« »

Velvoittava anteeksianto

4 kommenttia Kirjoitettu 17.3.2010 Muokattu 13.10.2020

    Kuivunut viikunapuu.

Mitä uhriväkivallan tilalle?

Mitään erityistä ei tapahtunut Jeesuksen edellisenä iltana aiheuttamasta minimellakasta huolimatta. Betaniassa nukutun yön jälkeen Jeesus suunnistaa opetuslapsineen jälleen kohti kaupungin keskustaa.

Kun he varhain aamulla kulkivat viikunapuun ohi, he näkivät sen kuivettuneen juuriaan myöten. Silloin Pietari muisti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi Jeesukselle: ”Rabbi, katso! Puu, jonka kirosit, on kuivettunut.”[1]

Kun opetuslapset seuraavana aamuna olivat Jeesuksen kanssa menossa temppeliin, he näkivät Jeesuksen edellisenä päivänä kiroaman viikunapuun “kuivettuneen juuria myöten.”

Kertomus temppelin puhdistamisesta oli alkanut viikunapuun käyttökelvottomaksi julistamisesta. Seuraavana päivänä se oli kuiva. Tässä vaiheessa opetuslapset viimeistään tajusivat, että Jeesus oli verrannut temppeliä tähän piskuiseen puuntaimeen. Heidän oli vain valittava kumpaan uskoisivat. Oliko temppeli sitä, miltä se näytti: elämää suurempi pyhä instituutti, jolla ei ole loppua, vai oliko se nuori viikunapuu, joka kuivui juuria myöten ennen ensimmäistäkään satoa. Siinä ne olivat rinnakkain. Kumpaakin saattoi katsoa samaan aikaan.

Jeesus pysähtyi Pietarin lausahduksesta, mutta ei kommentoinut symbolista tekoaan millään lailla. Sellaisen teon teho katoaa, jos saman tien selittää sen puhki.

Jeesus kuitenkin tiesi ajaneensa opetuslapset yhä orvompaan tilaan. Mihin ihmeessä he uskoisivat, jos eivät voisi enää pitää melkein tuhatvuotista pyhää instituutiota minään? Mihin he turvautuisivat, jos koti, uskonto ja isänmaa pettäisi?

            Usko siirtää tämän vuoren

Valtakeskuksia uhmaava usko

Eikä nyt ollut kysymys Jumalan olemassaolon totena pitämisestä. Se oli kaikille selvää. Useimmille rakastavaan Jumalaan luottaminen ja turvautuminen oli kuitenkin vierasta. Heille Jeesus sanoi, että Jumala on olemassa ilman temppeliäkin. Häneen voi uskoa ilman välittäjiä. Hänen armoonsa voi luottaa ilman uhreja.

Temppelin aamuauringossa kiiltelevien marmorimuurien säihkeessä näin alastonta uskomisen muotoa oli vaikea omaksua. Heidän kollektiivinen uskovaisuutensa oli niin tiukasti rakentunut temppelin ja siellä suoritettavien rituaalien varaan. Sehän oli Jumalan asumus maan päällä. Oli vaikea edes kuvitella siitä irrallaan elävää uskoa Jumalaan.

Juuri siksi Jeesus jatkaa sanomalla:

 Totisesti: jos joku sanoo tälle vuorelle: ’ Nouse paikaltasi ja paiskaudu mereen!’, se myös tapahtuu, jos hän ei sydämessään epäile vaan uskoo, että niin käy kuin hän sanoo

Asiayhteydestään irrotettuna tämäkin Jeesuksen sanonta on pantu merkitsemään asioita vailla mitään tolkkua. Tämä on samankaltaista puhetta kuin edellisen päivän puhe viikunapuulle, koko kansan symbolina.

Jeesus ei puhunut mistä tahansa vuoresta, vaan nimenomaan siitä vuoresta, jonka juurella opetuslapset parhaillaan yrittivät järjestää kaoottista mieltään edes johonkin uuteen uskoon. Temppeli, jonka toimintaa Jeesus oli edellisenä päivänä häirinnyt, oli rakennettu ”tälle vuorelle.”

Nimenomaan tämä vuori mahtipontisen pelottavassa pyhyydessään edusti kaikkea sitä, mikä elämässä oli rakasta ja raskasta. Temppelivuori oli sovinnon ja anteeksiannon lähde. Samalla se edusti myös Jumalan vihaa ja ihmisen jatkuvaa velassa olemista. Tämän vuoren ympärille koko heidän sisäinen ja ulkoinen elämänsä organisoitui. Uskonnollisen riistovallan symboli kaikkine hyvine lupauksineen pyhine rituaaleineen oli itsessään valtava vuori, joka ei koskaan antanut kenenkään unohtaa itseään.

Jeesus puhui uskosta, jolla koko temppelivuoren voisi heittää mereen. Hän ei puhunut muureja kaatavasta väkivallasta tai raunioita synnyttävästä kapinasta. Jeesus halusi vapautta heidät edes kuvittelemaan millaista olisi elämä ilman temppeliä. Pyhän pelon symbolinen keskus uppoaisi mereen heti, kun yksilö lakkaisi sitä pelkäämästä ja alkaisi uskoa yhteisöllisyyteen ilman hylkäämistä ja taivaalliseen isään, joka rakasti kaikkia ilman pienintäkään varausta.

Jeesus puhui uskosta, joka rohkenisi suhtautua temppeliin kevyesti. Sen jälkeen ei tarvitsisi pelätä mitään muitakaan uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia valtakeskuksia. Kaikki maan päälle rakennetut jumalalliset valtakeskukset menettäisivät herruutensa. Jatkuva sisäinen ja ulkoinen velassa eläminen loppuisi. Jumalalta tai hänen edustajiltaan ei olisi enää pakko ostaa mitään. Tilalle tulisi yksinkertainen pyytäminen ja vastaanottaminen:

Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän.

Enkä minä usko Jeesuksen nyt lupaavan seuraajilleen valkeita ratsuja, kultaa tai kunniaa. Sellaiset pyynnöt Jeesus oli jo matkan varrella opetuslapsilta torpannut. Minä uskon hänen viittaavan kaikkiin niihin asioihin, joita he olivat tottuneet uhreillaan ostamaan Jumalalta temppelin kautta. Ne liittyivät olennaisesti sovinnon, suopeuden ja siunauksen saamiseen uhraamisen kautta. Nyt Jeesus sanoo, että pelkkä pyytäminen ja todeksi uskominen riittää. …olette sen jo saaneet. Se on teidän. Se on aina ollut teidän ja se tulee aina olemaan teidän. Uskokaa nyt jo.

Jeesus tarjoaa yksinkertaista ja yksilöllistä uskoa Jumalaan kollektiivisen rituaalimagian tilalle. Jeesus korosti yksilön kykyä tehdä itsensä puolesta sitä, mitä aikaisemmin oli voinut ostaa vain uskonnolliselta systeemiltä.[3] Eikä se itsensä puolesta tekeminen tässä yhteydessä tarkoittanut muuta kuin tarvitsevaksi suostumista ja armahdetuksi nöyrtymistä.

Tämä melkein yltiöyksilöllinen korostus on välttämätön välivaihe, jotta siirtyminen kollektiivisesta identiteetistä väkivallattomaan yhteisöllisyyteen olisi mahdollinen. Vanhojen valtakeskusten ja kukkulan kuninkaiden heittäminen mereen ei kuitenkaan riittäisi. Pitäisi löytää joku radikaalisti uusi tapa rakentua Jumalaan uskovaksi yhteisöksi. Jeesuksen tarjoama uusi kalliopohja on kiusallisen yksinkertainen ja arkinen: Antakaa anteeksi.

Anteeksiannolle rakentuva valtakunta

Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.[4]

Jeesus tarjoaa selkeän vaihtoehdon uhrikultille. Sovintoa ei enää rakenneta uhraamisen kautta, eikä yhteisiä vihollisia löytämällä. Täysin uudenlainen yksilöllisyys ja yhteisöllisyys rakennetaan yksi anteeksianto kerrallaan.

Uhraaminen on olennaisesti sijaiskohteeseen kanavoitua kostoa, joka myyttisesti on kuviteltu Jumalan vaatimukseksi, ja Hänen vihansa kanavoimiseksi uhriin. Sellainen käytäntö toki pitää yhteisön sisäistä väkivaltaa kurissa, mutta jättää sen kuitenkin oman väkivaltaisuutensa orjaksi. Uhraaminen minimoi väkivallan, mutta sitoo koko yhteisön väkivallan välttämättömyyteen.

Jeesus vaatii kostosta luopumista sen kaikissa muodoissaan. Siksi myös uhraamisen oli loputtava. Suora anteeksianto ja sopiminen on ehdoton edellytys Jumalan tahdon toteutumiselle maan päällä. Ihminen ei enää saa kohdistaa vihaansa sijaisuhriin. Hänen on vihdoin kohdattava oma vihansa ja opittava antamaan anteeksi.

Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Onko vanhan pelotteen tilalle tulossa uusi? Pulassahan me olemme, jos Jumala rajaa anteeksiantonsa meidän kykyymme tehdä samoin. Vai?

Turha näiden sanojen ankaruutta on yrittää loiventaa. Jeesus teki aivan selväksi sen, että anteeksianto saavuttaisi opetuslapset vasta, kun he suostuisivat antamaan sitä eteenpäin.

Temppelissä ihmiset huolehtivat omasta suhteestaan Jumalaan suurella vaivalla ja korkealla hinnalla. Jeesus ei pitänyt sitä vain turhana, vaan itsepetoksellisena ja vääränä. Kenenkään ei tarvinnut ostaa Jumalan anteeksiantoa, mutta kaikkien piti nöyrtyä antamaan sitä edelleen. Ei Jumala tarvinnut uhreja. Me niitä jatkuvasti vaadimme. Ei Jumalalla ole mitään anteeksiannon esteitä. Meillä niitä on. Ei Jumalan vihaa tarvinnut lepyttää. Ihmisten oma viha piti voittaa. Syntipukki tai mikä tahansa muu sijaisuhri voi kyllä hillitä väkivaltaa. Ainoastaan anteeksi antaminen muuttaa väkivallan sovinnoksi ihmisten välillä.

Temppelissä ihmiset kävivät ostamassa anteeksiantoa vain itselleen. Jeesus tarjosi anteeksiantoa, jonka luonteeseen kuului armon edelleen jakaminen. Hän oli tullut rakentamaan Jumalan valtakuntaa ihmisten kesken. Siksi ihmisten pitäisi alkaa huolehtia anteeksiannon toimivuudesta ihmisten kesken. Totuudellisuudesta ja armosta tulisi Jumalan valtakunnan tärkein sosiaalisen pääoman rakennustapa.

Koko uhrikultti oli määritellyn ongelman virheellisesti ja ratkaissut sen väärin. Todellinen ongelma ei ollut hirmuisen tuonpuoleisen tyynnyttäminen, vaan julman tämänpuoleisen rauhoittaminen. Jumalan anteeksianto oli vapaa ja se täytyisi sellaisena myös säilyttää. Yhtä vapaasti ja ehdottomasti se tulisi antaa eteenpäin. Siksi kellään ei ollut lupaa tehdä itsestään anteeksiannon päätepysäkkiä.

Näin radikaalia käsitystä anteeksiannosta ei ainakaan tässä maailmassa ollut vielä olemassa. Juutalaiset kyllä huolehtivat Jumalan anteeksiannosta. Kostosta pidättäytyminenkin, tai ainakin sen rajaaminen, oli tärkeää. Vahingonkorvauksia piti maksaa ja riidat piti sovittaa jne, mutta uhrin tarjoama ehdoton anteeksianto rikkoi kaikkien oikeudentajua vastaan. Sellainen oli myös kreikkalaisten ja roomalaisten mielestä oikeutta halventavaa,[5] ja siksi täyttä hullutusta ”tämän maailman viisaille”[6], niin kuin Paavali myöhemmin totesi. Kun Jeesus sanoi, että meidän pitää tehdä niin Jumalan esimerkkiä seuraten, hän ravisteli koko kosmoksen perusjärjestystä. Mitä oikeudelle ja sovittamiselle tapahtuu, jos anteeksianto olisi vapaata?

Temppelissä pidettiin yllä sekä oikeutta, että jatkuvaa sovinnon ostamista ja velan maksamista. Sellainen on aina kuulunut kaikkien kulttuurien peruspilareihin. Nyt Jeesus kehotti lopettamaan koko uskonnollisen perusjärjestyksen ja soveltamaan yksinkertaista anteeksi antamista ja anteeksi pyytämistä sen tilalle. Jumalan anteeksiantoa ei enää voinut ostaa, mutta sitä ei myöskään saanut olla jakamatta eteenpäin. Se oli luonteeltaan samaan velvoittava.

Tämä vapautti yksilön toimimaan vastoin yhteisöllisiä velvoitteita. Anteeksi annetulla olisi nyt vapaus tehdä sovintoa yhteisön vihollisten kanssa. Yksilön ei tarvitse enää osallistua kollektiiviseen hylkäämiseen. Ketään ei tarvitse vihata, vaikka kaikki muut niin tekisivät. Ketään ei tarvitse sulkea pois, koska muut niin vaativat, tai siksi että yhteisö pitää tätä saastaisena. Kun ei enää ole pakko osallistua uhrin halveksimiseen, on vapaa astumaan hänen rinnalleen. Kun uskaltaa astua lynkkaavasta joukosta ulos on vapaa puolustamaan uhria. Jeesus vapautti yksilön kodin, uskonnon ja isänmaan vihavelvoitteista.

Ja kun seisotte rukoilemassa…

Uusi pyhä paikka ei ole enää temppeli, vaan mikä tahansa paikka, jossa ihminen rukoilee. Pyhä paikka ei enää määräydy maantieteellisesti tai etnisesti vaan eettisesti.[7]antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Pyhä ei enää ole liitossa väkivallan kanssa. Pyhän rajoja ei enää merkata verellä. Pyhä astuu maailmaan, kun Jumalan anteeksianto otetaan vastaan ja annetaan eteenpäin, yhdelle lähimmäiselle kerrallaan.

Tämän opetuksen Jeesus antoi lähimmille seuraajilleen. Taas kerran hän saneli heille uuden valtakunnan aakkosia. Tätä puhetta ei voinut olla vaikea ymmärtää. Niin yksinkertaisesti Jeesus sen tiivisti. Silti hänen pelkistetyt lauseensa olivat melkein käsittämättömiä maailmassa, jossa ei ollut syntien anteeksiantoa ilman veren vuodatusta. Keskinäisen vertailun ja kilpailun katkeroittamille opetuslapsille, se oli henkilökohtaisestikin vaikeasti sulavaa tekstiä.

Jeesus ei kuitenkaan jäänyt odottamaan mitään suurta sydänten sulamista. Hän jatkoi matkaansa kohti temppelin esipihalla tunkeilevaa väen paljoutta. Tällä kerralla hänen vierailuunsa oli varauduttu paremmin.

[1] Mark 11:20,21.

[2] Mark 11:22-24.

[3] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 20.

[4] Mark. 11:25, 26. Matt 21:20-22; 17:19,20. Luuk 17:5,6.

[5] Charles L. Griswold and David KonstanAncient Forgiveness: Classical, Judaic, and Christian, Cambridge University Press, 2012.

[6] 1Kor 1:18-25.

[7] Jersak Brad and Hardin Michael (Editors) Stricken by God? Nonviolent Identification and the Victory of Christ. WM. B. Eerdmans Bublishing Co. Grand Rapids. 2007. s 306.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

4 vastausta artikkeliin “Velvoittava anteeksianto”

  1. Ollitapio P. sanoo:

    Todellinen anteeksianto ei mene vihan ohi,yli eikä ali vaan läpi. Kun ihminen on ensi keraa tullut täysin tietoiseksi oman vihansa syistä,hän ei ole enään sen vanki vaan on vapaa siitä. Mutta tämä vaatii toistamispakon myöntämistä,mikä voi olla tuskallista. Mutta vain myöntämällä toistamispakkoon kätkeytyvän totuuden ihminen voi tulla todella vapaaksi. Niin kauan kuin ihminen kieltää sen,hän pysyy sen kahleissa. Luther kyllä oli sitä mieltä,että anteeksiantoon kuuluu sekä vääryyden unohtaminen että rikkomuksen katuminen. Hänen mielestä Kristuksen vuorisaarnan selityksessä ihminen voi pidättyä anteeksiannosta,jos rikkomuksen tekijä ei kadu rikkomustaan.

  2. Nina sanoo:

    Hyvä teksti. Tajusin tämän asian tärkeyden eräs ilta, kun rukoillessani pyysin Isältä armoa ja anteeksiantoa tekemieni vääryyksien johdosta. Mieleeni tuli raamatun kohta, jossa sanottiin selkeästi ettei ole asiaa Isän eteen anteeksipyytämään, jos olet vihoissa yhdenkin veljesi kanssa ja mieleeni tulivat kaikki (3) ihmiset, joille olin jo pitkään ollut vihainen ja katkera. Tunsin edelleenkin katkeruutta heitä kohtaan, mutta päätin tehdä sille jotain. Ilmoitin näille henkilöille, että olen ollut heille vihainen, ja ovat minua loukanneet, mutta nyt antaisin anteeksi ja jättäisin sen taakseni. Sillä anteeksianto tulee eläväksi näinkin, anteeksianto on jo päätöksenä puhdistava, sydämen sulattamisen vihasta tekee sitten Isä. En tunne enää katkeruutta enkä minkäänlaista vihaa sydämessäni. Ja tämä on tärkeää, sillä erästäkin heistä olen vihannut yli 20 vuotta, oma sydämeni vihasta jäätyneenä…Koen myös tämän kokemuksen kautta saaneeni itse anteeksi väärät tekoni ja se on myös minulle uusi kokemus ja kaiken uudeksi tekevä asia!

  3. Tarja S sanoo:

    Olipa hyvä, että teksti anteeksiannosta tuli vastaan. Vietän hiljaista pääsiäistä itsekseni, se oli valintani. Uteliaana kuulostelen, mitä nousee sisältäni.
    Minulla on mielestäni sekä saamisia, että velkoja anteeksiantamisen saralla.
    Mietin, millä tavalla haluaisin saada anteeksi? Haluanko, että tuttava/ystävä/vihamies sanoo hätäisesti, joo, joo, saat anteeksi? Vai hampaita kiristellen, koska on jumalallinen pakko antaa anteeksi sitä pyytävälle? Milloin tuntisin saaneeni anteeksi?
    Yksi ajatus tästä nousee. Haluaisin, että se, joka antaa minulle minun kurjan tekoni anteeksi näkee kuka olen. Näkee ainakin sen, että pyydän vilpittömästi anteeksi ja ymmärrän tehneeni väärin. Näkee, että osaan asettua hänen saappaisiinsa.
    Halu antaa anteeksi, on halu vapautua menneestä. On monia, joille haluan antaa anteeksi, haluan päästää heidät menemään.
    Miksi sitten takerrun herkästi yhä vieläkin kärsimiini vääryyksiin? Muistelen niitä ja vihani nousee, sydämeni lyöntitahti kiihtyy. Heikkona hetkenä vihan aalto vie voimat ja lamauttaa. Ehkä siksi, että en usko tulleeni ymmärretyksi, tekijä ei tunnusta kärsimystäni.
    Enkä sille voi mitään. Minun on vain annettava anteeksi, voidakseni jatkaa elämistä.
    Anteeksi antamisessa minua on viime aikoina johdattanut kaksi ajatusta. Ensimmäinen: kaikki ihmiset ovat vajavaisia ja erehtyväisiä. Toinen: luonto ei tunne kostonhimoa. (En ainakaan ole nähnyt yhtään luontodokumenttia, jossa eläin alkaisi kostaa toiselle, kun tämä on syönyt ensimmäisen poikaset. Alkaisi pikkuhiljaa kaivaa maata toisen alta ja tehdä toisen olon helvetilliseksi.)
    Ja näiden lisäksi vielä se, että itsensä tunteminen auttaa ymmärtämään myös muita. Vain itsepetoksen vallassa voi osoitella toisia sormellaan, ja itsepetos vähenee, mitä paremmin tuntee itsensä ja motiivinsa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0773525
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.