He tulivat taas Jerusalemiin. Kun Jeesus kävi temppelissä, tulivat ylipapit, lainopettajat ja vanhimmat hänen luokseen.[1]
Ylipapit, lainopettajat ja vanhimmat edustivat uskontoa, lakia ja politiikkaa, eli pyhitetyn väkivallan kaikkein kunnioitetuimpia muotoja.[2] Erillistä talousvallan edustajaa ei tarvittu, koska markkinavoimat olivat Jeesuksen aikana tiukasti tämän epäpyhän kolminaisuuden ohjaksissa. Näiden tahojen eliitistä rakentui korkein juutalainen auktoriteetti. Sitä kutsuttiin sanhedriiniksi.[3] Juuri heidän taloudellisen ylivaltansa uskonnollisia perusteita Jeesus oli edellisenä päivänä ravistellut.
Jotkut pitävät epäuskottavana, että kansan korkein mahdollinen auktoriteetti olisi alentunut kaiken kansan nähden ja kuullen kohtaamaan Jeesuksen kuin vertaisensa.[4] Ehkä valtaeliitti oli kuitenkin päätellyt, että omaa ydinreviiriä piti puolustaa painavimmalla mahdollisella arvovallalla. He eivät voineet kontrolloida kaikkea mitä erämaassa, Galilean kylissä tai edes Jerusalemin laitamilla tehtiin. Vallan keskustaa heidän oli kuitenkin pakko osoittaa hallitsevansa. Olihan Jeesus edellisenä päivänä julkisesti uhmannut heidän valtuuksiaan. Nöyryytykseen piti vastata mahdollisimman ylivoimaisella vastanöyryytyksellä. Tänään Jeesus ei pääsisi yllättämään heitä. Nyt oli heidän vuoro yllättää hänet. Mitä galilealainen maallikkorabbi mahtaisi näin ylivoimaisen oppineelle ja arvovaltaiselle ryhmälle?
Ehkä he kuitenkin tahtomattaan tulivat antaneeksi Jeesukselle enemmän arvovaltaa kuin halusivat. Julkisia väittelyjä järjestettiin yleensä vain vertaisten välillä.
He aloittivat näennäisen avoimella kysymyksellä, jonka tarkoitus oli kättelyssä murskata Jeesuksen oikeus tehdä yhtään mitään:
”Millä valtuuksilla sinä tällaista teet?
He viittasivat vähintäänkin edellisen päivän pyhäinhäväistykseen. Se oli paikallisen yleisönkin tuoreessa muistissa. Todennäköisesti he samalla tarkoittivat Jeesuksen koko kolmevuotista toimintaa. Tässä vaiheessa heillä oli siitä aika kattava käsitys. Jotta ydinkysymys ei jäisi kenellekään epäselväksi, he toistivat sen toisessa muodossa:
Kuka sinut on valtuuttanut tekemään tätä?
Toinen kysymys oli ensimmäistä henkilökohtaisempi. He tiesivät varmasti, ettei kukaan heidän kollegansa ollut antanut Jeesukselle mitään valtuuksia. Tässä valtakunnassa ei kukaan, ei ainakaan uskonnollisella tasolla, saanut tehdä mitään ilman heidän lupaansa. He eivät voineet edes kuvitella heistä riippumattomien valtuuksien olemassaoloa. Kaikki sellainen rikkoi pyhää lakia ja järjestystä. Jos Jeesuksella ylipäänsä oli mitään valtuuksia, niiden on täytynyt tulla tämän systeemin ulkopuolelta. Mutta mistä ja keneltä?
He yrittivät vietellä Jeesusta väittämään kaikkien edessä, että hän on toiminut Jumalan valtuuksilla. Se olisi Jumalan pilkkaamista ja riittäisi syyksi hänen vangitsemiseensa.
Vaikka häntä vastassa on korkein mahdollinen juutalainen auktoriteetti, Jeesus ei antaudu altavastaajaksi. Hän ei räpäytä silmiään, vaikka julkisen kuulustelun mahdollisimman häikäisevä valo osuu suoraan häneen. Harkitun rauhallisesti hän kääntää valokeilan takaisin mahtipontisen aloitteen tekijöihin. Yleisön huomio siirtyy valtaeliitin Akilleen kantapäähän.
Jeesus palautti kysymyksen heille vähän eri muodossa. Hän nosti pöydälle toisen ”valtuuksitta” toimineen miehen ja esitti haastajilleen ladatun ja vaarallisen vastakysymyksen:
Minäkin teen teille kysymyksen. Vastatkaa te ensin minulle, niin minä sanon teille, millä valtuuksilla minä kaikkea tätä teen. Oliko Johanneksen kaste peräisin taivaasta vai ihmisistä? Mitä sanotte?
Kansa vetää henkeä. Herodeksen mestauttama Johannes Kastaja oli kansan kunnioittama profeetta. Jeesus oli itse ennen julkisen toimintansa alkamista ottanut vastaan kasteen Johannekselta. Monet näkivät Jeesuksen Johanneksen perinnön kantajana. Johanneksen teloituttanut Herodes pelkäsi, että Jeesus oli ylösnoussut Johannes Kostaja.
Sekä Johannes että Jeesus olivat tarjonneet kansalle temppelistä riippumatonta Jumalan anteeksiantoa. Siksi molemmat olivat uhanneet uskonnollista hegemoniaa.
Kansalla oli pitkän perinteen ja kollektiivisen intuition antama taju siitä, että on olemassa uskonnollisista ja poliittisista valtarakenteista riippumatonta profeetallista auktoriteettia. Sen valtuudet tulevat taivaasta. Jotain sellaista he olivat nähneet Johanneksessa. Samaa tuntumaa oli Jeesuksessa.
Johannes Kastaja oli alusta asti heittäytynyt ulkopuoliseksi. Heinäsirkoilla ja hunajalla elävän erämaaprofeetan auktoriteetti ei millään voinut olla Jerusalemin aristokratian siunaamaa. Erakkona Johannes oli ollut riippumaton myös kansan suosiosta. Juuri siksi hänellä oli profetallista vakuuttavuutta. Hän valtuutensa näytti tulevan vain Jumalalta.
Uskonnon, lain ja politiikan edustajien auktoriteetti tuli siitä, että heillä oli valta sulkea ulos, hylätä, uhrata ja tuomita kuolemaan. Eliitin valta oli riippuvainen sekä kansan pelosta että suosiosta. Siksi se oli itse sulkeutunut taivaallisilta valtuuksilta. Alhaalta päin valtansa saanut auktoriteetti tarvitsi vain mytologisesti perusteltuja taivaallisia taruja harjoittamansa väkivallan perusteiksi. Ne olivat nyt hukassa.
He neuvottelivat keskenään: ”Jos sanomme: ’ Taivaasta’, hän sanoo: ’ Miksi sitten ette uskoneet häntä?’ Sanoisimmeko sitten: ’ Ihmisistä’?”
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Jeesuksen vastaus oli nerokas tapa välttää ansaan joutuminen virittämällä sama loukku kysyjille. Jos he myöntäisivät Johanneksen arvovallan profeetalliseksi, heidän pitäisi ainakin ottaa huomioon, että Jeesuksenkin arvovalta oli sellainen.
Johannes Kastajan profetallisten valtuuksien julkinen kieltäminen olisi ollut uskonnollinen ja poliittinen itsemurha. Sitä kansa ei olisi antanut heille anteeksi.
Sama Jumala, jonka valtuuksiin he itse luottivat, oli matkan varrella innoittanut profeettoja kyseenalaistamaan kansan ruhtinaiden tapaa käyttää valtaansa. Jeesus pani valtaeliitin kasvokkain oman ristiriitaisen perinteensä kanssa. Toisaalta oli vihaisen Jumalan vaatimaa väkivaltaa ja toisaalta sen profetaalista kyseenalaistamista.
Mutta he pelkäsivät kansaa, sillä kaikkien mielestä Johannes oli todella profeetta.
Kysymyksellään Jeesus oli paljastanut heidän omien valtuuksiensa todellisen lähteen. Kaikkien kuullen ja nähden he olivat nyt vaarassa menettää sen. ”He pelkäsivät kansaa”, jolta pohjimmiltaan olivat valtuutensa saaneet. Kansa ei kuitenkaan tuntenut omaa valtaansa, eikä tiennyt kuinka riippuvainen eliitti oli heidän suosiostaan. Suuri salaisuus oli vaarassa paljastua: Jumalan vallan edustajat maan päällä olivatkin alaistensa orjia.
Jeesus uhkasi heidän valtansa perusteita, ei siksi, että ihmiset olisivat joukoittain siirtyneet hänen puolelleen. Kansan enemmistö sitoutui vankan tottumuksen kautta vanhoihin perinteisiin. Silti liian moni oli edes hetken aikaa ollut vaihtoehtoisen vaikutusvallan alla. Jeesus oli hämmentänyt heidän itsestäänselvyyksiään sen verran, että yhteisöllisen kaaoksen uhka väreili ilmassa. Mitä enemmän kysymyksiä kansa uskalsi miettiä, sitä vaikeampi heitä olisi hallita. Poliittisesti eristyksissä elävä eliitti pelkäsi kansaa, jota uskoivat palvelevansa.
Vuoropuhelua kuunteleva kansa ei missään tapauksessa saisi oivaltaa, että heidän jumalalliseksi luulemansa ehdoton auktoriteetti ei ollutkaan ihan sitä miltä se näytti. Heidän oma uhriksi joutumisen pelkonsa ei saisi paljastua uskonnollisen, laillisen ja poliittisen vallan lähteeksi.
Jeesuksen haastajat eivät näytä edes miettivän oikeata vastausta kysymykseen. Tässä tilanteessa heillä ei mielestään ollut varaa totuuteen. Kumpi tahansa vastaus olisi maksanut heille liikaa.
Niin he vastasivat Jeesukselle: ”Emme tiedä.”
Mestaritaktikkoina ylipapit ja kumppanit eivät suostuneet Jeesuksen tarjoamiin vastausvaihtoehtoihin. He keksivät kolmannen vaihtoehdon. Tiedon korkein auktoriteetti vetäytyi laskelmoidun tietämättömyyteen taakse piiloon.
Vastauksen voi lukea julkisena nöyrtymisenä tai nöyryytetyksi tulemisena. Ehkä se useimpien silmissä sitä olikin. Jeesus näytti vähintäänkin nolanneen hedät.
Se on voinut olla myös häkeltynyt yritys saada taktinen yliote. Tarpeeksi ylimielisillä eleillä he ovat saattaneet viestiä, että Jeesuksen vastakysymys oli liian halpa vastattavaksi. ”Me emme alennu tuon tason väittelyyn.” Muodollinen, mutta vähättelevä tietämättömyyden myöntäminen on voinut olla viimeinen yritys väistää julkinen nöyryytys.
Tietämättömyyteen vetoaminen kuitenkaan ollut ihan vaaratonta. Se söi nöyryyttävällä tavalla heidän uskottavuuttaan kansan edessä. Jeesuksen katu-uskottavuus puolestaan sai uutta nostetta. Hän osoitti suvereenin riippumattomuutensa sekä kansan että hallitsijoiden suosiosta:
”En minäkään sitten sano teille, millä valtuuksilla minä kaikkea tätä teen.”
Jos eliitti yritti piiloutua näennäisen ja ylimielisen tietämättömyyden taakse, Jeesus tunkeutui heidän sumutusyrityksensä läpi. Koska he eivät vastaa, ei hänkään vastaa. Kummallakin oli omat syynsä siihen. Turha temppeliherrojen oli teeskennellä tietämättömyyttään.
Jännite ei laukea, mutta räjähdystäkään ei tule. Jeesus ei yritä kiihottaa kansalta saamaansa ihailua kapinaksi ylimystöä vastaan. Sanhedriini onnistuu välttämään kansan suuttumuksen. Heille kansa säilyy manipuloitavissa olevana, mutta vaarallisena vallan lähteenä.
Markuksen kertomuksen kautta meille on näytetty toinenkin vallan lähde: Se, joka tulee taivaasta ja on uhrin puolella. Sitä valtaeliitti pelkää enemmän kuin omia valtuuttajiaan.
Milloin tahansa joku uskaltaa toimia niin kuin ei pelkäisi ketään muuta kuin Jumalaa, aiheuttaa skandaalin.[5]
[1] Mark 11:27-33. Matt 21:23-27. Luuk 20:1-8.
[2] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 22.
[3] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis. Maryknoll. New York. 1988. s. 306, 307.
[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. s.233.
[5] Harvoin kukaan pystyy aiheuttamaan sellaista skandaalia, joka tuottaa taivaisiin ulottuvaa iloa. Tämä oli yksi niistä. Ajatus on Kierkegaarin. Vapaasti muotoiltu toisen käden lähteestä: Mccracken. The Scandal of the Gospel. Jesus, Story, and Offence. Oxford University Press. 1994. s 66.