« »

Enkeli tuli kylään ja naisten vertaistuki

0 kommenttia Kirjoitettu 14.12.2020 Muokattu 17.12.2020

Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. [1] 

Hänen oikea nimensä oli Mooseksen siskon mukaan Miryam, vaikka me tunnemme hänet Mariana. Mitään muuta emme hänen juuristaan tiedäkään. Hän tuli tunnetuksi vain tuntemattomaksi jääneen miehensä Joosefin kautta ja synnyttämänsä esikoisen Jeesuksen kautta.

Vanha papin vaimo Elisabet oli toiminut välittäjänä[2], kun Joosefin vanhemmat olivat hyvissä ajoin alkaneet etsiä pojalleen sopivaa vaimoa. Sellainen pitäisi oli valmiiksi katsottuna heti, kun lapsi tulee sukukypsään ikään ja viimeistään parikymppisenä. Heti kuultuaan Josefin perheen säästäneen tarpeeksi rahaa käynnistääkseen morsiamen etsinnän, Elisabet oli muistanut sukulaistyttönsä Marian Nasaretista. Joosef oli hänen mielestään tarpeeksi hyvämaineisesta suvusta ja varallisuuttakin heillä oli kylliksi. Hän halusi varmistaa, että perhe pystyisi maksamaan tytöstä kunnon korvauksen (mohar) Marian perheelle, jonka palvelijatar kihlattuna siirtyisi avioliiton kautta toisen talouden palvelijattareksi. Joosefin isä Jaakob oli kaikilta osin täyttänyt vaatimukset. Hänen poikansa Joosef oli tullut miehen ikään ja hänen sukunsa luotti täysin pappi Sakariaksen vaimon Elisabetin antamiin suosituksiin. Marian isä puolestaan tallensi suurimman osan saamastaan morsiusrahasta Marian omistukseen. Se oli eräänlainen vakuutusraha siltä varalta, että Joosef kuolisi tai eroaisi Mariasta ennen aikojaan. Silloin leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Maria saisi säästetyn osan moharista käyttöönsä, jotta voisi ostaa itselleen vaatimattoman asunnon.

Sen lisäksi Joosef oli kihlajaislahjaksi antanut Marialle usean kuukauden palkkaansa vastaavan ennakkoelatusmaksun (mattan), jonka tämä voisi ottaa käyttöönsä, jos syystä tai toisesta jäisi yksin. Kun morsiamen talous oli näin varmistettu, Joosef oli todistajien läsnä ollessa allekirjoittanut sitoumuksen (ketubah), jossa hän oli luvannut sopivana ajankohtana ottaa Marian vaimokseen, rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta elämänsä loppuun asti. Kansan tapojen mukaan Maria oli sopimuksen jälkeen jäänyt vielä vanhempiensa taloon asumaan. Joosef oli kuitenkin muuttanut jo Betlehemistä Nasaretiin ja alkanut rakentaa heidän yhteistä asuntoaan Marian sukutalon välittömään yhteyteen. Hääjuhla oli tarkoitus viettää vasta sen jälkeen, kun talo ja talous oli kunnossa. Juhliin satsattiin yleensä paljon rahaa, eikä sitä voinut tehdä ennen kuin arki oli kunnolla jo alkanut. Yhteiseen kotiin muuttaminen oli kuitenkin iso askel kohti avioliiton lopullista sinetöintiä. Siksi Jeesuksen isoisä Jaakob oli muuton yhteydessä sukunsa kanssa antanut nuorelle parille runsaasti lahjoja. Avioliittosopimukseen kuului, että Joosef jättäisi ne kihlatulleen siinä tapauksessa, että päättäisi perua lupauksensa ottaa hänet vaimokseen, tai myöhemmin eroaisi hänestä.

Näin Joosefista ja Mariasta tuli laillinen aviopari, vaikka he eivät vielä olleet viettäneet hääjuhlaa. Maria oli noin kuudentoista[3] ja Joosef parinkympin paikkeilla.[4] Ei niistä vuosista niin tarkkaa lukua pidetty. Vaikka Marian vanhemmat olivat vapauttaneet Marian jo Joosefin huostaan, he eivät silti saaneet maata toistensa kanssa ennen häitä. Suurimman osan ajasta Maria asuikin edelleen vanhempiensa talossa, ja uusi talo toimi Joosefin uutena asuntona. Jos jompikumpi kihlajaisaikana makaisi jonkun toisen kanssa, häntä pidettäisiin avioliiton rikkojana, joka Mooseksen lain mukaan pitäisi kivittää kuoliaaksi.[5]

Elisabet oli oikein tyytyväinen sukulaistytölleen neuvottelemaansa sopimukseen. Hän oli itse äveriäästä ylipapillisesta suvusta ja vaikka hänen miehensä tulot eivät olleet kovin suuret, hekin olivat antaneet runsaat kihlajaislahjat Marialle. Tytön tulevaisuus näytti olevan aika hyvin turvattu. Joosefkin oli hyvin työllistetty sekatyömies (teknon), joka hallitsi melkein kaikkia talojen rakentamiseen liittyviä taitoja. Puusepän maine oli seurannut häntä Juudeasta, mutta Galileassa tarvittiin enemmän rakennusosaamista.

Kunhan he ehtisivät asettua aloilleen ja saisivat yhteisen arkensa sujumaan, Joosefin perhe kyllä tulisi Jerusalemista asti tänne järjestämään isot hääjuhlat. Tai sitten ne vietettäisiin Joosefin kotikulmilla. Siellä olisi ainakin kunnon synagogia käytössä. Siihen asti oli kuitenkin tehtävä työtä.

Arki oli yhtä raatamista, eikä mikään olisi voinut olla sen normaalimpaa. Kunnes se tapahtui. Maria oli varhain aamulla laittanut Joosefille eväät, kun tämä lähti Sepforiksen rakennustyömaalle ansaitsemaan muutaman denaarin. Sellaiseen saattoi mennä useita päiviä, eikä hän joka yöksi jaksanut takaisin kotiinsa kävellä. Maria oli kuitenkin valmistanut uuden taikinan kolmen sukupolven tarpeisiin, jotta leipää varmasti olisi tarjolla, kun Joosef taas palaisi. Sen jälkeen hän oli asettunut matolle ottamaan päiväunet ennen illan askareita äitinsä kanssa.

Juuri silloin Jumala lähetti arkkienkeli Gabrielin Marian luokse kylään. Komeasta nimestään huolimatta enkelillä ei ollut siipiä, eikä sen ilmestyminen tuntunut naapurin vierailua kummemmalta. 

Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” 

Toisin kuin Daniel ja Sakarias, Maria ei näyttänyt pelästyvän enkelin vierailua lainkaan. Vieras tuntui niin tutulta, ettei hän aluksi ymmärtänyt edes ujostella tämän sisääntuloa. Hän oli tullut majan ovesta hitaasti ja arvokkaasti, kuin olisi palatsiin astunut. Silti hänen tavassaan puhutella nuorta tyttöä oli jotain niin rauhoittavan lempeää, että Marialla välähti tunnemuistoja isoäitinsä turvallisesta sylistä. Silti hän oli komea kuin isänsä ja kaunis kuin naapurin Johanna. Vasta vieraan avattua suunsa, hän havahtui huomaamaan tämän nimenomaan vieraaksi. Hänen puheensakin kuulosti oudoilta.

Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. 

Yleensä ihmiset tervehtivät toisiaan sanalla shalom, rauha olkoon kanssasi. Jos nuoria naisia ylipäänsä huomioitiin, ei heitä ainakaan noin ylenpalttisen arvokkaasti tervehditty. Yhtäkkiä hän oli enemmän hereillä kuin koskaan. Hän nousi polvilleen ja painoi kummatkin kämmenensä rintaansa vasten ikään kuin sydäntään suojellen, koska sinne, juuri sinne tämän vieraan sanat oli suunnattu. Hän ei enää tiennyt missä hänen korvansa sijaitsivat, koska jokainen solu hänen kehossaan kuuli mitä vieras puhui

Mutta enkeli jatkoi: ”Älä pelkää, Maria,

Aluksi Gabriel oli lähestynyt kuin Marian pienen maailman tutuin ja turvallisin hahmo, mutta jokainen sana kasvatti hänen hahmonsa suuremmaksi ja arvokkaammaksi.

Jumala on suonut sinulle armonsa.  Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus.

Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua.” 

Tässä kohtauksessa on merkillinen yhdistelmä suuruutta ja mitättömyyttä. Suureksi Jeesus ei koskaan tullut. Korkeimman Pojaksi hän kuuli itseään nimitettävän kasteen yhteydessä. Sen jälkeen lähinnä yhteisönsä ristiriitojen riivaamat ihmiset antoivat hänelle vastaavanlaisia nimityksiä. Daavidin valtaistuimen perijää hänestä kyllä haluttiin, mutta hän kieltäytyi siitä johdonmukaisesti. Jaakobin suvun kuningastakin hänestä haluttiin ja sellaisena hänet myös naulittiin ristiin, eikä Jaakobin suku senkään jälkeen ollut hänestä kovin innostunut. Silti Gabriel väitti, että hänen kuninkuutensa olisi rajaton ja ikuinen.

Kaikki nuo Gabrielin lupaukset Maria oli monessa muodossa imenyt jo äidinmaidossaan. Jotain tuon kaltaista hänen kansansa oli odottanut jo monta sataa vuotta. Siinä mielessä vieraan puhe ei ollut kovinkaan oudon tuntuista. Outoa oli vain se, että hän ei itse kuulunut mihinkään aristokraattiseen vallanperintäketjuun, eikä vielä miehestä mitään tiennyt.

Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.”  Enkeli vastasi: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. 

Vieras selitti jotain, joka muistutti luomiskertomuksen sanoitusta, mutta ei Maria ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin, että jollakin lailla hän sen seurauksena tulisi synnyttämään lapsen, jota tultaisiin kutsumaan Jumalan Pojaksi. Maria oli samaan aikaan täysin poissa tolaltaan ja syvästi maahan juurtunut. Miten hän näin rauhassa pystyikin kuuntelemaan täysin mieletöntä puhetta.

 Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella — hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” 

Jotenkin tuo tieto Elisabetin raskaudesta, niin pöyristyttävältä kuin sekin kuulosti, pelasti hänet oudon tuntuiselta yksinäisyyden pelolta. Hetken aikaa hän luuli joutuvansa kantamaan mielessään ja kohdussaan jotain, mistä ei voinut puhua yhdellekään tuntemalleen ihmiselle. Joosefille hän ei ehdottomasti uskaltaisi puhua, ja omien vanhempien sydämiäkään hän ei uskaltaisi särkeä, mutta Elisabetin hän muisti niin kaukaa kuin muistoja riitti. Elisabet oli varmaan elänyt ikuisesti ja tulisi varmaan elämäänkin maailman loppuun asti. Hänelle, jos kellekään, Maria ehkä uskaltaisi jakaa tämän käsittämättömän salaisuuden.

Silloin Maria sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”

Mitäpä muuta nuori tyttö uskaltaisi sanoa sellaiselle enkelille, jonka edessä vahvat ja vanhat pyhät miehetkin olivat mykistyneet. Eihän hänen suostumustaan kysytty kihlajaisissakaan. Joosef oli kansan tavan mukaan vain ilmoittanut paikalla olevan seurakunnan edessä kihlaavansa Marian. Ehkä Marian vanhemmat olivat olleet tarpeeksi hienotunteisia kysyäkseen hänen suostumustaan yksityisesti ennen kihlausta, vaikkei sekään ollut tavallista. Ei Gabrielkaan varsinaisesti mitään lupia pyytänyt, mutta joku hänen tavassaan puhua oli kuitenkin Marian suostumusta tavoittelevaa. Siksi Maria vastasi ikään kuin hänen suostumustaan olisi pyydetty. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.

Niin enkeli lähti hänen luotaan yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin.

Kun Maria oli taas yksin, hänen huoneensa tuntui suurelta kuin Galilean järvi. Kesti hetken, ennen kuin hän sai seinät ja katon kutsuttua takasin suojakseen. Iltaan asti Maria jaksoi tätä kaikkea kantaa sydämessään. Joosefille tästä ei todellakaan kannattanut puhua yhtään mitään. Joosef epäilisi saman tien pahinta ja jättäisi hänet oitis. Kun kyläläiset saisivat tietää syyn kihlauksen purkuun, he luultavasti kivittäisivät hänet kuoliaaksi. Sellaisen piti tapahtua salaa, koska roomalaiset halusivat pitää kuoleman tuottamisen oikeuden vain itsellään. Mutta kukapa yhden nuoren tytön häviämistä huomaisi. Niin oli tapana tehdä, kun nainen oli rikkonut Jumalan lakia ja häpäissyt miehensä suvun kunnian. Niinpä Maria päätti, että hän lähtisi sukulaisensa Elisabetin luokse heti, kun Joosef seuraavan kerran oli tullut kotiin täydentämään eväsvarastoaan.

Tietenkin häntä pelotti lähteä yksin kulkemaan niin pitkälle. Olihan Jerusalemin vuorikyliin kolmen, neljän päivän kävelymatka. Ei hän kuitenkaan tänne kotiinsakaan jäisi näin isoa asiaa kantamaan. Vanhemmat ja Joosef tiesivät kuinka rakkaita Elisabet ja Maria olivat toisilleen, joten he suostuivat vastahakoisesti hänen matkaansa, vaikkei se hänen ikäiselleen naiselle mitenkään sovelias tai turvallinenkaan matka olisi.

Oli sitten tapahtunut mitä tahansa, ja tulkittiin se miten päin vain, Maria luotti siihen, että Elisabet kyllä ymmärtäisi ja olisi hänen puolellaan. Elisabet osaisi kyllä sanoa, ovatko pahat henget sekoittaneet Marian pään, vai oliko tämä vieras todellakin Jumalalta tullut. 

4.            Naisten vertaistuki (Luuk 1:39-56.)

Matkalle piti leipoa leipää ja ostaa tarpeeksi kuivattua kalaa. Vettä hän kyllä löytäisi matkan varrelta.

Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin.[6]

Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä.

Luukkaan mukaan tuleva profeetta hypähti äitinsä kohdussa ja täyttyi Pyhällä Hengellä heti, kun Maria tuli ovesta sisälle. Näin Luukas jatkaa kertomuksensa rinnastamista kansan kantaisien kokemuksiin. Sielläkin kohdussa olevat pojat reagoivat toisiinsa, mutta sillä kertaa samassa kohdussa. Aabrahamin pojan Iisakin vaimo Rebekka oli nimittäin synnyttämässä kaksoset, joiden yhteiselo oli kohdusta asti yhtä kateellista kilpailua.[7]

Mutta lapset potkivat toisiaan Rebekan kohdussa, ja hän sanoi: ”Miksi minulle pitää sattua tällaista?”

Pojat potkivat toisiaan niin rajusti, että äiti meni hädissään valittamaan siitä Jumalalle.

Hän meni kysymään neuvoa Herralta,
ja Herra sanoi:
– Kaksi kansaa on kohdussasi,
kaksi heimoa sinusta haarautuu.
Toinen heimo on toista vahvempi,
vanhempi on palveleva nuorempaa.

Siinä kertomuksessa Eesau, niin kuin Johanneskin, syntyi ensimmäisenä, ja Esau oli kauttaaltaan karvainen kuin vuohenkarvaviitta. Kun Johannes aloitti työnsä, hänen tunnusmerkkinsä oli karvainen kamelinkarvaviitta.[8]

Kaikki Luukkaan kuulijat tunsivat kertomuksen Eesausta ja Jaakobista, joista nuorempi peri kataluudella isänsä siunauksen ja tuli Israelilaisten kantaisäksi. Kaikki tunsivat myös kertomuksen kahdesta miehestä, jotka kumpikin julistivat Jumalan valtakuntaa, mutta vain heistä nuorempaa tultaisiin pitämään uuden Jumalan kansan esikoisena.

Luukkaan ei tarvinnut vääntää tätä rinnastusta rautalangasta. Riitti, kun hän sanoi Johanneksen reagoineen Jeesukseen jo Elisabethin kohdussa tai että hän esiintyi myöhemmin karvaisena kuin Eesau. Juutalaiset kuulijat ymmärsivät hyvin näitä vihjeellisiä rinnastuksia ja osasivat niiden kautta kytkeä kertomuksen Johanneksesta ja Jeesuksesta omaan alkuhistoriaansa.

Sivistyneenä lääkärinä Luukas varmasti tunsi roomalaistenkin vastaavanlaisen alkutarinan. Johannes ja Jeesushan olivat ovat ihmeellisen hedelmöityksensä kautta melkein kaksoset, kuten olivat myös sodan jumala Marsin siittämät Romulus ja Remus, jotka lähtivät perustamaan Rooman valtakuntaa. Johannes ja Jeesus eivät kuitenkaan Romuluksen ja Remuksen lailla riitaantuneet, eikä kumpikaan joutunut toisen uhriksi niin kuin Remus joutui Romuluksen tappamaksi. Johanneksessakin tulisi olemaan sodan Jumala Marsin kaltaista kiivautta, mutta hänkin lopulta taipui uskomaan Jeesuksen Jumalaan, joka oli tullut parantamaan ja pelastamaan eikä sotimaan.

Nämä samasta hengestä syntyneet kaksoisveljekset eivät kuitenkaan tulisi kilpailemaan toistensa kanssa. Johannes ja Jeesus tulisivat palvelemaan ja rakastamaan toisiaan, vaikka kaikki olosuhteet olivat alusta loppuun asti pedattuja mitä raivokkaimpaan kateelliseen kilpailuun siitä, kuka paremmin ymmärtäisi Jumalan valtakunnan luonteen ja kumpaa heistä ihmisten tulisi loppujen lopuksi seurata. Uuden valtakunnan Eesau ja Jaakob olivat kumpikin liian vihkiytyneitä taivaallisen isänsä tahdon etsimiseen, että pitivät turhana kilpailla toistensa kanssa. Jumalan valtakunnan rajanylityksiä ei tultaisi rankaisemaan kuolemalla.

Juutalaisilla oli ehkä aikansa vahvin historiatietoisuus, syvä usko siihen, että Jumala on luonut kaiken ja valinnut juuri heidät tuottamaan jotain hyvää koko maailmalle. Historialla oli siis vahvin mahdollinen alku, tarkoitus ja päämäärä. Siksi he olivat tottuneet tarkastelemaan kaikkia tapahtumia jonkun yhtenäisen juonen hahmottamiseksi. Heitä ei kiinnostanut, mikä olisi samoin kuin ennen, vaan etsivät jotain eteenpäin tähtäävää juonta siinäkin, mikä vain näytti toistavan mennyttä. Juuri sellaista Luukaskin näiden rinnastusten kautta hahmotti. Keinotekoista tai ei, näin kutsumustietoisen kansan historioitsijoilla oli tapana tehdä, ja Luukas oli nimenomaan sellainen.

Elisabet ei Saaran lailla valittanut Johanneksen hypähtelyä kohdussa, vaan kiljui riemusta:

Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä, kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!”

Maria oli järkyttynyt tästä vastaanotosta. Ei hän edes tiennyt olevansa raskaana ja vaikka olisi tiennytkin, niin hän olisi halunnut pitää sen salassa. Nyt tämä vanha nainen kiljuu suuren ääneen onneaan Marian raskaudesta. Elisabet ei lainkaan varonut naapureita, eikä piitannut siitä, kuka oli kuulolla. Hän huusi kuin olisi saanut tehtäväkseen julistaa Marian häpeällisen salaisuuden suurena uutisena koko kansalle. Juorusihan koko tienoo myös Elisabetin raskaudesta. Nyt heitä olisi sitten kaksi naista ylistämässä Jumalan ihmeellisiä tekoja.

Kun Maria oli saanut Elisabetin rauhoittumaan, hän kertoi tälle kummallisesta vieraastaan ja tämän pelottavan ihmeellisestä viestistään. Maria puolestaan kertoi, että hänen miehensä oli jostain vastaavanlaisesta syystä tullut mykäksi, joten jotain suurta ja ihmeellistä heille molemmille oli kyllä tapahtumassa.

Maria päätti jäädä Elisabetia auttamaan hänen synnytykseensä asti. Sen hän oli velkaa tälle vanhalle sukulaisnaiselle, siitä varauksettoman sydämellisestä vastaanotosta, jonka oli kummaltakin saanut. Sakarias ei tosi osannut sitä sanoittaa, mutta hänen katseestaan näkyi myötätuntoista tietävyyttä, jolla oli syvästi rauhoittava vaikutus Mariaan. 

Elisabethin raskaus oli jo niin pitkällä, että se vaikeutti vanhan naisen arkitöitä, joten Marian apu kotitöissä ja ostosten tekemisissä oli tosi tervetullut. Mariaakin päivittäiset raskauspahoinvoinnit haittasivat, mutta eihän heillä ollut itsensä lisäksi kuin yksi mykkä pappi huollettavanaan, joten he päättivät selvitä ilman palvelijoita. Sitä paitsi Sakarias toi silloin tällöin uhrilampaan paistia ja sisäfilettä temppelistä kotiin. Se kuului hänen papillisiin luontaisetuihinsa.

a)           Marian kiitosvirsi

Näiden kolmen kuukauden aikana Maria kirjoitti kiitosvirren, josta tuli alkuseurakunnassa paljon laulettu juutalaisten ikivanha virsi. Tai sitten Luukas sijoittaa Marian laulamaksi seurakunnassa jo tutuksi käyneen virren. Joka tapauksessa laulaja sijoittaa itsensä yksilönä ja synnyttäjänä ei vain tapahtumien sarjaan, vaan merkityksien historiaan. Hän näkee oman vaatimattomuutensa mutta ainutlaatuisen merkityksensä menneisyyden ja tulevaisuuden koskettaessa toisiaan hänen kohdussaan ja hänen pienessä elämässään.

Silloin Maria sanoi:
– Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
Hänen nimensä on pyhä,
polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa
niille, jotka häntä pelkäävät.
Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,
hän on lyönyt hajalle
ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.
Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista,
hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa
Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan,
niin kuin hän on isillemme luvannut.

Maria ylistää alkuseurakunnan laulajien kanssa Israelin historiassa sitä Jumalaa, joka aina on ollut ylpeitä vallanpitäjiä vastaan ja syössyt heitä valtaistuimiltaan. Hän on tehnyt niin sekä Israelin vihollisille että Israelin omille tyranneille. Se on rohkea laulu naiselta, joka tuskin edes tietää, kuinka perusteellisesti Kreikan ja Rooman imperialismi ovat hänen maataan kurittaneet ja nytkin pitävät otteessaan.

Silti hän sijoittaa sen mitä hänelle, vähäiselle palvelijalle on tapahtunut tähän pitkään historiaan. Pyhä ja laupias on nostanut hänet, alhaisen, ja tehnyt hänelle voimallisia tekoja.

Muistelemalla kuinka Jumala on ennenkin ruokkinut nälkäisiä ja muistanut laupeudellaan omiaan, hän jättäytyy tämän uskollisen Jumalan huolenpitoon. Samalla hän taas kerran yhdistää oman kohtalonsa koko kansan kohtaloon luottaen siihen, että Jumala pitää heistä molemmista huolta, niin kuin on luvannut.

Tämä ei ole mikään vaatimattoman teinitytön laulu, vaan vahvan naisen uhmakasta luottamusta siihen, että Jumala saattaa ulkomaisen ja kotimaisen sorron loppuun ja nostaa sorretut ja nälkäiset takaisin siihen hyvinvointiin, joka heille kuuluu. Hän laulaa itsensä pitkään traditioon naisia ja miehiä, jotka alistettuinakin uhmakkaasti ylistävät orjuudesta vapauttavaa Jumalaa.

Hän lauloi tätä lähellä Jerusalemia, pappisperheen kotona. Siellä tiedettiin varsin hyvin, ettei kansa kärsinyt vain roomalaisten julmuudesta. Ylipapisto saattoi kurittaa arvostelevia ja kapinallisia rivipappeja pidättämällä heiltä kymmenystulot ja ruokahuollon niin perusteellisesti, että jotkut jopa kuolivat aliravitsemukseen.[9] Elisabet ei todellakaan ollut ylpeä kaikista sukunsa menneistä ylipapeista. Monet heistä olivat olleet läpeensä korruptoituneita kullan ja hopean palvelijoita.

Juuri tätä sortoa tulisi hänen kohtunsa hedelmä omalla tavallaan paljastamaan. Hän tulisi vapauttamaan velkataakkojen alla kärsivät suoristamaan selkänsä ja vapautumaan koronkiskureiden, veronkerääjien ja kuoleman tuottajien kaiken lannistavasta otteesta.

Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa.

Marian raskaus ei vielä ollut kovin näkyvä, mutta hän oli pelännyt tarkkasilmäisten kätilöiden katseita ja oli siksi päättänyt lähteä takaisin kotiinsa ennen kuin huhut alkaisivat levitä. Hän olisi mielellään jäänyt osallistumaan Elisabetin ja Sakariaksen lapsen synnytykseen, ympärileikkaukseen ja nimenantojuhlaan, mutta nyt oli pakko vihdoin mennä kotiin katsomaan, miten Joosef jaksoi ja miten hän suhtautuisi Marian raskauteen. Elisabet ja Sakarias olivat saaneet hänet paljon luottavaisemmaksi tulevaisuuden suhteen. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että Jumala oli jotenkin valmistanut Joosefiakin tähän vaikeaan tilanteeseen. Oli Marialla miestään jo vähän ikäväkin.

Niinpä Maria leipoi pappisperheen juhliin niin paljon vehnäleipiä kuin vain jaksoi, pakkasi juhlaruoista muutaman päivän eväät mukaansa ja lähti kulkemaan kohti Nasaretia. Oli aika kohdata Joosef ja kertoa hänelle totuus, tuli mitä tuli.

5.            Johanneksen syntymä

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan.

Temppelin palvelijan rouvalla oli maan parhaat kätilöt apunaan. Kukaan ei koskaan ollut kuullut näin vanhan naisen synnyttävän. Saarasta tietty tiedettiin, mutta siitäkin oli yli tuhat vuotta aikaa. Siihen aikaan ihmiset elivät kuulemma muutenkin melkein kaksisataavuotiaiksi, joten mikä ihme yhdeksänkymppisen synnyttäminen silloin on ollut. Toista oli nyt. Näinä Jumalan hylkääminä aikoina viisi- kuusikymppiset olivat jo ikäloppuja.

Juuri sen ikäinen Elisabeth luultavasti oli, joten tämä lapsi oli todellinen Jumalan ihme. Ei sellaista voinut sattua kuin korkeimman papiston perheissä. Hehän olivat Jumalan erityissuosiossa.

Koko viikon ajan naapureita tuli onnittelemaan ja siunaamaan lasta. Ehkä hekin sen seurauksena pääsisivät osaksi tätä ihmeellistä Jumalan erityissuosiota. Siksi juhlimisesta ei ollut loppua tulla.

Marian lähtö ei vanhan Elisabetin elämää sinänsä vaikeuttanut. Pappien jälkeläisistä täytyi pitää erityisen hyvää huolta. Sakariaksen pappisryhmän vaimot tulisivat häntä auttamaan suuren ympärileikkausjuhlan järjestämisessä. Olihan hän juuri synnyttänyt miehensä työn jatkajan. Se oli koko suvulle suuri ilon aihe. Pappeus pysyisi suvussa ja sen myötä koko suvun hyvät suhteet korkeampaan papistoon, joka hallitsi maita ja temppelikymmenysten käyttöä. Olihan moni heistä lampaiden ja muiden uhrieläinten kasvattajia ja siten riippuvaisia pappisylimystön myötämielisyydestä.

Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.”

Hänen mielestään poika oli selvästikin syntynyt Johannekseksi.

Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.”

Sitä paitsi tuollainen omavaltaisuus ei ollut edes papillisesta suvusta tulleelle naiselle soveliasta. Niinpä he kääntyivät vanhan mykän isä Sakariaksen puoleen, jotta tämä käyttäisi papillista arvovaltaansa ja laittaisi vaimonsa ruotuun.

He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät.

Eihän tuo ole pappi eikä mikään, kun antaa vaimonsa määrätä noin tärkeistä asioista.

Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.

Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”

a)           Sakariaan laulu.

Sakarias, lapsen isä, täyttyi Pyhällä Hengellä ja puhui profeetallisin sanoin:

Marian laulun lailla tämäkin on itse kertomusta vanhempi juutalainen laulu, johon Luukas on lisännyt muutaman viittauksen Sakariaan vastasyntyneeseen poikaan.[10] Kristillisessä traditiossa laulun sosio-ekonominen ja poliittinen sisältö on ohitettu ja se on hengellistetty ennustukseksi Jeesuksesta, johon ei laulussa oikeasti viitata millään lailla.[11]

Sakarias ylistää Jumalaa ja kertoo samalla niistä menneistä teoista, joiden takia Israelin Jumala on ylistettävä. Laulun viholliset eivät ole vain rajan takaa tulleita valloittajia vaan myös oman maan temppeliaristokratiaa, joka yhteistyössä roomalaisten kanssa kuppaa koko kansan henkihieveriin. Sakarias ylistää Jumalaa, joka pelastaa kansan tästä sorrosta vapaasti palvelemaan Jumalaansa. Näin ainakin Luukkaan mukaan, joka on sijoittanut tämän laulun juuri tähän kohtaan kertomusta.

– Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala!
Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen
 ja valmistanut sille lunastuksen.
Väkevän pelastajan hän on nostanut meille
palvelijansa Daavidin suvusta,
niin kuin hän ikiajoista asti on luvannut
pyhien profeettojensa suulla.
Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta,
kaikkien vihamiestemme käsistä.
Hän on nyt osoittanut laupeutensa,
uskollisuutensa isiämme kohtaan.
Hän on pitänyt mielessään pyhän liittonsa,
valan, jonka hän isällemme Abrahamille vannoi.
Näin me saamme pelotta palvella häntä
vihollisistamme vapaina,
pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään
kaikkina elämämme päivinä.
Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi.
Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.
Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen,
syntien anteeksiantamisen.
Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä:
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville,
se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Lapsi kasvoi ja vahvistui Hengessä. Hän oli autiomaassa siihen päivään saakka, jolloin hänen oli määrä astua Israelin eteen.

Siitä enemmän noin 30 vuotta myöhemmin.

Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä
voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.
Samalla tuet tämän kirjoitustyönkin edistymistä. 
Kohtaaminen ry:n tili: 
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773
Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.
KIITOS ja Hyää Joulua sinulle


[1] Luuk 1:26-38.

[2] Päättelen näin siitä, että Elisabetista tuli Marian lähin uskottu aikuinen.

[3] Roomassa morsiamen keski-ikä oli 12v vielä 400-luvulla jkr. Kelly Joseph F. The Origins of Christmas. Liturgical Press. Minnesota. 2004. s. 42

[4] Witherington III Ben. What Have They Done With Jesus? Beyond Strange Stories and Bad History. HarperCollins. New York 2006. s. 98

[5] 5Moos 22:23-28.

[6] Luuk 1:39-80

[7] 1Moos 25:19-23

[8] Spong John Shelby. Liberating the Gospels. HarperCollings. NY. 2017. s. 132, 133.

[9] Horsley Richard. The Liberation of Christmas. Wipf and Stock Publishers. Oregon. 1989. s. 91-100.

[10] Luuk 1:76, 77.

[11] Horsley Richard. The Liberation of Christmas. Wipf and Stock Publishers. Oregon. 1989. 114-118.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,
« »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      Olen nyt kirjoittanut proosan muotoon ja muutenkin muokannut artikkeleitani 7.9 "Yhteisönsä riivaama" -otsikkoon asti. Teksti on tässä prosessissa... Yhteisönsä riivaama
    • Kyösti Nuttukontio sanoi 4 kuukautta sitten:
      Kiitos ,jälleen kerran,Raamatun elävöittämisestä.Siunausta työhösi ja hyvää joulua! <3... Lapsen syntymä ja paimenet
    • Daniel Nylund sanoi 5 kuukautta sitten:
      Kiitos kommentistasi Jaakko. Ei minulla ole sen kanssa mitään kiistelemistä Kommentoin lähinnä sitä mitä sanoit uskomisesta: "alkukristillisess... Pettää valtakunnan odottajat
    • Daniel Nylund sanoi 5 kuukautta sitten:
      Eli unohtakaamme Fake Newsit ja omaksukaamme kaikki vain Newseinä? Niinkö? Unohtakaamme newsien omaksujatkin, koska kaikki on vain newsiä. Vai? Kut... Absoluuttisen vallan viettelys
    • Daniel Nylund sanoi 5 kuukautta sitten:
      Miten sun ykseyden kanssa nyt kävi Kyösti? "Ei ole olemassa kaksijakoisuutta on vain Yksi." :)... Väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0288457
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.