Markus kertoo hautaluolissa asuvasta alastomasta ja raivohullusta miehestä, josta Jeesus ajaa ulos leegion verran riivaajia, vapauttaa ne isoon sikalaumaan, joka puolestaan tekee joukkoitsemurhan ryntäämällä jyrkänteeltä järveen.[1] Näin villin primitiivisen ja taikauskoisen spektaakkelin ainekset tuskin herättävät vakavaa kiinnostusta modernissa sosiologissa tai psykologissa – vaikka juuri heidän pitäisi tutkia tarinaa tarkemmin. Se on mielenkiintoinen tutkielma havahtuvasta yksilöllisyydestä ja väkivaltaisesta yhteisöllisyydestä. Tämän kertomuksen olennaiset ulottuvuudet ovat vasta viimeisen sadan vuoden aikana alettu muotoilla teoriaksi. Se myös demytologisoi jotain siitä pyhitetystä väkivallasta, joka koko […]
Kulttuurikritiikin tehtävä on paljastaa historiallisten ja modernien myyttien tapa perustella ja pyhittää väkivalta. Demytologisointi rehabilitoi uhrin ja paljastaa väkivallan sellaisena kuin se on. Analysoituaan erityisesti kreikkalaisten myyttien pyhittämää ja piilottamaa väkivaltaa[1] Girard vihjaisi seuraavaksi puuttuvansa juutalaiskristillisen perinteen pyhiin teksteihin. Monet odottivatkin, että hän seuraavaksi käsittelisi Raamatun kertomuksia myytteinä myyttien joukossa. Niin hän oli joskus suunnitellutkin tekevänsä. Kukaan ei odottanut, että uskonto itsessään voisi antaa aihetta myyttisen väkivallan paljastamiseen. Kaikkihan tunsivat uskontojen väkivaltaisen historian ja eurooppalaiset olivat erityisen tietoisia kristinuskon verisestä […]
Kulttuurikritiikin tehtävä on paljastaa historiallisten ja modernien myyttien tapa perustella ja pyhittää väkivalta. Demytologisointi rehabilitoi uhrin ja paljastaa väkivallan sellaisena kuin se on. Analysoituaan erityisesti kreikkalaisten myyttien pyhittämää ja piilottamaa väkivaltaa[1] Girard vihjaisi seuraavaksi puuttuvansa juutalais-kristillisen perinteen pyhiin teksteihin. Monet odottivatkin, että hän seuraavaksi käsittelisi Raamatun kertomuksia myytteinä myyttien joukossa. Niin hän oli joskus suunnitellutkin tekevänsä. Kukaan ei odottanut, että uskonto itsessään voisi antaa aihetta myyttisen väkivallan paljastamiseen. Kaikkihan tunsivat uskontojen väkivaltaisen historian ja eurooppalaiset olivat erityisen tietoisia kristinuskon verisestä […]
Myytti on valhe, joka peittää alkulynkkauksen. Se puhuu jumalista, mutta ei koskaan uhreista, joita jumalat alun perin olivat. Rene Girard [1] Arkikielessä myytti on alkanut merkitä paikkansapitämätöntä tarua, uskonnollista hörhöilyä tai taikauskoista huuhaata. Myytit, legendat ja jumaltarut kuulostavat niin fantastisen fiktiivisiltä ja monimerkityksellisiltä, että harva enää uskoo mihinkään yleispätevään teoriaan niiden sisällöstä.[2] Kuitenkin muinaiset myytit ovat renessanssista asti saaneet osakseen kohtuuttoman kritiikitöntä ihailua ja suorastaan idolisoivaa palvontaa. Vielä viime vuosisadalla myytit olivat akateemisestikin todella korkeassa kurssissa universaalisten totuuksien symbolisina välittäjinä. […]
Tuona päivänä Herodeksesta ja Pilatuksesta tuli ystävät; siihen saakka he olivat olleet vihoissa keskenään.[1] Emme tarkalleen tiedä miksi he olivat aiemmin nähneet toisensa vihollisena. Pilatus epäili Herodesta erään kantelukirjeen lähettämisestä keisari Tiberiukselle. Ennen sitä korkea-arvoinen juutalainen delegaatio, luultavasti Herodeksen ja Kaifaan johdolla, oli turhaan yrittänyt painostaa Pilatusta poistamaan kultaisen vaakunan temppelistä. Keisari Tiberius oli sen seurauksena lähettänyt ankaran kurinpalautuskirjeen Pilatukselle.[2] Tiberius ei sallinut liian ankaria sortotoimia. Pilatus sai nöyryyttävät moitteet ylhäältä päin. Hänen omat alamaisensa olivat sen aiheuttaneet. Pilatus ei […]