Historiallisesti ottaen sekä juutalaiset että roomalaiset olivat vastuussa Jeesuksen tappamisesta. Päävastuun määrittäminen yksipuolisesti jommallekummalle ei tee oikeutta evankelistojen kertomuksille ja toimii vain uutena esimerkkinä siitä että emme vieläkään ole oppineet mitään evankeliumeista, joiden yhtenäinen todistus paljastaa syntipukkimekanismin kaikessa alastomuudessaan. Jos me näiden kertomusten pohjalta vielä jatkamme jommankumman osapuolen syyllisyyden korostamista, osallistumme juuri siihen dynamiikkaan, joka tässä kertomuksessa paljastuu uhrin näkökulmasta.[1]
Siinä taistelussa kaikki osapuolet tulevat yhtä paljon toistensa kaltaiseksi kuin alkuperäisessäkin kertomuksessa. Juutalaiset jotka syyttävät tapahtuneesta pakanoita, ovat peilikuvia antisemitistisistä pakanoista, jotka puolestaan panevat kaiken vastuun juutalaisten kannettavaksi. Sama keskinäinen kilpailu, jonka uhriksi Jeesus joutui, jatkuu evankeliumien paljastamasta totuudesta huolimatta.
Kumpikaan osapuoli ei toiminut mitenkään poikkeuksellisella tavalla. Olennaisella tasolla he toimivat niin kuin yhteisöt aina ovat toimineet ja edelleen toimivat. Siksi he edustavat meitä kaikkia.
Viimeisimmät yritykset vastata tähän kysymykseen rajaavat vastuun juutalaiselle ja roomalaiselle eliitille, eikä koko kansalle. Tietenkin johtajat voivat manipuloida kansaa, niin kuin evankeliumien kertomuksissa tehtiin, mutta kansa ei olisi manipuloitavissa, jos sillä ei olisi kollektiivinen taipumus vapauttaa itseään jännitteistä kohdistamalla aggressionsa syntipukkiin.[2] Syntipukin valinnassa johtajat ovat yhtä riippuvaisia kansasta kuin kansa johtajistaan. Jos syntipukki ei tuokaan rauhaa, niin kuin Jeesuksen tappaminen ei pitkän päälle tuonut, kansa voi syyttää johtajiaan ja johtajat joukkoja, epätoivoisessa yrityksessä löytää uusi syntipukki.
Juutalaisten erityisvastuu?
Evankeliumeja ja varsinkin pääsiäiskertomusta on jälkeenpäin luettu juutalaisvastaisen propagandan ja vainon lietsomiseksi.[3] Se kertoo enemmän lukijoiden sitkeästä halusta löytää uusia syntipukkeja, kuin evankeliumien luonteesta.
Se väkivallan dynamiikka, jota Jeesus asteittain paljasti oman etnisen yhteisönsä kautta, on peilikuva koko ihmiskunnasta ja sen historiasta. Israelin kansa ja sen historia antaa erittäin realistisen esimerkin, jonka kautta jokainen kulttuuri ja yhteisö voi katsoa omaa väkivaltaisuuttaan silmiin. Jokainen uskonto, kansa tai yhteisö, joka tekee juutalaisista uuden syntipukin tekevät niin vain koska eivät suostu heidän verisen historiansa kautta katsomaan itseään peilistä.
Tosin Girard päästää evankeliumien kirjoittajat liiankin helpolla. Kyllä Juudaksen vähittäinen muokkaaminen syntipuksi oli ensimmäisiä askeleita lievään juutalaisvastaisuuteen. Kun juutalaiset alkoivat suhtautua yhä vihamielisemmin Jeesus-lahkoon, vainotut kristityt sortuivat luultavasti maalaamaan itsensä roomalaisille vähän erilaisempina ja parempina juutalasina. Ehkä he jopa esittivät Juutalaisia vähän enemmän syyllisinä Jeesuksen kuolemaan kuin roomalaiset.
Miksi evankeliumien kirjoittajat olisivat itse olleet täysin vapaita Jeesuksen paljastamista synneistä? Sama pyhitetyn väkivallan paljastus alkoi Vanhasta Testamentista, jonka alkutarinat olivat hukkua vereen.
Kun vatikaani II vihdoin julisti ettei kirkko enää pidä Jutalaisia syyllisinä Jeesuksen kuolemaan, Girard huomautti ettei se riitä. Kohta kukaan ei ole syyllinen hänen kuolemaansa. Girard sanoi että kaikki olivat ja ovat yhtä syyllisiä Jeesuksen kuolemaan.[4] Jeesuksen keskittyminen oman kansansa syyllisyyteen oli luonnollista ja itsestään selvää. Miksi hän olisi juutalaisen perinteen lapsena yhtynyt vain roomalaisten syyttelemiseen. Se olisi ollut kansallisen syntipukin rakentamista, sankarillisen vihakulttuurin jatkamista ja oman kansan vapauttamista vastuusta.
Jeesus puhui kaikkein ankarimmat sanat omilleen. Hänen omansa eivät ottaneet niitä vastaan. Kuka nyt haluaisi nähdä itsensä väkivaltaisena murhaajana. Jeesuksen myöhemmät omat, pakanakristillinen seurakunta, olivat yhtä vähän halukkaita ottamaan täysipainoista syyllisyyttä harteilleen. Siksi antisemitismi oli kristikunnan luonnollisin perisynti.[5] Siinä määrin kun kristikunta on halunut välttää omaa vastuutaan, he ovat lykänneet sitä Juutalaisten harteille.
En pidä evankeliumeja antisemitistisinä. Mutta jos niiden kirjoittajat olisivat tutkineet omaa sydäntään vähän tarkemmin Jeesuksen opetusten valossa, he eivät olisi antaneet senkään vertaa aihetta myöhemmälle antisemitismille.
[1] Hamerton-Kelly Sacred Violence. Pauls Hermeneutic of the Cross. Fortress Press. Minneapolis. 1992. s. 11.
[2] Williams. The Girard Reader. s. 266, 267.
[3] Olen käsitellyt kysymystä evankeliumien antisemitistisyydestä muutaman kerran kommentoidessani Jeesuksen opetusta. Seuraava on pääosin niiden vastausten tiivistelmää.
[4] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. s. 203, 204.
[5] Charles Mabee. Dispatch from the Girardian Boundary. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Ryba Tom toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 214. Uskontohistorian professori Bovon aloittaa kirjansa sanomalla että Jeesuksen kuolemasta alkoi länsimaisen sivistyksen kaksi suurta liikettä: kristitnusko ja antisemitismi. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 1
