Paljon odotettu pääsiäisaterian loppu olikin alkua toivotumpi. Tämä oli hämmentävin, pelottavin ja painostavin ateria ikinä. Jeesuskin näytti tavallista vakavammalta. Silti hän johdatti kaikki laulamaan jonkun ikivanhoista Daavidin kiitosvirsistä.
Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.[1]
Aterian jälkeen oli aika etsiä yöpymispaikka. Jerusalemin majatalojen hinnat olivat vuoden ruuhkaisimpana aikana heille liian korkeita. Tässä tilanteessa majatalot olivat myös vaarallisia. Olihan äskeinen juhlapaikkakin valittu salaa. Jeesus osasi jo olla varuillaan. Perinteen mukaan Jerusalemiin tulevien pyhiinvaeltajien tuli kuitenkin viettää pääsiäisyö kaupungissa. Vaikka Jeesus ei perinteistä paljon piitannut, niin tätä hän kuitenkin noudatti. He eivät palaneet Betaniaan yöksi, vaan lähtivät kulkemaan kohti Kidronin laakson itäistä rinnettä. Siellä oli oliivipuita kasvava tontti, jonne he tekivät leiriä.
Tässä vaiheessa Juudas lähti vaivihkaa omille teilleen. Nyt hänellä oli se tieto, jonka oli luvannut papistolle toimittaa. Huomasivatko muut Juudaksen lähteneen, vai olivatko kaikki liian syventyneitä omiin ajatuksiinsa? Oliko muitakin opetuslapsia mukana niin paljon, ettei yhden puuttumista noteerattu? Emme tiedä.
Minusta olisi outoa, jos tuollaisen illan jälkeen yhden poistuminen joukosta ei olisi tullut huomatuksi. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt siitä mitään numeroa. Ehkä joku heistä salaa huokaisi helpotuksesta: ”No ainakaan se en ollut minä.” Ehkä muutkin luulivat illan suuren ja kiusallisen kysymyksen ratkenneen Juudaksen poistumisen myötä.
Jos he jotain tällaista ajattelivat, Jeesus ei antanut heidän kauan nauttia itsetyytyväisyydestään. Päivällispuheessaan hän oli pitänyt petturuuden mahdollisuutta jokaisen edessä. Nyt hän sanoi suoraan sen, mitä kukaan heistä ei halunnut itsestään uskoa:
Jeesus sanoi heille: ’Te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: ’Minä lyön paimenen maahan, ja lampaat joutuvat hajalle.’ Mutta kuolleista noustuani menen teidän edellänne Galileaan.[2]
Sanat “luovutte minusta” tulevat sanasta skandalon, (= johonkin itsensä loukkaamista tai siitä johtuvaa loukkaantumista). Vanhempi käännös on tarkempi: “Kaikki te loukkaannutte,.” Mutta mistä ihmeen loukkaantumisesta, skandaloitumisesta, Jeesus oikein puhui?
Jeesus näki, että hänen sosiaalinen arvovaltansa ja kansansuosionsa tulisi kohta häviämään. Silloin kukaan ei voisi enää ylpeillä olevansa kuuluisan profeetan tai ihmeidentekijän opetuslapsi. Assosioituminen Jeesukseen ei enää antaisi kenellekään ylimääräistä nostetta. Hän tulisi pettämään opetuslastensa kaikki kunnianhimoiset toiveet. He halusivat seurata sankaria, eivät uhria.
Omien kunnianhimojensa takia he tulisivat pitämään Jeesuksen käytöstä käsittämättömänä ja sietämättömänä skandaalina. Siksi he tulisivat loukkaantumaan häneen ja luopumaan hänestä.
Jeesuksen ihmistuntemukselle opetuslasten reaktiot olivat helposti ennakoitavissa. Hän oli nähnyt millä tavalla ja kenen mukaan he edelleen mallinsivat intohimonsa ja käytöksensä. Jeesus vain kertoi tähänastisten havaintojensa johdonmukaisen päätepisteen: Te kaikki luovutte minusta.
Sellainen puhe ei sopinut Pietarille. Hän ei ollenkaan tunnistanut itseään Jeesuksen ennustuksessa.
Silloin Pietari sanoi hänelle: ‘Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en.’
Pietari loukkaantui siihen, että Jeesus vertasi hänen halujaan muiden haluihin. Hänhän oli itsenäinen ihminen eikä kenenkään halujen vietävissä. Hän oli päättänyt seurata Jeesusta, vaikka muut tekisivät mitä. Muut saattaisivat kyllä matkia toisiaan, mutta hän seuraisi omaa itsenäistä päätöstään. Toimikoot toiset lauman lailla, hän tulisi kulkemaan omaa tietään.
Jeesus vastasi: ‘Totisesti: tänään, tänä yönä, ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’
Ei tämä mitään suuria ennustajan lahjoja edellyttänyt. Jeesus oli oppinut tuntemaan Pietarin temperamentin ja tämän ylisuuret fantasiat itsestään. Hän tiesi myös, ettei Pietari alkuunkaan hyväksynyt minkäänlaista alistumista vihollisen vallan alle. Hän kuvitteli Jeesuksen viime kädessä taistelevaksi Messiaaksi ja oli valmis sotimaan hänen rinnallaan loppuun asti. Jeesus ennakoi, että Pietarin lojaalisuus loppuisi, kun Jeesus ei itse täyttäisi hänen odotuksiaan.
Mutta Pietari vakuutti entistä lujemmin: ‘Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä.’
Hän oli totaalisesti skandaalin pauloissa. Mitä vahvemmin hän vakuutti uskollisuuttaan Jeesukselle, sitä ankarammin hän alkoi vastustaa Jeesusta. Jeesuksen päättäväinen maltillisuus sai hänet suunniltaan. Pietari oli vielä kansansa sankari-ihanteiden lumoissa. “Jos on pakko kuolla, niin kuollaan sitten sankareina.”
Samaa vakuuttivat kaikki muutkin.
Pietari oli muita vähättelevällä kommentillaan provosoinut kateellisen kilpailun. Hän oli nostanut itsensä poikkeukselliseksi erikoistapaukseksi. Jokainen halusi olla vähintään yhtä uskottava poikkeus kuin Pietari. [3] Asetettuaan itsensä erityisasemaan, kellään ei enää ollut varaa nöyrtyä ja ottaa Jeesuksen sanoja edes mahdollisesti tosina.
Kertomuksen ironiaan kuuluu, että samaan aikaan, kun kaikki kilpaa matkivat Pietarin intohimoista yritystä päästä Jeesuksen suosioon, he kieltäytyivät pitämästä mahdollisena sitä, että kenenkään muun haluaminen voisi vaikuttaa heidän haluamiseensa. Muiden matkimisen kiivas kieltäminen osoittautuu itsessään muiden matkimiseksi. Miten ihmeessä he voisivat näin sokeina varjeltua sen vaikutukselta?
“Minun päätökseni on yksinomaan minun päätökseni. Se on kaikkia laumavoimia ja jopa kuolemaakin väkevämpi.” Juuri tämä yltiöyksilöllinen itsepetos teki opetuslasten tulevan käytöksen Jeesukselle niin helposti ennakoitavaksi.
Pietari oli kaikkein vahvimmin sen pauloissa, mitä tänään voisimme kutsua autonomisen yksilöllisyyden myytiksi: “Vaikka kaikki muut toimisivat toistensa lailla, minä toimin vain itseni lailla.”
Tämäkin halu oli oikeastaan Jeesukselta opittu. Pietari ja kumppanit olivat nähneet, miten Jeesus kutsui yksilöitä ulos joukosta ja miten ihailtavan itsenäisesti hän itse oli toiminut. Siitä he olivat oppineet pitämään ihmisten mielipiteistä ja haluista riippumatonta yksilöllisyyttä haluttavana ja tavoiteltavana.
Mutta kahdelle asialle opetuslapset olivat vielä sokeita. He eivät nähneet, miten syvä oli Jeesuksen vapaaehtoinen taivaallisen Isän tahdon seuraaminen. He eivät myöskään olleet tietoisia siitä, kuinka syvä heidän oma riippuvuutensa muihin ihmisiin oli. He olivat sen vihollisen pauloissa, jota eivät vielä itsessään tiedostaneet.
Tämä kiivas keskustelu käytiin kävelymatkan aikana. Oli jo pimeä.
[1] Mark 14:26-31. Matt 26:30-35. Luuk 22:31-39. Joh 13:31-38.
[2] Mark 14:27.
[3] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 47.
