissään helpotusta Jeesukselta.

“En kai minä?”

Jeesus ei lähtenyt ketään rauhoittelemaan vakuuttelemalla, ettei suinkaan puhunut hänestä. Päinvastoin. Hän vastasi toistamalla alkuperäisen väitteensä entistäkin riipaisevammassa muodossa.

Jeesus vastasi heille:
“Yksi teistä kahdestatoista ─ mies, joka syö samasta vadista kuin minä.[15]

Jokainen heistä söi samasta vadista Jeesuksen kanssa. Olihan Jeesus kutsunut heidät luotetuikseen. Epäluotettavat oli jätetty tämän sisäpiirin ulkopuolelle. Vai?

Vastauksellaan Jeesus piti peiliä heidän edessään pidempään kuin yksikään heistä olisi halunnut. Hän ei säästänyt ketään sydäntä särkevältä itsetutkiskelulta. “Yksi teistä” merkitsi ketä tahansa heistä. Hän ei suostunut vapauttamaan opetuslapsiaan näkemään petturuutta vain yhdessä, tai kaikissa ulkopuolisissa, kun se kuitenkin asui heissä jokaisessa.

Kaikki yrittivät välttyä joutumasta uhriksi, asettautumalla tarpeeksi ajoissa voittajan puolelle. Toistaiseksi kaikki olivat uskoneet olevansa nimenomaan voittajan puolella. Mutta viime päivien tapahtumat olivat hämmentäneet. Kukaan ei enää ymmärtänyt, mihin suuntaan he olivat kulkemassa ja miten tässä vielä kävisi. Kuka tahansa heistä olisi vielä voinut hypätä kyydistä, kääntyä vanhan tutun esivallan puoleen ja sanoa saaneensa Jeesuksesta tarpeekseen.

Jeesus ei vieläkään auttanut opetuslapsia nimeämään syntipukkia tuleville tapahtumille. Hän vain lisäsi heidän epävarmuuttaan entistäkin synkemmin sanoin:

Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.[16]

Näkikö Jeesus jo etukäteen, kuinka rankka Juudakseen kohdistuva tuomio muiden taholta tulisi olemaan, ja kuinka mahdotonta sellaisen alla olisi elää?[17] Aavistiko hän, että Juudas joutuisi sen pimeyden kantajaksi, jota muut eivät halunneet tunnistaa itsessään? Sellaiselle ihmiselle ei koskaan anneta mahdollisuutta elää omaa elämäänsä. Hän joutuisi lopun elämäänsä kantamaan muiden kohtaamattomia syntejä harteillaan, yhteydestä ulostettuna ja yksinäisyyteen tuomittuna. Sellainen elämä muistuttaisi erämaahan ajetun alkuperäisen syntipukin loppua.

Jeesuksen sanat olivat ankaran surullisia ja myötätuntoisia, eivät kiroavia tai tuomitsevia.[18] Edelleenkään hän ei kohdistanut sanojaan vain yhdelle. Vaikka hän luultavasti tiesikin kenestä puhui, hänellä oli omat syynsä antaa tumman varjon langeta jokaisen ylle.

Mitkä hänen syynsä olivat? Miksi näin rankka kieli, juuri tässä tilanteessa? Miksi Jeesus pani jokaisen miettimään olisiko parempi, ettei olisi syntynytkään?

Jeesus näytti tarjoavan heille kaksi mahdollisuutta: Jokainen voisi mennä itseensä ja nähdä kuinka heikosti – jos ollenkaan – oli edelleenkin sitoutunut Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan. Jokainen voisi nöyrästi tajuta oma sidonnaisuutensa niihin valtoihin ja voimiin, jotka Jeesusta vainosivat. Siinä mielessä kaikki olivat jo moneen kertaan pettäneet mestarinsa. Miksi he eivät voineet myöntää sitä vieläkään?

Toinen vaihtoehto olisi etsiä petturia toisistaan, hakea sitä, joka olisi petturi kaikkien puolesta. Juuri niin he tekivätkin. Luukkaan mukaan he alkoivat seuraavaksi kysellä toinen toisiltaan: ”kuka heistä se saattaisi olla?”
Samalla he jatkoivat kauan sitten alkanutta
”kiistaa siitä, ketä heistä olisi pidettävä suurimpana.” [19]

Girardin mukaan syntipukkia tarvitaan nimenomaan silloin, kun keskinäinen vertailu ja kilpailu saavuttavat kriittisen pisteen, ja koko yhteisö on vaarassa hajota. Kun suurinta ja kauneinta ei ankarasta kilpailusta huolimatta löytynyt, he jäivät kyräilemään pienintä ja kauheinta. ”Joku varmasti on syypää tähän eripuraan. Jeesuskin sen tuntuu tietävän.”

Johanneksen mukaan:

”Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään tietämättä, ketä hän tarkoitti.” [20]

Jos jokaisen sydän olikin hetken vavissut, niin lopulta kaikille oli kuitenkin selvää, että kavaltaja oli joku muu.

Mekin tiedämme, että se oli joku muu. Kenenkään ei tarvitse jännittää, kuka paljastuu kertomuksen konnaksi. Olemme olleet tietävinämme sen jo pari tuhatta vuotta. Siksi meidän on vaikea paneutua tämän aterian painajaismaiseen tunnelmaan.

Johanneksen mukaan Jeesuskin oli ”järkyttynyt” puhuessaan näin opetuslapsilleen.

Opetuslapset etsivät toisistaan syntipukkia ja ympäröivä maailma on tekemässä hänestä syntipukkia, eikä kukaan nähnyt yhtään mitään. Kaikki olivat umpisokeita omille vaikuttimilleen ja sille, mitä koko valtaverkostossa tapahtui. Luulen että opetuslasten sokeus järkytti Jeesusta kaikkein eniten.

Aterian tarkoitus on aina ollut rakentaa yhteyttä. Joskus se ei onnistu. Kun kasvot tulevat liian lähelle toisiaan, sosiaaliset naamarit voivat pettää ja peitellyt ristiriidat nousevat pintaan. Niin kävi nytkin. Viimeinen ateria ei yhdistänyt opetuslapsia. Päinvastoin. Koska he eivät löytäneet yhteistä syntipukkia, jokainen jäi toisensa uhaksi. Kuka tahansa saattoi olla vihollisen leivissä, vaikka söikin yhteiseltä lautaselta Jeesuksen kanssa. Kaikki jäivät kyräilemään toisiaan. Joka nurkassa oli kateellista vertailua ja kilpailua. Kuka tahansa oli valmis poistamaan kenet tahansa sisäpiiristä, mutta nälkä, turvattomuus ja Jeesuksen arvoitus piti heidät kuitenkin auttavasti yhdessä vielä tämän illan.

Juudas oli jo luvannut paljastaa Jeesuksen olinpaikan papistolle. Vihjepalkkiostakin oli sovittu. Hänen täytyi vain odottaa oikeaa hetkeä. Silti, tai ehkä juuri siksi, hänellä oli otsaa muiden lailla kysyä Jeesukselta:

”Rabbi, en kai se ole minä?”

Oliko tämä erityisen röyhkeän kataluuden osoitus? Oliko Juudas vielä itsestään epävarma? Toivoiko hän Jeesuksen viime hetkellä nimeävän hänet kavaltajaksi, jotta muut opetuslapset saisivat hänet estettyä? Pyrki hän kysymyksellään mihin tahansa, Juudaskaan ei saanut Jeesukselta mitään helpotusta:

 ”Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus.[21]

Se kuulostaa ainakin peitetyltä myönnytykseltä. Jeesus ei kuitenkaan myönnä eikä kiellä.[22] Hän jättää Juudaksen itsensä määrittelemään itsensä ja ottamaan vastuun valinnoistaan.

Opetuslapsillekin Jeesuksen vastauksen on täytynyt jäädä kryptiseksi, koska eivät reagoineet siihen mitenkään. Ateria jatkui syvän hämmennyksen vallassa, eikä Juudasta millään lailla suljettu pois. Kellään ei ollut mitään erityistä syytä epäillä juuri häntä. Hän kuului edelleen ”niihin kahteentoista.”

Mitä olisi tapahtunut, jos kaikki olisivat tunnistaneet itsessään sen, joka oli aina valmis luovuttamaan syntipukin vainoojilleen, pelastaakseen oman nahkansa? Entä jos kaikki olisivat tunnustaneet, etteivät koskaan olleet loppuun asti seisoneet yhdenkään yksin jääneen uhrin rinnalla? Mitä jos he olisivat myöntäneet, että tuskin uskaltaisivat olla Jeesuksenkaan rinnalla loppuun asti, jos hänen todella kävisi niin kuin hän jo kolme kertaa oli ennakoinut käyvän. Olisiko Juudas silloin vapautunut siitä roolista, jota hän nyt oli jäämässä yksin kantamaan?

Tässä vaiheessa kukaan ei nähnyt Juudaksessa mitään itsestään selvää petturia. Jos hänet olisi jo aikoja sitten havaittu erityisen epäluotettavaksi, tämä tilanne ei olisi ollut niin epämukava. Silloinhan kuka tahansa olisi voinut sanoa: ”Kaikkihan me tiedämme, kuka se tulee olemaan.” Hänestä olisi heti tehty pääepäilty. Nyt kaikki jäivät epäilemään toisiaan. Toistaiseksi ei ollut mitään erityistä syytä epäillä nimenomaan Juudasta.

Vain Juudas itse taisi tietää olevansa se, ketä Jeesus tarkoitti. Kukaan ei tajunnut, että Jeesus silti puhui kaikille ja kaikista.

Markus ei dramatisoi eikä maalaile. Hän ei kuvaa mielen liikkeitä, tunnelmia eikä motiiveja. Omalla minimalistisella, mutta erittäin tarkoin harkitulla tyylillään, hän vain jatkaa aterian kuvaamista, jättäen eläytymisen ja tulkintojen tekemisen kokonaan lukijoilleen.

Minä taas yritän eläytyä tilanteeseen ja sen eri rooleihin. Narratiivinen tulkintani näistä teksteistä yrittää sukeltaa asiayhteyteen ja historialliseen tilanteeseen. Olen vakuuttunut siitä, että kertomuksen[23] teologia on vähintään yhtä tärkeä kuin yksittäisiin lauseisiin ja väittämiin rakentuva dogmaattinen teologia.

Viattoman veri

Vaikka ateriaan ei luultavasti osallistunut lapsia, siinä ainakin piti olla kaikille lapsesta asti tuttu ja turvallinen kaava. Jotain oli kuitenkin mennyt pieleen ihan alusta lähtien. Pääsiäislampaan puuttuminen[24] tai ainakin sen valmistaminen ilman temppelissä suoritettua rituaalista teurastusta perinteen määräämänä ajankohtana, sai osallistujat jo aavistamaan, että tästä ateriasta tulisi erilainen. Jeesus ei toistanutkaan ikivanhaa kaavaa resitoimalla väkivaltaisen Jumalan uskollisuutta uhriksi joutunutta kanssa kohtaan. Sen sijaan hän oli alkanut vihjailla paikalla olijoiden uskottomuudesta ja petturuudesta. Kukaan ei pitänyt kuulemastaan. Tämä ateria alkoi tuntua oudolta, pelottavalta ja vaaralliselta.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:
“Ottakaa, tämä on minun ruumiini.”
Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa ja antoi heille, ja he kaikki joivat siitä. Hän sanoi:
“Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.[25]

Kirkon seinien suojaamassa rauhallisessa ja hartaassa ehtoollismessussa on vaikea tavoittaa näiden sanojen alkuperäistä shokeeraavuutta.

”Ihminen, joka puhuu tällaisia, on joko umpihullu tai sitten hänellä on jotain niin hurjaa tietoa, ettei sitä pysty millään kevyemmällä metaforalla ilmaisemaan.”[26]

Keveydestä ei tänä iltana ollut tietoakaan. Ensin Jeesus väitti, että kuka tahansa opetuslapsista voisi luovuttaa hänet vihollisille. Sen seurauksena jokainen alkoi epäillä toistaan kavaltajaksi. Ateria, jolla juhlittiin hädästä pääsemistä, alkoikin tuntua hätään joutumiselta, eikä kukaan enää luottanut kehenkään. Kaikki kyräilivät toisiaan.

Tämän kiduttavan epäluuloisuuden keskellä Jeesus piti suorastaan kannibalistisen pöytäpuheen. Ei opetuslapsia puhe lihasta ja verestä sinänsä hätkähdyttänyt. Uhrikulttuurin perillisinä he olivat tottuneet siihen. Mutta Jeesuksen veren juominen ja lihan syöminen edes symbolisessa muodossa tuntui pöyristyttävältä. Pelkkä ajatus oli kuvottava. Juuri käydyn kavaltajakeskustelun jälkeen Jeesuksen karmivat sanat kuulostivat myös sietämättömän osoittelevilta.

”Yrittääkö hän vihjata, että me kaikki olemme kavaltamassa hänet? Pitääkö meidän tähän ateriaan suostumalla myöntää olevamme jollakin salaperäisellä tavalla syypäitä siihen kuolemaan, josta hän on viime aikoina niin usein puhunut?”

Jos leipää ja viiniä on joskus nautittu vastentahtoisesti, tämä oli varmasti se ilta. Jeesus oli antanut tälle aterialle sellaisen merkityksen, jota kukaan opetuslapsista ei halunnut niellä. Ikivanha ja kaikkien tuntema ruokarituaali oli saamassa uuden ja pelottavan sisällön. Eikö jo Mooses ollut kieltänyt kaikki verta sisältävät ruoat? Miksi Jeesus nyt käski heitä edes symbolisessa muodossa juomaan verta – ja nimenomaan hänen vertaan?

Jeesus ei kuitenkaan selittänyt eikä opettanut. Hän ei edes yrittänyt saada heitä ymmärtämään. Vastaväitteillekään ei nyt näyttänyt olevan tilaa. Hän pyysi opetuslapsiaan vain syömään ja juomaan – tai käskyltä se kyllä heistä kuulosti. Nyt ainakin tuntui aivan liian myöhäiseltä perääntyä. Niinpä he söivät Jeesuksen murtaman palasen yhteisestä leivästä ja joivat hänen ojentamansa viinin.

Syömällä ja juomalla he sitouttivat itsensä salaisuuteen, josta ei voinut niin vain ravistella itseänsä irti. He olivat nielleet jotain käsittämätöntä, eikä se helposti jättäisi heitä rauhaan. Leipä ja viini olivat karmeine tulkintoineen sulautumassa heidän olemukseensa.

Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Perinteinen pääsiäisateria ei enää muistuttanut itseään kuin nimeksi. Vaikka he eivät ymmärtäneet uuden symboliikan merkitystä, siinä oli heidän maailmaansa ravistelevan skandaalin tuntua. Oli Jeesus aiemminkin puhunut käsittämättömiä, mutta oman lihansa ja verensä tarjoaminen edes vertauskuvallisessa muodossa oli niin käsittämätöntä, ettei sen kanssa voinut edes väitellä.

Poiskaan ei voinut lähteä. Kukaan ei halunnut näyttää petturilta. Vastahakoisesti he osallistuivat elämänsä kamalimpaan ateriaan synkän levottomuuden vallassa.

Ihmisen uhri

Ehkä opetuslapset alkoivat aavistaa, että he olivat äsken erehtyneet etsiessään vain yhtä syyllistä. Entä jos Jeesuksen kävisikin huonosti? Voisiko se jostain kammottavasta syystä sittenkin johtua myös heistä? Oliko kuitenkin mahdollista, että heillä kaikilla oli jokin merkillinen osuus hänen kohtaloonsa?

Mutta ei, ei sittenkään. Ei se voisi mitenkään olla mahdollista. Pitäisikö heidän todella tunnustautua olevansa roomalaisten ja kaikkien muidenkin kansojen kaltaisia – viattoman uhraajia, veljensä kavaltajia ja heikoimman lenkin pettäjiä?

Ei ole ihme, jos opetuslapset kokivat itsensä loukkuun ajetuiksi. Tässä oli aivan liikaa yhdeksi illaksi. Kuitenkin juuri tänä iltana he olivat taas kerran osoittautuneet yhteisöksi, joka rakentaa keskinäistä yhteyttään etsimällä syntipukkia. Sellaista ei ollut vielä löytynyt, eikä Jeesuskaan ollut osoittanut heille sellaista. Päinvastoin, hän oli alkanut vihjata itse olevansa kaikkien paikalla olijoiden uhri.

Oliko tämä Jeesuksen järjestämä syyllistämisateria, jossa jokaisen olisi pitänyt tunnistaa itsessään hylkääjä, petturi ja murhaaja? Kyllä ja ei. Uskon, että Jeesus tällä aterialla halusi paljastaa jokaisen syyllisyyden, itse kunkin osallisuuden siihen järjestykseen, joka tavalla taikka toisella vaatii uhria pysyäkseen koossa. Ei hän kuitenkaan syyllistänyt tai tuominnut ketään. Hän vain yritti avata opetuslasten silmät näkemään jotain uutta heistä itsestään ja hänestä, Ihmisen Pojasta.

Kysymys ei ollut vain vanhojen uskomusten hienosäädöstä. Jeesus oli kääntämässä ikiaikaiset uskonnolliset itsestäänselvyydet shokeeraavalla tavalla täysin nurin. Tämän aterian symboliikassa ihminen joutui itse uhria vaativan Jumalan rooliin:

“Tämä on minun vereni liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.

Matteus lisää tähän lauseeseen sanat: ”…syntien anteeksiantamiseksi.”[27]

Vanhan liiton aikana uhrieläinten verta vuodatettiin Jumalalle hänen vihansa hillitsemiseksi. Uskottiin, että Jumala sitoi anteeksiantonsa siihen. Veri juotettiin Jumalalle anteeksiannon ja suopeuden hinnaksi. Nyt Jeesus tarjosi symbolisessa muodossa samaa juomaa opetuslapsille. Näin hän kertoi heille, kuka tässä epäpyhässä yhtälössä oikeasti vaatii verta. Vanhassa liitossa Jumala näyttäytyi verta vaativana ja väkivaltaisena. Jeesuksen paljastamassa todellisuudessa ihminen itse paljastui verta vaativaksi ja väkivaltaiseksi.

Tämä ateria oli kuitenkin kaikin puolin liian järkyttävä[28] minkäänlaisten teologisten oivallusten tekemiseen. Tuskin opetuslapset tunsivat itseään uhraajiksi tai murhaajiksi juodessaan viiniä, jota Jeesus kutsui omaksi verekseen. Mutta kun he ajattelivat, mitä Jeesus oli aterian alussa puhunut kenen tahansa mahdollisesta petturuudesta, niin mistään ei enää voinut olla ihan varma. Ehkä he sittenkin olivat osallisia kaikkea sitä, mitä vihasivat.

Jeesus tiesi tulevansa kohta kaikkien hylkäämäksi, monien pettämäksi ja muutaman tappamaksi. Jokainen tulisi kuitenkin suoraan tai epäsuoraan, aktiivisesti tai passiivisesti olemaan osasyyllinen hänen kuolemaansa. Sitä osuuttaan opetuslapset olivat juuri syöneet ja juoneet, joskin vastentahtoisesti ja mitään ymmärtämättä. Sitä osuuttaan miljoonat kristityt ovat sen jälkeen ehtoollisessa syöneet ja juoneet mielellään. mutta silti siitä mitään ymmärtämättä.

Jeesus tulisi vuodattamaan verensä jokaisen uhrina kaikkien ihmisten puolesta. Tämä veri ei tulisi huutamaan kostoa. Tällä verellä ei ostettaisi Jumalan anteeksiantoa. Tämä veri kuiskaisi Jumalan anteeksiantoa kaikille ihmisille.

Jeesus kutsui viiniä myös uuden liiton vereksi. Ainoa selitys, minkä hän uudelle liitolle[29] antoi, oli että se merkitsi anteeksiantoa kaikille,[30] eikä vain uskollisuusvalan vannoneille, oikeaan oppiin sitoutuneille ja pyhien joukkoon kuuluville.

Viimeiseen ateriaan osallistuville se oli varmasti iso helpotus. Niin paljon epämääräistä syyllisyyttä oli ilmassa. Olivatpa opetuslapset syyllistyneet tai syyllistymässä mihin tahansa, niin koston uhka ei, kumma kyllä, tänä iltana ollut heidän yllään – ei ainakaan Jeesuksen kautta.

Myös Juudakselle Jeesus tarjosi leivän ja viinin. Itseensä menemisen mahdollisuus ja osallisuus anteeksiantoon, kuului myös hänelle.

Vaara kuitenkin vaani heitä kaikkia, eikä Jeesus sallinut opetuslasten kuvitella, että huominen tulisi olemaan eilisen kaltainen. Tämä todella olisi heidän viimeinen yhteinen ateriansa:

Totisesti: minä en enää maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa [31]

Jeesus uskoi, että hänen kauttaan maan päälle tulisi syntymään aivan uudenlainen elämisen muoto. Sitä hän oli toimintansa alusta asti kutsunut Jumalan valtakunnaksi. Sen tulemiseen hän uskoi myös väkivallan ja kuoleman uhan edessä. Sen kautta opetuslapsille tulisi avautumaan aivan uusi maailma, ilman että heidän tarvitsisi ottaa askeltakaan pois tästä maailmasta.

Kannibalismia?

Markus kutsui viimeistä päivällistä pesah-ateriaksi, vaikka se ilmeisesti syötiin päivää aiemmin ja siitä luultavasti puuttui temppelissä uhrattu lammas.[32] Tietenkin opetuslapset tajusivat, että jos tämä ateria syödään vääränä päivänä ja ilman rituaalisesti teurastettua lammasta, mutta kutsutaan silti pääsiäisateriaksi, niin sen merkitykseen on tulossa jotain aivan uutta. Aiempina iltoina opetuslapset olivat vetäytyneet Betaniaan yöpymään, mutta tämä ateria syötiin hämärän laskeuduttua kaupungin alueella, niin kuin perinne vaati, vaikkakin perinteitä vuorokaudella etuillen. Perinteiden noudattamisen ja rikkomisen yhdistelmä antoi Jeesukselle mahdollisuuden sisällyttää vanhaan rituaaliin radikaalisti uutta sisältöä.

Tämän rituaalin kaikki elementit rakentuivat temppelissä suoritettujen uhraamisten vastakohdaksi. Tilapäinen vuokrahuone toimi temppelinä. Tavallinen lattiakattaus korvasi alttarin. Leipä ja viini olivat uhrilampaan lihaa ja verta.[33] Jeesus, tulevana uhrina, korvasi papiston. Hän jakoi Jumalan lahjan, oman elämänsä, opetuslapsille. Uhrin vastaanottaja ei ollut Jumala, vaan hämmentynyt joukko opetuslapsia.

Tästä lähtien temppeli olisi siellä, missä opetuslapset kohtaisivat toisensa tämän uhrin nimessä ja oman vastuunsa näkevässä totuudessa.[34] Pyhä ei olisi enää muilta eristetty ja verellä vartioitu tila.

Jeesus teki, mitä oli aina tehnyt. Hän käytti sitä sanastoa, jota opetuslapset ymmärsivät ja sitä symboliikkaa, jolle kaikki kulttuurit olivat rakentuneet. Päättäväisesti hän kuitenkin käänsi uhriretoriikan sisältä käsin nurin, paljastaakseen mistä pohjimmiltaan on kysymys.

Jeesus ei kumonnut ja korvannut vain juutalaista uhrikulttia. Hän kertoi, että koko maailman kaikki uhrit, sodat, arjen hylkäämiset ja lynkkaamiset ovat Jumalaan kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli aikojen alusta asti ollut jokaisessa ihmisen uhrissa. Kaikki väkivalta oli aina kohdistunut Häneen. Ihminen ei vain ollut koskaan sitä nähnyt, koska myyttisen uskonnollisuus oli aina pannut ihmisen väkivaltaisuuden Jumalan ominaisuudeksi.

Turha meidän on kieltää, ettei ehtoollinen millään tavalla viittaisi arkaaiseen kannibalismiin. Kertomus ihmisestä on uhraamisen historiaa. Ensimmäiset uhrit olivat ihmisiä. Jotkut heistä syötiin.[35] Jeesuksen kohtaaman väkivallan juuret olivat arkaaisessa kannibalismissa.[36] Jos hänen valitsemansa symbolit kiusallisella tavalla muistuttivat kannibalismista, viesti oli ymmärretty aivan oikein.[37] Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Tällä aterialla Jeesus käänsi kaikkien uhrikulttuurien protorituaalin nurinpäin. Tämän rituaalin kautta Jeesus näytti opetuslapsille ja heidän kauttaan koko ihmiskunnalle, mitä me olemme aina tehneet, kehen se on pohjimmiltaan kohdistunut ja mitä meidän ei koskaan enää pitäisi tehdä.[38]

Vaikka hän vertasi itseään uhrilampaaseen, hän ei käyttänyt sellaista. Jos hän olisi niin tehnyt, hän olisi sanonut: ”Tämä lammas on minun lihaani, ja sen veri minun vertani.” Eläimenkään verta ei enää tarvinnut vuodattaa mistään uskonnollisesti pyhitetystä syystä.

Hän paljasti väkivaltaisuutemme täysin väkivallattomalla tavalla. Hän ei tarvinnut lammasta edes symboliseksi merkiksi.[39] Käytännössä ne olivat olleet jo kauan ihmisuhrien korvikkeita. Kaikkein julmimmasta kannibalismista muistuttamiseen tarvittiin vain leipää ja viiniä. Ne olivat ylistyslauluja kaikelle luodulle.

Että muistaisimme

Luukkaan versio viimeisestä ateriasta pitää sisällään jo vakiintunutta ehtoollisen vieton sanoitusta. Siinä ei ole samanlaista tilannetietoisuutta ja draaman ulottuvuutta kuin Markuksen kertomuksessa. Luukkaan mukaan Jeesus viittasi aterian lopuksi tulevaisuuteen.

Sitten hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’[40]

Jeesus pyysi opetuslapsia toistamaan ja muistamaan. Sen kautta he tulisivat vähitellen myös ymmärtämään.

Girardin mukaan uskonnollisten rituaalien, varsinkin uhrirituaalien, tarkoitus on toistaa alkumurha muistamatta mistä oikeasti on kysymys. Myyttien tarkoitus oli yliluonnollisilla peitetarinoilla salata mitä oikeasti tapahtui. Jeesus haastoi tekemään toisin. Opetuslasten tulisi jokaisen aterian yhteydessä muistaa, mistä kaikki johtui ja mikä heidän oma osavastuunsa oli ollut. Tämä rituaali ei saisi palvella mytologista muistinmenetystä, joka lopulta vaientaisi uhrin äänen ja unohtaisi kuka oikeasti oli vastuussa.

Tällä aterialla muisteltaisiin edelleen myös exodusta, sitä kuinka Jumala vapautti uhriksi joutuneen kansan. Mutta Jeesus oli julkisen työnsä aikana muistuttanut, että vapautettu kansa oli myös orjuuttanut muita ja tappanut omia profeettojaan. Jokainen ateriaan osallistuja kantaa uhrina olemisen arpia ja uhraamiseen osallistumisen syyllisyyttä. Harvalla on kokemusta vain jommastakummasta.

Jeesuksen muistoateria ei todellakaan tulisi olemaan vain vainottujen ateria.[41]  Juuri sellaisena israelilaiset olivat sen mieltäneet. He kuitenkin unohtivat, että maan omat köyhät olivat yhtä sorretussa tilassa kuin koko kansa aikanaan Faaraon alla. Jeesus teki vainottujen ateriasta myös vainoojien ja pettureiden aterian.

Tällä aterialla ei muisteltaisi vain sitä, mitä he tekivät meille, vaan mitä me teimme muille ja sen kautta Hänelle. Hän antoi verensä ja lihansa väkivaltamme kohteeksi, herättääkseen meidät itsepetoksistamme ja pelastaakseen meidät murhaavasta väkivallasta rakkauden lapsiksi. Tätä uhria pitäisi muistella, jotta uusia uhreja ei enää tehtäisi. Ketään ei tarvitsisi eikä saisi enää uhrata.

Pääsiäisateria pesah syötiin kerran vuodessa, mutta uudella merkityksellä ladattu viimeinen ateria tuli niin tärkeäksi, että sitä alettiin viettää viikoittain. Mikään vähempi ei olisi riittänyt muistuttamaan meitä siitä arkiväkivallasta, johon niin tiedostamattomasti ja sokeasti osallistumme. Uhriutemme muistamme liiankin hyvin, mutta osallisuutemme uhraamiseen unohdamme kuin häiritsevän painajaisen.

Alkuseurakunnan keskeinen rituaali oli alusta lähtien tämä kannibalistinen uhraajien ja uhrien yhteisateria, jossa kaikille jaettiin samaa osallisuutta Jumalan varauksettomaan rakkauteen ja anteeksiantoon.

 Juudasten ehtoollinen

Ehtoollisrituaaliin osallistuminen on vielä parituhatta vuotta myöhemminkin vastuullisen muistamisen syventämistä. Ehtoolliseen osallistuminen kytkee meidät myös kristikunnan veriseen historiaan ja omien valintojemme uhreihin.

Leipä ja viini Jeesuksen ruumiina ja verenä muistuttavat edelleen kahdesta asiasta, joista toisen haluamme jatkuvasti unohtaa: Jumala ei halua kenenkään verta eikä kenenkään poissulkemista. Silti olemme vieläkin kiusattuja rakentamaan keskinäistä yhteyttä poissuljetun uhrin varaan.

Suomessa on paljon ryhmiä, jotka ylläpitävät tiukkoja ehtoollisyhteyden kriteerejä. Ehtoollista ei nautita naispappien, homojen, transseksuaalien tai heidän puolustajiensa kanssa. Ehtoollista nautitaan vain aikuisina kastettujen ja hengellä täyttyneiden kanssa. Ehtoollista ei nautita ortodoksien tai katolisten kanssa jne. Minä ja moni lukijoistani taas sanoisimme, että emme edes halua ehtoollisyhteyteen näitten muita tuomitsevien fundamentalistien kanssa. Juuri sillä asenteella asetumme samaan veneeseen heidän kanssaan.

Sitä emme halua ehtoollisessa muistaa. Kenen tahansa mitätöinti tai poissulkeminen on murha, jonka kautta edelleen osallistumme Jeesuksen uhraamiseen.

Juuri siksi meidän on jatkettava tämän rituaalin toistamista.

Ehkä tulee se päivä, jolloin muistamme tarpeeksi paljon. Muistamme sitä siunattua ”pyhien yhteyttä”, johon joskus muodossa tai toisessa kuuluimme. Muistamme, kuinka tärkeältä tuntui löytää Juudas ja kuinka vapauttavaa oli päästä hänestä eroon. Muistamme, kuinka meidät potkittiin Juudaksina pois, tai itse petyimme täydellisten seuraan ja päätimme liittyä ihmiskuntaan. Muistamme poissuljettujen uuden keskinäisen solidaarisuuden, josta kaikki tekopyhät fariseukset ja muut oikeassa olijat oli suljettu pois. Ja taas oltiin sisäpiiriläisiä.

Tätä kirjoittaessani kaipaan ehtoollista, johon en ole pitkään aikaan osallistunut. Mieluiten nauttisin sitä kirkossa, jossa en tunne ketään. Jokaisen anonyymius tavallaan pelastaisi minut miettimästä, kenen kanssa siihen osallistun. Toinen miellyttävä vaihtoehto olisi osallistua siihen Ystävyyden Majatalossa yhdessä saman mielisten kanssa. Vaikeinta olisi yrittää osallistua ehtoolliseen niiden kanssa, joille itse olen Juudas. Juuri siihen ehtoolliseen minun pitäisi osallistua. Sillä aterialla annetaan anteeksi niillekin, jotka eivät anna anteeksi minulle.

Ehkä silloin muistan myös keskuuteemme hiljaa hiipivän tulevaisuuden, Jumalan valtakunnan, jossa ei enää kateellisina vertailla, eikä väkivaltaisesti kilpailla, vaan ollaan kiitollisia Jumalan ehdottomasta rakkaudesta ja annetaan edes laimennettu versio siitä eteenpäin. Ehkä vielä löydän mahdollisuuden olla provosoitumatta ja tyynesti seurata Häntä, joka ei koskaan tullut vihollistensa kaltaiseksi, vaan pysyi rakastavan isänsä tahdon noudattajana.[42]

Tietenkin rituaaleista vieraantunut lukijani voi ajatella, että ehtoolliseen osallistuminen on naurettavan esoteerinen ja täysin voimaton rutiini. Se ei vaikuta yhdenkään hallituksen toimiin, eikä häiritse markkinavoimien intohimoja. Mutta jos kristityt oikeasti muistaisivat tämän aterian merkityksen ja osallistuisivat sen kautta koko ajan vastuullisemmin historian kirjoittamiseen, hallituksetkin joutuisivat vastuuseen politiikkansa tai sen puutteen uhreista, eivätkä globaalit pörssiyhtiöt voisi enää maksimoida voittojaan tuottamalla lisää uhreja. Jos oikeasti tiedostaisimme, että ehtoollinen on muistutus arkipäivän kannibalismista, siihen osallistuminen vaikuttaisi arkeen tavalla, joka saisi tämän maailman ruhtinaat vapisemaan.

Mutta toisaalta, mitä ruhtinaista. Kunhan itse tiedostamme ja muistamme osallisuutemme poissulkevaan väkivaltaan ja osallisuutemme kaikkia koskevaan anteeksiantoon. Jos osallistumme ehtoolliseen Juudaksina, meidän on oltava valmiita jakamaan se myös muiden Juudasten kanssa.

Ainoa joka ilmeisesti ei syönyt leipää ja juonut viiniä oli Jeesus itse.[43] Hänen ei tarvinnut tunnustautua osaksi minkäänlaista väkivaltaa. Hän oli ainana täysin osaton siihen kulttuuriin, joka vaatii ja tuottaa uhreja. Hän julisti ja eli Jumalan valtakuntaa. Hän mieluummin antautui kaikkien kansojen väkivallan uhriksi kuin käytti sitä ketään vastaan. Ainoastaan hän ei ollut Juudas. Hän oli viaton.

Tämä ehtoollinen oli osallistujilleen painajainen.

Meille se voi olla syvenevän vastuutietoisuuden, vaikeiden sovintojen ja lohduttavan anteeksiannon ateria.

[1] Mark 14:12-17. Matt 26:17-20. Luuk 22:7-14. Joh 13:1-20.

[2] Perusteellista kuvausta tästä juhlasta ei ole. Historiallisista tilannekuvauksista on kuitenkin koottu likiarvoinen käsitys juhlan sisällöstä. McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. S. 244.

[3] Alison James. Knowing Jesus.  Tempegate Publishers. Springfield. Illinois. 1994. s. 71

[4] Mark 12:12, 13.

[5] Mark 12:14-16. Turhaa tästä on veistää mitään legendaa Jeesuksen ennustajan lahjoista. Hän kykeni kyllä ennakoimaan asioita, joiden väistämättömyyden oli nähnyt, mutta ei hän koskaan antanut ymmärtää voivansa ennustaa kuka milloinkin tulee kadulla vastaan.

[6] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life.  Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 132.

[7] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 232.

[8] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 14.

[9] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. s. 135.

[10] Griffith Jones Robin The Four Witnesses. The Rebel, the Rabbi, the Chronicler and the Mystic. Harper SanFrancisco. 2000. s. 29.

[11] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 47.

[12] McKnight Scot. Jesus and His Death. s.  250.

[13] Johanneksen evankeliumissa viimeisellä aterialla ei syöty pääsiäislammasta. Se teurastettiin vasta perjantai-iltana suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin Jeesus kuoli ristillä. Hänen tulkinnassaan Jeesus itse oli pääsiäislammas. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 110. Jotkut ovat selittäneet tätä ristiriitaa ehdottamalla, että valtavan teurasmäärän takia pääsäisateria syötiin kahtena päivänä. Ensin söivät valtakunnan pohjoisosan asukkaat, josta Jeesus Galilealaisena oli kotoisin ja sen jälkeen eteläinen osa, jolloin olisi ollut myös Jerusalemin papiston vuoro. Ulrike Hunt Yeshua Unlocked. s. 483.

[14] Mark 14:18-21. Matt 26:21-25. Luuk 22:21-23. Joh 13:21-30.

[15] Mark 14:20.

[16] Mark 14:21.

[17] Entä Mitä Jeesus tarkoitti viittauksellaan pyhiin kirjoituksiin? “Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan.”?

Vanhassa Testamentissa ei ole mitään ennustuksia, jotka välttämättä edellyttäisivät Juudaksen kaltaista roolia. Mihin Jeesus sitten viittaa puhumalla “kirjoituksista”? Hän ei puhu mistään yksityiskohtaisista ennustuksista, vaan viittaa siihen profeettoihin kohdistuneeseen väkivaltaisuuteen, josta hän on aiemminkin puhunut. Kysymys ei siis ole mistään ennalta määrätystä tai ennustetusta tapahtumasarjasta, vaan ennakoitavissa olevasta väkivallan logiikasta, jota on jo monta kertaa kuvattu Vanhan testamentin sivuilla.

Daavidin valitusta petollisista ystävistä pidetään usein profetiana Juudaksen petoksesta: ”Vieläpä ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydässäni, kääntyy kopeasti minua vastaan.” (Ps 41:10) Moni meistäkin voisi kokemuksensa pohjalta yhtyä Daavidin valitukseen. Ei siinä ollut mitään erityisen ennustavaa.
Entä jos Juudas ei olisi syntynyt? Olisiko pääsiäinen päättynyt toisin, jos Juudasta ei olisi ollut? Tuskin. Tätäkö iltaa varten Juudaksen piti syntyä? Tuskin.

[18] Samaa ilmaisua Jeesus käyttää ennustaessaan Jerusalemin tulevaa hävitystä: 17. ”Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!” (Klassen. William. Judas. Betrayer or Friend of Jesus? Fortress Press. 2005. s. 81- 84.)

[19] Luuk 21: 23, 24.

[20] Joh 13:21.

[21] Matt 26:25.

[22] Klassen W. Judas. s. 100 – 102.

[23] Mark 14:22-25. Matt 26:26-29. Luuk 22:15-20. 1Kor11:23-25.

[24] Kukaan evankelistoista ei mainitse sellaista.

[25] Mark 14:22-25. Matt 26:26-29. Luuk 22:15-20. 1Kor11:23-25.

[26] Torsti Lehtinen haastattelussa. Kirkko ja Kaupunki. 18.12.02.

[27] Matt 26: 28.

[28] Juutalaiset olivat oppineet pelkäämään verta niin paljon, että kuukautisverinen nainenkin oli heille tabu. Ruoassa ei saanut olla verta, koska kaikki veri kuului Jumalalle. Vereen ei saanut koskea kukaan, mistään syystä. Johanneksen mukaan monet Jeesuksen opetuslapset olivat pitäneet Jeesuksen vastaavia puheita niin sietämättöminä, että vetäytyivät häntä seuraamasta. (Joh 6:53, 60, 66.).

[29] Jeesus oli tähän asti lukuisia kertoja kutsunut omaa visiotaan tulevaisuudesta Jumalan valtakunnaksi. Missään vaiheessa hän ei ollut puhunut uudesta liitosta, joka korvaisi vanhan liiton. Muutenkin hänen tyylinsä oli radikaalisti vanhaa mullistava eikä uudistava. Siksi tämä yksi ainut sitaatti uudesta liitosta kuulostaa pikemminkin juutalaisia kosiskelevalta teologiselta jälkiselittelyltä. Tästä puuttuu kaikki liiton tunnusmerkit: molemminpuoliset uskollisuusvalat, vakuuttelut vihollisten tuhosta jne. On tietenkin mahdollista, että tämä itseymmärrys todella syntyi päivää ennen Jeesuksen kuolemaa, mutta sanan myöhempi lisääminen Paavalin tulkintojen kautta on todennäköisempi selitys.  (McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 289-292, 305, 307-312.)

[30] Näillä Jeesuksen sanoilla on turha perustella tuhat vuotta myöhemmin syntynyttä teologiaa, jonka mukaan Jeesus kuittasi kuolemallaan ihmisen velkaa Jumalalle, ikään kuin Jeesuksen kuolema olisi ollut Jumalalle itselleen välttämätön. Jeesuksen Isä ei säilyttänyt mitään verellä kuitattavia velkakirjoja taivaassa. Temppelin rahastonhoitajilla oli kyllä joukoittain köyhän kansan pinteestä kiristettyjä velkakirjoja, mutta Jeesus oli jo tehnyt selväksi, että Hänen valtakuntansa ei ole tämän rosvoluolan kaltainen.

[31] Mark. 14:25.

[32] Jersak Brad and Hardin Michael (Editors) Stricken by God? Nonviolent Identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. 2007. s. 93, 94.

[33] B. Chilton. The Temple of Jesus: His Sacrificial Program within a Cultural History of Sacrifice. University Park. Pennsylvania State University. 1992. s. 152,153.

[34] Alison James. On being liked. Darton, Longman and Todd. London 2003. s. 124.

[35] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988.

[36] Girard René. Evolution and Conversion. s. 217.

[37] Tuomas Nevanlinna sanoo: ”Ehtoollisessa on kyllä kysymys samaistumisesta, mutta ei kannibalismista.” Minusta ehtoollisessa on nimenomaan kysymys kannibalismiin samaistumisesta, sen myöntämisestä että kuuluu ihmisiä syövään kulttuuriin, jonka uhriksi Jeesuskin antautui.

[38] Alison James. Undergoing God. Continuum. New York. London. 2006. s. 60.

[39] Ehkä tämä ateria ei edes ollut oikea pesah, vaan jotain sinnepäin, jonka opetuslapset söivät päivää aiemmin. Ehkä Jeesus rikkoi muodon ja sisällön lisäksi myös rituaalista aikaa viettäessään pääsiäisateriaa vuorokautta aiemmin. Ehkä Johannes ja synoptikot ovat kumpikin olennaisesti oikeassa. Johanneksen kronologia saattaa olla oikea, kun hän väittää Jeesuksen kuolleen suunnilleen samaan aikaan, kun pääsiäislampaat teurastettiin. Muut evankelistat saattavat myös olla oikeassa kutsuessaan viimeistä ateriaa pääsiäisateriaksi, vaikka se syötiinkin päivää aikaisemmin ja ilman oikeaoppisesti teurastettua pääsiäislammasta. (McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 244-257, 266-272.)

[40] Luuk 22:19. Paavalin siteeraamassa versiossa korostuu, kuinka vakavasti alkuseurakunta oli ottanut Jeesuksen kehotuksen muistaa: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” 25. Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.” 1Kor 11:24,25.

[41] Jukka Relander, joka on Girardinsa kyllä lukenut, on mielestäni hämmästyttävän väärässä sanoessaan, että ”ehtoollinen on vainottujen, eikä vainoojien, ateria.” Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 185.

[42] Tämän otsikon alla olevan tekstin olen kirjoittanut sisäisessä dialogissa homoseksuaalisen roomalaiskatolisen papin kanssa. En ole suoraan käyttänyt hänen tekstiään, mutta omani on vastausta hänen tekstiinsä. (James Alison. Faith beyond Resentment… s. 118-124)

[43] Mark 14:25. McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 333.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

5 vastausta artikkeliin “Painajainen viimeisellä ehtoollisella”

  1. Daniel Nylund sanoo:

    FB ystäväni Kimmo Saares lähetti minulle saarnan, jossa oli hyödynnetty kiirastorstain tekstiluentaani:
    ”Hyödynsin käsittelemiäsi teemoja ja ajatuksia kiirastorstain messun saarnassa:
    Kiirastorstain saarna teille maailmanmatkaajille.
    Hyvät ystävät ympärillä yhteisen pöydän ympärillä. Lepattava öljylampun valo, juhliin kiirehtävien askeleet Jerusalemin kujilta. Tuore leipä, avotulella kypsytetyn lampaan yrttinen tuoksu. On taitettu matkaa pitkin Galilean ja Juudean pölyisiä teitä yhdessä, pohdittu sitä mikä elämässä on tärkeää, mikä oikein ja miten vähän ihmiselle on todella tarpeellista. Haastavia ja palkitsevia päiviä opettajan seurassa. Viisaita sanoja Jumalasta ja elämästä.
    Nyt on aika olla yhdessä pääsiäisaterialla. Mutta evankeliumin perusteella tunnelma muuttuu äkkiä varsin painostavaksi. On kokoonnuttu yhteen nauttimaan juhla-ateriaa, mutta pian puhutaan jo kavaltamisesta. Tunnelma on pilalla. ”En kai se ole ole minä?”, kuuluu monesta suusta. En minä. Joku muu. Ne toiset.
    Jotain tässä kuulostaa tutulta. Pieni lapsi sirpaleiksi särähtäneen lasin vieressä, luntannut koululainen tai talouskytkennöistä kiinni jäänyt poliitikko: ”En se minä ollut”. Joku muu. Ne toiset.
    Syyllisyydentunto leijailee ilmassa. Eikä kukaan halua ottaa siitä vastuuta.
    Ei saa syyllistää, sanotaan. Mutta syyllisyydentunnolle ihminen ei oikein voi mitään, ei väärälle eikä oikealle syyllisyydentunnolle. Väärää syyllisyyttä syntyy silloin kun ihmiset tekevät parannusta toisten synneistä: syyllistävät toisia ihmisiä omilla sanoillaan, haavoittavat syvälle. Väärää syyllisyyttä syntyy häpeästä, kelpaamattomuuden tunteesta. Maailman pahuus kasataan omille harteille.
    Oikea syyllisyys nousee siitä että tiedämme toimineemme väärin. Messun alussa me tuomme syyllisyyden Jumalan eteen. Vain tunnistetusta ja tunnustetusta syyllisyydestä voi päästä irti.
    Juutalaisuudessa syyllisyys vaati sovitusuhria. Eläimiä uhrattiin, ja eläimen pirskottu veri loi sopimussuhteen liittolaisten välille. Ihmisen suhde Jumalaan edellytti loputonta surmattujen eläinten virtaa: vuohia, kyyhkysiä, karitsoita. Tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä oli äärimmäisen julma ja väkivaltainen kertomus, jossa ovenpieliin sivelty veri oli turvana.
    Kiirastorstain evankeliumissa Jeesus asettaa ehtoollisen, hän puhuu leivästä ruumiina ja viinistä verenä. Ikään kuin liittyen paimentolaiskulttuurien uhrikulttuuriin. Äärimmäisenä uhrina.
    Mutta voimmeko me katsoa asiaa toisenlaisesta näkökulmasta?
    Jeesus syntyi siis kulttuuriin, jossa elossa säilymisen uskottiin perustuvan uhreihin. Kulttuurin keskellä, jossa vain viattoman veri sovittaa viallisten teot. Jossa Jumalan uskottiin vaativan uhreja.
    Ehkäpä Jeesuksen tehtävä oli osoittaa, että se ei ole oikea tapa. Että hän tuli osoittamaan millaisen sairauden syövereissä ihmiskunta eli kuvitellessaan ongelmien ratkeavan verenvuodatuksella ja väkivallalla? Jeesus suostui, jopa antautui tälle sairaalle todellisuudelle, jossa veri ainoastaan vapautti syyllisyydestä. Jeesus antautui sille pahuudelle, jolta hän halusi meidät pelastaa.
    Entä jos kysymys ei ollut Jumalan vihasta ihmiskuntaa kohtaan, eikä siitä että Jeesus suostuisi tuon vihan sijaiskohteeksi? Vaan siitä, että Jeesus suostui meidän ihmisten vihan kohteeksi. Ei Jumala vaatinut Jeesusta ristille, ei työntänyt häntä uhriksi, vaan ihmiset. Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa tuli näkyväksi ihmisten viha, ihmisten tapa ajatella todellisuutta uhrien kautta, lunastaa olemassaolo väkivallalla. Jeesus osoitti että se ei ole välttämätöntä. Ehkä se ei ollut Jumalan viha, ei Isän kova sydän joka tuli lepyttää, vaan meidän ihmisten viha.
    En kai se ole minä? Minun vihani? Minun pahuuteni?
    Jeesus julisti omassa opetuksessaan ehdotonta, varauksetonta ja hinnoittelematonta syntien anteeksiantamista. Kuinka usein Raamatussa kerrotaan Jeesuksesta joka julistaa synnit anteeksi. Ilman veriuhreja, ilman väkivaltaa – niitä ei tarvittu. Ihmisen pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi.
    Hän suostui kärsimykseen ja kuolemaan. Ei hän pyytänyt sotajoukkoja vapauttamaan itseään ristiltä, eikä Isänsä lähettänyt tulista myrskyä väkivallan tiellä olleitten ihmisten niskaan. Onko niin, että juuri kieltäytymällä väkivallasta ja valitsemalla rakkauden hän teki näkyväksi Jumalan tahdon, paljasti Jumalan todelliset kasvot?
    Rakkauden. Armon. Anteeksiantamuksen.
    Jokaisessa messussa luetaan ehtoollisen asetussanat. Jeesuksen sanat uudesta liitosta hänen veressään. Jeesuksen tie ristille on uhritie. Se tie jonka tarkoitus oli tehdä loppu kaikista uhreista. Näyttää Jumalan äärimmäisen armon todellisuus. Olla yhdessä Isän kanssa anteeksiantava ja rakastava loppuun saakka, jopa väkivallan uhrina. Osoittaa että nyt riittää. Ei tarvita enää ainuttakaan uhria. Jumala ei uhreja tarvitse, ei ihminenkään. Karitsojen ja kyyhkysten sijasta tarjotaan leipää ja viiniä. Ihmiselle, ei Jumalalle.
    En kai se ole minä? En kai minä vaadi uhria?
    En kai se ole minä, joka teen itsestäni uhrin?
    Ristinkuolema on painajaismainen ajatus. Vielä painajaismaisempaa on ajatus siitä, että ystävät jättävät, että jää yksin kuoleman lähestyessä. Jeesuksen pelko siitä, että jos hän on epäonnistunut, entä jos Isä on hänet hylännyt? Kärsimystien kulminoituminen ristillä: ”Eeeli, Eeeli, lama sabaktani!”
    Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
    Me katsomme kohti ristiä, kidutuspaalua. Me tiedämme enemmän kuin opetuslapset tiesivät. Että pimeyden takaa pilkottaa valo, toivo. Että risti ei ole loppu, vaan uuden alku. Ei piste, vaan kaksoispiste.
    Ei pelkästään aavistus, vaan lupaus toivosta. Pääsiäisen armo kajastaa, tunkeutuu läpi pimeyden. Yön läpi on kuljettava. Me näemme edessämme pitkäperjantain, mutta aavistamme jo pääsiäisen ilon. Toivo on meille annettu.
    Piispamme Irja Askola kirjoittaa pääsiäistervehdyksessään: ”häpeää voimallisempi on Jumalan hyväksyntä, pelkoa todellisempi on enkelien suojeleva läsnäolo, kuolemaa vahvempi on elämä.
    Pääsiäisenä tuonpuoleisuus suutelee tämänpuoleista.”
    Juudasta ei ajettu pois yhteiseltä aterialta. Sille on jokainen kutsuttu tänäänkin, eivät ainoastaan onnistuneet, ehjät, menestyneet ja hengelliset sankarit. Ennen kaikkea tarvitsevat – rikkinäiset, epäonnistuneet, langenneet, epäilevät – ovat tervetulleita. Syntisi on anteeksi annettu. Sinä olet hyväksytty. Olet tervetullut. Armahdettu.
    En kai se ole minä?
    Kyllä. Sinä juuri. Ja minä. Me kaikki.
    Me kaikki liitymme yhdessä uskontunnustukseen.”

  2. Hille sanoo:

    Kiitokset näistä teksteistä! Olen lukenut niitä vedet silmissä. Uskonut lopultakin ymmärtäneeni jotain oleellisen tärkeää Pääsiäisen sanomasta. Jeesushan siis yritti opettaa viimeisenä tilaisuutenaan opetuslapsilleen ja meille kaikille tärkeintä sanomaansa siitä, miten Jumala ei halua uhreja. Kaikille, jotka ymmärtävät oman syyllisyytensä, hän antaa anteeksi eikä ihmisen tarvitse syyttää ketään muita synneistään. Mielestäni hän opettaa samalla, että elämä on helpompaa, jos ymmärtää antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Hän antaa anteeksi kaikkein kauheimmatkin teot, kuten syyttömän ristiinnaulitsemisen.
    Tuo selitys Juudaksen roolista on siis aivan olennaista ymmärtää ja se on tässä avattu kärsivällisen selkeästi. Kiitos!

  3. Daniel Nylund sanoo:

    ”Turha meidän on kieltää, ettei ehtoollinen millään tavalla viittaisi arkaaiseen kannibalismiin. Kertomus ihmisestä on uhraamisen historiaa. Ensimmäiset uhrit olivat ihmisiä. Jotkut heistä syötiin.[4] Jeesuksen kohtaaman väkivallan juuret olivat kannibalismissa.[5] Jos hänen valitsemansa symbolit kiusallisella tavalla muistuttivat kannibalismista, viesti oli ymmärretty aivan oikein. Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.”
    Mistä tiedetään, että Jeesus itse olisi asian näin käsittänyt? Esim. Johanneksen evankeliumi on tutkijoiden mukaan kirjoitettu aikana, jolloin vaikutti toinen tulkinta Jeesuksen julistuksesta. Jumalan valtakunnan aate oli se ensimmäinen. Jeesus ei kirjoittanut mitään ja varhaisin kokonainen kirjallinen todiste on Paavalilta, jolla oli keskeinen sija uhriopin kehittelyssä.
    Emme tiedä mitä ihmiset ovat aina olleet, otaksua voidaan, uskoa ja uskotella. Emme kai voi sanoa varmasti, että jokainen maailmassa vaikuttanut kulttuuri on ollut yhtä väkivaltainen kuin omamme on? Siitä mitä nyt on, ei voida epäilemättä päätellä sitä, mitä aikojen kuluessa on ollut.
    Voisi kuvitella yhtä hyvin, että kaikkina aikoina on vähintään esiintynyt myös sellaisia ihmisiä, joille kannibalismi konkreettisesti tai vertauskuvallisesti käsitettynä on ollut oksettavaa. Vereen, kärsimykseen ja uhraamiseen keskittyvä ihminen ei voine olla aivan terve mieleltään tai korkealla sivistykseltään, sydämen tai hengen.
    Jos uhraaminen olisi kovin tärkeä asia, Jeesus olisi puhunut siitä enemmän kuin Jumalan valtakunnan tulemisesta. Kaikkialta olisi voitu lukea miten hän tähdensi oikeita uhrimenoja ja neuvoi runsaasti uhraamaan eläimiä. Näin siksi, että ennen ristiä, koko vanha liitto oli täysin voimassa.
    Heikki Pihlajamäki
    | Suora linkki kommenttiin | Edit

    Daniel Nylund
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Kiitos Heikki kommentistasi. Olen kirjoittanut liian itsevarmasti jos tulkintani ovat välittyneet tietona. Sanot sen tosi hyvin: ”Emme tiedä mitä ihmiset ovat aina olleet, otaksua voidaan, uskoa ja uskotella” Tämä blogi on minun ahkera yritykseni kertomuksen kautta löytää merkitystä johon voin oikeasti uskoa. Joka pääsiäinen käyn uudestaan näitä tekstejäni läpi kuulostellen mitä niistä vielä on jäljellä tai mitä on tullut lisää. Tietenkin olisi mukavaa jos joku muukin uskoisi samoin. Siksi kait minä harrastan tätä kirjallista uskottelua.
    Valtakuna-ajatusta en ole millään tavalla yrittänyt vähätellä. Päinvastoin. Uskon että se todella oli kaikkein keskeisin teema. Minulla on kuitenkin kasvava epäilys siitä, että Paavalinkin uhriretoriikasta on tehty vääriä johtopäätöksiä. Se että pääsiäinen merkitystä on hahmotettu VT:n ja uhrikultin kautta on tietenkin itsestään selvää. Minä kuitenkin luulen että Jumalan Valtakunta on radikaalisti toisenlainen.
    Uhriuden kritiikin juuret näkyvät Vanhassa Testamentissa, mutta ovat varmaan sitäkin vanhempia. Mainitsemasi Budhalainen uhrikritiikki on uskontojen historiassa varsin mielenkiintoinen ja käsittääkseni aika poikkeuksellinen. Luulen että ensimmäinen ihminen, sanan varsinaisessa merkityksessä, oli se, joka näki lynkkauksen tai rituaalin uhrissa itsensä ja siksi kiletäytyi osallistumasta. Girardin mukaan sellainen herääminen ei kuitenkaan vähentänyt yhteisön väkivaltaisuutta. Päinvastoin.
    Sama ongelma on edessämme edelleen. Jos emme opi elämään tarpeeksi vastuullisesti, kristillisesti tai valtakunnan hengen mukaisesti, olemme entistä suuremmissä ongelmissa kun uhrikulttuurin pidäkkeet ovat höltyneet
    Mielemme terveydestä ja sivistyksemme kehittyneisyydestä en taida olla ihan yhtä vakuuttunut kuin sinä. Siinä on niin lähellä itsepetoksellinen ajatus: ”jos minä olisin ollut siellä, en ainakaan olisi osallistunut.” Intellektuaalinen ja verbaalinen lynkkaus ei kuitenkaan ole kuin paperin paksuuden verran kauempana primitiivisestä uhrikultista.
    Toivottavsti saan joskus mahdollisuuden jatkaa keskustelua kasvokkain.
    Hyvää pääsiäistä sinulle.

    Vastaa
    Heikki Pihlajamäki
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Daniel:
    ”Luulen että ensimmäinen ihminen, sanan varsinaisessa merkityksessä, oli se, joka näki lynkkauksen tai rituaalin uhrissa itsensä ja siksi kiletäytyi osallistumasta. Girardin mukaan sellainen herääminen ei kuitenkaan vähentänyt yhteisön väkivaltaisuutta. Päinvastoin.
    Sama ongelma on edessämme edelleen. Jos emme opi elämään tarpeeksi vastuullisesti, kristillisesti tai valtakunnan hengen mukaisesti, olemme entistä suuremmissä ongelmissa kun uhrikulttuurin pidäkkeet ovat höltyneet.”
    Olen plogissasi heikoilla jäillä, joten päätin aloittaa tutustumisen uudestaan tekstin alusta. Täytyy nyt kumminkin heti tässä kiittää tällaisesta foorumista, jonka olet avannut kirjoittamisesi ohella. Tätä pääsiäistä on ollut vaikea odottaa, kun tunnustan Jeesuksen Herrakseni ja koen hänet Vapahtajakseni, mutta en jaksa uskoa perinteiseen dogmiin uhrista. Siitä on ollut vaikea puhua, ei oikein saisi sellaista epäilysestä kertoa ainakaan julkisesti. Harhaoppista karta. Uskon ja toivon kumminkin Jumalan kestävän nämäkin epäilyt ja kysymykset.
    Tuo lause pysähtymisestä uhrin äärellä ja itsensä näkeminen uhrissa pysähdyttää tässä itsenikin. En tunne taustoja tarpeeksi mutta vaistomaisesti ajattelen samaistumista ja empatiaa, jotka ovat syvästikin inhimillisiä tunteita. Jotta uhrata voitaisiin, uhri täytyy vihkiä uhriksi muista erilleen eikä siihen tai häneen saisi suunnata liikaa sympatiaa. Jeesus uhrina on repivä ajatus, mutta kenties sitä lieventää käsitys uhrin vapaaehtoisuudesta. Sekin tulee toisaalta mieleen, että jotkut voivat tarkoituksella etäännyttää itsensä myös inhimillisestä Jeesuksesta. Ehkä Paavali myös sanoessaan, ettei tahdo tuntea kuin Jeesuksen ja hänetkin ristillä kärsineenä (ja ylösnousseena).
    Paperin ohut kerros sivistyksen ja julmuuden välillä. Myönnän. Olisinko itsekään todella voinut edes poistua uhripaikalta, kun abstraktimman Jeesuksen uhrin kriittinen tarkastelu on niin vaikeata? Otan askeleen pakkia idealistisuuteni kohdalla. Sellaista rohkeutta en omista. Kivettynein kasvoin ja tuska sydämessä vain katsoisin. Mutta tulee samalla mieleen toinen paperivertaus maakuoren ja maapallon sulan ytimen suhteen. Samalla niin vakaa, painava ja luotettava vaan saumoista joskus paukkuva. Onneksi laava tulee sittenkin harvemmin esille. Jotain aika on tehnyt.
    Useita kertoja on tehnyt mieli poiketa Ystävyyden majatalossa saadessani tiedotusviestejä hienosta toiminnastanne. Toivon pitkään hautomani muuton etelämmäksi toteutuvan. Silloin matkaaminen passaa myös ronkelille selälleni paremmin. Rukoilen tuon toiviomatkan ajankohdaksi tulevaa kesää.
    Kristus on noussut, vasemmalla vai oikealla jalalla, väliäkö sillä, noussut kumminkin! Hyvää pääsiäistä sinulle!

    Daniel Nylund
    Kirjoitettu huhtikuu 5, 2010 kello 02:54 | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Vastaamatta mihinkään kirjeesi kohtaan erikseen haluan vain kertoa sinulle siitä kiitollisuuden, hyvän olon ja myötäkivun läikähdyksestä jonka syämessäni koin kun toisen pääsisäispäivän yönä luin viestisi. Iltakeskusteluissa ja yösaunassa käytyjen keskustelujen jälkeen tuntui hyvältä löytä viestisi ja huomata että asioiden ihmettely jatkuu muuallakin. Kirjoituksiini panen paljon ahkeraa ajattelua. Tähän vastaukseeni laitan vain yhden laineen tunteistani. Kiitos.

    Ollitapio P.
    Kirjoitettu huhtikuu 11, 2010 kello 02:32 | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Björn Kurten oli kirjassaan Jääkausi pohtinut ehtoollisen ja kannibalismin välistä yhteyttä. En nyt tiedä tuota buddhalaisuuden uhrikritiikkiä. Mutta minusta olisi hyvä,jos pohditaan esim. Abrahamin uhria kriittisesti kuten tekee Alice Miller kirjassaan Kätketty avain. Benjamin Britten teki kommentin Abrahamin uhriin War Requiemissa.

    Ollitapio P.
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Kun olin jo tehnyt aseistakieltäytymispäätöksen,jatkoin Kunnes jälleen tapaamme -sarjan katsomista. Kun olin katsonut toiseksi viimeisen osan (viimeistä en nähnyt),luin Matteuksen evankeliumista Kristuksen ristin tiestä. Tänään minua tämä kokemus lohduttaa,sillä sen mukaan Kristus todella tuli kaikessa kiusatuksi kuten mekin,kuitenkin ilman syntiä. Synkimmässä pimeydessäkin Hän on läsnä. Olen miettinyt,että ehkä Markuksen evankeliumi kirjoitettiin vasta juutalaissodan jälkeen lohduksi Jerusalemista paenneelle seurakunnalle. Kristus tuli kaikkien hylkäämäksi,jotta Hän voisi auttaa kaikkien hylkäämää.

    Daniel Nylund
    Kirjoitettu huhtikuu 7, 2012 kello 01:07 | Suora linkki kommenttiin | Edit
    FB ystäväni Kimmo Saares lähetti minulle saarnan, jossa oli hyödynnetty kiirastorstain tekstiluentaani:
    ”Hyödynsin käsittelemiäsi teemoja ja ajatuksia kiirastorstain messun saarnassa:
    Kiirastorstain saarna teille maailmanmatkaajille.
    Hyvät ystävät ympärillä yhteisen pöydän ympärillä. Lepattava öljylampun valo, juhliin kiirehtävien askeleet Jerusalemin kujilta. Tuore leipä, avotulella kypsytetyn lampaan yrttinen tuoksu. On taitettu matkaa pitkin Galilean ja Juudean pölyisiä teitä yhdessä, pohdittu sitä mikä elämässä on tärkeää, mikä oikein ja miten vähän ihmiselle on todella tarpeellista. Haastavia ja palkitsevia päiviä opettajan seurassa. Viisaita sanoja Jumalasta ja elämästä.
    Nyt on aika olla yhdessä pääsiäisaterialla. Mutta evankeliumin perusteella tunnelma muuttuu äkkiä varsin painostavaksi. On kokoonnuttu yhteen nauttimaan juhla-ateriaa, mutta pian puhutaan jo kavaltamisesta. Tunnelma on pilalla. ”En kai se ole ole minä?”, kuuluu monesta suusta. En minä. Joku muu. Ne toiset.
    Jotain tässä kuulostaa tutulta. Pieni lapsi sirpaleiksi särähtäneen lasin vieressä, luntannut koululainen tai talouskytkennöistä kiinni jäänyt poliitikko: ”En se minä ollut”. Joku muu. Ne toiset.
    Syyllisyydentunto leijailee ilmassa. Eikä kukaan halua ottaa siitä vastuuta.
    Ei saa syyllistää, sanotaan. Mutta syyllisyydentunnolle ihminen ei oikein voi mitään, ei väärälle eikä oikealle syyllisyydentunnolle. Väärää syyllisyyttä syntyy silloin kun ihmiset tekevät parannusta toisten synneistä: syyllistävät toisia ihmisiä omilla sanoillaan, haavoittavat syvälle. Väärää syyllisyyttä syntyy häpeästä, kelpaamattomuuden tunteesta. Maailman pahuus kasataan omille harteille.
    Oikea syyllisyys nousee siitä että tiedämme toimineemme väärin. Messun alussa me tuomme syyllisyyden Jumalan eteen. Vain tunnistetusta ja tunnustetusta syyllisyydestä voi päästä irti.
    Juutalaisuudessa syyllisyys vaati sovitusuhria. Eläimiä uhrattiin, ja eläimen pirskottu veri loi sopimussuhteen liittolaisten välille. Ihmisen suhde Jumalaan edellytti loputonta surmattujen eläinten virtaa: vuohia, kyyhkysiä, karitsoita. Tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä oli äärimmäisen julma ja väkivaltainen kertomus, jossa ovenpieliin sivelty veri oli turvana.
    Kiirastorstain evankeliumissa Jeesus asettaa ehtoollisen, hän puhuu leivästä ruumiina ja viinistä verenä. Ikään kuin liittyen paimentolaiskulttuurien uhrikulttuuriin. Äärimmäisenä uhrina.
    Mutta voimmeko me katsoa asiaa toisenlaisesta näkökulmasta?
    Jeesus syntyi siis kulttuuriin, jossa elossa säilymisen uskottiin perustuvan uhreihin. Kulttuurin keskellä, jossa vain viattoman veri sovittaa viallisten teot. Jossa Jumalan uskottiin vaativan uhreja.
    Ehkäpä Jeesuksen tehtävä oli osoittaa, että se ei ole oikea tapa. Että hän tuli osoittamaan millaisen sairauden syövereissä ihmiskunta eli kuvitellessaan ongelmien ratkeavan verenvuodatuksella ja väkivallalla? Jeesus suostui, jopa antautui tälle sairaalle todellisuudelle, jossa veri ainoastaan vapautti syyllisyydestä. Jeesus antautui sille pahuudelle, jolta hän halusi meidät pelastaa.
    Entä jos kysymys ei ollut Jumalan vihasta ihmiskuntaa kohtaan, eikä siitä että Jeesus suostuisi tuon vihan sijaiskohteeksi? Vaan siitä, että Jeesus suostui meidän ihmisten vihan kohteeksi. Ei Jumala vaatinut Jeesusta ristille, ei työntänyt häntä uhriksi, vaan ihmiset. Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa tuli näkyväksi ihmisten viha, ihmisten tapa ajatella todellisuutta uhrien kautta, lunastaa olemassaolo väkivallalla. Jeesus osoitti että se ei ole välttämätöntä. Ehkä se ei ollut Jumalan viha, ei Isän kova sydän joka tuli lepyttää, vaan meidän ihmisten viha.
    En kai se ole minä? Minun vihani? Minun pahuuteni?
    Jeesus julisti omassa opetuksessaan ehdotonta, varauksetonta ja hinnoittelematonta syntien anteeksiantamista. Kuinka usein Raamatussa kerrotaan Jeesuksesta joka julistaa synnit anteeksi. Ilman veriuhreja, ilman väkivaltaa – niitä ei tarvittu. Ihmisen pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi.
    Hän suostui kärsimykseen ja kuolemaan. Ei hän pyytänyt sotajoukkoja vapauttamaan itseään ristiltä, eikä Isänsä lähettänyt tulista myrskyä väkivallan tiellä olleitten ihmisten niskaan. Onko niin, että juuri kieltäytymällä väkivallasta ja valitsemalla rakkauden hän teki näkyväksi Jumalan tahdon, paljasti Jumalan todelliset kasvot?
    Rakkauden. Armon. Anteeksiantamuksen.
    Jokaisessa messussa luetaan ehtoollisen asetussanat. Jeesuksen sanat uudesta liitosta hänen veressään. Jeesuksen tie ristille on uhritie. Se tie jonka tarkoitus oli tehdä loppu kaikista uhreista. Näyttää Jumalan äärimmäisen armon todellisuus. Olla yhdessä Isän kanssa anteeksiantava ja rakastava loppuun saakka, jopa väkivallan uhrina. Osoittaa että nyt riittää. Ei tarvita enää ainuttakaan uhria. Jumala ei uhreja tarvitse, ei ihminenkään. Karitsojen ja kyyhkysten sijasta tarjotaan leipää ja viiniä. Ihmiselle, ei Jumalalle.
    En kai se ole minä? En kai minä vaadi uhria?
    En kai se ole minä, joka teen itsestäni uhrin?
    Ristinkuolema on painajaismainen ajatus. Vielä painajaismaisempaa on ajatus siitä, että ystävät jättävät, että jää yksin kuoleman lähestyessä. Jeesuksen pelko siitä, että jos hän on epäonnistunut, entä jos Isä on hänet hylännyt? Kärsimystien kulminoituminen ristillä: ”Eeeli, Eeeli, lama sabaktani!”
    Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
    Me katsomme kohti ristiä, kidutuspaalua. Me tiedämme enemmän kuin opetuslapset tiesivät. Että pimeyden takaa pilkottaa valo, toivo. Että risti ei ole loppu, vaan uuden alku. Ei piste, vaan kaksoispiste.
    Ei pelkästään aavistus, vaan lupaus toivosta. Pääsiäisen armo kajastaa, tunkeutuu läpi pimeyden. Yön läpi on kuljettava. Me näemme edessämme pitkäperjantain, mutta aavistamme jo pääsiäisen ilon. Toivo on meille annettu.
    Piispamme Irja Askola kirjoittaa pääsiäistervehdyksessään: ”häpeää voimallisempi on Jumalan hyväksyntä, pelkoa todellisempi on enkelien suojeleva läsnäolo, kuolemaa vahvempi on elämä.
    Pääsiäisenä tuonpuoleisuus suutelee tämänpuoleista.”
    Juudasta ei ajettu pois yhteiseltä aterialta. Sille on jokainen kutsuttu tänäänkin, eivät ainoastaan onnistuneet, ehjät, menestyneet ja hengelliset sankarit. Ennen kaikkea tarvitsevat – rikkinäiset, epäonnistuneet, langenneet, epäilevät – ovat tervetulleita. Syntisi on anteeksi annettu. Sinä olet hyväksytty. Olet tervetullut. Armahdettu.
    En kai se ole minä?
    Kyllä. Sinä juuri. Ja minä. Me kaikki.
    Me kaikki liitymme yhdessä uskontunnustukseen.”

    Hille
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Kiitokset näistä teksteistä! Olen lukenut niitä vedet silmissä. Uskonut lopultakin ymmärtäneeni jotain oleellisen tärkeää Pääsiäisen sanomasta. Jeesushan siis yritti opettaa viimeisenä tilaisuutenaan opetuslapsilleen ja meille kaikille tärkeintä sanomaansa siitä, miten Jumala ei halua uhreja. Kaikille, jotka ymmärtävät oman syyllisyytensä, hän antaa anteeksi eikä ihmisen tarvitse syyttää ketään muita synneistään. Mielestäni hän opettaa samalla, että elämä on helpompaa, jos ymmärtää antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Hän antaa anteeksi kaikkein kauheimmatkin teot, kuten syyttömän ristiinnaulitsemisen.
    Tuo selitys Juudaksen roolista on siis aivan olennaista ymmärtää ja se on tässä avattu kärsivällisen selkeästi. Kiitos!
    Salla T
    Kirjoitettu tammikuu 17, 2010 kello 22:48 | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Tämä on puhutteleva luku, mm. se huomio, ettei Jeesus ollut kovin tarkka ruokarituaalien noudattamisessa; että hän ruokaili toisinaan vastustajiensa kanssa; se, että puhui usein tärkeitä asioita aterioilla.

    Vastaa

    Lepa
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    ….Jumalan hiljaisuus, katso ihmistä…

    Vastaa
    Pekka O. M. Leivo
    | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Muistaakseni vähän vanhemmassa kirjassa ”Historian Jeesus” Stauffer argumentoi sen puolesta, ettei aterialla ollut lammasta, koska oli jonkinlainen pulavuosi tai jotain. Jää kuitenkin epävarmaksi oliko sitä lammasta vai ei. Lampaan puuttuminen tuolta aterialta olisi ollut maintsemisen arvoinen asia, varsinkin ottaen huomioon sen, että evankeliumit on kirjoitettu uskoen Jeesuksen olleen tuo lammas.

    (Nämä ovat siis alaotsikoiden alta siirettyjä kommentteja, kun yhdistin ne pääotsikon alle. En halunnut hävittääkään hyviä kommentteja. Kiitos.)

  4. Kyösti Nuttukontio sanoo:

    Kiitos.

  5. Salla Tyrväinen sanoo:

    Mietin uhriverta, jota ”Vanhassa liitossa” juotettiin Jumalalle. Hienosäätöä on siinä, että veri, olipa ihmisen tai eläimen, kantoi henkeä, pulssia, ”nefesh”. Rikkoessaan Jumalaa vastaan, ajateltiin Jumalan vaativan vastineeksi itselleen rikkojan hengen. Tästä vapauduttiin uhraamalla eläin, jonka veren ajateltiin kantavan rikkojan hengen sijaan ja puolesta eläimen henki Jumalalle. Toki tämä avaa ehtoollista suuntaan: ehtoollisen viini kantaa Ylösnousseen henkeä ihmisiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0836027
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.