Ensimmäisille kristityille “pelastus” ei todellakaan ollut mikään yksilökeskeinen survival-menetelmä, todeksi uskottava teologinen yhtälö, jonka ainoa tarkoitus oli varmistaa taivasosuus. Se oli kääntymys väkivaltaisista ja alistavista suhteista rakastaviin suhteisiin. Se oli kääntymys kostamisesta anteeksi antamiseen. Ei mitään pelastusta mielletty ilman syvästi ruoppaavaa moraalista mielen ja käytännön muutosta.
Siksi paavi Franciscus oli oikeassa sanoessaan että ihminen, joka keskittyy rakentamaan muureja siltojen sijaan, ei ole kristitty.[1] Paavi asetti kahden valtakunnan lainalaisuudet kaikessa yksinkertaisuudessaan vastakkain: Joko kokoat tai hajotat. Joko etsit sovintoa kaikkien kanssa, tai etsit sovintoa vain tiettyjen kanssa. Joko pyrit sovintoon kaikkien vihollisten kanssa, tai sitten yhdistät pienemmät viholliset kanavoimalla heidän kanssaan koetut ristiriidat ja aggressiot yhteisesti valittuun ulkopuoliseen. Jeesus kutsui muurin rakentajat kääntymään siltojen rakentajiksi. Muurin rakentaja, joka ylpeilee kristillisyydellään, on samaistanut Jumalan valtakunnan oman kansansa, uskontonsa tai rotunsa etuihin. Sellaisesta kristillisyydestä maailma on saanut tarpeekseen. Kaikki evankeliumit ovat yksimielisiä siitä, että kääntymys tehdään vallasta palveluun, vääryyksistä oikein tekemiseen ja vihollisuuksista sovintoon.
Jokainen syntipukki, jonka olemme keksineet yhteisöllisille tai yksilöllisille ongelmillemme on juuri se uhri, johon Jeesus samaistui antautumalla meidän kaikkien uhriksi. Siksi jokainen aktiivinen hylkääminen tai passiivinen vaikeneminen uhrin edessä on kohdistunut Jeesukseen.
Kun paikallinen verojohtaja ja koronkiskuri Sakkeus kohtasi Jeesuksen, hän tajusi heti miten väärin oli toiminut ammatissaan. Välittömästi hän arvioi elämäänsä sen tuottamien uhrien kautta. Kenenkään vaatimatta mitään, uhrit muuttivat hänen elämänsä keskiöön:
“Näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille
maksan nelinkertaisesti takaisin.”
Sen kuultuaan Jeesus sanoi hänelle:
“Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi.”[2]
Ei Sakkeus pelastunut hyvien tekojensa kautta. Teot vain ilmensivät Sakkeuksen vapautumista omistushaluisesta ja kilpailevasta haluamisesta. Hän oli pelastunut rahan himoitsemisesta anteliaisuuteen ja köyhien palvelemiseen. Sitä pelastuminen oli, vapautumista pakkomielteisestä hamuamisesta elämään, joka ei enää tuota uhreja vaan auttaa heitä taloudellisesti.
Jeesuksen aikana kääntyminen ei vielä ollut jakaantunut niin moneen alkutekijään kuin nyt. Meillä on mahdollista tehdä muodollinen kääntyminen uskonnosta toiseen esimerkiksi aviollisista syistä. Voimme tehdä älyllistä kääntymystä yhdestä uskonvaraisesti omaksutusta ennakko-oletuksesta toiseen. Voimme kääntyä uskontoon sosiaalisista syistä, esteettisestä tai emotionaalisesta ihastuksesta jne. Mutta harvoin näemme harkittua kokonaisvaltaista uskonnollista kääntymystä, joka on julkinen eikä jätä ainuttakaan elämänaluetta koskematta.
Tänään voimme olla uskonnollisesti melkein mitä tahansa antamatta sen vaikuttaa arkeemme juuri lainkaan. Ei siitä kukaan joudu tiliä tekemään kenellekään. Uskonto on yksityistynyt ehkä juuri siksikin, että kukaan ei voisi joutua tilille siitä miten soveltaa uskoaan ekologisesti ja taloudellisesti, tai miten hän elää sitä todeksi perheessä ja muissa ihmissuhteissa. Privatisoitunut usko ei koske sisämaailmaa juuri lainkaan, eikä siksi reaaliarkea senkään vertaa.
Jeesuksen aikana tällaisia sitoutumattomuuden välitiloja ei juuri ollut. Joko olit yhteisön sitoutunut jäsen uskomuksia ja moraalia myöten, tai sitten et. Jeesus kutsui ihmisiä ulos näistä yhteisöistä ehdottoman hyväksynnän piiriin. Hän julisti rajatonta anteeksiantoa, mutta samalla hän myös koulutti opetuslapsiaan näkemään jotain todella vaikeasti katseltavaa. Hän pelasti heidät kulttuurisidonnaisista käskyistä, kielloista ja tabuista olennaiseen syyllisyyteen.
Pelastusta kuvataan syyllisyydestä vapautumisena. Mutta ennen sitä meidät pelastetaan
olennaiseen syyllisyyteemme. Olennainen syyllisyytemme on osallisuutemme siihen väkivaltaan joka tappoi Jeesuksen. Kaikki muu syyllisyys on epäolennaista. Ainoastaan se on olennaista, mitä me teemme tai olemme tekemättä lähimmäisillemme ja vihollisillemme. Tekojemme uhrit paljastavat syyllisyytemme.
Jeesus ei pidättänyt anteeksiantoaan keneltäkään, ei edes niiltä jotka osallistuivat hänen tappamiseensa ymmärtämättä mitä olivat tekemässä. Silti hän oli koko ajan tehnyt parhaansa herättääkseen ihmiset näkemään kulttuurisidonnaiset tavat ja uskonnollise tabut hylkäävää väkivaltaa ylläpitävinä rajoitteina. Hän puhutteli ankarasti ihmisiä, jotka näillä perusteilla keskittyivät rakentamaan rajoja eikä siltoja. Silti anteeksianto kuului heillekin. Ongelmaksi jää se, että sitä anteeksiantoa tarvitsee vain ihminen ja yhteisö, joka tunnistaa osallisuutensa olennaiseen rikokseen Jumalaa kohtaan. Se on ihmiseen kohdistuva väkivalta. Mikään katumus,synnin tunnustus tai parannuksen teko ei hellytä Jumalan sydäntä anteeksiantavaisuuteen. Hän on aina ollut rajattoman armollinen. Me tarvitsemme katumusta vain oman toipumisemme takia, ja jotta maailma tulisi taas pari silmää tarkemmaksi tunnistamaan elämäntapamme uhrit.
Jeesus ei kantanut meille kuuluvaa Jumalan rangaistusta ristillä. Hän kantoi meidän syntimme tulemalla niiden uhriksi.[3] Kaikki olennainen ihminen pahuus tappoi Jeesuksen. Hän oli meidän uhrimme. Hän samaistui jokaiseen uhriin kulttuurin perustamisesta asti ja jokaiseen uhriin maailman loppuun asti. Täysin viattomana uhrina hän kantoi koko ihmiskunnan pahuuden kehossaan ja sydämessään. Siksi hänellä on oikeus antaa anteeksi kenelle tahansa ja rukoilla isäänsä antamaan anteeksi ihan kaikille, jotta me vähitellen oppisimme tietämään mitä olemme tehneet.
Ensimmäiset kristityt olivat hämmentyneet siitä, että heitä ei lähestynytkään vihainen ja kostava Jumala, vaan kuolleista noussut anteeksiantava ihmisen uhri. Se mursi heidän sydämensä ja sytytti heidän elämänsä tuleen. Sitä Jeesusta he halusivat seurata. Hänen elämäänsä maan päällä he halusivat jatkaa. Jokainen sukupolvi siitä eteenpäin on tehnyt parhaansa ymmärtääkseen mistä on kysymys. Aluksi oli vain kertomuksia ja niiden tulkintaperinteitä, muistoaterioita ja uudenlaisen yhteisön rakentamista.
[1] http://www.ncregister.com/daily-news/pope-person-who-thinks-only-about-building-walls-not-building-bridges-is-no/
[2] Luuk 18:1-6.
[3] Finamore Stephen. God Order and Chaos. Rene Girard and the Apocalypse. Wipf and Stock Publishers. Oregon. 2009 s. 112.
