”Oma kulttuurimme ei välttämättä ole se jonka keskelle olemme syntyneet. Oma kulttuuri on se jonka malleja alamme imitoida siinä iässä kun mallintamiskykymme ja taipumuksemme mimesikseen on vahvimmillaan.” René Girard.[1]
Psykososiaaliset kykymme ovat kehittyneet niin pitkälle, koska synnymme niin tehokkaiksi kopiokoneiksi.
Miten lasta opetetaan sanomaan ”isi” tai ”äiti”? Miten häntä opetetaan puhumaan vanhempiensa kieltä? Kaikki sen tietävät. Ei siihen tarvita mitään tieteellisiä kokeita tai todisteluja. Lapsi oppii imitoimalla mitä hänen kasvattajansa tarpeeksi usein toistavat. Mikään muu kuviteltavissa oleva menetelmä ei voisi tuottaa samaa tulosta.
Ihmislapsi on luomakunnan tehokkain imitoija. Yksikään toinen nisäkäs ei pysty matkimalla oppimaan niin paljon ja niin pysyvin seurauksin kuin ihmisen lapsi. Juuri tämä poikkeuksellisen mimeettinen kyky avaa lapselle myös sanallisen vuorovaikutuksen. Ilman sitä ihmisyys olisi haihtunut universaaliseen autismiin, vailla mitään kykyä mallin kautta oppia jotain tunteista, empatiasta ja kyvystä olla yhteydessä toiseen.
Autististen lasten ongelma ei ole oppimiskyvyn puute. Heiltä jostain syystä puuttuu kyky ohjautua oppimisessaan kasvattajiensa halujen mukaan. He eivät rekisteröi ympärillään olevien ihmisten haluja, tunteita ja aikomuksia, mutta voivat oppivat taitoja jotka ovat täysin vieraita kasvattajilleen. ”Normaaleja” ihmisten välisen painovoiman sanelemia asioita heidän on vaikea oppia, siitä yksinkertaisesta syystä että he ovat jotenkin immuuneja ympärillään olevien ihmisten haluille.
Terve lapsi taas on aluksi melkein täysin vailla vastuskykyä turvallisiksi kokemiensa ihmisten haluille.
Jos 70- ja 80-luvulla Meltzoff ja Moore totesivat huolellisesti videoiduissa testeissä, että lapset osaavat jo 12-21 päivän ikäisinä imitoida vanhempiensa kasvonilmeitä esimerkiksi avaamalla suunsa ja näyttämällä kieltään.[2] Samat tutkijat huomasivat uusien menetelmien avulla että lapsen imitaatiokyky ei todellakaan ole opittu vaan myötäsyntyinen. Imitoivat liikkeet nimittäin alkoivat jo ensimmäisen kahden vuorokauden aikana.[3]
Aluksi lapsi oppii imitoimaan vanhempansa ilmeitä, eleitä ja äänteitä. Tätä hyväksi käyttäen kasvattaja kiinnittää lapsen huomion erilaisiin helistimiin, leikkikaluihin, ruokapurkkeihin jne. Lapsi oppii kasvattajiensa esimerkistä että joku esine on haluttava ja alkaa haluta sitä silloinkin, kun halun malli ei ole läsnä.
Myöhemmin lapsi huomaa, että myös hänen sisaruksensa tai leikkikaverinsa haluaa samaa esinettä, jonka haluamista hän on oppinut vanhemmiltaan. Se vain kiihdyttää hänen haluaan siihen. Samalla hän törmää haluajien väliseen ristiriitaan, jonka paineessa hänen minätietoisuutensa alkaa kehittyä.
Helpoimman havaintoesimerkin halun tarttuvuudesta saat viemällä lapsesi ilman omia leikkikaluja valmiiksi kansoitetulle hiekkalaatikolle. Jos hän on tarpeeksi ujo, hän varmuuden vuoksi tarttuu johonkin kauan unohduksissa olleeseen leikkikaluun, jota kukaan ei tunnu haluavan. Jos hän on rohkeampi hän kiinnittää huomionsa leluun, jonka huomaa toisenkin haluamaksi. Ehkä hän näki vain hetken hajamielistä kiinnostusta johonkin esineeseen. Se riittää herättämään hänen kiinnostuksensa samaan leluun. Hetkessä näet, kuinka halu tarttuu kuin hengitysilman kautta leviävä tauti, jonka oireet näkyvät välittömästi. Yhtäkkiä juuri se tavara on ensin yhden sitten toisen, ja lopulta ehkä kaikkien vimmatun halun kohteena.
Jokaisen argumentti esineen omistusoikeuteen on sama: ”Minä näin sen ensin.” Halun tartunta on tapahtunut niin pienestä eleestä, ettei sitä edes huomaa tartunnaksi. Jokainen on varma siitä että halu esineeseen on syntynyt vain itsestä käsin. Jos lapsille selitettäisiin, että halu tähän leikkikaluun heräsi toisen haluamisen kautta, jokainen kieltäisi sen jyrkästi. Jos joku imitoi jonkun halua, niin ”se oli hän, enkä minä.” Aikuiset ovat aivan yhtä haluttomia myöntämään vastaavaa taipumusta itsessään.
Jokainen vanhempi on nähnyt lukemattomia versioita tästä perusinhimillisestä draamasta. Miten tämä kaikkien kulttuurien alkusota ratkaistaan, kuuluu jokaisen kasvatusoppaan alkeisiin.
Kilpailijan halu esineeseen vain kiihdyttää omaa halua siihen. Kumpikin ruokkii toisen halua samaan esineeseen todistamalla käytöksellään kuinka suunnattoman haluttava tuo esine on. Lopulta imitoiminen kuitenkin siirtyy toisen taisteluhalun imitoimiseen, ja kiihtyy sellaiseen vimmaan, että esine josta alun perin kilpailtiin, on jo unohtunut. Enää ei ole tärkeintä saada esine haltuunsa vaan voittaa kilpailija tulemalla keskinäisessä taistelussa yhä enemmän tämän kaltaiseksi.
Tässä vaiheessa aikuisen väliintulon tuottama sopuratkaisun todennäköisyys lähentelee nollaa. Siksi vanhemmat ehkä tyytyvätkin vain huvittuneena seuraamaan taistelua, jonka salaperäinen tuttuus aikuiselämän peitellympien taistelujen kanssa herättää vain huokaukseen sekoittuneita naurahduksia. Identtisen lelun tai lelujen tuominen riidan ratkaisijaksi todennäköisesti vähentäisi kaikkien kiinnostusta kyseiseen leluun. Sen omistaminen, mikä kaikilla muillakin jo on, ei ole yhtä kiinnostavaa. Pian jonkun liike jotain yksittäistä lelua kohti herättää uudestaan saman vimmaisen halun kaikissa.
Sivusta seuraavana vanhempi ehkä vain tyytyy kehumaan taistelevaa lastaan:
”Ainakin hän näyttää tietävän mitä haluaa.”
Häneltä jää näkemättä se ilmeinen ja vähemmän imarteleva tosiasia, että lapsi ei todellakaan tiedä mitä haluaa, ennen kuin oppii sen muilta. Vapaasti kelluva hajamielinen ja sattumanvarainen halu on muuttunut kiivaaksi intohimoksi, vasta kun toinen on halunnut samaa. Ei lapsen oma halu ole kovin luetettava kompassi. Sen neula värähtää melkein jokaisen toisen halun läheisyydessä.[4]
Lapsen ensimmäinen ”minä” lausutaan yleensä tilanteessa, jossa hänen muilta opittu halunsa on joutunut kilpailutilanteeseen halun mallin kanssa. Hänen minätietoisuutensa kasvaa ja korostuu kilpailussa samaa haluavan kanssa. Silti lapsi kokee halun vahvasti omakseen ja siksi myös itsensä erilliseksi minäksi. Tietenkään hän ei huomaa että tuo vahva halu on toiselta matkittua. ”Minä haluan” muodostuu hänen ensimmäiseksi kokemuksekseen siitä mitä on olla minä. Minuuden alkukokemus perustuu samalla ensimmäiseen suureen itsepetokseen. Haluamisen kautta koettu vahva minuus, onkin lainatavaraa. Ensimmäinen identiteettikokemus on löytynyt kilpailussa toiselta opitun halun kanssa.
Kun yksinkertainen kilpailu esineistä on ohitettu alkaa kilpailu siitä kenen haluja leikeissä seurataan. Tässä vaiheessa on jo opittu että halut ovat tarttuvia ja tietoisesti tartutettavissa. On myös opittu että se on haluttavin, joka pystyy parhaiten tartuttamaan halunsa toiseen, joten matkitaan toisten halua markkinoida omaa haluaan. Se, joka parhaiten tartuttaa oman halunsa muihin, on vahvimmin olemassa vasta rakentuvien minuuksien maailmassa. Mimeettisessä maailmassa hän ei jää koskaan vaille haastajaa. Halujen napa tarvitsee kadehtijoita ja on varmasti niitä saava.
Kun hän haluaa leikkiä kotia, joku varmasti ehdottaa kummitusleikkiä. Kumman halu voittaa? Todellisuudessa kyseessä ei ole koti- tai kummitusleikin haluttavuudesta. Pohjimmiltaan kumpikin haluavat samaa. Kyse on siitä, kumman kyky houkutella toisten haluja seuraamaan omaansa on parempi. Kilpailun kiihtyessä koti- tai kummitusleikin haluttavuus sinänsä jää taka-alalle. Tärkeintä on kummankin osapuolen toiselta opittu halu itse olla kaikkein haluttavin.
Tässä taistelussa ristiriidan osapuolet ovat siunatun yksimielisiä siitä että toinen on sen aloittanut.
”Mikä sussa oikein on vikana?”
”Eihän sun kanssa kukaan voi olla!”
”Sä oot ihan idiootti!” jne.
Kun ristiriita alkaa uhata koko porukan yhtenäisyyttä aggressiot jostain ihmeen syystä löytävät tiensä yhteen osoitteeseen. Joko porukka hajaantuu kahtia ja kumpikin osapuoli löytää sisäisen yhtenäisyytensä toista vihaamalla, tai sitten koko joukko löytää sen yhden, joka nähdään syynä kaikkien ongelmaan.
Aseet ovat kovat. Kun lapset eivät vielä resurssien puutteessa pysty tappamaan toisiaan he käyttävät sosiaalista tappamista: ”Ei enää ikinä leikitä ton kanssa.” Aikuisten kielelle käännettynä tämä tarkoittaa: ”Sinä et ole enää olemassa meille. Sinä olet meille kuollut”. Toisen murhaaminen alkaa varsin varhain. Kollektiivisesti tehty hylkääminen yhdistää jäljelle jääneitä uskomattomaan sopusointuun.
Taas kerran leikkikentällä on toistunut jotain hyvin arkaaista. Girardin mukaan juuri tämän ratkaisumallin varaan kulttuuri on alun perin onnistunut järjestäytymään. Leikkikentällä toistuu alastomassa muodossa raaka peli, jolle löytyy peitellymmät vastineensa aikuisessa maailmassa.
Mutta näillä esimerkeillä kärryni karkasivat hevosten edelle. Tarkoitus on vielä havainnollistaa halun mimeettistä luonnetta.
Viimeisinä vuosikymmeninä kehityspsykologiassa on syntynyt valtava määrä lapsen, nuoren ja aikuisen imitaatioita tutkivaa aineistoa. Myös uudempi neurologinen tutkimus vahvistaa että tiedostamattomalla imitaatiolla on paljon syvempi ja perusteellisempi vaikutus lapsen kehittymiseen ja aikuisen koko psykososiaaliseen olemiseen, kuin on koskaan aikaisemmin uskottu tai ymmärretty.[5] 1996 italialainen tutkimusryhmä Giacomo Rizzolatin johdolla raportoi löytäneensä ns. peilineurooneja. Ne ovat aivosoluja jotka reagoivat samalla tavalla riippumatta siitä toistiko apina havaitsemansa motorisen liikkeen vai havainnoiko koe-eläin sitä itse liikkumatta. Myöhemmin samat havainnot tehtiin ihmisaivoissa. [6] Ei alkuun kuulosta kovin ihmeelliseltä. Silti jotkut uskovat tämän merkitsevän samaa psykologialle kuin DNA:n löytyminen biologialle. Tämän kautta avautuu aivan uusia tutkimusmahdollisuuksia ja selitysmalleja esimerkiksi empaattiselle myötäelämiselle tai kateelliselle kilpailulle, alttiudelle käyttää väkivaltaa tai kyvylle tehdä sovintoa. Koko klassinen käsitteistö projektioista, transferenssista, identifikaatiosta jne. joutuvat yhden ohitetun taipumuksen kautta perusteellisen uudelleen arvioinnin kohteeksi.
Girard alkoi puhua mimesiksestä paljon ennen kuin eri tieteet kunnolla kiinnostuivat siitä. Empiirikot ja teoreetikot ovat kulkeneet eri polkuja samaan suuntaan olematta paljonkaan tekemisissä toistensa kanssa. Kesällä 2007 imitaatiotutkijat, ns. peilineuroonien löytäjät ja mimeettisen teorian pioneerit, kokoontuivat Andwew Meltzhoffin, Vittorio Gallesen ja René Girardin johdolla vertailemaan empiirisiä tutkimustuloksia Girardin kehittämään teoriaan.[7] Odotan innolla mitä mimesistä koskeva empiirinen tutkimustyö ja sen liittäminen Girardin laajempaan teoriaan mimesiksen luonteesta tulee opettamaan meille itsestämme. Enää ei ole kysymys onko ihmisen halu mimeettisesti ohjautuva vai ei. Täytyy vain oppia ymmärtämään miten mimesis toimii ja millä tavalla ihmisten tapa seurata toistensa haluja eroaa muiden nisäkkäiden tavasta tehdä samoin.
[1] Girard. I See Satan Fall… s. 15
[2] Meltzoff Andew N, ja Moore M Keith. Imitation of Facial and Manual Gestures by Human Neonates. Science 198 (Oct.7) 75-78. Kilen ulostyöntämisen imitointi tapahtui kokeissa keksimäärin 15 päivän ikäisissä lapsissa. Lapsia paljon tutkinut Piaget väitti aikanaan että tällainen imitointi on mahdollista vasta 8-12 kuukauden ikäisissä lapsissa.
[3] Meltzoff. A. Moore. K. Imitations in Newborn Infants. Developmental Psychology. 25. s. 954-962.
[4] Bailie Gil. Violence Unveiled. s. 118.
[5] Imitation, Mirror Neurons and Mimetic Desire: Convergence Between the Mimetic Theory of Rene Girard and Empirical Research on Imitation. Garrels. Scott.. Contagion. Journal of violence, Mimesis and Culture. Vol 12-13. 2006 s. 47 – 81.
[6] Rizzolati, Craighero, Fadiga. The Mirros System in Humans. Kirjassa: Stameno & Gallece. Mirror Neurons and Evolution of Brain and Languauge. John Benjamins Publishing. Amsterdam. 2002. s. 37-59.
[7] The Templeton Advanced Research Program ”Imitation, Mimetic Theory, and Religious & Cultural Evolution”. Standford University. http://www.mimetictheory.org/
