Vihollisen rakastamisesta

Teille on opetettu: ’ Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.[1]

Jeesus ei käytä mitään suoraa sitaattia vanhasta testamentista. Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi vain tiivistää juutalaisten ja kaikkien naapurikansojen itsestään selvän moraalisen maksimin. Hammurabin ja assyrialaisten lait, kreikkalaisten, roomalaisten ja juutalaisten tekstit pyhittävät koston ja pitävät vihollisen vihaamista itsestään selvänä moraalisen ihmisen ominaisuutena. Julkinen oikeus hillitsi henkilökohtaista kostoa moninkertaistumasta, mutta varmisti sen toteutumisen vähintäänkin samanmittaisena. Hammas-hampaasta oli siihenastisen etiikan arkisin saavutus.

Vanhassa Testamentissa niin keskeinen teema vihaisesta, mustasukkaisesta ja kostonhaluisesta Jumalasta puuttui Jeesuksen opetuksesta kokonaan. Myöhemmin hän kyllä viittasi sellaiseenkin Jumalaan, mutta vain havahduttaakseen kuulijoitaan asettamaan perittyjä itsestäänselvyyksiä väkivaltaisesta Jumalasta kyseenalaiseksi. Jeesus oli oppinut tuntemaan Jumalan Abbana, kaikkia rakastavana isänä.

Jeesuksen Jumala ei vain pidättäytynyt kostavasta väkivallasta. Hän rakasti vihollisiaan.

Tällainen puhe järkytti arkimoraalin sanelemaa universumin perusjärjestystä. Jokaisella yhteisöllä on oikeutetut vihan kohteet ja kaikilla kulttuureilla on itsestään selvät vihollisensa. Näiden asetelmien kyseenalaistaminen merkitsi yhteiskuntajärjestyksen peruspilareiden horjuttamista. Jokaisessa hierarkiassa on kyseenalaistamaton huippunsa ja rakennuspalikoiksi kelpaamattomat kivensä. Joka muuta kuvittelee, luo hämmennystä, rajojen epäselvyyttä ja kaaosta. Juuri tätä epäjärjestystä Jeesus ruokki. Kaikkien samanvertainen rakastettavuus Jumalan silmissä sotki siihenastisen yhteiskuntarauhan rakennuskiviä pyramidin huipulle asti.

Muutamat profeetat olivat jo visioineet jotain tämän kaltaista, mutta kukaan ei ollut sanoittanut sitä näin radikaalin suorasukaisesti:

Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.[2]

Tämä ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi nähnyt kaikki yhtä hyvinä tai yhtä pahoina.[3] Tietenkin joidenkin käytös oli moitittavampaa kuin toisten. Uhrit ja uhrin tekijät eivät olleet ihan samalla viivalla, vaikka heidän välillään ei ollutkaan mitään absoluuttisesti erottavaa moraalista eroa. Juuri siksi Jeesuksen sanat olivat niin sietämättömiä.

Hän kyseenalaisti tuon viimeisen hyvien ja pahojen, ystävien ja vihollisten välisen rajan. Jos Jumala ei antaisi aurinkonsa paistaa kaikille, antaisiko hän sen paistaa minulle tai meille? Ehkä olemmekin enemmän vihollistemme kaltaisia kuin haluaisimme uskoa. Kenen kaltaisia vihollisemme loppujen lopuksi ovat?

Toisille tämä vertaus saattoi välittää kuvan Jumalasta, joka on yhtä etäinen kaikille ja täysin piittaamaton siitä ketä säteillään lämmitti. Vanhan Testamentin heimojumala ei ollut kaikille paistava aurinko. Hän valikoi lämpönsä kohteet tarkasti, eikä antanut sadettaan vihollisille. Hän välitti omistaan mustasukkaisen intohimoisesti ja vaati heidän erottautuvan kaikista muista kansoista:

Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen valinnut teidät …minä olen tehnyt eron teidän ja muiden kansojen välillä ja ottanut teidät omaksi kansakseni. [4]

Tässä kontekstissa lähimmäisen rakkaus oli nimenomaan vain sitä:

Älä kosta o m a a n kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.[5]

Saman etiikan roomalaiset olivat omaksuneet kreikkalaisilta. Kypsyyttä (paideia) oli oppia kohtelemaan ystäviään hyvin ja antamaan kosto vihollisille.[6]

Jahve ei leppynyt ilman hirmuisia vihanpurkauksia tai hänelle annettuja veriuhreja. Tarjosiko Jeesus nyt taivaallista isää, joka rauhassa antoi aurinkonsa paistaa myös Rooman joukkomurhaajien[7] päälle, välittämättä siitä, kuka oikeasti oli uhri ja kuka oli uhrin tekijä?

Kyllä ja ei. Tähän opetukseen tiivistyi Jeesuksen vaikein paradoksi: Jumala rakastaa kaikkia. Silti ero jää olemaan. Ero ei ole enää etninen, vaan eettinen.[8] Lähimmäisensä uhraaja on edelleen valtakunnan vihollinen. Jeesus näki kyllä eron ystävien ja vihollisten välillä, eikä hän väittänyt muuta Isästäänkään. He vain kieltäytyvät rajoittamasta rakkauttaan tällä perusteella.

Jeesuksen yksinkertainen ja selittelemätön perustelu rakkauden rajarikkomukselle oli: Rakastakaa vihollisianne, koska Jumala rakastaa heitä. Pohjimmiltaan siihen ei tarvittu mitään muuta syytä. Oli siitä hyötyä tai ei, se oli silti Jumalan esimerkin seuraamista.[9]

Vihollisen rakastaminen on kaikessa kohtuuttomuudessaan varmaan maailman ylivoimaisesti vaikein moraalinen haaste. Siksi sen toteuttaminen onkin jätetty mystikoiden ja pyhimysten toteutettavaksi. Oikean arjen kanssa sillä ei oikeasti voi olla mitään tekemistä.

Jeesuksen kuulijoille ja seuraajille näillä sanoilla oli liiankin kipeä historiallinen merkitys. Kellään ei ollut varaa pohtia niitä vain yhtenä ideana ajatusten markkinoilla. Katkeralle ja kaunaiselle kansalle Jeesuksen sanat eivät merkinneet utopiaa, vaan helvetin kohtaamista aivan järjettömän uskaliaalla ja anteliaalla rakkaudella.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?  Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?[10]

Jeesus haastoi rakastamaan niitä, joiden vihaaminen teki naapureista ystäviä. Me tervehdimme omina niitä, joiden halveksunta oli samansuuntainen omamme kanssa. Vihollisemme kai rakastivat ominaan niitä, jotka kirosivat yhdessä meitä. Kaikkien yhteisöllisyys rakentui syvään vakaumukseen siitä, että me emme ole niin kuin he. Sellaisessa lähimmäisen rakkaudessa ei ollut mitään erinomaista. Päinvastoin. Se sitoi jokaisen yhteisön identiteetin auttamattomasti väkivaltaan. Sellaisen yhteishengen täydellisyys oli suorassa suhteessa siihen, kuinka selvästi kaikki tunnistivat yhteisen vihollisensa. Siksi suvut, heimot ja kansat ja valtakunnat olivat ehjimpiä ja kokonaisimpina juuri kiihkeimmän vihamielisyyden ja väkivallan hetkinä. Silloin uhrivalmius oli korkeimmillaan. Sankarit olivat halukkaita kuolemaan omiensa puolesta ja kansa oli valmis uhraamaan yhden tai monta jotta me pelastuisimme heiltä.

Jeesukselle kaikki tämä tarkkarajainen arjen ystävyys ja kriisien sankaruus oli vanhaa valtakuntaa, pyhitettyyn väkivaltaan sidottua kulttuuria. Hän oli tullut julistamaan Jumalan valtakuntaa, aivan toisenlaisen yhteisöllisyyden perustaa. Siksi hän jatkoi sanomalla:

Täydellisyydestä

Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.[11]

Mutta sehän on täydellisen mahdotonta. Miten ihminen koskaan voi missään mielessä tavoittaa jumalallista täydellisyyttä? Ehkä Jeesuksen kehotus ei taivu yhtä hyvin kaikille kielille.

Hepreassa tai arameassa ei edes ollut sellaista sanaa kuin täydellisyys. Kreikan kielen sana teleios kuvaa yleensä esteettistä täydellisyyttä, ehjää kokonaisuutta. Kreikkalaiset olisivat tulkinneet puheen ihmisen moraalisesta täydellisyydestä mahdottomaksi megalomaniaksi. Matteus on ilmeisesti etsinyt vastinetta heprean tamimille, joka tarkoittaa kokonaista, ehjää ja kaikki sisällään pitävää.[12]

Jeesus ei haastanut seuraajiaan moraaliseen täydellisyyteen, vaan olemaan ihmisinä kokonaisia ja kaikki sisään sulkevia rakastaen niitäkin, jotka vähiten sitä ansaitsivat. Heidän tuli antaa aurinkonsa paistaa yhtä valikoimattomasti kuin Jumala.

Mutta eikö tämäkin ole yhtä mahdotonta kuin moraalinen täydellisyys? Kyllä ja ei. Jeesus käänsi täydellisyysvaatimuksen nurinpäin. Hän haastoi luopumaan kaikista sellaisista täydellisyysvaatimuksista, jotka rakentuivat epätäydellisten ja saastaisten poissulkemiseen. Hän kyseenalaisti kansansa keskeisimmän käsityksen täydellisestä puhtaudesta. Hurskauden ja pyhyyden ei pitänytkään perustua epäpuhtaista erottautumiseen, vaan kaikkein viheliäisimpien vihollisten lähelle kutsumiseen.  Jeesuksen käsitys kokonaisesta ja ehjästä elämästä oli uskonnolliselle konsensukselle käsittämätön skandaali. Tämän perusteleminen Jumalan olemuksella oli vielä käsittämättömämpää. Jahve ei siis ollutkaan vain Aabrahamin, Jaakobin ja Iisakin Jumala, vaan myös filistealaisten, samarialaisten ja roomalaisten Jumala. Hän rakasti myös Israelin vihollisia. Sellainen inklusiivisuus oli ennenkuulumatonta.[13]

Jumala oli sanonut Moosekselle:

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.[14]

Jeesus sanoi Mooseksen seuraajille:

Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.[15]

Pyhiä ei enää tulisi erottaa kirotuista etnisin, maantieteellisin, terveydellisin tai edes eettisin perustein. Jumala armahtaa kaikkia muita niin kuin teitäkin. Unohtakaa kirottujen ja siunattujen tuntomerkit, ylittäkää niihin perustuvat vihollisuusrajat. Ulottakaa rakkautenne kaikkialle minne aurinko paistaa ja sulkekaa siunaustenne piriin jokainen, jolle taivas langettaa sateensa. Mikään pienempi ei riittäisi taivasten valtakuntaan.

Nämä olivat vaikeita sanoja kansalle, joka oli koko historiansa ajan kouliintunut erottautumaan muista ja elämään Jumalan valittuina. Miten heidän Jumalallaan voisi yhtäkkiä olla samanlainen asenne kaikkia maailman ihmisiä kohtaan?

Vanhan Testamentin profeetat olivat kyllä vihjanneet Jumalasta, joka rakastaa jopa Israelin vihollisia, mutta sanoma ei koskaan tullut kovin suosituksi juutalaisten vallanpitäjien keskuudessa.

Vihasymbioosi

Ei Jeesuksen opetus ole meidänkään aikanamme pohjimmiltaan yhtään sen suositumpaa tai enemmän järkeenkäypää. Toki monet yrittävät olla mieleltään koko maailman kansalaisia ja pyrkiä täysin inklusiiviseen rakkauteen. Vihaamme vain niitä ihmisiä jotka ovat meitä huomattavasti suvaitsemattomampia. Ja niitähän riittää. Täydellisyysihanteilla on yleensä pimeät puolensa. Utopian tavoittelija on salaisesti riippuvainen vihollisistaan. Hän ei selviä ilman itseään huonompia ihmisiä. Hän on salaa symbioottisen suhteensa vihollisiinsa.[16] Kaikki fanaatikot ovat koukussa vihollisiinsa, myös suvaitsevaisuuskiihkoilijat.

Ei tarvitse olla edes täydellisyyden tavoittelija tarvitakseen ihmisiä, joita voi katsoa alaspäin. Surkimuskin tarvitsee jonkun, joka on vielä enemmän luuseri kuin hän, tai menestyneen ihmisen, jota voi vihata oman surkeuden tuottajana. Pahimmassa kellarin loukussa on se, joka vihaa kaikkia hänestä piittaamattomia ihmisiä samalla kun hän yrittää raivoisasti ja turhaan vastata heille samalla välinpitämättömyydellä. Masokismi ja sadomasokismi niiden lukuisissa muodoissaan ovat vain esimerkkejä tästä onnettomasta vihasymbioosista.

Vihaamisessa on väkevä gravitaatio. Vihani kohde imeytyy sisikuntaani kuin viina juoppoon. Aste asteelta menetän itseohjautuvuuteni ja annan viholliseni hallita elämääni. Sisäisen maailman painovoiman keskipiste siirtyy minusta häneen ja kaikki tunteeni, asenteeni ja käytökseni alkavat ohjautua sen kautta mitä hän tekee.

Joka työpäivän alussa yrität tolkuttaa itsellesi, ettet välitä siitä mitä tyrannisoiva pomo sanoo. Mitä enemmän yrität olla välittämättä, sitä enemmän hän on mielessäsi. Hän seuraa sinua jopa sänkyyn, jossa kelaat päivän aikana kokemiasi vääryyksiä ja suunnittelet etukäteen huomispäivän yhteenoton repliikkejä. Vähitellen suhtautumistapasi alkavat yhä enemmän muistuttaa juuri niitä, joita hänessä eniten vihaat.

Monessa sairaudessa suurimman vahingon aiheuttaa ruumiin oman puolustusmekanismin ylireagointi. Eikö vihaaminen useimmiten ole juuri sitä – ylikuumentunut itsepuolustusreaktio. Jos se jää päälle, viha tekee paljon enemmän pahaa kuin vihollinen koskaan on tehnyt tai edes yrittänyt tehdä.

Lopulta määrittelen itseni kokonaan sen kautta mitä tai ketä vihaan. Vihollisesta tulee keskeinen osa identiteettiäni. Miellän itseni kaikin tavoin erilaiseksi kuin hän, ja yritän löytää identiteettini määrittelemällä itseni viholliseni vastakohdaksi.

“Vastustan pahaa, siispä minun täytyy olla hyvä.”

Vaikeinta on tietoisesti myöntää tarvitsevansa vihollisiaan.

Jos kokonaisvaltainen itsen ja toisen kohtaaminen on tavoitteemme, tarvitsemme vihollisiamme. He auttavat meitä tunnistamaan itsessämme ulottuvuuksia, joita mieluiten välttäisimme katsomasta. Hyvät ystävät tekevät harvoin samaa palvelusta. He ovat hyviä ystäviä juuri siksi, että suostuvat ohittamaan huonot puolemme. Vihollinen ei tee sitä koskaan. Siksi juuri pahimmat vihollisemme kuljettavat meitä lähemmäksi sitä peiliä, jonka edessä tunnistamme omankin tarpeemme tulla armahdetuiksi. Heidän kauttaan löydämme ne ulottuvuudet itsestämme, jotka ovat eniten jumalallisen armon ja anteeksiannon tarpeessa. Meillä ei ole mitään muuta niin tehokasta tapaa päästä käsiksi oman persoonamme torjuttuihin osiin, kuin vihollisemme kohtaaminen.

Vihollista ja minua ei yhdistä vain se, että Jumala rakastaa meitä molempia. Meitä yhdistää myös yhteinen pahuus. Niin mielellään kuin määrittelemmekin itsemme ja moraaliset ominaisuutemme vihollistemme vastakohdiksi, todellisuus ei ole niin yksinkertainen. Hyvät,pahat ja rumat, toimii kyllä näyttämöllä mutta elämässä roolijako ei mene näin tasan. Jokaisessa päähenkilössä on hyvyyttä, pahuutta ja rumuutta. Jos Jumala antaisi aurinkonsa paistaa vain täysin hyville, koko maapallolla olisi ikuinen kaamos.

Onhan se vähän nöyryyttävää, että olemme riippuvaisia vihaamistamme ja halveksimistamme ihmisistä, tullaksemme itse ehjiksi. Mutta niin se vain on. Meistä ei koskaan tule ihmisinä kokonaisia, jos emme suostu kohtaamaan vihollisiamme, katsomaan mitä heissä on tuttua ja sulkemaan itsemme yhdessä heidän kanssaan saman Jumalan armahdettaviksi. Meillä on mahdollisuus sekä osallistua vihollisemme elämänmuutokseen, että antaa hänen osallistua omaan eheytymiseemme.

Mitä syyllisyys oli Lutherin aikana, vihollisuus on meidän aikanamme – pistin, joka kutsuu meitä etsimään pelastajaa. Vihollisen rakastaminen ei ole enää vain yksityinen ongelma. Se on koko ihmiskunnan välitön ja akuutti kohtalonkysymys. Jos emme löydä Jumalaa tai vallitsevaa asennetta, joka antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille, rikkaille ja köyhille auringonpaisteiset päivämme ovat kohta lopullisesti ohi.

Kolmas tie

Voisiko Jeesuksen opetuksen sanoittaa myös näin: “Älkää alistuko passiivisesti pahan edessä, mutta älkää myöskään antako pahan sanella tapaanne vastustaa sitä. On olemassa kolmas tie. Ottakaa moraalinen aloite omiin käsiinne. Löytäkää väkivallaton tapa uhmata pahaa. Pitäkää kiinni ihmisarvostanne. Milloin vain mahdollista, käyttäkää huumoria väkivaltaisen systeemin paljastamiseksi tai ainakin hämmentämiseksi. Rikkokaa nöyryytysten noidankehä. Älkää alistuko altavastaajan rooliin. Pitäkää puolenne tavalla, joka antaa vastustajalle mahdollisuuden mennä itseensä. Pakottakaa valinnoillanne vihollinen näkemään teidät uudessa valossa. Tehkää yllättäviä aloitteita, jotka pakottavat alistajat reagoimaan ennakoimattomalla tavalla. Älkää antako vastustajan väkivallan tuottaa ennustettavia seurauksia. Älkää kuvitelko, että väkivallaton pahan vastustaminen on mahdollista ilman kärsimystä. Olkaa valmiita kärsimään epäoikeudenmukaisen lain rikkomisesta seuraava rangaistus, mutta älkää ikinä enää nielkö sisäänne sen arvoja.”

Väkivallaton pahan vastustaminen ei ole pelkureita varten, eikä niitä varten, jotka eivät ole edes tunnistaneet itsessään kiusausta pyhitettyyn väkivaltaan. Aseisiin tarttuminen vaatii uskallusta, mutta niistä luopuminen vaatii vieläkin suurempaa rohkeutta.[17] Jeesuksen tarjoaman kolmannen tien seuraajien on ensin omistettava väkivaltaisuutensa voidakseen luopua siitä. Se on tunnistettava ja tunnustettava[18] ennen kuin sen voi jättää korkeamman vaihtoehdon tähden.

Jeesuksen ehdottama tapa vastustaa pahaa vaatii erityistä rohkeutta kohdata vaikeita totuuksia sekä itsessään että toisissa. Onko psykologisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti suurempaa ihmettä kuin kaunastaan ja katkeruudestaan vapautuminen ja yhteiseen anteeksiantoon rentoutuminen?

Populaaripsykologinen Mooseksen laki sanoo että tärkeintä on olla sovinnossa itsensä kanssa. Kuulostaa kauniilta, mutta se ei riitä, enkä ymmärrä miten se voi olla edes mahdollista, jos ei edes etsi mahdottomalta tuntuvaa sovintoa myös vihollisensa kanssa.

Jos löydämme mahdollisuuden rakastaa vihollisiamme, annamme myös hänelle mahdollisuuden tulla takaisin omaan ihmisyyteensä. Kun lakkaamme jakamasta maailmamme meihin ja heihin, (tai pelkkään minuun ja heihin) avaudumme näkemään, että hänessä tai heissäkin on jotakin alkuperäistä ja totuudentajuista, johon voi vedota. Jos ei ehkä olekaan, kutsumme sitä esiin. Ehkä se tulee olevaksi.

Jos vihollisesi voi perustellusti uskoa, että et enää etsi mahdollisuutta vain tuhota tai nöyryyttää häntä, ovi voi aueta yhteiselle asioiden uudelleenarvioinnille. Jos muutoksen ihme on mahdollinen sinussa, niin vihollisesikin voivat oikeasti muuttua, ja vaikka eivät heti muuttuisikaan, voit silti olla sulkematta ovea sille mahdollisuudelle.

Se, että ei ole ihmisten maailmassa tullut rakastetuksi on huonoa onnea. Se, että ei rakasta on traaginen onnettomuus. Jeesus puhui sekä huono-onnisille että niille jotka olivat osavastuussa onnettomuudestaan. Molemmat tarvitsevat samaa armoa kohdatakseen rakkaudella sekä sisäisen että ulkoisen vihollisensa.

Moderni pasifismi ei olisi Jeesukselle riittänyt. On hyvinkin mahdollista kieltäytyä aseista rakastamatta vihollisiaan. Jotkut yrittävät venyttää mieltään kuvittelemaan, että on mahdollista tappaa ilman vihaa, ehkä jopa rakkaudesta. Kenen sieluparka ikinä voi kestää sellaista ristiriitaa? Minusta on kuitenkin aika mahdotonta rakastaa vihollisiaan ryhtymättä vähintäänkin pasifistiksi. Rakkauden pienin alkutekijä on kuitenkin väkivallasta pidättäytyminen.

Joskus rakkaudellisin asia mitä ryöstetty, pahoinpidelty tai raiskattu ihminen voi tehdä, on saattaa väärintekijä lailliseen vastuuseen. Se ei vain vapauta uhria alennustilastaan, vaan antaa myös rikolliselle mahdollisuuden mennä itseensä. Vuorisaarnassaan Jeesus etsi oikeuttakin parempia keinoja, mutta kun niitä ei löydy, oikeuden etsiminen on aina parempi kuin oikeudettomaksi alistuminen, vaikka sellaista mainostettaisiin kuinka kristillisellä retoriikalla.

Haastava huumori

Jeesus auttoi ihmisiä löytämään olemassaolonsa kiintopisteen Jumalan valtakunnasta. Sen lapsina heillä oli rohkeutta potkia alistavien valtakuntien savijalkoja. Heidän huumorintajunsa löysi kiintopisteensä vallitsevan systeemin ulkopuolelta. Yllättävyydessään, humoristisuudessaan ja yksinkertaisessa radikaalisuudessaan Jeesuksen muutaman lauseen opetukset olivat niin mullistavia, että niiden ydinsanoman mieltämiseen on mennyt monta vuosisataa.

Jeesuksen antamat esimerkit ovat tarinoita luovasta rakkaudesta, eivät sääntöjä rakkauden kopioimiseksi. Jos kaikki velalliset olisivat alkaneet riisuutua oikeussalissa, olisi tietenkin laadittu ylimääräinen laki, joka määrää ankaran rangais­tuksen alastomuudesta oikeussalissa. Roomalaiset olisivat määränneet raipparangaistuksia ylimääräisen virstan kantajille jne. Esimerkit luovuudesta menevät useimmiten pilalle kun niitä yrittää kopioida. Luovuus on vapaan ja rohkeasti rakastavan sydämen spontaania toimintaa. Sellainen löytää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa aina uusia tapoja nousta pahaa vastaan ilman väkivaltaa ja häijyyttä.

Joskus huumori ja tilannekomiikka tarjoaa yllättäviä mahdollisuuksia rikkoa nöyryytysten noidankehä ja asettaa epäoikeudenmukaiset systeemit ja auktoriteetit aseistariisuvan koomiseen valoon – paljastaa ettei keisarillakaan ole vaatteita – tai että sen paljastajatkin ovat yhtä alastomia.

Vallan hurmiosta vapautuneet vallattomat ihmiset ovatkin erityisen luovia humoristeja. Näyttää siltä että valta ja puhdas huumori asuvat aina eri leirissä. Maailman hauskin asia on sorrettujen puolella. Parhaat humoristit ovat jo oppineet luottamaan ihmisarvoonsa. Sorretun huumori voi olla tuimaa ja säälimätöntä, mutta silti se antaa vallan väärinkäyttäjälle tilaa mennä itseensä ja avautua asioiden uudelleen arvioinnille.

Nauru on voimakas viesti voimattomassa tilanteessa. Vallan huipulla on aina pelätty vallatonta naurua. Nauru haastavimmillaan on tyhmyyttä, turhuutta, tekopyhyyttä ja väkivaltaa kyseenalaistavaa komiikkaa. Ei maailmaa paranneta ilman naurua ja huumorintajua. Uskonnolliset maailmanparantajat, jotka kadottavat huumorintajunsa pitävät itseään pystyssä ilottomalla fanatismilla, paisutellen jokaista katastrofia lähestyväksi maailmanlopuksi.

Huumori on ollut nokkelimmillaan niiden selän takana, jotka yrittävät ottaa naurun valtaansa ja rajoittaa sen aiheita. Entisen neuvostoimperiumin naapureina useimmat meistä muistavat, minkälaisia vitsejä rohkeimmat venäläiset ja eestiläiset uskalsivat keksiä systeemistä, jonka orjina elivät. Radio Jerevan oli toivoa ja kapinaa ylläpitävä kanava.

Komiikka ja nauru ovat edelleen tärkeitä kapinavälineitä erilaisia tyrannioita vastaan. Kaikissa maailman kolkissa löytyy poliittista, moraalista, dogmaattista, taloudellista, teknologista, rasistista tai sukupuolista alistamista, jota vastaan kansalaiset taistelevat myös naurun voimalla. Tietenkään se ei yksinään kumoa valtoja ja voimia, mutta näyttelee tärkeää roolia niiden rakenteiden nakertamisessa. Nauru ja huumori vapauttavat uhrin alisteisesta roolistaan. Samalla ne voivat herättää alistajan näkemään jotain uutta.

Eestin, Liettuan ja Latvian kansalaiset kehittivät naurusta vaihtoehdon väkivaltaiselle vastaterrorismille. Maanalainen parodia, satiiri ja vitsitehtailu söi neuvostopropagandan uskottavuutta paljon tehokkaammin kuin aseellinen vastarinta.

Vaikka nauru voi olla väkivaltaista ja väkivalta voi olla julmasti nauravaa, humoristinen nauru voi olla myös väkivallaton tapa haastaa ja paljastaa väkivalta. Kyky nähdä asiat koomisessa valossa on tärkeä osa antimilitarismia ja pasifismia.

Koomikot eivät yleensä ole halukkaita tappamaan tai kuolemaan minkään ylevän aatteen puolesta. Siitä lähtien kun Aristofanes kirjoitti komedian Lysistrata, jossa kerrotaan kuinka sotilaiden vaimot tekivät seksilakon estääkseen Peloponnesoksen sodan, on aina löytynyt koomikoita, jotka vastustavat väkivaltaa tekemällä sen naurunalaiseksi.[19]

Etelä-Afrikan rotusorron vastustajat tuntevat lukuisia pieniä tarinoita väkivallattomasta tavasta haastaa koko systeemi.

Piispa Desmond Tutu oli ohittamassa rakennustyömaata kaupungilla. Sen viereen oli rakennettu tilapäinen katettu jalkakäytävä, jota mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Hän joutui vastatusten valkoisen miehen kanssa, joka jo kaukaa huusi:

”Minä en anna tilaa gorilloille.”

Desmond Tutu perääntyi ystävällisesti, kumarsi syvään ja sanoi:

“Mutta minäpä annan.”

Toinen esimerkki kertoo mustasta naisesta, joka käveli lastensa kanssa kadulla, kun vastaantuleva valkoinen mies yllättäen sylkäisi häntä kasvoihin. Äkkiä hän järjesti kolme lastaan riviin miehen eteen ja sanoi:

“Kiitos paljon. Voitteko antaa vielä lapsillenikin?”

Nelson Mandela vitsaili poliisista heti ensimmäisessä puheessaan vapautumisensa jälkeen. Hänen tapansa johtaa vapautustaistelu loppuun asti oli charmikkaan ja haastavan ironian värittämää. Hänen hyväntahtoinen herrasmiehen naurunsa loi toivoa siitä, että tätä taistelua ei tarvitse käydä väkivalloin.

Ennen Kiinan kuuluisia opiskelijalevottomuuksia opiskelijoita kiellettiin kantamasta hallituksen vastaisia julisteita. He tekivät uudet julisteet, joissa luki:

“Tukea diktatuurille”, “Kannattakaa kuolemanrangaistuksia ”, “Juhlikaa inflaatiota.”

He pysyivät lain kirjaimen puitteissa ja tekivät sen samalla naurunalaiseksi.

Puolan Solidaarisuusliike järjesti aikanaan mielenosoituksen, jossa joulupukeiksi pukeutuneet satamatyöntekijät jakoivat naisille ilmaiseksi kuukautissiteitä. Siinä ei ollut mitään laitonta, mutta jokainen tajusi sen protestiksi olosuhteita vastaan, jossa melkein kaikesta oli pulaa. Kun joulupukit vangittiin, poliisilaitokselle ryntäsi suuri joukko uusia joulupukkeja, jotka vaativat vankien vaihtoa sillä perusteella, että

“nuo tuolla sisällä eivät ole oikeita joulupukkeja. Me olemme oikeita.”

Hämmentyneet poliisit ajoivat lopulta kaikki joulupukit takaisin koteihinsa.”

Ei huumori yksin mitään suuria vallankumouksia saa aikaan, mutta jos se katoaa erilaisten vääryyksien haastajiltakin, kaikki protestit ja kapinat muuttuvat vain väkivaltaisemmiksi.

Vasta kun olemme itse tajunneet kuinka helppoa on huumorin kautta osallistua juuri siihen väkivaltaan, jota vastustamme, herkistymme mitoittamaan haasteemme oikein. Jos haastava huumori ei yhtään kunnioita toisen rajoja, tulemme helposti vastustajamme kaltaiseksi. Haastava huumori on todella vallankumouksellista vain silloin kun tunnistamme myös itsessämme sen, mille nauramme.

Jotkut vallankumoukselliset eivät enää naura millekään. He ovat vihaisina ja katkerina niin oikealla asialla, että hymy vain löysää heidän päättäväisyyttään. Sellainen vallankumouksellisuus ei tuota oikeuden hedelmää. Se sytyttää helvetillisiä tulia ja hävittää muiden mukana myös itsensä. Hymyilemättömän ja itseensä menemättömän vallankumouksellisuuden ruumiit mätänevät historian kaikilla lehdillä. On samantekevää, kypsyvätkö naurulle immuunin vihan hedelmät Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Balkanilla tai Jerusalemin kukkuloilla. Jokaisessa maaperässä pelkkä viha hedelmöittää vain lisää vihaa.

Kaikkein pelottavin pahuus piilee hengen ylimielisyydessä, oikeassa uskossa joka ei koskaan epäile itseään, eikä siksi hymyile millekään. Se on täysin värisokea huumorille, eikä enää pysty nauramaan kuin vihollisen kuolemalle.

Huumorin historia on moraalisella tasolla yllättävän syvällisesti haastava. Nauramalla on uhrattu ja nauramalla on uhmattu uhreja vaativia systeemejä. Nauramalla on osallistuttu naruttamiseen ja nauramalla on vapautettu uhreja hirttosilmukasta.

Jeesuksen puheet vasemman posken kääntämisestä, viimeisen vaatteen antamisesta ja toisenkin matkan kulkemisesta eivät olleet vitsejä. Silti niissä oli valloittavan ja vapauttavan huumorin ulottuvuus.

[2] Matt 5:45.

[3] Wink perustelee tätä kohtaa kaikkien moraalisena samanvertaisuutena, mikä minusta ei tee oikeutta tekstille eikä todellisuudelle. Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 267.

[4] 3Moos: 20:24-26.

[5] 3Moos 19:18,19.

[6] Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation in the New Testament. WestMinster/John Knox Press. 1992. s.9

[7] Sama kysymys nousi akuutiksi keskitysleirien jälkeen. Voidaanko Auschwitzin jälkeen puhua minkäänlaisesta Jumalasta?

[8] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s. 182 – 85.

[9] Girard ei itse yritä perustella väkivallattomuuden vaihtoehtoa tätä kummemmin. Tässä artikkelissa käsittelemäni tulkinnat ovat osittain peräisin Walter Winkilta, joka omissa kirjoissaan soveltaa Girardia, samalla kuin kritisoi häntä.

[10] Matt 5:46,47. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.  Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. (Luuk 6:31–33.)

[11] Matt 5:49.

[12] esim. “Olkaa koko sydämestänne uskolliset Herralle, Jumalallenne.”5Moos.18:13.

[13] Wink Walter. Engaging the Powers. s.266-271.

[14] 3Moos 19:2.

[15] Luuk 6:36.

[16] Paul Tillich. The courage to be. New Haven. Yale University Press. 1964. s. 50.

[17] Gandhi ei koskaan hyväksynyt väkivallattomaan armeijaansa ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita taistelemaan Intian itsenäisyydestä asein.

[18] Olen jutellut muutaman suomalaisen rauhanaktivistin kanssa jotka ovat vammautuneet kollegojensa henkisestä väkivallasta. On vaarallista tehdä rauhantyötä ihmisten kanssa, jotka eivät nöyrästi ole tunnustaneet omaa taipumustaan väkivaltaisuuteen. He yrittävät vain peittää sen pinnallisen rauhasta paasaamisen alle. Torjuttu väkivalta tihkuu myrkkynä kauniiden sanojen välistä, ja kanavoituu aktivistien keskinäisiksi taisteluiksi ja kilpailuksi eri rauhanjärjestöjen välillä.

Taivaallisemmillakin rauhanliikkeillä on ihan sama ongelma. Juttelin erään teologin kanssa, joka vasta keski-iässä meni seurakuntaan töihin. Hän sanoi:

“Vasta sen jälkeen aloin uskoa Saatanan olemassaoloon.”

[19] Morreal. Comedy, tragedy and Religion. s. 34