Anselmin oppi sai ensimmäisen varteenotettavan kriitikkonsa heti seuraavan sukupolven ajattelijasta. Peter Abelard (1079-1142) oli vasta nuori opiskelija Notre Damen katedraalikoulussa Pariisissa, kun Anselm kirjoitti sovitusteoriaansa. Anselmin kuollessa kolmekymppinen Abelard oli ehtinyt tehdä häikäisevän tähdenlentouran aikansa tärkeimmäksi filosofiksi. Jo nuorena opiskelijana hän oli päihittänyt opettajansa filosofisissa väittelyissä ja onnistui kaatamaan siihen asti vallalla olleen filosofisen realismin. Hänen tarjoamaansa vaihtoehtoa kutsutaan edelleenkin konseptualismiksi. Tämä myöhäiskeskiajan Esa Saarinen perusti jo 22 -vuotiaana oppi-isiään ärsyttävän kilpailevan koulun, jonne virtasi tuhansia oppilaita kaikkialta Euroopasta. Abelardia voi pitää Eurooppalaisen akateemisen kilpailun inspiroijana[1] ja erottisten opettaja-oppilas suhteiden esikuvana, eli aika hillittömän mimeettisenä miehenä.
Kunnianhimoiselle nousukkaalle ei riittänyt filosofisten auktoriteettien päihittäminen. Seuraavaksi hän keskittyi teologiaan, mutta kyllästyi silläkin alalla nopeasti opettajiinsa ja alkoi pitää heidän kanssaan kilpailevia luentoja. Noin 35-vuotiaana hän palasi alkuperäiseen oppilaitokseensa Notre Dameen ja nimitettiin sen rehtoriksi.
Abelardista oli nopeasti tullut rikas, ihailtu ja kadehdittu kuuluisuus. Hän alkoi itsekin pitää itseään voittamattomana filosofina – kunnes sai oppilaakseen poikkeuksellisen oppineen ja intohimoisen nuoren naisen. Siihen aikaan harvat naiset osasivat edes lukea. Ei siis ollut ihme, että Abelaard rakastui nuoreen kaunokaiseen, Heloiseen (1100 -1163), joka hallitsi latinan lisäksi myös kreikkaa ja hepreaa. Kun opettajan ja oppilaan romanssi paljastui Heloisen oppineelle sedälle, tämä yritti erottaa heidät toisistaan. Keskiajan Romeota ja Juliaa oli kuitenkin mahdotonta pitää erossa toisistaan ja pian oppilas oli raskaana opettajalleen.
Pelastaakseen Heloisen kunnian sukulaistensa silmissä Abelaard ehdotti avioliittoa, mutta varmistaakseen uransa kirkon sisällä hän halusi liiton olevan salainen. Heloise itse vastusti moista tekopyhyyttä, pitäen vapaasti annettua rakkautta avioliiton muotoa arvokkaampana. Hän halusi olla mieluummin Abelardin rakastajatar kuin kuninkaan vaimo. Todellinen rakkaus oli hänelle kunniallista statusta tärkeämpi.
Monen traagisen mutkan jälkeen kumpikin päätyivät eri luostariin: Abelard väkivaltaisesti kastroituna, ja Heloise lapsensa menettäneenä. Heloisen suku huolehti kunniansa säilyttämisestä feodaaliherrojen tapaan.
Kuohittu Abelaard viihtyi luostarissa vain sen aikaa kun tarvitsi parantuakseen vammoistaan. Ärsytettyään luostarin johtoa tarpeeksi paljon, hän rakensi oksista itselleen majan autioon paikkaan ja ryhtyi hermiitiksi. Pian vanhat fanit löysivät hänet uudelleen ja piirittivät hänen risumajansa telttaleirillä. Abelaard antautui suosiolleen, avasi uudestaan oman koulunsa ja jatkoi luennoimistaan. Nyt hän keskittyi enemmän teologiaan.
Kymmenen vuoden tauon jälkeen hän aloitti uudestaan kirjeenvaihtonsa luostariin jääneen rakastettunsa kanssa. Osa tästä intohimoisesta vuorovaikutuksesta on myöhemmin löydetty ja julkistettu.[2]
Kirkon sisällä Abelard oli kuitenkin kunniansa menettänyt mies. Hänen opetuksiaan pidettiin liian rationalistisina ja hänen avoimesti osoittamaansa intohimoaan Eloisea kohtaan pidettiin siveellistä järjestystä uhkaavana. Abelard oli tosin sovittanut haureutensa menettämällä siihen tarvittavan välineen. Katumustakin hän oli osoittanut. Silti hän edusti vaarallisen humanistista kaupunkikulttuuria, liian vapaata ja auktoriteetteja kyseenalaistavaa henkeä. Sen lisäksi Abelard oli uransa alusta asti ollut suosionsa paisuttama intellektuaalinen diiva. Sellaiselle väittelyssä voittaminen oli joskus tärkeämpää kuin totuuden löytäminen.[3] Mutta ei edes kirkko voinut tuomita ketään tyylinsä tai motiiviensa pohjalta. Tarvittiin kunnon syytteitä harhaopista.
Sellainen löytyi Abelardin tavasta arvostella katolisen kirkon omaksumaa Anselmin selitystä siitä miten Jeesus uhrasi itsensä ihmiskunnan kunniavelan maksamiseksi Jumalalle. Abelard oli väkivaltaisen kastroimisensa kautta kokenut mitä kunniavelan maksaminen merkitsi. Hän ei voinut uskoa Jumalaan, joka sillä lailla muistuttaisi feodaaliherrojen tapaa ajaa oikeuksiaan tai rakentaa sovintoa. Abelard oli loukannut rakastamansa naisen kunniaa ja sen kautta koko hänen sukunsa arvovaltaa. Suku oli rankimman mukaan palauttanut kunniansa, mutta Jumala ei millään voinut olla Eloisen väkivaltaisen suvun kaltainen.
Ehkä Abelardin oma kokemus kunniaväkivallan uhrina vaikutti hänen teologiaansa varmaan yhtä paljon kuin Anselmin kokemus kunniahierarkian etuoikeutettuna kirkkoruhtinaana. Joka tapauksessa Abelard päätyi täysin vastakkaiseen johtopäätökseen kuin Anselm: Jos ihmiskunta oli kyvytön maksamaan mitään Jumalalle, ja ”Jumalan ei tarvitse maksaa mitään paholaiselle, niin inkarnaation tarkoitus ei voinut olla maksaa mitään kenellekään.”[4]
Valitettavasti meille ei ole tästä kritiikistä säilynyt kuin osia hänen Roomalaiskirjeen kommentaarissaan, kirjeenvaihdossaan Heloisen kanssa ja parista muusta fragmentista. Säilyneiden sitaattien pohjalta Abelardilla oli kaksi vastaväitettä Anselmille:
”Kuinka julmalta ja pahansuovalta kuulostaa että kukaan vaatisi viattoman verta hintana yhtään mistään, tai että häntä millään tavalla miellyttäisi viattoman henkilön murha – puhumattakaan siitä että Jumala voisi pitää poikansa kuolemaa niin sopivana, että se sovittaisi koko ihmiskunnan hänen kanssaan.”[5]
Filosofina Abelard piti tämän selityksen heikkoutena sitä että se rajoittaa Jumalan vapautta.[6] Jos edes Jumala ei voi antaa anteeksi ja armahtaa ilman veren vuodatusta, Häntäkin sitoo joku Jumalaa isompi uhria vaativa laki. Anselm puhui Jumalan tyydyttämisen välttämättömyydestä. Abelard ihmettelee mistä tämän tyydyttämisen välttämättömyys tulee.
Abelardin mielestä kysymys ei voinut olla välttämättömästä veriuhrista, vaan Jumalan ainutlaatuisesta armon ilmaisusta – Jumalan varauksettomasta rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan. Lahjan vastaanottaminen pelastaa ihmiset toimimaan kiitollisesta vastarakkaudesta käsin, sen sijaan että eläisivät pelossa. Tämä Kristuksen meissä herättämä rakkaus ”Pelastaa meidät synnin orjuudesta ja antaa meille todellisen Jumalan lasten vapauden.”[7]
Sen lisäksi Abelard filosofina ihmetteli miten suurta velkaa Jumalan pojan tappamisesta sitten kerääntyi, jos paljon pienemmätkin rikokset olivat vaatineet hänen henkensä. Lutherkin riivasi itseään samalla kysymyksellä osaamatta siihen vastata.[8]
Miksi siis Jumala tuli ihmiseksi? Abelaardin vastaus on hyvin yksinkertainen: Ihminen ei voisi pelastua, ellei Jumala tulisi ihmisen muodossa meitä opettamaan ja ohjaamaan. Inkarnaatio toteutui, koska Jumala halusi näyttää meille kuinka paljon hän rakastaa meitä ja koska hän halusi ohjata meidät rakastamaan Jumalaa.
Abelardille Jeesuksen kärsimyskertomus, johon hän varmasti myös samaistui, oli jatkuva muistutus Jumalan rakkaudesta ja jatkuva innoitus esimerkin seuraamiseen. Kerta toisensa jälkeen hän korosti, että pelastumme Jumalan armosta, eikä omista ansioistamme. Silti hän näki armon myös tahdon ja ymmärryksen herättäjänä sekä kestävyyden ja uskollisuuden vahvistajana. [9]
Abelardille pääsiäiskertomus ei ollut juridisen velan kuittaaminen, vaan kertomus jonka tarkoitus oli puhutella jokaisen sydäntä herättävällä ja pelastavalla tavalla. Hän kuvaa Jumalaa joka Jeesuksen kautta haluaa herättää ihmisen imitoimaan uhrautuvaa rakkautta, eikä uhria vaativaa väkivaltaa. Anselmille pelastuksen ongelma oli miten loukatun ja vihaisen Jumalan mieli suhteessa ihmiseen voisi muuttua. Abelardille pelastus toteutui sen kautta, että ihminen joka oli oppinut pelkäämään tuomitsevaa Jumalaa, heräisi uskomaan hänen varauksettomaan rakkauteensa ja vastaamaan siihen.[10] Anselmille pelastus merkitsi vapautusta velasta ja rangaistuksesta.[11] Abelaardille pelastus merkitsi vapautusta väkivallan ja pelon orjuudesta ja rakastavan suhteen syntymistä ihmisen ja Jumalan välillä.
Kiivas munkki, suuren luostarikunnan perustaja ja johtaja sekä toisen ristiretken innoittaja, Pyhä Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153) vihasi Abelardia sydämensä pohjasta. Hän oli jo pitkään kerännyt todistusaineistoa saattaakseen tämän kaupunkilaisdiivan syytteeseen harhaoppisuudesta.
Yhdessä syytteen kohdassa hän väittää Abelardin sanoneen, että Jumalan pitäisi olla ihmiskunnalle paljon vihaisempi Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta kuin yhden omenan syömisestä. Jää avoimeksi oliko sitaatti oikea, mutta Abelardin ironiseen retoriikkaan se sopi hyvinkin.[12]
Sensin kirkolliskokouksessa 41 Abelard valmistautui puolustautumaan harhaoppisyytteitä vastaan, mutta hänelle ei annettu siihen mahdollisuutta. Hänen kirjansa poltettiin ja hänet asetettiin kirjoittamiskieltoon. Hän vetosi Roomaan voidakseen puolustaa asiaansa siellä. Matkalla sinne hänen terveytensä kuitenkin petti, kärsittyään jo joitakin vuosia luultavasti Parkinsonin taudista.[13] Hän kuoli hyvin väsyneenä miehenä. Hän oli kirkon rakentaman kunniakäsityksen tähden menettänyt intohimoisesti rakastamansa naisen, siitä suhteesta syntyneen lapsensa, kykynsä koskaan enää olla kenenkään puoliso ja lopulta asemansa arvostettuna ajattelijana ja opettajana.
Abelardin vainoajasta Bernhardista tuli katolisen ja anglikaanisen kirkon pyhimys, joka kehotti ristiretkeläisiä rakastamaan Kristusta tappamalla pakanoita ja ajamalla heidät ulos pyhästä kaupungista.
Abelardin oivallukset pääsiäisen merkityksestä jäivät odottamaan myöhempää arvostusta. Pariisin ensimmäisen yliopiston perustajana häntä kuitenkin juhlitaan, ja hänen vaikutuksensa seuraavan sukupolven filosofeihin on kiistaton.
Anselmin hyvitys-teoriasta tuli sekä katolisen että myöhemmin protestanttisen kirkon valtavirtaus. Katolinen kirkko ei kuitenkaan koskaan tehnyt siitä samanlaista dogmaa kuin protestantit myöhemmin tekivät. Abelard on puolestaan myöhemmin innoittanut protestanttisia liberaaleja.
[1] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 55.
[2] The Letters of Abelard and Heloise. Penguin Classics.
[3] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 109.
[4] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. s. 218.
[5] Siteerattu kirjassa: Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 109.
[6] Aivan niin kuin C.S. Levisin kertomuksessa Narniasta, Aslan alistuu ikivanhalle taialle suostuessaan valkean velhon uhriksi jotta pelastaisi ihmislapset velhon vallasta.
[7] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 110.
[8] Westhelle Vitor. The Scandalous God. The Use and Abuse of the Cross. Fortress Press. Minneapolis. 2006. s. 39.
[9] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 111.
[10] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. s. 18.
[11] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. s. 365
[12] Bartlett. Cross Purposes… s. 86.
[13] Armstrong Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 204.
