Kansanjoukko on nimeämättömänäkin melkein aina läsnä Jeesuksen toimintaa ja opetusta kuvaavissa kertomuksissa. Sen poissaolo on niin poikkeuksellista, että evankelistat yleensä mainitsevat sen erikseen.
Jeesusta seuraava kansanjoukko paljastui vähitellen motiiveiltaan hyvin ristiriitaiseksi, pinnalliseksi ja helposti manipuloitavaksi. Se innostui herkästi koston motiivista. Jeesus paljasti sen taitavasti vertauksessaan kostonhaluisesta viinitarhan omistajasta. Kansanjoukko innostui Jeesuksen ihmeteoista ymmärtämättä koskaan näiden parantamiskertomusten syvempää sanomaa. Rahvaalle riittää mikä tahansa poikkeuksellinen ominaisuus tai kyky. Se kerääntyy kaiken erikoisen ympärille, joko ihailemaan ja hyötymään siitä tai pilkkaamaan ja hyljeksimään sitä. Kansanjoukko harvoin herää ymmärtämään itsestään mitään uutta. Ainoastaan yksilö voi herätä joukon tympeän väkevästä lumouksesta.
Pahimmillaan joukko on aina viittä vaille valmiiksi viritetty lynkkauslauma. Jeesus oli julkisen toimintansa aikana monta kertaa joutunut hänestä innostuneen kansanjoukon uhkaamaksi. [1] Hän oli jo kauan ollut ihailijoittensa potentiaalinen uhri.
Jeesus vietti aikaansa kansan keskellä, eikä karttanut alhaisimmankaan seuraa. Hänellä oli kaikki mahdollisuudet tulla populistiseksi kansan johtajaksi, sankarilliseksi kansan kiihottajaksi, joka voisi kanavoida rahvaan turhautuneisuuden mihin tahansa valitsemaansa kohteeseen. Hän toimi täysin toisin. Hän pyrki aina houkuttelemaan yksilön ulos omasta joukostaan. Erityisesti hän keskitti huomionsa marginaalin marginaaliin, hyljeksittyjen hylkäämiin, köyhimmistä köyhimpiin, niihin jotka eivät uskoneet mitään olevansa.
Kertomuksen alkuvaiheessa kansanjoukon ja heidän johtajiensa roolit näyttivät olevan kaukana toisistaan. Oli vain herroja ja narreja, rikkaita ja heidän orjiaan. Pääsäistä lähestyttäessä tämä vastakkainasettelu alkoi hämärtyä. Kun Jeesusta tuomittiin kuolemaan alistajat ja alistetut sulautuvat yhdeksi suureksi lynkkausjoukoksi.[2] Heitä yhdisti yhteinen uhri. Hetken aikaa kaikkien vihalla oli yhteinen kohde. Joitakin koko näytelmä kuvotti, mutta mikään ei ulkoisesti erottanut heitä muista. Pääsiäisjuhlan alkaessa kansanjoukko oli ottanut Jeesuksen juhlien vastaan. Viisi päivää myöhemmin sama joukko oli muuttunut verta vaativaksi väkijoukoksi tai hiljaisiksi vierestä katselijoiksi. Kukaan ei uskaltanut avoimesti ilmaista olevansa uhrin puolella. Jopa opetuslapset, jotka Jeesus oli kutsunut ulos mitättömyyksien massasta, pakenivat uudestaan kansan joukon suureen turvalliseen syliin.
Koska kaikki yhteisöllisyys oli niin auttamattomasti sitoutunut pyhitettyyn väkivaltaan, joukosta ulos astuminen ja kansasta erottautuminen saattoi tapahtua ainoastaan astumalla uhrin puolelle. Sitä Jeesukseen uskominen tulisi käytännössä merkitsemään. Se oli pelastumista Saatanan vallasta.
Kuka siis ristiinnaulitsi Jeesuksen? Ketkä tuomitsivat hänet kuolemaan? Jokainen, joka on ratkaissut sisäisiä ristiriitojaan hylkäämällä toisen. Kaikki, jotka ovat rakentaneet yhteisöllisyyttä uhrin ympärille. Minä, joka olen asettautunut uhrin puolelle kiihottamalla halveksuntaa uhrin tekijöitä vastaan. Sinä, joka et ole uhrin rinnalla tehnyt mitään. Koko normaalielämää ylläpitävä ihmiskunta on osallistunut Jeesuksen ristiin naulitsemiseen. Joka kerta kun käännämme selkämme uhrille, tulemme osalliseksi tuota joukkoa, joka ristiinnaulitsi Jeesuksen.
Yksikään meistä ei ole pahuuden ruumiillistuma, mutta yhdessä meistä voi tulla Saatana, lynkkaushimoinen lauma joka on ollut valehtelija ja murhaaja maailman perustamisesta asti.
Amerikan puuvillapelloilla raatavat orjat ymmärsivät pääsiäiskertomuksen ehkä olennaisimman kysymyksen: He pukivat sen säveliksi ja lauloivat sen koko maailmalle: ”Where you there when they crucified my lord?” Tämä kysymys kaivaa esille kärsimysnäytelmän antropologisen ilmoituksen.
”Me teimme sen. Me kaikki osallistuimme siihen” Mutta eikö tässä tunnustuksessa ole jotain perverssiä ylivastuullisuutta? ”Emmehän me olleet siellä. Jos olisimme olleet niin…” Orjat näkivät ristiinnaulitussa Jeesuksessa kaltaisensa. Silti he kysyivät toisiltaan ”Olitko sinäkin siellä…” Kaikki tiesivät olleensa.
Haluaisin niin olla eri mieltä,mutta en voi. Raskasta nähdä itsensä.
”Yhdessä meistä voi tulla Saatana”.Voisiko olla myös toisinpäin?Yhdessä meistä voi tulla Jumala! Ihmiskunta joka toteuttaisi rakkauden käskyä.