…uskonnon orjuuttamat

Fariseukset menivät kyllä kotiinsa, mutta eivät tutkimaan Jeesuksen antamaa kotiläksyä, vaan uusia tapoja punoa syytösten verkkoa Jeesuksen ympärille. He olivat törmänneet vaikuttajaan, joka selvästikin näytti kilpailevan paikasta kansan sydämessä. Hekin kutsuttivat itseään ateriavieraiksi, jotta voisivat opettaa näille maalaismoukille pyhyyttä ja puhtautta varjelevia pöytätapoja ja rituaaleja. Jeesus näytti kuitenkin tulevan paljon suositummaksi pöytävieraaksi.

He neuvottelivat paikallisten Johanneksen opetuslasten kanssa. Hekin olivat vähintäänkin epävarmoja siitä, miten Jeesukseen pitäisi suhtautua. Johanneksen jokaviikkoisia paastoja he kyllä seurasivat. Olihan se myös yksi tapa olla etäältä Johanneksen kanssa hänen vankeudessaan. Yhdessä fariseukset ja Johanneksen opetuslapset päättivät seuraavaksi tehdä ongelmaa itse syömisestä eikä vain ruokaseurasta.

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat.[1]

joka viikon toinen ja viides päivä oli paastopäivä. Sen lisäksi oli suuriin juhliin liittyvät paastot. Paasto oli rukoilevaa, katuvaa ja surevaa ruumiin kurittamista, jotta Jumalan henki pääsisi paremmin vaikuttamaan. Paaston tarkoitus oli jouduttaa Jumalan tahdon toteutumista maan päällä. Piittaamattomuus paaston suhteen osoitti välinpitämättömyyttä Jumalaa kohtaan.

Jeesukselta tultiin kysymään.

“Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?”

Viimeksi opetuslapsia oli tentattu Jeesuksesta. Nyt Jeesus pantiin tilille opetuslasten käytöksestä.  Se oli epäsuora tapa käydä oikeutta Jeesuksesta. Olihan mestari vastuullinen seuraajiensa käytöksestä. Matteuksen mukaan kyselijät olivat Johanneksen opetuslapsia, jotka puhuivat itsensä ja fariseusten puolesta.

Jeesus oli kääntänyt ruokaseurakeskustelun edukseen ja suorastaan nolannut fariseukset kansan edessä. Siksi he eivät uskaltaneet siihen aiheeseen enää palata. He tiesivät varsin hyvin, että joillakin heidän profeetoillaan oli kiusallisen vieraanvarainen kuva Jumalan kansan tulevaisuudesta koko maailman siunauksena. Ehkä he toivoivat sitä itsekin, mutta ensin oli kuitenkin huolehdittava oman kansan puhtaudesta.

Jotkut Johanneksen opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen jälkeen kokeneet askeettiset fariseukset itselleen läheisemmiksi kuin Jeesuksen. Jeesus oli Johanneksen vangitsemisen jälkeen alkanut toimia ja puhua hyvinkin eri tavalla kuin mies, joka oli hänet kastanut. Se tuntui heistä kiittämättömältä petokselta profeettaa kohtaan, joka oli nöyrästi raivannut Jeesukselle tietä.

Jeesushan oli aloittanut työnsä varsin rajulla paastolla, mutta ei sellainen kuulunut hänen tapoihinsa. Itse hän oli kokenut sen sillä kertaa Hengen johdatukseksi, mutta ei hän tuntenut mitään vetoa papistolle ja fariseuksille tyypilliseen itsensä kurittamiseen suuremman puhtauden saavuttamiseksi. Ei hän myöskään ollut mitään sellaista opettanut omille seuraajilleen, joita hän nyt puolusti.

Jeesus vastasi: “Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota.

Matteuksen mukaan Jeesus selittää paaston liittyvän suruun siitä, että joku toivottu tila ei vielä ole tullut, tai että ihannetila on ollut mutta hävinnyt. Nyt hän kuitenkin antaa ymmärtää, että morsiamen harras odotus on jo toteutunut ja koko Israelin kansan sulhanen on saapunut heidän luokseen. Jotain hääjuhlaan verrattavaa oli jo meneillään. Uutta suhdetta oltiin jo solmimassa ja juhlimassa. Jumalan valtakuntaa oltiin jo luomassa maan päälle. Sehän nähtiin jo Leevin pöytäseurueessa, jossa hyvin epätodennäköiset ihmiset suostuvat toisiinsa, koska Jeesus antoi siihen esimerkkiä. Sellaisia hääjuhlia kukaan ei osannut odottaa – eikä edes toivoa.

Juuri siksi Jeesus muistutti toisenlaisestakin realiteetista:

Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. [2]

Hän ennusti, että tämä juhla ei tällaisena kauan kestäisi. Hänen elämänkaarensa ei tulisi olemaan normaali, eikä hänen ja opetuslasten yhteiselo kestäisi kovin kauan. Hän tiesi Israelin profeettojen kohtalon ja aavisti jo nyt kerääntyneen vihamielisyyden koituvan myös hänen kohtalokseen.

Nyt oli kuitenkin uusien alkujen juhlinnan aikaa, mutta sellainen ei sovi menneisyyteen sidotulle mielenlaadulle.

Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.”

Jeesuksen vastaus oli aika loukkaava. Vertauksillaan hän antoi ymmärtää, että Johannes Kastaja ja fariseukset edustivat uskonnollisuutta, joka ei sellaisenaan kyennyt vastaanottamaan Jeesuksen tarjoamaa uutta viiniä. Ei Jeesuksen opetuksilla kannattanut paikata vanhoja vaatteitakaan. Viinileilit halkeaisivat ja vanhat vaatteet repeäisivät Jeesuksen tuomien hyvien uutisten vaikutuksesta.

Johannes oli odottanut suurta ja hirmuista Herran päivän tulemista, jota Jeesus ei halunnut toteuttaa. Fariseuksilla oli omat ritualistiset tapansa jouduttaa samaa suurta vapautuksen päivää. Jeesus kyllä uskoi täyttävänsä Johanneksen opetuslasten ja fariseusten odotukset, mutta sellaisella tavalla, joka halkaisisi heidän viinileilinsä ja rikkoisi heidän vaatteensa. Hänen tuomansa täyttymys olisi heidän näkökulmastaan katastrofaalinen. Esimakua siitä katastrofista nähtiin, kun Jeesus juhli publikaani Leevin liittymistä opetuslasten joukkoon yhdessä maan syntisimpien kanssa. Tuhansien vuosien unelmointi Jumalan tulemisesta ihmisten maailmaan alkoi toteutua tavalla, joka sen hartaimpien odottajien silmissä näytti painajaiselta.

Jeesuksen mielestä Leevin talossa vietetyt juhlat muistuttivat häitä. Niin innostunut hän niistä oli ja niin rakastunut hän oli tähän roskasakkiin. Hän oli menossa naimisiin kaikkien ja kenen kanssa tahansa, joka vain hänen morsiamekseen suostuisi seuraamalla häntä. Niin ehdottomasti hän oli sitoutumassa rakastamiinsa ihmisiin. Silti hän aavisti, että tämä juhla ei kauan tulisi kestämään.

Luukkaan mukaan Jeesus lisäsi vielä lopuksi myötätuntoisen kommentin Johanneksen opetuslapsille:

Ei kukaan, joka on juonut vanhaa viiniä, halua uutta. Hänen mielestään vanha on hyvää. Ymmärrän teitä oikein hyvin. Se, mitä te näette minun tekevän, on teille uutta ja outoa, ettekä luonnollisestikaan pidä siitä samalla tavalla kuin minä.

Muistatteko, kuinka vaikea minun opetuslapsillani oli suostua Leevin talossa järjestettävään juhlaan? He jäivät norkoilemaan ovenpieleen, koska eivät teidän nähtenne kehdanneet liittyä joukkoon. Siinä te sitten kuulustelitte heitä. Vasta teidän lähdettyänne he istuutuivat seuraamme. Eivät hekään pitäneet uudesta viinistä. Hekin olisivat mieluummin syöneet ateriansa vain minun, toistensa ja muiden kunnon kansalaisten kanssa. Se olisi ollut vanhan ja hyvin käyneen viinin turvallisesta raukeudesta nauttimista. Kaikki olisi niin kuin ennen, tuttuun traditioon rajattua kodin, uskonnon ja isänmaan ylistystä.

Jeesus uhmasi kunniakulttuurin järjestystä rakentamalla ruohonjuuritason yhteisöllisyyttä niiden kanssa, joiden harteille oli kerääntynyt eniten kollektiivista häpeää ja syyllisyyttä. Ei hänen tarvinnut heille julistaa mitään anteeksiantoa, koska heidän kanssaan ruokaileminen oli jo itsessään armahtavaisuuden manifestoimista.[3] Hänen tarjoamassaan ystävyydessä kaikki oli jo lähtökohtaisesti anteeksi annettua, eikä hän katsellut ketään niin kuin häpäistyä katsotaan. Hän totisesti oli syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä![4] Muilla syntisillä yleensä tarkoitettiin prostituoituja. Hekin olivat publikaanien lailla myyneet itsensä roomalaisille.

Ei juutalaisen ruokapöydän eksklusiivisuus ollut mitenkään poikkeuksellista. Roomalainen snobismi kilpaili kreikkalaisen ylemmyyden kanssa puhtaan ruokaseuran varjelemisessa.[5] Kaikkien vieraanvaraisuus rajoittui niihin, jotka palvelivat isännän statusta. Siinä mielessä Jeesuksen käytäntö oli kaikille mahdollisille tarkkailijoille vähintäänkin hämmentävää.

          Sapatista nipottaminen

Galilean maakunta oli täynnä pieniä kyliä, joista käsin hoidettiin ympäröivää maata. Pellot, hedelmäpuutarhat ja viinitarhat kasvoivat aivan kylän reunoille asti. Pienet hoitopolut erottivat palstoja ja lyhyet kärrytiet yhdistivät kyliksi kutsuttuja rakennusryppäitä toisiinsa. Suurin osa maan tuotosta meni Herodeksen laajan hovin ja sotajoukkojen ylläpitoon.[6]

Sapattina työtä ei tehty. Koska kävelläkään ei saanut kuin vajaan kilometrin, ihmisillä oli aikaa vihkiytyä maailman vanhimpaan harrastukseen: toistensa kyttäilyyn. Mitä he näkivätkään?

Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä.[7]

Edellinen kylä ei selvästikään ollut kovin vieraanvarainen, koska Jeesus seurueineen joutui sieltä lähtemään sapattina. Seuraava kylä, johon olivat menossa, oli sallittua kävelymatkaa kauempana. Sen lisäksi opetuslapset loivensivat pellon nurkkia, ja ottivat polkemansa viljatähkät talteen. Kaikki muistivat lapsuudestaan, ettei mikään ollut niin maukasta kuin viittä vaille kypsä vehnän tai ohran jyvä hampaitten välissä. Muutama kourallinen sellaisia pitelisi nälkää monta tuntia. Ei heillä ollut mitään takeita vieraanvaraisesta vastaanotosta seuraavassakaan kylässä, joten parasta oli varautua pahimpaan. Niinpä he hieroivat tähkiä kämmenissään, puhalsivat vihneet ja akanat pois saadakseen vähän syötävää. Olihan Mooseskin säätänyt, että peltojen laidoille piti aina jättää vähän syötävää maan köyhimmille.[8] Tämä oli jäänyt käytännöksi Jeesuksen aikoihin asti,[9] joten ei tässä pitänyt olla mitään ongelmaa.

Kylässä oli kuitenkin muutama fariseus vierailulla. Liekö ollut sattumaa vai osa fariseusten ennalta ehkäisevää työtä maaseudun kyläläisten varjelemiseksi Jeesuksen kasvavalta vaikutusvallalta. Nämä kylät olivat niin pieniä, ja niissä vallitseva patriarkaalinen hierarkia niin vahva, että uskomukselliset muutokset yleensä koskivat koko kylää, eikä vain muutamaa yksilöä. Siksi oli tärkeää varmistaa, että kylän vanhimmat ymmärtäisivät olla varuillaan.

Kun Jeesus ensimmäisenä tuli perille, fariseukset olivat häntä jo vastassa. Koko kylän kuullen he yrittivät tehdä Jeesuksesta ja hänen seuraajistaan varoittavia esimerkkejä piittaamattomasta suhtautumisesta Jumalan lakiin. Vaikka pellon laitamilta oli lupa syödä nälkäänsä, he olivat ankarasti sitä mieltä, ettei sitä saanut tehdä sapattina. Sapatin kunnioittaminen oli heille niin tärkeä, että alueen pakanatkin osasivat olla sen suhteen varovaisia.[10] He tiesivät kokemuksesta, että juutalaisten uskonnollisia intohimoja ei kannattanut ärsyttää.

Silloin fariseukset sanoivat hänelle: “Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?”

Shabbat tarkoitti pysähtymistä ja lopettamista. Juutalaiset ottivat tämän hyvin kirjaimellisesti. Kukaan ei tiennyt miksi Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä, mutta kaikki tiesivät, että niin oli ja siksi ihmistenkin piti niin tehdä. Kukaan ei myöskään tiennyt, lepäsikö Jumala joka sapattina, mutta Moosekselle antamassaan neljännessä käskyssä hän oli varmistanut, että ihminen kyllä lepäisi.[11] Sapattina piti myös muistella Egyptin orjuudesta vapautumista ja Jumalan huolenpitoa erämaassa. Kansa tiesi, että Mooses oli Jumalan ohjeistamana käskenyt kivittää kuoliaaksi miehen, joka asian vakavuudesta tietämättömänä oli sapattina kerännyt polttopuita.[12] Niin ei enää Jeesuksen aikana tehty, koska roomalaiset eivät sitä sallineet. Mutta tosissaan tämä päivä otettiin ja hyvin siitä pidettiin kiinni, koska kaikilla oli aikaa valvoa toistensa tekemisiä.

Jeesukselle Jumalan nimissä vietetty toisten kyttäämisen päivä ei kuitenkaan sopinut. Hän ei aikonut alistua tilivelvolliseksi muutaman ylimääräisen kilometrin kävelemisestä tai mehevän vehnänjyvän mutustelemisesta, eikä hän aikonut antaa fariseusten julkisesti häpäistä opetuslapsiaankaan.

Mutta Jeesus vastasi heille: “Ettekö ole koskaan lukeneet,..

Tämä oli erinomaisen loukkaava aloitus mieheltä, joka ei ehkä edes osannut lukea. Ei heillä edes ollut mitään luettavaa. Jeesus kuitenkin pilkallisesti provosoi miehiä, jotka pitivät itsensä pyhien tekstien asiantuntijoina, muistuttamalla heitä tarinasta, joka saattoi olla hyvinkin tunnettu ja rakastettu Galilean maaseudun juutalaisten joukossa, mutta vähemmän tunnettu oppineiden joukossa. Heitä kiinnosti Daavidin aikuinen kuninkuus enemmän kuin nuoruuden seikkailut.[13]

Ettekö ole koskaan lukeneet mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa? Hän meni, Abjatarin ollessa ylipappina, Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.”

Se oli lyhennelmä pidemmästä tarinasta, jossa nuori ja ovela Daavid pakeni vainoharhaisen kateellista ja murhanhimoista kuningas Saulia. Daavid itse asiassa huijasi pappia antamaan hänelle Jumalalle uhrattuja leipiä, joita vain papit olisivat saaneet syödä. Hän oli nuori selviytyjä, kunnon kojootti, joka keksi tarinoita selvitäkseen kuninkaan juonista. Kansanperinteessä kulki lukuisia tarinoita nuoren kapinallisen Daavidin seikkailuista.[14]

Galilean maajesset tunsivat muitakin tarinoita siitä, miten hulluista kuninkaista piti selvitä. Herodes Antipaan isä oli ollut niistä kaikkein hulluin. Johannes Kastaja ei ollut tarpeeksi ovela selvitäkseen seuraavan sukupolven Herodeksesta. Sääli häntä, kun meni niin julkeasti varttikuningasta haastamaan. Nyt he kuuntelivat varpaillaan, miten Jeesus selviäisi häntä metsästävistä fariseuksista, jotka hekin edustivat galilealaisten kannalta kuninkaallista ylivaltaa.

Kyläläiset tajusivat saman tien, mitä fariseukset eivät ehkä ymmärtäneet lainkaan. Jeesus vihjasi itse olevansa kuin tuo nuori Daavid, joka varsin ovelasti argumentoi nykyisen temppelin sääntökokoelman vartijoiden kanssa. Samalla fariseukset olivat myös valtansa puolesta pelkäävän Saulin kaltaisia vainoojia, joiden juonista Jeesuksen nyt pitäisi selvitä.

Jeesus vietteli fariseukset sotkeutumaan omaan sääntöverkostoonsa niin perusteellisesti, etteivät enää tajunneet omaa rooliaan siinä kertomuksessa, jonka Jeesus heille referoi. Jeesus tarjosi traditioon sidotuille fariseuksille Daavidin toteuttaman törkeän pyhäinhäväistyksen, joka oli heidän omista pyhistä kirjoituksistaan. Ettekö te mokomat ole tätä tulleet ajatelleeksi? No eivät olleet. Heidän tilannetajunsa katosi kokonaan, kun kaikki energia piti keskittää tuohon yhteen solmukohtaan, jota eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Jeesus oli tarjonnut fariseuksille teologisen dilemman ja yleisölle hauskan näytelmän. Se oli erityisen hauska juuri siksi, että jotkut näyttelijöistä eivät lainkaan tajunneet, missä roolissa itse olivat siinä näytelmässä. Koska eivät tienneet olevansa kertomuksen Saulin roolissa, he saivatkin yleisöltään narrin roolin.

Ei ihme, että kaikki kolme evankelistaa jättivät fariseukset sanattomiksi. Sellainen oli sanojen ammattilaisille kaikkein kauheinta. Sellainen vain kiihdytti kilpailevaa halua hinnalla millä hyvänsä kääntää maailma takaisin oikeaan järjestykseen. Siinä järjestyksessä Jeesus vaiennettaisiin ja fariseukset saisivat viimeisen sanan. Siihen olisi kuitenkin vielä matkaa. Aivan kuten Daavid ovelasti vältti kuningas Saulin murhaajat, Jeesuskin nyt vältti fariseusten ansan.

Jeesus lopetti fariseuksille kiusalliseksi käyneen keskustelun kääntämällä heidän arvomaailmansa koko kansan kuullen suvereenisti nurinpäin – tai pikemminkin hän käänsi päälaelleen kääntyneen arvomaailman takaisin jaloilleen:

Ja Jeesus sanoi heille: “Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.

Sapatti on Jumalan huolenpitoa teistä. Hän on antanut teille sapatin, jotta ymmärtäisitte pitää huolta toisistanne ja itsestänne. Älkää siis käyttäkö sitä erottuaksenne muista ja erottaaksenne muita yhteydestänne. Sapatti on nöyrän yhteyden eikä ylpeiden rajojen rakentamisen juhlaa. Sapattina teillä on myös aikaa pysähtyä kiittämään Jumalaa siitä elämästä, jonka vaalijoiksi hän on teidät luonut.

Sapatin merkityksen kääntäminen päälaelleen oli suuren luokan puuttuminen uskonnolliseen valtaan. Yksinkertaisinkin Galilean maanviljelijä ymmärsi Jeesuksen sanoista, ettei heidän tarvinnut olla joka asiasta tilivelvollisia Jerusalemin aristokraatin vallalle. Jos kyläyhteisö kokonaisuudessaan otti tällaisen julistuksen vastaan, se saattoi hyvinkin päättää jättää myös ainakin osan temppeliveroista tai ainakin kymmenyksistä maksamatta.

Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.

Jeesus ei koskaan sanonut: ”minä olen ihmisen poika.” Hän puhui ihmisen pojasta aina kolmannessa persoonassa, antaen kuitenkin ymmärtää tarkoittavansa itseään.[15] Viimeksi hän oli käyttänyt tätä ilmaisua väittäessään, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi. Sen seurauksena ihmiset ylistivät Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan. Eli Ihmisen pojalle kuuluva valta kuuluu jokaiselle ihmiselle.

 Kun Jeesus nyt sanoi, että Ihmisen Poika on myös sapatin herra, kyläläiset ymmärsivät hyvinkin sen tarkoittavan heitä kaikkia eikä vain Jeesusta. Jos siis tavallinen ihmislapsi oikeasti on sapatin herra ja keskipiste, niin koko uskontohierarkian tapa pitää pihdeissään yksinkertaista kansaa on perusteitaan myöten väärä.

Matteuksen mukaan Jeesus heitti fariseuksille toisenkin poikkeuksen ymmärrettäväksi. Jotta koko uhrikoneisto pysyisi toiminnassa pappien täytyy itse rikkoa kansalla säätämiään kieltoja:

Tai ettekö ole laista lukeneet, että papit tekevät temppelissä sapattinakin työtä mutta ovat silti syyttömiä?

Yksinkertaisella huomiolla hän paljasti koko systeemin kaksinaamaisuuden. Sen jälkeen hän katsoi nälkäisiä opetuslapsia ja köyhiä kyläläisiä, joita fariseukset olivat alistamassa temppelikultin sääntöviidakkoon ja sanoi:

Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli.

Näiden ihmisten keskelle, tähän pieneen kylään, Jumalan valtakunta on toteutumassa. Heidän yhteytensä on Jumalan temppeli. Se on enemmän kuin Jerusalemin temppeli, koska näiden ihmisten keskellä Jumala oikeasti asuu, eikä marmoroitujen ja kullattujen kivien suojassa.

Te olette orjuuttaneet tavallista kansaa sääntöihinne niin armottomalla tavalla, että he tuntevat olevansa pakotettuja tinkimään kaikesta siitäkin, mitä tarvitsevat pysyäkseen hengissä, vain jotta temppeli pysyisi hengissä. Se ei ole oikein. Sen jälkeen hän vetosi aiemmin heille antamaansa kotiläksyyn, jota fariseukset eivät ilmeisesti olleet edes yrittäneet ymmärtää:

Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’, te ette tuomitsisi syyttömiä.

Jos te ymmärtäisitte mitä Jumala teiltä tahtoo, te ette tuomitsisi syyttömiä, vaan onnittelisitte heitä siitä, että pitävät huolta itsestään jaksaakseen palvella muita. Teidän uskovaisuutenne on kääntynyt köyhää kansaa vastaan niin perusteellisesti, että he ovat joutumassa teidän uhriksenne. Niin ei pidä olla. Temppelin tarkoitus oli pitää huolta myös orvoista ja leskistä, nyt se imee viimeisetkin toimeentulon ja hyvinvoinnin mahdollisuudet maan köyhimmiltä. Ymmärtäkää nyt, että tämän kylän ihmiset merkitsevät Jumalalle enemmän kuin mikään hänelle rakennettu temppeli. Laki, jonka alkuperäinen tarkoitus oli suojella köyhiä, onkin teidän käsittelyssänne kääntynyt osattomien taakaksi ja uudenlaisen uskonnollisen väkivallan välineeksi.[16]

Temppelissä uhratut eläimetkin kuuluivat niihin syyttömiin uhreihin, joita ymmärtämättömyyden takia tuomittiin kuolemaan ihmisten pelastamiseksi.[17]

Ihmisen Poika on sapatin herra.

Sapatti ei enää saisi olla epäjumalanpalvonnan kohteena. Niinpä ihmisen pojat ja tyttäret vapautuvat viettämään sapattia parhaan ymmärryksensä mukaan. Sapatti vapautuukin ankaran uskonnollisuuden hallintavallasta Jumalan valtakunnan armahtavaisuuden juhlaksi. Kyläläiset voisivat tästä lähtien yhdessä päättää, miten tässä kylässä noudatetaan sapattisääntöjä. Jeesus muutti sapatin Jumalan vaatimuksesta Jumalan lahjaksi – mikä se oli alun perin ollutkin.

Tällaiset muutokset Galilean maakunnan sosiaalisessa ja uskonnollisessa infrastruktuurissa saattoivat kasvaa vakavaksi uhaksi kaikille valloille ja voimille.

Jeesuksen tavassa käyttää nimitystä Ihmisen Poika oli myös jotain mahtipontista ja haastavaa. Hän esitti itsensä ikään kuin oikean ihmisyyden prototyypiksi, kaikkien ihmislasten esikuvaksi. Hän antoi mallin siitä, mitä ihmisenä eläminen voisi olla suhteessa valtoihin ja voimiin. Hän tarjosi ihmisen lapsille uudenlaista haluamisen mallia. Enää ei ole pakko valita paikkansa hylkääjien ja hylättyjen janalla. Jumalan valtakunnan tuleminen mahdollistaa ihmisen lapsille mahdollisuuden asemoida itsensä myös hyväksyttyjen ja hyväksyjien yhteyteen.

Tämä konflikti tärkeästä asiasta oli tapahtunut vain pienessä kyläpahasessa, eikä sen vaikutusvalta siksi ulottunut kovin kauas. Fariseukset vetäytyivät takaisin kaupunkiin ja Jeesus tiesi, että hänen oli haastettava heidät suuremmalla areenalla, ennen kuin tämä hänen viestinsä alkaisi huhuna koskettaa Galilean maakuntaa laajemminkin.

Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesilahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773

Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

[1] Mark 2:18-22. Matt 9:14.17 Luk 5:33-39. Joh 3:29,30.

[2] Tämä lause on ehkä myöhempi lisäys, jolla evankeliumien kirjoittajat ovat perustelleet paastokäytännön uudelleen virittämisen alkuseurakuntien keskuudessa. McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 123, 124.

[3] Carson D.A. Contagious Holiness. Jesus’ Meals with Sinners. Inter-Varsity Press. Illinois. 2005. s. 19, 20.

[4] Matt 11:19.

[5] Carson D.A. Contagious Holiness. Jesus’ Meals with Sinners. s. 92, 93.

[6] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 186, 187.

[7] Mark 2:23-28. Matt 12:1-8. Luk 6:1-5.

[8] 3Moos 19:9.

[9] Horsley, Richard A. Hearing the Whole Story: The Politics of Plot in Mark’s Gospel. Louisville. WJK. London. 2001. s. 161.

[10] Wright. N. T. The Cahallenge of Jesus. InterVarsity Press. Illonois. 1999. s. 60.

[11] Luterilaisessa versiossa lepopäivän pyhittämiskäsky on järjestyksessä kolmas

[12] 4Moos 15:32-36.

[13] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 188.

[14] 1Sam 19-26.

[15] Malbon E.S. Marks Jesus. Baylor University. Texas. 2009. s. 199-210.

[16] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 122.

[17] Akers Keith. The Lost Religion of Jesus. Simple Living and Nonviolence in Early Christianity. Lantern Books. New York 2000. s. 121.