« »

1. Uskonto ja väkivalta

9 kommenttia Kirjoitettu 15.1.2016 Muokattu 6.3.2018

Johdanto

Itsekään sitä tajuamatta, aloin kirjoittaa tätä kirjaa jo noin 30 vuotta sitten. Yritin ensin teettää sen toisella. Toimitin kirjasarjaa johon a tilasin juttua Vanhan Testamentin väkivaltaisuudesta mieheltä, josta myöhemmin tuli filosofian tohtori. Hän ei löytänyt mitään mielekkään tuntuista tapaa käsitellä aihetta, joten minun oli pakko jäädä hiljaa työstämään sitä omassa mielessäni. En minäkään saanut mitään tolkkua aiheesta.

Monta vuotta myöhemmin olin kirjoittamassa uusiksi kirjaani anteeksiannosta

ja sovinnon tekemisestä, josta ei ollut kuin perintökappaleet jäljellä. Mitä enemmän asiaa mietin, siitä kiusallisemmaksi kävi tietoisuus siitä, että olin tekemässä oikopolkua liian vaikealta tuntuvan maiseman läpi. Miten olisin voinut syventää ymmärrystäni sovinnosta ilman syvempää käsitystä siitä väkivallasta, jonka läpi anteeksianto kurottautuu toista kohti.

Kansainvälisen World Visionin hallituksen jäsenenä olin 1990 luvun alussa kirjanvaihtoyhteydessä järjestön tutkijan tehtävissä olleen Bryant Myersin kanssa. Vastalahjaksi Heidi Liehun Kierkegardia ja Hegeliä käsittelevästä väitöskirjasta hän lähetti pari Walter Winkin kirjaa. Niissä tutkittiin Raamatun valtoja ja voimia kuvaavia tekstejä tavalla, joka oli minulle uusi ja kiehtova.[1] Niiden väkivaltaa käsittelevistä osioista ja alaviitteistä löysin René  Girardin teokset. Vaikka Wink suhtautui Girardiin jonkin verran kielteisesti, olin jo nielaissut syötin, enkä sen jälkeen ole vapautunut koukusta. Vihdoin käsissäni oli tarpeeksi suuri kulttuuriantropologinen ja ehkä jopa teologinen teoria, jonka avulla vanhat mielettömän tuntuiset tarinat tulivat uudestaan mielenkiintoisiksi ja älyllisesti ymmärrettäviksi.

Yksi aarre johti toisen äärelle. Vaikka Girardin lukeminen oli innostavaa, se samalla riipi sydäntä ja kiristi palleaa. Tuntui että nämä kirjat väänsivät mieltäni kuin isoisäni moukari punaista rautaa. En tiennyt mihin asentoon ja muotoon ajatukseni ja uskomukseni päätyisivät. Jostain syystä kuitenkin luotin siihen, että tämän sepän hakattavaksi minä voisin suostua.

Tuntui hassulta innostua tekstistä, jonka termistö oli outoa. Mikä ihmeen mimesis? Sitä ei löytynyt edes sanakirjoista, eikä yksikään brittiystäväni ymmärtänyt sen tarkoitusta. Aluksi Girardin perusväittämät suorastaan ärsyttivät. Minun haluniko muka ovat muilta opittuja? Haloo! Minä olen omia polkujani kulkeva Camelbootsimies.

Jokin Girardissa kuitenkin kiehtoi, kuumotti ja poltti.

Matkan varrella tien poskeen jätetyt vastaamattomat kysymykset alkoivat aavistaa vastausta. Oma historia alkoi elää. Se mitä minulle oli tehty ja mihin itse olin osallistunut, alkoi hiipiä lukemani tekstin rivien väliin. Lopulta en tiennyt kuka luki ketä. Minua luettiin samalla kun itse aloin lukea sekä omaa että kaikkia tuntemiani kertomuksia uudestaan.

Edellinen ”guruni” Martin Buber oli opettanut minulle minä-sinä –kohtaamisen huikean välttämättömyyden.[2] Girardin kautta aloin hahmottaa maailmaa, jossa kohtaaminen korvautuu minän ja sen välisellä mimeettisellä taistelulla. Kohtaaminen on kaikessa ihmeellisyydessään suoruuden ja välittömyyden pelkistymä. Girard taas kuvasi pirullisia halujen ja pyrkimysten naamiaisia, arjen pinnan alla katalasti toistuvaa yksinkertaista juonta, jonka loputtoman monimutkaiset muodot ovat aina tuottaneet samanlaista kuolemaa.

Buberin teksti oli melodista ja tuntui hyvältä silloinkin, kun en ymmärtänyt siitä mitään. Käytin sitä usein masentavan melankolian karkottamiseen. Girardin kirjoitukset eivät soineet. Ne tuntuivat raskailta silloinkin, kun ymmärsin niistä jotain. Vasta ajan myötä hänen tekstinsä ja monen Girardilaisen kirjat ovat säveltäneet sieluuni sellaistakin musiikkia, jota elääkseni ja toivoakseni tarvitsen.

Vanha ylituttu Raamattu, jonka olin kymmenvuotiaana jo kolmesti lukenut, alkoi uudestaan kiinnostaa. Vanha Testamentti oli matkan varrella melkein kuollut ja osittain kuopattu – liian paljon kostonhimoista Jumalaa ja hänen nimissään tappamista. Uusikin Testamentti oli paikoin alkanut tuntua kiusalliselta.  Sen jälkeinen kristikunnan historia tuntui aivan ylivoimaisen lannistavalta. Tähänkö perinteeseen minun pitäisi samaistua?

Girard alleviivasi väkivaltaisen historian kauhistuttavuutta osoittamalla että kaikki kulttuurit ovat rakentaneet perustuksensa uhrien varaan. Kristikunnan olisi pitänyt tehdä toisin, mutta muuttuessaan valtion uskonnoksi onnistui kuitenkin tulemaan muiden valtakuntien kaltaiseksi.

Väkivalta on aina erottanut ja yhdistänyt kansoja. Se uhkaa kadottavalla kaaoksella ja pelastaa luomalla uutta järjestystä uhrin ympärille. Suomen kansakin oli ensin tuhota itsensä veljessodan kautta. Talvisodan ihme yhdisti punaiseen ja valkoiseen jakaantuneen Suomen kansan yhteisen vihollisen sulatusuunissa. Naapuria isomman vihollisen pelkääminen ja vihaaminen antoi meille ainakin hetkeksi yhteisen identiteetin.

Huomasin että jopa oma identiteettini on rakentunut monen itseäni huonomman varaan ja toiset taas kiittelevät Jumalaa siitä, etteivät ole niin kuin minä. Kaikkien polkujen päässä näkyi jonkinlaisen väkivallan uhreja. Lohduttoman tuntuisista näkymistä huolimatta koko ihmiskunnan historia, ja oma piskuinen tarinani sen keskellä, muuttuivat Girardin tekstien myllyssä hillittömän uteliaisuuteni kohteiksi. Muutaman kirjan jälkeen tajusin, että tätä pitää kuokkia lisää.

Vieläkin kyselen itseltäni mitkä ovat henkilökohtaiset syyni näin vihkiytyneellä tavalla kiinnostua Girardin teksteistä. Miksi hänestä tuli näin pitkäksi aikaa pakkomielteeni? Miksi en ole voinut jättää tätä tematiikka rauhaan? Jotain olen arvaillut, mutta osin olen edelleen itselleni mysteeri.

Girardin perusteemat kuitenkin riisuvat minuuteni, uskoni ja maailmankatsomukseni sellaisiin alkupalikoihin, joista toivon kasvavan jotain älyllisesti tarpeeksi uskottavaa, eettisesti ainakin siedettävää ja eksistentiaalisesti riittävän toden tuntuista elämisen tapaa.

Olen monta kertaa antanut itseni tulla aivopestyksi. Pyykkäämistä vain tuntuu riittävän. Vanhan poisoppiminen on paljon työläämpää kuin uuden oppiminen. Uusi löytyy ikivanhana ja pelkkänä, vanhojen uskomusten ja asenteiden raunioilta. Romun alta on löytynyt ahaa-elämys toisensa jälkeen, oivalluksia ja kokemuksia, jotka eivät enää rakennu uusiksi muureiksi ja tarkoin vartioiduiksi porteiksi.

Näillä raunioilla ei puhuta vain heidän väkivaltaisuudestaan ja niiden pahuudesta. Täällä kadutaan minun tekoja ja surraan meidän asenteita. Täällä yritetään ottaa vastuuta elämäntavasta, joka on palvellut kuolemaa, samalla kun kaivataan sovintoa ja unelmoidaan rauhasta. Jotkut täältä alkavat polut johtavat vihollisen luokse.

Ehkä kohtaamisesta parhaimmillaan syntyy tila, jossa voimme yhdessä ajatella sydän syrjällään. Siinä tilassa on paljastetun häpeilevää mykkyyttä ja nöyryytetyn itsevarmuuden sanattomuutta.  Siinä tilassa ajatellaan pienissä katkeilevissa pätkissä. Oivallukset ovat änkyttävää ja sammaltavaa haparointia. Menneiden vuosisatojen ylimielisten vakaumusten ja väkivaltaisten oikeassa olemisten jälkeen, väkivallattoman uskon, toivon ja ehkä jopa teologiankin rakentuminen tapahtuu sydän syrjällään ja todellisuuden tajusta murtuneena.

Lapsuuteni uskon ensimmäinen naiiviuden vaihe rikkoutui hetkessä, kun noin 7-vuotiaana kävelin naapurin saunasta kotiin. Lumi narskui jalkojen alla ja isä auttoi tunnistamaan tähtikuvioita. Yhtäkkiä avaruuden valtavat mittasuhteet ja oman maailmani pienuus iskivät tajuntaani kuin sadepisara hyttysen selkään. Sen jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.

Monta naiiviuden vaihetta on sen jälkeen rikkoutunut. Jokaisen rauniolla kaikesta vetäytyvä kyynisyys ja pilkallinen sarkasmi ovat vietelleet vinolla hymyllään. Jotain siitä on jäänytkin poveen ja suupieleen. Silti sydämessäni elää sitkeä naiiviuden muoto, usko mielekkään ja väkivallattoman elämän mahdollisuuteen, yhä taloudellisemmaksi, systemaattisemmaksi ja globaalimmaksi käyvän väkivallan keskellä.

Historia ei kohtele kaltaisiani unelmoijia lempeästi. Jumalan valtakunta on matkan varrella muistuttanut aivan liian paljon kaikkia muita väkivaltaisia valtakuntia maan päällä.

 

Sotaisa Jahve

Isäni maalaili meille iltaisin Raamatun kertomuksia tyynytarinoiksi. Maallikkosaarnaajana hän osasi ne niin hyvin ettei tarvinnut pyhää kirjaa vierelleen. Suurin vedoin hän väritti niistä omat kirjavat versionsa. Yksi isän lempisankareista oli profeetta Elia. tuo peloton Jumalan mies joka suorastaan öykkärimäisen rohkeasti haastoi 450 Baalin pappia karmeaan sonninpolttokilpailuun ilman tulitikkuja.[3] Säännöt olisivat seuraavat: Baalin joukkue vastaan Elia. Kukin joukkue rakensi oman alttarin Karmelin vuorelle ja paloitteli härkänsä sen päälle ja tuli piti sytyttää rukoilemalla:

”Se Jumala joka vastaa tulella on Jumala.”

Baalin porukka sai hommansa valmiiksi jo aamulla, ja ehtivät aloittaa rukouksensa aikaisemmin. Elia joutui työskentelemään puoleenpäivään asti ennen kuin sai oman härkänsä edes paloiteltua. Siinä sivussa hän kuitenkin huuteli sellaisia provokaatioita hurmoksessa tanssiville Baalin profeetoille, että Suomessa siitä olisi vielä 60-luvulla joutunut oikeuteen uskontorauhan rikkomisesta:

”Huutakaa kovemmin, ehkä Jumalanne on päiväunilla…”

Oman alttarinsa ympärille hän kaivoi vielä ojankin ja pyysi kansaa kantamaan sangoittain vettä koko kasan päälle.

Tietenkin Elia voitti. Taivaalta räsähti niin kuuma tuli, että se poltti sonnin lisäksi koko alttarin, kivineen päivineen.

Oli meillä pojilla ihmettelemistä unta odotellessa.

”Meiän Jumala on ainakin tulisempi ku’ teiän Jumala.”

Noin 40 vuotta myöhemmin kysyin isältä muistaako hän miten tämä kertomus päättyi. Hän oli itsekin niin ihastunut sankarinsa kokemaan voittoon, ettei enää muistanut kuinka verinen se oli.

Elia käski yleisön piirittämään Baalin profeetat ja kuljetutti heidät Kiisonin purolle. Siellä hän järjesti vielä suuremman uhritilaisuuden tappamalla henkilökohtaisesti kaikki 450 Baalin profeettaa.

Aikamoinen päivätyö yhdeltä mieheltä. Yhden sonnin paloittelu vielä menettelee, mutta 450 miehen tappamiseen menee sen aikaisilla aseilla ainakin 5 tuntia, vaikka tappaisi kaksi profeettaa minuutissa ja pitäisi vain kymmenen minuutin teetaukoja.

Ei sellaista tietenkään lapsille kerrota, mutta kysyin isältä onko hän koskaan vaivannut itseään Raamatun lukemattomilla väkivaltakuvauksilla.

Hän vastasi rehellisesti, että oli vain kohteliaasti sivuuttanut ne. Häntä edellisen  sukupolven saarnaajat olivat avoimesti pelotellut niillä. Kansan oli hyvä muistaa kuinka ankara Jumala oli epäjumalanpalvojia kohtaan. Sellaista isä oli ainakin pyhäkoulunopettajana yrittänyt vältellä, mutta Vanhan Testamentin Jumalan väkivaltaisuudesta hän ei tehnyt edes itselleen ongelmaa.

Ei ole tehnyt moni muukaan. Suuri enemmistö länsimaisesta kristikunnasta on aivan liian pitkään onnistunut välttelemään kysymystä väkivallasta Raamatussa ja meidän omassa historiassamme. Kristityt pasifistitkaan eivät ole tienneet mitä tehdä VT:n väkivaltaisen Jumalan kanssa. Kaikki mikä on sopinut huonosti yhteen vihollista rakastavan Jumalan kanssa, on vain ohitettu. Se on aika helppoa kansalle, jonka papistokaan ei välttämättä ole koskaan lukenut koko suurta kirjaa läpi.

Useimpia kristittyjä luultavasti hämmästyttää tieto siitä että Vanhassa Testamentissa on ainakin 600 erittäin väkivaltaista tarinaa joissa kansakunnat, kuninkaat tai yksilöt tuhoavat toisiaan,[4] noin 1000 jaetta, joissa kuvataan Jumalan omaa vihaa, kostoa ja väkivaltaa[5], noin sata kohtaa, jossa Jumala käskee tappamaan ja monta tarinaa, jossa Jumala itse tappaa tai yrittää tappaa, ilman mitään ilmeistä syytä.[6]  Jumalan tunnistaa Jumalaksi hänen sotaisuutensa kautta. Sellaisena Jahve ei tosin ollut mikään poikkeus Jumalten joukossa. Jumalten työkuvaukseen kuului vihollisten tuhoaminen ja omien suojeleminen. Se oli heidän tehtävänsä.[7] Pyhyys ja väkivalta kuuluivat olennaisesti yhteen. Jumala sekä käytti väkivaltaa ja vaati sitä myös itselleen määräämiensä uhrien kautta. Ylimpänä tuomarinakaan Jumala ei suinkaan ole rauhallinen asioiden punnitsija, vaan suutuksissaan toimiva loukkaantunut osapuoli, joka suorastaan nauttii vihollistensa tuhoamisesta.[8] Jumalallisen koston teema on Vanhassa Testamentissa vielä yleisempi kuin ihmisen oma väkivalta.[9] Joskus hän rankaisee suoraan taudilla tai tulella, toisinaan hän käyttää ihmisen miekkaa suorastaan sadistisen koston välineenä.[10] Hän on mustasukkaisen omistushaluinen omistaan ja tuhoaa armottaa kaikki kilpailijansa.[11] Jos Jahve olisi ollut armeijan kenraali, hänet olisi tuomittu sotarikoksista elinkautiseen vankeuteen.

Juutalainen historian kirjoitus alkaa väkivallasta ja loppuu väkivaltaan. Tavallista arkea, syömistä, juomista, paimentamista, kaupankäyntiä, seksiä jne. ei kuvata läheskään niin paljon ja perusteellisesti kuin ihmisten välistä väkivaltaa.

VT:n historian kirjat kertovat muutamasta piskuisesta heimosta, jotka alkavat valloittaa itselleen maata, rakentaa kuningaskuntaa ja käydä sotia naapureidensa kanssa. Kansan omat profeetat alkavat unelmoida rauhasta, oikeudenmukaisuudesta ja laupeudesta. He arvostelevat yhä rohkeammin näkemäänsä väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Hekään eivät kuitenkaan pystyneet kokonaan vapautua ikivanhasta vakaumuksesta, jonka mukaan rauhan tila voidaan luoda vain sotimalla.

Miksi Vanha Testamentti niin ujostelematta kuvaa valitun kansan väkivaltaisuutta, sen kuninkaiden julmuuksia ja jopa sen ainutlaatuiseksi uskotun Jumalan raakuuksista? Monessa suhteessa kansa, sen hallitsijat ja sen Jumala sulautuu hyvin siihen väkivallan maastoon jonka keskeltä kertomus alkoi. Mikä tekee juuri tästä kirjoituskokoelmasta muista poikkeavan?  Vai tekeekö mikään?

Jumalan viha?

Eivät väkivaltaan liittyvät vaikeat kysymykset lopu Vanhaan Testamenttiin. Valistuksen ajasta asti kristikunnan väkivaltainen historia ja sen teologian sisään säilötty Jumalan väkivaltaisuus on ollut kasvavan arvostelun kohteena. Minuakin on vuosia riivannut pääsiäistapahtumien väkivaltaisuuteen liittyvät kysymykset? Mistä ja kenestä ne oikein kertovat? Meistä vai Jumalasta?

Olen kasvanut niiden teologisten selitysmallien alla, jotka ovat edelleen vallalla melkein koko roomalaiskatolisessa ja protestanttisessa kristikunnassa. Niiden mukaan Jeesuksen kuolema selittyy Jumalan tinkimättömien vaatimusten kautta. Katolisessa selityksessä, jonka Anselm systematisoi 1000-luvulla, Jeesus lepyttää Jumalan vanhurskaan vihan olemalla täydellisen kuuliainen isälleen loppuun asti. Samalla hän maksaa Jumalan vaatiman hinnan kunnianloukkauksesta, jota ihminen ei pysty maksamaan. Protestantit korostivat että Jeesus otti meihin kohdistuvan Jumalan vihan itse kannettavakseen ja sillä tavalla lepytti isän vihan ja vapautti meidät tuomiosta. Näin universumin moraalinen perusjärjestys säilyy, samalla kun ihminen pelastuu.

Kummatkaan selitykset ja niiden monet eri versiot eivät millään tavalla kyseenalaista Jumalan vihaa tai hänen uhriutta vaativaa väkivaltaansa. Ne ikään kuin kuuluvat Jumalan ja koko todellisuuden itsestään selvään olemukseen. Jonkun täytyy aina maksaa. Muuten ei anteeksiantoa ole.

Juuri näiden uskon itsestäänselvyyksien kanssa olin joutunut ongelmiin ennen kuin tutustuin Girardiin: Oliko Jeesuksen väkivaltainen kuolema Jumalalle jotenkin välttämätöntä? Toteuttiko Jumala itselleen sopivan veriuhrin voidakseen antaa ihmisille anteeksi? Olivatko juutalaiset ja roomalaiset vain sokeita statisteja suuressa sovintouhrinäytelmässä, jonka Jumala ohjasi koska itse sitä tarvitsi? Olisiko Jumala jäänyt kyvyttömäksi tai haluttomaksi antamaan anteeksi, jos Jeesusta ei olisikaan tapettu?

Oliko Isä Jumala poikansa kanssa keskenään sovitussa sadomasokistisessa suhteessa, jossa poika nöyrästi suostui Isän vaatimaan äärimmäiseen kärsimykseen ja kuolemaan? Tarvitseeko Taivaan Isä kostoa rauhoittuakseen.[12] Pitääkö hänen purkaa vihaansa sijaiskohteeseen voidakseen muuttaa asennettaan niitä kohtaan, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet?

Muistan, kuinka palleani alkoi kiristyä, kun nuorena miehenä ensimmäisiä kertoja aloin sammaltaa näitä kysymyksiä. Perusdogmit osoittautuivatkin tabuiksi, joiden kyseenalaistaminen tuntui kuolemaakin vaarallisemmalta.

Ruben Stillerille esitettiin kysymys: ”Tarvitseeko maailma uuden Jeesuksen?” Hän vastasi: ”Ei tietenkään. Maailmassa on jo liian paljon isänsä hylkäämiä ja vihaamia lapsia.”[13] Stiller ei vastauksessaan änkytä. Hän on ymmärtänyt kristittyjen selityksen pääsiäistapahtumista liiankin oikein ja vetänyt siitä hyvin johdonmukaisen johtopäätöksen.

Uskon, että juuri tämä jumaluuteen sisäänrakennettu väkivaltaisuus on pääsyy monen vaikeudelle uskoa kristilliseen Jumalaan. Siitä on monen mielessä tullut vielä vakavampi kompastuskivi kuin uskoa tunnustavien ihmisten oma väkivaltaisuus. Mitä uskovien henkisestä väkivallasta, hylkäävyydestä ja jopa kostonhaluisesta toiminnasta, sellainenhan ihminen on aina ollut. Mutta jos Jumalakin pohjimmiltaan on sellainen, on parempi elää ilman häntä.

Monet kristityt rauhanaktivistitkin ovat jossain kummallisessa sovussa Jumalan väkivaltaisuuden kanssa. Se oletetaan olevan jotenkin ylivertaisen puhdasta, ehdottomasti oikeutettua, hyvyydellä perusteltua ja pohjimmiltaan pelastavaa eikä tuhoavaa. Johannksen ilmestyksessä kuvattu Jumalan viimeinen apokalyptinen sotaretki on liiankin helppo ymmärtää kertomukseksi, jonka mukaan hyvä väkivalta ja vanhurskas kosto kuitenkin ovat lausumassa viimeisen sanan tässä universumissa. Kristikunnan enemmistö uskoo Jumalan tuottamaan väkivaltaiseen maailmanloppuun eikä malttaisi edes odottaa sen toteutumista. Jotkut jopa haluaisivat eri keinoin jouduttaa lopullisen taistelun alkamista.

Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchenin kaltaisilla ateistisaarnaajilla on yltäkyllin aineistoa todistaessaan uskontojen ja väkivallan intiimiä suhdetta. Sen verran kontrollivimmaiseksi homofoobikoksi, verenhimoiseksi rasistiksi, juutalaiskristillinen sadomasokisti Jumalaksi on historian aikana osoittautunut.[14]

 Uskonto ja väkivalta

Bernard Kouchner Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöstä on oppinut pitämään pahuutta paljon hyvyyttä vahvempana voimana.[15] En ihmettele sitä. Ei mikään ole niin lannistavaa ja moraalisesti hämmentävää kuin pahan tekeminen hyvän Jumalan nimissä. Sitäkin hän on nähnyt enemmän kuin kenenkään pitäisi.

Monen Jumalan nimi on assosioitu väkivaltaan.

Joskus pahuutta tehdään mitään ajattelematta, mutta suurten sotien osapuolilla on yleensä joku jumala puolellaan. Jumala vakuuttaa palvelijoittensa kautta sodan ehdotonta oikeutusta ja vastapuolen yhtä ehdotonta väärässä olemista. Oma osapuoli julistetaan hyväksi ja vastapuoli demoniseksi. Näin on tehty Suomenkin sodissa.[16]

Nyt kun uskontoa ei länsimaissa enää pidetä yhdistävänä tekijänä, siihen suhtaudutaan ahdistuneella epäluulolla. Paras uskonto on yksityinen uskonto, se jolla ei enää ole mitään poliittista vaikutusta. Pahin uskonto pyrkii koko kansan yhdistäjäksi.

Kansanmurhat ja sitä nimikettä paitsi jäävä piittaamaton tappaminen ruokkii epäuskoa minkäänlaiseen hyvään Jumaluuteen. Jos sellainen on, Hän tai se näyttää olevan täysin vailla valtaa. Jos Hänellä on valtaa, se on nimenomaan väkivaltaa. Girardin mukaan useimmiten niin onkin. Jumala on kollektiivisen vihanpidon tuonpuoleinen projektio, pyhitetty väkivalta, pyhäksi muuttunut väkivalta.

Vanhan Testamentin väkivaltainen Jumala toki jakoi myös siunauksiaan ja huolenpitoaan. Mutta sitä ei yleensä riittänyt kaikille. Aina joku jäi paitsi. Siksi Jumalan niukasta hyvästä piti kilpailla. Ei siis ihme, että sen kertomuksen ensimmäinen väkivallanteko on veljesmurha. Siitä alkoi Jumalan suosiosta kilpaileminen. Siunattujen ja kirottujen välistä rajaa alettiin piirtää verellä. Kansan identiteetti alkoi määrittyä sen kautta keitä he eivät olleet. Viholliset tulivat välttämättömiksi meikäläisyyden määrittäjiksi. Oli välttämätöntä tietää ketkä eivät kuuluneet Jumalan valittuun kansaan.

Näin rakennetut identiteetit olivat itsessään väkivaltaisia. Siksi kaikkien kulttuurien juuret saavat ravintonsa verestä. Ensin oli väkivalta ja vasta sitten oli väkivaltaa annosteleva ja väkivallalla uhkaava uskonto.

Miksi uskonto on samanaikaisesti sekä väkivallan lähde, että sen hillitsijä? Myös kristinusko on aiheuttanut väkivaltaa ja ehkäissyt sitä. Useimmat uskonnot tuovat sekä rauhaa että riitaa. Juutalaiskristillinen perinne kuvaa pyhissä teksteissään ujostelematta väkivaltaisia juuriaan. Samat tekstit tuottavat ajan myötä historiallisesti ainutlaatuisen vahvan väkivallan kyseenalaistuksen. Turhaan jotkut vetävät rajaa Vanhan Testamentin väkivaltaisen Jumalan ja Uuden Testamentinväkivallattoman Jumalan kanssa. Vanha ja Uusi testamentti ovat jatkuvassa sylipainissa pyhitetyn väkivallan kanssa. Kaikkein vanhimmissakin pyhissä teksteissä löytyy jo väkivallattoman Jumalan kuiskaus, samalla kun ne kuvaavat ihmiskunnan auttamattoman sidonnaisuuden uskonnolla perusteltuun väkivaltaan. Postmoderni taiteilija Anselm Kiefer käsittelee taiteessaan maan ja taivaan välistä ambivalenssia ja sanoo: ”Uskonnot voivat kyllä teeskennellä olevansa vapaita väkivallasta, mutta historia ei voi.”[17] Kristinusko on niin vahvasti juurtunut veriseen historiaan, ettei se edes teeskentele olevansa siitä vapaa. Juuri siksi sen alkujuurilta on kasvanut väkivallan kaikkein realistisin kuvaus ja kritiikki.

Jeesuksen ilmoittama Jumala antautui ihmisen väkivallan uhriksi, paljastaakseen meidät itsellemme ja pelastaakseen meidät sen vallasta. Kristillinen historia pitää sisällään kaikkein radikaaleimmat väkivallan kyseenalaistajat samalla kun sotia on perusteltu Jumalan nimeen ja sotilaat on nähty pyhän tehtävän palvelijoina ja uhreina.

Uskonnollisesti innoittuneet hahmot kuten Mahatma Gandhi, Martin Luther King, Dalai Lama ja Piispa Desmond Tutu ovat hillinneet väkivaltaa ja ohjanneet kansoja jopa väkivallattomaan vallankumouksellisuuteen. Se on historiallisesti ennen näkemätöntä. Uskonnolla on ollut dramaattinen vaikutus globaalin vastuun ja väkivallattoman vaikuttamisen vahvistumiseen maailmassa.

Silti uuden vuosituhannen alun tapahtumien pohjalta on hyvä syy pelätä että Jumalalla pyhitetty väkivalta voi vielä saada aivan ennen kokemattomat mittasuhteet. Pitkän kylmän ja poliittisen sodan päätyttyä, väkivalta on enenevässä määrin uskonnollisesti innoittunutta. Pientenkin uskonnollisten ryhmien kyky provosoida isoja konflikteja on kasvanut ja niiden mahdollisuudet itse tuottaa massiivista tuhoa ovat lisääntyneet.

Mutta ei maallistuminenkaan ja Jumalasta luopuminen tehnyt ihmiskunnasta yhtään väkivallattomampaa. Kansallisaatteen, natsismin ja kommunismin nimissä tehdyt uudet väkivaltaisuusennätykset on tehty ihmiskunnan kehittämisen ja edistyksen nimissä. Hitler, Stalin ja Mao, sekä monet despoottiset tyrannit heidän jälkeensä, eivät ole tarvinneet Jumalaa väkivaltaansa pyhittämään. Jumalakin kuului heidän tappolistalleen.

Nytkin kaikki Jumalat unohtava ahne materialismi on tappamassa maata, jolla elämme. Olemme oppineet kaikkia jumalia kunnioittamattoman elämäntavan, joka on muuttumassa globaaliksi itsemurhaksi. Vaikka atomisodan ja totaalituhon välitön uhka on perääntynyt muutamalla askeleella, tilalle on astunut hitaampi mutta yhtä varma itsetuho. Siihen vaikuttavat jokaisen yksilön elämäntapavalinnat. Vastuu tulevien sukupolvien elämästä on laskeutunut muutamien päättäjien harteilta jokaisen syliin. Hyvin arkisissakin valinnoissa alkaa olla kysymys potentiaalisesta väkivallasta koko ihmiskuntaa vastaan. Tämän väkivallan suhteen uskovaiset, agnostikot ja ateistit ovat aivan samassa veneessä – eikä kukaan erotu joukosta edukseen.

Maailman ahkerin uskontokriitikko Richard Dawkinsin pitää ihmistä aika viattomana oliona, jonka väkivaltaisuus on poikinut ainoastaan uskonnosta.  Kulttuurievoluution kannalta hänen selityksensä uskontojen roolista on yksipuolisen kielteinen. Hänen logiikkansa mukaan uskonnoton maailma pitäisi automaattisesti kasvattaa rauhantahtoisia ja vähemmän väkivaltaisuuteen taipuvaisia ihmisiä. Onko niin käynyt?

Tulen myöhemmin paneutumaan nimenomaan kristittyjen tuottamaan väkivaltaan ja sen kritiikkiin. Minua kiinnostaa eniten oman uskonnollisen perintöni myrkyt ja lääkkeet. Samalla tulen analysoimaan väkivallan dynamiikkaa uskontojen jälkeisessä maailmassa.

”Unohtakaa Dawkins ja Harris. Girardin mukaan uskonnon suurin kriitikko oli Jeesus itse.” Giles Fraser. The Guardian.

Lisääntyykö väkivalta?

”Sota (Polemos) on kaiken isä ja kuningas. Hän on pajastanut jotkut jumaliksi ja toisen kuoleviksi. Hän on tehnyt jotkut orjiksi ja toiset vapaiksi… Kaiken alku on riidassa… riita jakaa oikeutta. Kaikki tulkee olevaksi ja katoaa riidan kautta.” Herakleitos

Tämän luvun alkuperäinen otsikko oli: ”Miksi väkivalta kukoistaa” Se sisälsi jo vastauksen nykyisen otsikon kysymykseen. Tilastojen valossa pidin itsestään selvänä, että väkivalta lisääntyy. Myös oma herkistymiseni väkivallalle tuotti vahvan subjektiivisen kokemusharhan: Se mikä tuntuu pahalta näyttää myös paljolta.

Toiseksi se mikä kestää kauan tuntuu loputtomalta. Toisen maailmansodan jälkeen sisällissodat ovat kasvaneet lukumääräisesti ja niiden kesto on tullut pidemmäksi. Monet alueet ovat vajonneet pysyvään sotatilaan, jossa ei enää ole selkeitä sotilaallisia tavoitteita, eikä mitään väkivaltaisuuksia lopettavaa vallanvaihtoa näkyvissä. Yli kolmekymmentä vuotta sotimista on jättänyt Afganistanin ja osan Pakistanista pysyvältä näyttävään sotatilaan. Irakille on käymässä samoin. Jotkut Afrikan alueet ovat vajonneet pysyvään anarkiaan. Palestiinassa ja Syyriassa on jatkuva sotatila. Terrorismin uhka on kasvamassa ja muuttunut pysyväksi turvattomuuden tilaksi, eikä maailma ole vielä nähnyt viimeistä uskontojen välistä sotaa tai uskonnon sotaa maallistunutta yhteiskuntaa vastaan.

Yksinkertaisten tilastojen mukaan minusta näytti aika selvältä, että emme ole uskontojen tai niiden puutteenkaan kautta oppineet muuta kuin tehokkaammiksi tappajiksi. Tuntui turhalta argumentoida tilastojen kanssa, jotka kertoivat sotien uhrilukumäärän viimeisten 500 vuoden ajalta:

1500 -luku: 1,600,000.

1600 -luku:  6,100.000.

1700 –luku: 7,000,000.

1800 –luku: 19,400,000.

1900 –luku: 107, 800,000.[18]

Toisen laskelman mukaan olemme tappaneet toisiamme viimeisen sadan vuoden aikana enemmän kuin viiden tuhannen edellisen vuoden aikana.[19]

Sen lisäksi olemme tuhonneet lukemattomat eläin ja kasvilajit kokonaan sukupuuttoon ja vieneet koko ekosysteemin kestokykynsä äärirajoille. Enää ei tarvitse pelätä Jumalan tuomion tuottamaa maailman loppua. Olemme itse aiheutetun apokalypsin partaalla.

Vai olemmeko todella?

Minua on ruokittu ilmestyskirjan pedoilla lapsesta saakka. Nuorena miehenä ne vaihtuivat Rooman Klubin tieteellisiin maailmanloppuennustuksiin. Kaiken aikaa taivaanrantaa synkensi kylmä sota, ydinaseen uhka ja ryssän pelko. Ehkä minä vain olen kasvanut petolliseen turvattomuuden tunteeseen. Olin koko elämäni totuttanut mieleni niin synkkiin ennakointeihin, että hyvät uutiset eivät enää kuulostaneet uskottavilta. Silti meillä todella on myös hyviä uutisia, parempia kuin monet muutkaan ovat halunneet uskoa:

Vanhat hyvät ajat olivatkin todella kamalia ja nykyinen maailma on turvallisempi ja väkivallattomampi kuin koskaan ennen. Näin väittää kanadalaisa-amerikkalainen Harvardin professori Steven Pinker. Hän käy tiheällä tilastotieteellisellä kammalla läpi arkeologisia löytöjä ja kaikkia mahdollisia tapoja arvioida 5000 vuoden murhatilastoja, kansanmurhia, sotien uhrilukuja, kidutuksia, pahoinpitelyjä, lasten ja naisten kohtelua, orjuutta jne. Pinkerin keräämien tilastojen mukaan maailma ei tänään olekaan niin paha miltä se pessimistin silmiltä näyttää. Vastoin yleistä mututuntumaa, elämme ihmiskunnan rauhallisinta ja onnellisinta aikaa.

Mutta eikö viime vuosisata sitten ollutkaan ihmiskunnan ylivoimaisesti väkivaltaisin aikakausi? Eihän maailma ole koskaan aiemmin nähnyt sellaisia julmuuksia kuin HitlerStalin ja Mao ja monta pienempää diktaattoria ja kansanmurhaajaa heidän jälkeensä ovat aiheuttaneet. Absoluuttisilla luvuilla mitattuna näin on. Jos uhriluvut suhteutetaan väestön määrään, tiedossamme on ainakin yhdeksän väkivallan aaltoa, joissa on tapettu enemmän ihmisiä kuin toisessa maailmansodassa. Ensimmäinen maailmansota ei ole edes kymmenen pahimman tapahtuman listalla.[20] Toisen maailmasodan jälkeen sotien ja sodissa kuolleiden määrä on romahtanut sellaisiin lukuihin joita maailma ei ole aiemmin nähnyt.

Steven Pinkerin keräämän todistusaineiston mukaan esihistoriallisena aikana sodissa, tappeluissa tai uhrirituaaleissa kuolleiden suhteellinen lukumäärä oli korkeampi kuin koskaan myöhemmin ihmiskunnan historiassa. Vielä keskiaikanakin oli 50-kertainen mahdollisuus kuolla väkivaltaisesti kuin nyt. Vuodesta 1200 vuoteen 2000 murhien määrä suhteessa väkilukuun on tippunut kolmestakymmenestä yhteen sataatuhatta asukasta kohtaan. Vuodesta 1992 väkivaltarikokset ovat puolittuneet. Vaikka joukkomurhat ja isot terroriteot ovat saaneet paljon näkyvyyttä, todellisuus on kauhistusta kauniimpi. Tänään todennäköisyys kuolla toisen tappamana on pienempi kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Pinkerin kokoamat tilastot tuottavat pettymyksen maailman loppua odottaville pessimisteille. Enkä tarkoita vain Harmageddonin sotaa hartaasti toivovia uskovaisia, vaan ainakin oman sukupolveni suht’ fiksuja ja sivistyneitä Hesarin lukijoita. En tiedä johtuuko se valkoisen miehen syyllisyystaakasta, vai mistä, mutta mitä valistuneemmaksi maailmaa syleilevä hippisukupolvi tuli, sitä vakuuttuneempia olemme olleet siitä, että sivistyksemme on menossa rotille. Ne tämän maan kuitenkin perivät. Onko häpeä menestyksemme hinnasta tehnyt vaikeaksi uskoa länsimaisesta sivistyksestä oikeasti mitään hyvää? Vai onko kiihtynyt kaikkien kilpailu kaikkien kanssa luonut mielikuvan petojen maailmasta, joka väistämättä kuitenkin tuhoaa itsensä?

Myös maailman alkua ihannoivat romantikot joutuvat uudelleen arvioimaan myyttiä rauhaa rakastavasta jalosta alkuihmisestä väkivallattomassa idyllissään. Girardin hypoteesi alkuyhteisöjä uhkaavasta kaoottisesta väkivallasta, joka vähitellen opittiin kanavoimaan tarkasti valikoituun sijaisuhriin, sopii hyvin arkeologien tarkempiin tutkimuksiin. Vanhoissa luulöydöksissä esiintyy aseiden tuottamia vammoja sekä rituaalimenojen ja kannibalismin jälkiä. Pinker kokosi tutkijoiden arvioita väkiluvuista ja silloin esiintyneen väkivallan määrästä ja totesi että kulttuurimme alkuajat tarjosivat kaikkein suurimman todennäköisyyden väkivaltaiseen kuolemaan. Eikä silloin tapeltu resurssien puutteesta. Reviiriä oli vaikka muille jakaa, ja metsät täynnä syötävää. Silloinkin tapettiin koska ihmisen tapa haluta oli kilpaileva. Kilpailu muuttui säännöllisin väliajoin kaikkien taisteluksi kaikkien kanssa, kunnes yhteisen uhrin tuottama rauha tuotti ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisesta ja mahdollisti lauman organisoitumisen uhrikulttuuriksi.

Miten väkivaltaa sitten pitäisi mitata? Kumpi on pahempaa: se että kymmenen ihmistä tappaa neljä vai se että neljä tappaa kaksi? Pinkerin mukaan kaksi uhria on isompi paha, koska ne muodostavat puolet koko populaatiosta. Viime vuosisadan sodissa, kansanmurhissa ja terroriteoissa tapettiin kuitenkin yli 100 miljoonaa ihmistä. Mikään tilastollinen kikkailu ei saa sitä kuulostamaan pienemmältä tai tuntumaan vähemmältä.

Vaikea Pinkerin tilastojen kanssa silti on kiistellä. Ehkä väkivalta tuntuu lisääntyvän myös siksi, että meidän huolemme sen esiintymisestä on lisääntynyt. Ehkä siitä raportoidaan suuremmalla paheksunnalla ja kauhistuksella kuin aiemmin. Mutta juuri sen huolen ja moraalisen paheksunnan globalisoituminen on vähentänyt väkivaltaa.

Ehkä väkivalta subjektiivisesti tuntuu lisääntyvän vain siksi, että ihmisen aiheuttaman tuhon mahdollisuudet ovat kasvaneet koko ajan. Vaikka ydinsodan välitön uhka on nyt pienentynyt, uhka voi yllättää meidät pelkästään sen kautta, että ihmisen aiheuttama ekokatastrofi kiihdyttäisi viimeistä taistelua hupenevista luonnonvaroista. Tämäkin pelko on aktivoinut ihmiskuntaa päinvastaisiin toimiin. Tuhon mahdollisuudesta pelästyminen on ehkä sittenkin pienentänyt sen todennäköisyyttä.

Miksi väkivalta on

Olkoon se lisääntymässä tai vähentymässä, väkivalta on edelleen niin olennainen osa arkeamme, että on vaikea kuvitella maailmaa ilman sitä. Väkivalta tuottaa kaaosta ja järjestystä, tahallista ja sattumanvaraista kuolemaa. On monia tilanteita, joissa en voi edes kuvitella mitään muuta rauhan ja järjestyksen tuojaa kuin väkivallan. Väkivalta tuhoaa ja väkivalta pelastaa. Väkivalta löytää uusia muotoja. Väkivalta institualisoituu valtion yksinoikeudeksi ja väkivalta yksityistyy itsen kaltoin kohtelemiseen. Miten me siis voimme ikinä löytää väkivallattoman tavan elää? Vai pitäisikö meidän edes yrittää? Miksi väkivallattomuuden pitäisi olla mikään arvo kylmässä ja piittaamattomassa universumissa, joka on täynnä väkivaltaisia muutosprosesseja?

Onko väkivallan ymmärtäminen olennaista ihmisen ymmärtämisen kannalta? Uskon niin. Väkivaltaisuuttamme ei pysty palauttamaan pelkkään eläimellisyyteen. Meitä vaivaa erityisen ihmismäinen väkivalta, sitkeä taipumus tempautua vihollistemme kaltaisiksi ja pyrkiä heitä tehokkaampaan ja tappavampaan väkivaltaan. Tulemme niin riippuvaisiksi vihollisistamme, että meidän on vaikea olla kärjistämättä väkivaltaa tyydyttävään loppuun asti.

Karl Jung puhuu kohtaamattomasta varjosta,[21] jonka projisoimme muukalaiseen. Ulkoistamme pahuutemme muukalaiseen ja taistelemme sitä vastaan hänessä. Ernest Becker selittää kuinka ihminen yrittää voittaa kuolemanpelkonsa tappamalla kuolemaa edustava sijaisuhri, tai ansaita kuolemattomuus uhraamalla henkensä esim. uskonnon tai isänmaan tähden.[22] Alice Miller[23] kuvaa ihmistä lapsuudessa koetun väkivallan uhrina. Täytyy vain lopettaa toistamispakko ja oppia suuntamaan vihansa alkuperäiseen kohteeseen. Ervin Staub on koonnut yhteen toisen maailmansodan jälkeen kehitetyt ympäristölliset selitykset ryhmäväkivaltaisuudelle.[24] James Gilligan ymmärtää väkivallan tekijää ihmisenä, jolta puuttuu kyky ilmaista sama asia verbaalisesti tai symbolisesti.[25]

Antropologit, sosiologit ja psykologit ovat antaneet monta selitystä ihmisen väkivaltaisuudelle. Teologit eivät ole juuri perisyntiä, Saatanaa tai demonisuutta parempaa selitystä keksineet. Kristillisessä maailmanselityksessä ihmisen pahuus on liian itsestään selvää muuttuakseen edes älylliseksi ongelmaksi. Kristityt ovat olleet paljon ahkerampia keksimään perusteita väkivallalle tai ehkäisemään sitä, kuin selittämään sitä.

Girardin mukaan ensin ei ollut uskonto josta seurasi väkivalta, vaan päinvastoin: Ensin oli väkivalta ja siitä poiki vähitellen uskonto. Niiden välinen vuorovaikutus jatkuu, joskus toistensa haastajina toisinaan toistensa apulaisina. Mutta ennen minkäänlaista uskontoa tuli väkivalta, alkumurha, spontaani lynkkaus, joka ratkaisi riidan ja toi rauhan.

Mitä sitten, vaikka saisimmekin edes osittaisen vastauksen näihin miksi ja miten kysymykseen? Muuttuisimmeko sen kautta vähemmän väkivaltaisiksi? Joutuisimmeko vastuullisemmiksi väkivallastamme vai saisimmeko vain uuden vastuusta vapauttavan selityksen sille miksi aina luisumme takaisin samaan infernoon?

Tietenkin kansanmurha on eri asia kuin se arkinen joukkomitätöinti, johon osallistumme pelkän omanapaisen välinpitämättömyyden kautta. Se, että lyö ja hakkaa, on eri asia kuin se, ettei kuuntele eikä katso. Vihapropaganda ei ole samaa kuin luuserilla nauraminen porukalla, eikä sodan lietsonta samaa kuin hankalasta työtoverista juoruaminen. Kiduttamisesta rangaistaan ankarammin kuin kiusaamisesta jne. Väkivalta koskee muodossa taikka toisessa meitä kaikkia. Joko olemme sen uhreja taikka sen tekijöitä – useimmiten kumpaakin.

Siksi meidän täytyy ajatella väkivaltaa, kertoa oma tarinamme siitä ja kuunnella toisten kertomusta samasta. Meidän täytyy itseämme tutkien olla sydänkosketuksessa sekä väkivallan lähteiden, että seurauksien kanssa. Ehkä löydämme pelastuksen myös sen pauloista.

Miksi väkivallattomuutta on?

Väkivalta on siis vähentynyt ja siihen on alettu suhtautua kriittisemmin. Koko kansan hyväksymiä hyviä sotia on koko ajan vaikeampi löytää. Pyhän sodan retoriikkaa ei länsimaissa käytetä enää lainkaan. Lapsia ei enää saa kasvattaa hakkaamalla ja jopa eläimiä on kohdeltava inhimillisesti.

Jotain on siis tapahtunut. Mutta mitä? Olemmeko oppineet jotain historiasta? Olemmeko lakanneet sotimasta taloudellisista syistä? Onko evoluutio suosinut hyväntahtoisempia ihmisiä? Olemmeko tulleet globaalisesti vastuuntuntoisemmiksi tai empaattisemmiksi? Johtuuko tämä kehitys länsimaissa valistuksen ajan humanismista vai kristinuskon sitkeästä vaikutuksesta? Mistä olemme oppineet ajattelemaan ja arvioimaan asioita uhrin näkökulmasta? Vaikka valtiollistunut kristikunta on olennainen osa väkivaltaista historiaamme, sen keskeinen ikoni on kuitenkin koko ajan ollut ihmisen väkivallan viaton uhri? Viimeisen kahden tuhannen vuoden aikana uhri on noussut keskiöön taiteessa, kirjallisuudessa, oikeustieteessä, etiikassa, filosofiassa ja teologiassa. Milloinkaan ei ole keskitytty pelastamaan ja auttamaan väkivallan uhreja niin tehokkaasti kuin meidän aikanamme. Ehkä olemme sadassa vuodessa tappaneet toisiamme enemmän kuin tähänastisen historiamme aikana yhteensä, mutta samassa ajassa olemme myös pelastaneet toisiamme enemmän kuin koskaan. Ovatko hämmentävät tilastot tulosta sekä hyvyyden, että pahuuden lisääntymisestä maailmassa?

Kysymys väkivallan alkuperästä, syistä ja olemuksesta on edelleen aiheellinen, mutta yhtä aiheellista on kysyä miksi meillä on rauhaa ja miksi yhä useammat ihmiset ovat alkaneet arvostaa sovintoa myös muukalaisten kanssa? Näyttää siltä että jotain olemme onnistuneet tekemään oikeinkin, mutta mitä ja miksi?

Tabut, käskypohjainen moraali ja uskontojen pelkopohjainen hallintavalta ovat vähentyneet, mutta kysymys vastuusta ja syyllisyydestä on jäänyt. Olemme tottuneet syyttelemään toisiamme kaikesta pahuudesta ja olemme nähneet kuinka sekin syyttely tuottaa vain vastasyytöksiä ja lisää pahuutta maailmaamme. Pakopaikat alkavat olla vähissä. Olemme jääneet yksin vastuumme kanssa ja lapsemme kantavat tekojemme ja tekemättömyyksiemme taakkaa.

Kirjallisuus ja elokuvataide käsittelevät väsymättömästi eettisiä dilemmoja, vastuun raskasta taakkaa ja valintojemme seurauksia kauas tulevaisuuteen asti. Synti on meille menneen maailman sanastoa, mutta oikeaa ja väärää hahmottava sanasto etsii aina uusia muotoja, koska vastuu on laskeutunut taivaista ja muista näkymättömistä valloista yhteisöjemme ylle. Vaativampana kuin koskaan se visertää tai valittaa ja huokaa jokaisen yksilön unelmissa ja painajaisissa.

[1] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992.  Naming the Powers. The Language of Power in the New Testament. Fortress Press. 1984. Unmasking the Powers. The Invisible Forces That Determine Human Existence. Fortress Press. 1986.

[2] Terapia ja parantava kohtaaminen. Daniel Nylund. 1996. Löytyy Ystävyyden Majatalon kotisivuilta.

[3] 1Aikak. 18:16-40.

[4] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? s. 47.

[5] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? s. 60.

[6] Esim. 2Moos.4:24-26. 2Sam. 6:6,7.

[7] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 68.

[8] Esim. Hes. 21:3-15. Jer. 25:32,33. Jes. 33:10-12. Eivätkä nämä ole pinsetillä pomittuja poikkeuksia.

[9] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? s. 55.

[10] 1Sam:15:2,3.

[11] Erickson Victoria Lee and Jones Michelle Lim Editors. Surviving Terror. Hope and Justice in a World of Violence. Brazos Press. Grand Rapids. 2002. s. 76, 77.

[12] Alison James. On being liked. Darton, Longman and Todd. London 2003. s. 22

[13] Olen kadottanut tämän haastattelun lähteen ja sitaattini perustuu pettävään ulkomuistiini.

[14] Richard Dawkins The God Delusion. A Mariner Book. Houghton Mifflin. 2008. s. 51.

[15] Lefebure Leo.. Revelation, the Religions and Violence. Orbis Books. New York. 2000. s. 15.

[16] Tepora Tuomas. Lippu, Uhri, Kansakunta. Ryhmäkokemukset ja rajat Suomessa 1917-1945. Yliopistopaino 2011.

[17] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 220.

[18] Shriver Donald. Ethis for the enemy. s. 65. Tilasto on vuodelta 1990, joten siitä puuttuu vuosituhannen kymmenen viimeisen vuoden uhriluvut.

[19] Wink WalterEngaging the Powers. s. 221.

[20] Steven PinkerThe Better Angels of Our Nature. Viking Books. 2011. s. 189-200.

[21] C.G Jung. The fight with the shadow. Murray Steinin toimittamasta kirjasta: Jung on Evil. Routledge. London

[22] Ernest Becker. The Denial of  Death. The Free Press. New York 1973.Escape From Evil. -75.

[23] Alice MillerAlussa oli kasvatus. WSOY -85. Lahjakkaan lapsen tragedia. WSOY -86. Älä Huomaa. WSOY -86. Karkotettu tieto. WSOY -89. jne.

[24] Ervin StaubThe Roots of Evil: The Origins of Genocide and Other Group Violence. Cambridge University Press. 1998.

[25] James Gilligan. Violence: Reflections on a National Epidemic. Vintage Books. New York. 1996.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

9 vastausta artikkeliin “1. Uskonto ja väkivalta”

  1. Antti sanoo:

    Itse innostuin heti vertailemaan uhrilukujen suhteita maailman väkilukuun (täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/World_population_estimates ).

    Tästä nopeasti arvioituna 1600-luku koki noin kolminkertaisen väkivallan lisääntymisen ja 1800-luku koki noin 1,5-kertaisen väkivallan lisääntymisen edelliseen vuosisataan verrattuna kun uhriluku suhteutetaan maailman kokonaisväestöön. 1700- ja 1900-luvuilla uhrimäärä oli maailman väestömäärään suhteutettuna samaa luokkaa kuin edeltävällä vuosisadalla.

    Lohduttavuutta tästä on tosiaan hieman hankala löytää, sillä vaikka merkittävä suhteellisen väkivallan lisääntyminen ajoittuukin jo vuosisadan päähän niin missään vaiheessa tämän 500-vuotisen otoksen varrella väkivalta ei ole vähentynyt vaan se on aina pysynyt vähintään edellisen vuosisadan tasolla.

    1. Daniel sanoo:

      Tuo oli varsin olennainen täydennys. Kiitos.
      Kiinnostaisi tietää mikä on länsimaisen ihmisen mututuntuma ja arvio lähihistorian väkivaltaisuudesta verrattuna vanhempaan historiaan. Luulisin että vanhempaa historiaa pidettään nykyistä väkivaltaisempana.
      Kiitos myös monista toimituksellisesta kommentista ja korjauksesta. Virheet on korjattu.
      Sanoit puuttuvasi varsinaiseen sisältöön vasta sitten kun kirja on valmis. En millään jaksaisi odottaa niin kauan, etkä ehkä sinäkään. Pelkkä sisällysluettelo on minun koneellani yli parikymmentä sivua pitkä. Useimpien otsikoiden alla ei vielä ole kuin hajanaisia muistiinpanoja ja lähdeviitteitä.

  2. Isä Pekka O. M. Leivo sanoo:

    Voisiko olla, että tuo väkivallan ja uhrien lisääntyminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että uhrien tuottaminen on onnistuttu etäännyttämään itse tilanteen kokemisesta. Kasvoista kasvoihin toiselta hengen vieminen vaatii veronsa aina tekijältä, ja pitkällä juoksulla se raunioittaa ihmisen ja tekee kykenemättömäksi normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aiempina vuosisatoina ihmisen tappaminen on vaatinut yleensä jonkun, joka kokee tappaneensa. Kun sitten aseet ja tykit ovat kehittyneet, uhrien tuottaminen on tullut aina vain helpommaksi ilman, että tarvitsee edes tietää olinko se juuri minä, joka tapoin. Siinä mahdollistuu sama kuin ampumalla suoritetuissa teloituksissa: kun on kymmenen ampujaa on aina mahdollista, että minä en ole syyllinen toisen hengen viemiseen, ja pystyn jatkamaan omaa elämääni helpommin.

    Hiroshima ja Nagasaki osoittivat miten paljon uhreja voidaan tuottaa ilman, että on välttämätöntä koskaan nähdä sitä jälkeä, mitä teosta seurasi. Media on pyrkinyt kyllä pitämään siitä huolen, että ne eivät ole jääneet salaisuudeksi, mutta se on silti eri asia kuin sen näkeminen, mitä oma teko sillä hetkellä vaikuttaa. Ajattelenkin, että nykyinen uhrilukujen kasvu on verrattavissa varastamisen, huijaamisen ja ilkivallan räjähdysmäiseen kasvuun internetin myötä. Voin varastaa ilman, että kukaan koskaan näkee minua tai minä heitä, joilta varastan. Koska en joudu kohtaamaan uhria en joudu siihen tilanteeseen, jossa sisäinen moraalini syyttäisi minua ja saisi minut häpeämään tuottamaani tuskaa.

    Juuri tuo julkisen häpeän kokemisen katoaminen on mielestäni eräs kulmakivi, joka mahdollistaa nykyisen järjettömän väkivaltaisuuden. Se myös mahdollistaa itsemurhapommittajien jatkuvuuden: vaikka media kuvaa tekojen tuskaiset seuraukset, ne eivät hetkauta, koska itse ei ole niihin vielä syyllistynyt. Teon tehneet eivät myöskään kerro siitä, mitä on elää tekonsa kanssa lopun elämän, koska sellaista ei ole. Ainut kokemus mikä itsemurhapommittajilla on, on mahdollisesti oma turhautuminen elämään, itsemurhapommittajaksi ryhtymisestä seurannut kunnioitus, ja odotus lukemattomista neitsyistä, jotka eivät varmasti sitten nalkuta vaan täyttävät vain kaikki toiveet.

  3. Ismo sanoo:

    Minäkin laskeskelin vähän noita ”tappamisen suhdelukuja”. Vertailun tekee hankalaksi se, että 1900-luvulla väestönkasvu oli harvinaisen nopeaa: väkiluku nelinkertaistui, kun aiempina vuosisatoina se ei koskaan edes kaksinkertaistunut. Karkeasti laskettuna 1900-luvulla oli keskimäärin 4000 miljoonaa ihmistä eli kahdeksan kertaa enemmän kuin 1500-luvulla ja kuusi kertaa enemmän kuin 1700-luvulla. Kun kerrotaan 1500-luvulla sodissa kuolleiden määrä (1,6 miljoonaa) kahdeksalla, saadaan luku 12,8 miljoonaa, jollainen pitäisi olla 1900-luvun sotavainajien määrä, mikäli tappaminen olisi ollut väkilukuun suhteutettuna yhtä ”tehotonta” kuin 1500-luvulla. Vastaavasti 1700-luvun tahtiin vainajia olisi pitänyt tehtailla 1900-luvulla runsaat 40 miljoonaa. Kun 1900-luvulla kuitenkin tapettiin noin 108 miljoonaa, on sotauhrien määrä selvästi kasvanut.

    Tappamisen tehostumiseen 1900-luvulla vaikutti varmasti aseteknologian kehitys. Ensimmäistä maailmansotaa käytiin vielä vanhalla taktiikalla, vaikka aseet olivat murhaavuudessaan nykyaikaisia. Konekiväärisuihkuun hyökättiin päätä pahkaa. Samoin tykistön käyttö oli massiivista aiempaan verrattuna. Toisen maailmansodan aikana omaksuttiin lisäksi totaalisen sodankäynnin idea, mikä tarkoitti siviilien tuhoamista massapommituksilla.

    Myös 1900-luvun ideologiat natsismi ja kommunismi ovat olleet vaarallisia. Varsinkin kommunismi on ollut tuhoisa. Varovaisesti arvioituna se on tappanut 100 miljoonaa ihmistä vuosien 1917 ja 1992 välisenä aikana. Aina ei voida laskea, kuinka moni sen uhreista on kuollut sisällissodassa tai ”sisällissodassa” eli kommunistisen hallinnon harjoittamassa terrorissa.

    Vaikeaa on tietää, onko tappaminen helpottunut, kun uhria ei tarvitse välttämättä nähdä. Ainakin eräässä dokumentissa amerikkalainen toisen maailmansodan veteraani itkien kertoi, kuinka heidät komennettiin pommittamaan Dresdenistä pakenevia siviilejä. Hän pyytää vieläkin joka ilta anteeksi Jumalalta tätä syntiään. Isoisäni kärsi omatunnon tuskia toimittuaan sodan aikana tykistössä. ”Ihmisiähän ne ryssätkin olivat” hän totesi vähän ennen kuolemaansa, vaikkei toimintansa uhreja läheltä ehkä nähnytkään. Omatunto siis soimasi siitä huolimatta, että sotaa pidettiin Suomen kannalta oikeutettuna.

  4. Jaskapa sanoo:

    Löysinpä vielä aiheeseen liittyen esitelmän Steven Pinkeriltä, joka katsoo maailman olevan nykyään väkivallattomampi kuin ennen:

    http://www.youtube.com/watch?v=ramBFRt1Uzk

  5. Markku sanoo:

    Itse näen viimeisimpien vuosisatojen väestönkasvun ilmentymänä ihmiskunnan kehityksestä kohden suhteellisesti (mahdollisuuksiin nähden) pienempää väkivallan käyttöä ja kohden suurempaa yksilön hyvinvoinnin arvostusta. Näkemykseni perustuu siihen tosiasiaan, että niin ravinnontuotannon, terveydenhoidon kuin tappamisenkin teknologiat ovat kehittyneet vauhdilla – ja massojen tuhoaminen on hyvin paljon helpompaa kuin niiden hengissäpito – mutta silti ihmispopulaation määrä on kasvanut eksponentiaalisesti.

  6. Texel sanoo:

    Joku voisi sanoa, että en ymmärrä Raamatusta sen enempää kuin ”jänis pöytätenniksestä”. Selitys edellämainittuun on havaittavissa seuraavassa. Ymmärtämättömyytemme väkivaltaa kohtaan on jossakin määrin ymmärrettävää – ja kuitenkin normaalisti sivuutamme vaikkapa Raamattua lukiessamme joitakin kohtia olankohautuksella. Vanhan Testamentin veritekoja luetaan iltatarinoina lapsillemme ja samaan hengenvetoon varoitamme lapsiamme TV:n ja väkivaltapelien vaarallisuudesta. Lisäksi kauhistelemme maailman pahuutta ja koemme kertakaikkista ymmärtämättömyyttä maailmassa vallitsevaa väkivaltaa kohtaan.

    Minun henkilökohtaisesti on vaikea ymmärtää esim. Vanhan Testamentin aikana tapahtuneita veritekoja. Jumalan mies Daavid on kertakaikkiaan kummallinen mies. Seuraavassa on eräs esimerkki, jossa tappaminen ei ollut ainut tarkoitus, vaan jossakin määrin arveluttavasta tarkoitusperästä, päädyttiin myös ihmisten silpomiseen:

    1Sa 18:25 Niin Saul sanoi: ”Sanokaa Daavidille näin: ’Kuningas ei halua muuta morsiamenhintaa kuin sata filistealaisten esinahkaa, että kuninkaan vihollisille kostettaisiin'”. Sillä Saul ajatteli kaataa Daavidin filistealaisten käden kautta.
    1Sa 18:26 Kun hänen palvelijansa ilmoittivat tämän Daavidille, miellytti Daavidia tulla näin kuninkaan vävyksi; ja ennenkuin määräaika oli kulunut umpeen,
    1Sa 18:27 nousi Daavid ja lähti miehineen ja kaatoi filistealaisia kaksisataa miestä. Ja Daavid toi heidän esinahkansa, täyden määrän, kuninkaalle, tullaksensa kuninkaan vävyksi. Silloin Saul antoi tyttärensä Miikalin hänelle vaimoksi.
    1Sa 18:28 Ja Saul näki ja ymmärsi, että Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä.

    Herra oli Daavidin kanssa ja katsoakseni edellämainittu teko oli käsittääkseni myös Herran mielestä oikeutettua – ja kenties jopa hänen mielensä mukaista, jotta päästiin päämäärään. Herra oli myös antanut Mooseksen kautta ”kymmenet käskyt”, joissa tappaminen oli määrätty kielletyksi asiaksi. Kymmenet käskyt eivät kenties olleet aivan ehdottomat, vaan tilanteen mukaan niistä voitiin joustavasti poiketa. Pienellä präntätyssä osuudessa kenties oli mainittuna mm. periaatteeseen ”tarkoitus pyhittää keinot” liittyvät poikkeukset. Kenties voinemme katsoa myös käytännössä lain laatijan olevan tässä tapauksessa laatimansa lain yläpuolella.

    Nykyään, jos joku teurastaisi vaikkapa vain yhden miehen tai naisen ja kuitenkin pidättäytyisi silpomisesta, me olisimme tuomitsemassa kyseisen ihmisen. Itse ainakin tuomitsisin kyseisen teon, vaikka tavoite olisi vieläkin juhlavampi kuin edellämainitussa todella tapahtuneessa kertomuksessa. Mikäli silpomiseen olisi vielä ryhdytty mistä syystä tahansa, niin itse katsoisin, että kyseessä olisivat ihmiset, joiden todellisuustaju ja moraali olisi jollakin tavalla hämärtynyt. Itse suosittelisin, että tällaiset ihmiset eristettäisiin normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle.

    Raamatussa on muitakin sotapäälliköitä, jotka harrastivat veritekoja. Erikoista mm. Daavidissa on se, että hän kykeni ilmeisisesti kertakaikkisesti unohtamaan teurastamansa miehet ja kenties myös naiset, lapset ja vastasyntyneet. Seuraavassa hetkessä hän kirjoitti Psalmit ja lauloi ylistyslauluja Jumalalle. Minua on mietityttänyt, että kuinka ”tavallinen” ihminen pystyy moisiin tekoihin ja samassa hetkessä olla yhtä murenevainen ihminen kuin kenties jokainen meistä nykyajan ”tavallisista” ihmisistä. Mikäli nykyaikana joku toimisi Daavidin tavoin, kuvailisin kyseistä ihmisistä mm. psykopaatiksi tai joksikin muuksi vastaavaksi. Itse koen olevani sen verran heikko, että minulla saattaisi olla univaikeuksia ja ylityslaulujen laatiminen voisi olla käytännössä mahdotonta. Koen itse niin, että jopa miehen tappaminen on minulle normaalitilanteissa aivan ylivoimaista. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että miespuolisena minun olisi hankala saattaa elämänsä loppuun naisia ja lapsia saatika vastasyntyneitä.

    Nykyaikana jotkut mielestämme sairaat ihmiset saattavat omien sanojensa mukaan toimia Jumalan kehotuksesta tai vastaavasti jonkun muun innoittavan asian ohjaamana. Yleisesti tällaiset ihmiset tuomitaan ja heidän tekonsa eivät mielestämme ole oikeutettuja. Lisäksi ainakin länsimaissa lainsäädäntö on yleisesti kyseisiä toimia tuomitseva. Eräillä muilla alueilla esim. kunniamurhat ovat kenties enemmänkin velvollisuus. Tulisiko asiaa katsoa niin, että tappaminen ja sen oikeutus jollakin tavalla riippuisi monestakin eri asiasta? Toisin sanoen, tulisiko ajatella, että tietyissä tilanteissa tappaminen olisi ihan OK?

    Miten väkivaltaan tulee suhtautua? Itse en voi sanoa nauttivani siitä, mutta on tosiasia, että sitä tulee esiintymään maailman loppuun asti. Jumala myös sallii väkivallan uskoakseni tiettyyn rajaan asti. Jos joku pystyisi esim. estämään omalla toiminnallaan väkivallan tapahtumisen vaikkapa katutappelussa, niin mitä tällaisesta ihmisestä sanoisimme? Itse luultavimmin ihmettelisin, että miksi ko. ihminen katsoi sivusta eikä puuttunut asioiden kulkuun. Jumala tuntuu toimivan näin ja tietyssä mielessä tätä toki ihmettelen. Jumala katsoo aikansa väkivaltaa ja sallii sen tapahtuvan kenties tasapuolisesti niin pyhemmille kuin vähemmänkin pyhille. Kenties jossakin vaiheessa joko Jumalan mitta on täynnä tai ihminen tuhoaa omalla toiminnallaan omat elinehtonsa. Lopputulos lienee sama. Tämä meidän ymmärtämämme maailma on tuhoutumassa ja tuhoutuu ennen pitkää. Oma ekologinen ja moraalinen jalanjälkeni on osaltaan edesauttamassa tätä vääjäämätöntä kehitystä.

    Uskon kuitenkin, että Jumala on täydellisesti hyvä. Tästä hyvyydestä en ymmärrä yhtään mitään, samoin kuin ”jänis ymmärtäisi pöytätenniksestä”. Ihminen on paha ja jopa parhaat tekomme ovat pahoja – syntyneet enemmän tai vähemmän itsekkäistä vaikuttimista. Olemme kuin muurahaisia. Jumala on luonut meidät muurahaiset ja hän talloo meitä oman täydellisen hyvyytensä mukaan. Oma mielemme on niin kehittymätön, että me emme vain ymmärrä – ja emme voikaan ymmärtää – Jumalan täydellistä hyvyyttä. Katsoisin, että maailman väkivalta ja kaikki muut kauheudet, joille kenties itkemme uutisia lukiessamma/katsellessamme kuuluu täydelliseen suunnitelmaan, joista emme oikeasti voi ymmärtää yhtään mitään. Jos jotakin kuvittelemme ymmärtävämme, niin palaisin edelleen vertaukseen jäniksen ymmärtämykseen pöytätenniksestä.

    Jos joku suuttui tai loukkaantui, nin pyydän nöyrimmästi anteeksi.

  7. Erkki sanoo:

    Minä loukkaannun sinun älyllisestä epärehellisyydestäsi. Älä pakene jänisten taakse vaan sano kuten asia on: kristinuskon juutalaisilta omima sadistinen jumala on perseestä, syvältä ja poikittain.

  8. Daniel Nylund sanoo:

    Keräsin artikkelit yhden otsikon alle ja siirsin alaotsikoiden saamat kommentit tähän:

    Isä Pekka O. M. Leivo
    Tätä lukiessa alkoi selkäpiitä karmia, kun ajattelin, että mihin tiedeuskonnollisuus vielä voi viedä ihmiskunnan. Ajattelin lähinnä sitä, miten ihminen on usein määritelty pelkäksi informaation kuoreksi, informaation, joka käyttää ruumiita ja jolla ainoastaan on oikeastaan olemassaolon oikeus. Onhan noita skenaarioita heitelty aina välillä scifikirjoissa, mutta kohta ne voisivat jo alkaa olla todellisuutta. Natsien geenienjalostustoiminta saattoi olla hyvinkin pientä siihen nähden, mihin ihmiskunta ajautuu, kun Jumalat ja tabut savustetaan ulos temppeleistä ja tilalle asetetaan kliininen ja kyyninen käsitys ihmisestä sattuman tuotoksena vailla yksilöarvoa. Jos ihmiskunnan säilyminen asetetaan jossain vaiheessa valtaistuimelle ilman, että yksilöiden arvoa on enää suojelemassa tabut ja jumalat, niin etninen puhdistus, joka ajetaan läpi, saattaa olla todella massiivinen. En haluaisi elää sellaisessa maailmassa. Uskonnollinen jihad tieteellisesti perusteltuna. Sitä kuplaa ei sitten helposti enää puhkaistakaan.

    Vastaa

    Mikko
    Miksi uskonto innoittaa väkivaltaan?

    Koska ihminen on syntinen. Uskonnoissa puhutaan aivan liian usein siitä, kuka tai mitkä ovat uskonnon vastustajia. Silloin luodaan tarpeettomia uhkakuvia. Ja ihmiset, jotka pitävät itseään ”todellisina” uskovina näkevät vihollisen erilaisessa ihmisessä tai vihollisuutta elämän asioissa, joita he eivät kunnolla tunne. Siitä vihanpito alkaa. Luulisi kaikkivaltiaan Jumalan kykenevän pitämään puolensa maailmassa ilman väkeä, joka väkivallalla pyrkii olemaan Jumalan asialla. Jumala on muuta kuin ihminen. Ihminen joka ajattelee tietävänsä Jumalan tahdon on aina altis väkivaltaan.

    Vastaa

    Teemu
    Miksi uskonto innoittaa väkivaltaan?

    Tässä keskustelussa ja kysymyksenasettelussa koen aina ulkopuolisuutta, sillä en osaa samaistua ”uskontoporukkaan” vaikka uskova (ja kristillisen kirkkokunnan jäsen) olenkin.

    Vapaakirkollisena koen olevani jatkumoa sille joukolle jota on uskonnon nimissä vainottu, syötetty leijonille ja poltettu rovioilla. Onko esim. pietistisen perinteen pohjalta noussut mitään väkivaltaisia liikkeitä? Onko millään tavalla mahdollista että aidosti Jeesuksen seuraamiseen panostava ihminen menisi niin sekaisin että lähtisi ase kädessä ajamaan asiaansa? Kun siihen saakka on ihan tosissaan rukoillut vainoojiensa puolesta Jeesuksen esimerkin mukaan? Tai kieltäytynyt asepalveluksesta (no, minua ei oettu armeijaan…) vakaumuksensa tähden?

    Vastaa

    Daniel Nylund
    Jotenkin ymmärrän tai tunnen sympatiaa tuota ulkopuolisuuttasi kohtaan. Itse olen käynyt asettoman palveluksen ja aina samaistunut enemmän marttyyrien kuin ristiretkeläisten kanssa. Väkivallan suhteen olen kuitenkin pohjimmiltaan eniten ollut pelkuri. Minua herätti aikanaan Gandhin käytäntö olla ottamatta väkivallattomaan armeijaansa intialaisia , jotka eivät olleet valmiit puolustamaan maataan asein. Hänen mielestään vaatii rohkeutta tarttua aseisiin ja paljon suurempaa rohkeutta olla tarttumatta aseisiin. Minusta tuossa järjestyksessä on jotain itua. Oikean ilkeän väkivallan löydän itsestäni lähinnä verbaalisella tasolla, vaikka sekin on arjessa aika pelottavan tuntuista. Mieluummin nieleskelen ja voin huonosti. Todella vaikea oppia selkärankaista olemista, joka silti pidättäytyy verbaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. No ehkä intouduin selittämään asian vierestä. Yritin vain ilmaista kuinka tuo perinteesi on minulle tuttu, mutta ei suinkaan ongelmaton.

    Vastaa

    Totuus
    Miksi oikeastaan ihmettelemme väkivaltaa. Jumalahan on väkivaltaisista väkivaltaisin. Israelin kansan erämaa vaelluksen aikana kohtaamat kansat hävitettiin Jumalan käskystä peripojin kaikki tapettiin, jopa muutamin paikoin eläimetkin, kuten raamatussa mainitun Ain kaupungin kohdalla tapahtui. Jumalan antamat lait suosivat väkivaltaa esm orjiin kohdistuvan väkivallan osalta. Raamattu: ”Jos joku lyö orjaansa niin että se kuolee häntä rangaistakoon”. ”Mutta jos se elää vielä lyönnin jälkeen päivän tai kaksi, niin älköön lyöjää rangaistako sillä olihan orja hänen omaa rahaansa. Selvennän ajatusta: Siis Jumalan mielestä jokainen voi lyödä orjaansa kuinka tahtoi jos orja ei lyöntiin kuollut. Lisäksi edellä kirjoitetun mukaan oli Jumalan mielestä orjalla vain rahallinen arvo. Mikä ristiriita!! Kun raamattu antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset on jumalalle yhtä arvokkaita. Lait jotka Jumala israelilaisille erämaassa antoi raamattu sanoo olevan suoraan Moosekselle Jumalalta annettuja. Ihmettelen miten ihmiset voi raamatusta ohittaa nämä paikat, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä tuli luettua.Olen jostakin raamatun kohdasta lukenut näinkin: Minä lyön hampaat heidän suustaan ja lyön heidän lapsensa kallioihin”. Kuvittele nyt. Laupias ja armahtavainen Jumala räimimässä lasten päitä kallioihin vaikkapa niin että aivot lentelevät pitkin kallioita ja lyömässä ihmisten hampaita pitkin mäkiä. Ei Jumala ole juuri parempi kuin luomansa ihmisetkään

    Vastaa

    PerttuP
    Mielestäni aihe on erittäin tärkeä, mutta kirjoituksen käsittelytapa hiukan populistinen ja epäreilu, tai sitten tarkoituksella provosoiva, mikä on toisaalta blogissa hyväksi.

    Nimittäin uskaltaisin olla 95-100% varma, että olet samaa mieltä pohjimmiltasi, että todellisessa elävässä Jeesuksessa, johon meillä kaikilla on tasapuolisesti yhteys Pyhän Hengen ja Raamatun kautta, ei ole mitään väkivaltaista, vaikka sitten kaikenlaisissa uskon versioissa, mitä 2000 vuoden aikana on päässyt syntymään epähuomiossa, voi olla ja usein on paljonkin vikaa.

    Luin juuri netistä, kuinka amerikkalainen tv-pastori/poliitikko Pat Robertson pyyteli anteeksi kommenttiaan Hugo Chavezin salamurhaamisen järkevyydestä, mutta anteeksipyynnöstä oli luettavissa, että mielipide ei silti ollut muuttunut. Kuitenkin Patissa oli mielestäni paljon hyvääkin, mutta tuo mielipide näytti johtavan Pattitilanteeseen.

    Mielestäni yksi takuuvarma näkökulma olisi rauhankysymyksiin, että todella ”vanhaan malliin” rukoiltaisiin ahkerasti mm. rauhan puolesta, vaikka se kuulostaa valjulta ja feminiiniseltä.

    Uskonto innoittaa huonoihin asioihin, jos yritämme paketoida Jumalan uskontoon, ja pakkomyydä pakettia edulliseen kilohintaan. Jumalaa ei voi omistaa, vaan Jumalan tulisi omistaa meidät, ilman omaa järkeä ja sydäntä unohtamatta.

    Mutta viimeinen kappale kirjoituksessa on minusta aivan kohtuuttomasti globaalisti syyllistävä. Jos painan tietokoneen nappia, joku sillä aikaa kuolee Intiassa, mutta syyllisyyttä ei voi ulottaa ennustamattomiin toisen käden asioihin eikä tulevaisuuteen. Jeesusta ei voi syyttää ristiretkistä eikä meitä yksilöinä huomisen tai toisen maanosan ongelmista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0736399
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.