Kaksi aikakautta törmäsivät yhteen nuoren munkin piinatussa sydämessä. Martin Lutherin sydämeen mahtui massiivinen määrä taantumuksellista keskiaikaa ja raivoisa annos auktoriteeteista piittaamatonta uhmaa aikansa valtasysteemiä vastaan. Hän edusti keskiaikaista luostarilaitosta parhaimmillaan ja toisaalta hänestä tuli epäilystensä ja valintojensa kautta uuden ajan humanisti, naimisissa oleva, silloin tällöin reippaasti ryypiskelevä hengenmies, joka otti vapaudekseen tehdä teologiaa keneltäkään lupaa kysymättä.
Lutherista tuli maailmanhistorian ensimmäinen bestsellerkirjailija. Hänen etuoikeuksiinsa kuului, ettei hänen tarvinnut viettää suurinta osaa työajastaan kirjojensa paikallismarkkinointiin.
1500-luvun alussa länsimaisen sivistyksen viisaus mahtui muutamaan tuhanteen tarkoin suojeltuun käsikirjoitukseen. Vuosisadan lopussa Euroopassa oli arviolta yli 6 miljoonaa nidottua kirjaa. Luostarilaitos koulutuksen tyyssijana oli suurelta osin purkautunut ja korvautunut erillisillä kouluilla ja yliopistoilla. Gutenbergin keksimä kirjapainotekniikka tuli Lutherille kuin tilauksesta.
Osittain Lutherin ansiosta eurooppalainen lukutaito ja kirjakulttuuri alkoi Raamatun kulkeutumisesta kansan käsiin. Siihen asti Raamattu oli läntisen kirkon piirissä ainoastaan latinaksi, jota vain kirkon oppineet hallitsivat. Kun Raamattu ilmestyi kansankielellä, kukin saattoi lukea sitä itsekseen. Siitä oli hyvin lyhyt askel yksilöllisen tulkinnan omaksumiseen.
Jumalan hirttomiehet
Suuret teologiset oivallukset eivät tehneet Lutherista pyhimystä. Hän pysyi ahdistuneen aggressiivisena ja ristiriitaisena miehenä elämänsä loppuun asti. Vaikka hänen ei tiedetä itse suoraan osallistuneen mihinkään väkivaltaisuuteen, hän lietsoi vihaa ja väkivaltaa sumeilemattoman rasististen puheidensa ja kaikkia vihollisia avoimesti demonisoivien tekstiensä kautta.[1]
Uskonpuhdistuksen nostattamat ristiriidat muuttuivat myös poliittisiksi taisteluiksi katolisten ja protestanttien hallinta-alueista. Siksi teologiset erimielisyydet muuttuivat nopeasti maantieteellisiksi vihollisuuksiksi. Viimeistään tässä vaiheessa Luther kumppaneineen luopuivat näennäisestäkään pidättyväisyydestä väkivallan suhteen.
Luther käski paitsi teloittaa ja joskus jopa kiduttaa ja hakata kappaleiksi anabaptisteja, katolisia kellokkaita talonpoikaiskapinallisia, juutalaisia, turkkilaisia jne.
Lutherilla oli suunnilleen yhtä mutkaton ja pragmaattinen suhtautuminen väkivaltaan kuin katolisella kirkolla, jota vastaan itse kapinoi. Väkivalta itsessään ei kuulunut reformaation olennaisiin kiistakysymyksiin. Luther ei juuri problematisoinut väkivaltaa, kunhan sille löytyi myös esivallan kannalta järkevät syyt. Jumala oli monestakin syystä hirvittävän vihainen ja maalliset ruhtinaat olivat Korkeimman vihan palvelijoita, ”Jumalan hirttomiehiä”. Heidän pyhä velvollisuutensa oli käyttää miekkaa Jumalan puolesta. Siksi aseiden siunaaminen on luterilaisessa perinteessä yleensä ollut niin itsestään selvä ja eettisesti ongelmaton asia.
Onneksi maailman luterilaisimmatkaan maat eivät loppuun asti soveltaneet Lutherin kaikkia suosituksia mitä seksuaalimoraaliin tulee:
Maailmallisen miekan ja esivallan tulee tappaa avioliiton rikkoja. Sillä, joka rikkoo avioliittonsa, hän on jo itse erottanut itsensä ja on pidettävä kuolleena miehenä.[2]
Miten homoseksuaalien kävi tai olisi käynyt Lutherin aikana, siitä minulla ei ole mitään tietoa. Luulisin että he olisivat joutuneet saman miekan lyhentämiksi.
(Esivalta) kantaa miekkaa, jolla sen täytyy pahoja rangaista, ja sillä on viha ja kosto, jota sanotaan Jumalan vihaksi ja kostoksi… Sen tähden, missä esiinnymme virka- ja hallitusmiehinä, tulee meidän olla kovia ja ankaria, vihastua, rangaista jne. Sillä siinä meidän täytyy tehdä, mitä Jumala eteemme panee ja käskee meidän Hänen puolestansa tehdä… Sillä ei ole esivallalta kielletty oikeus Jumalan puolesta rangaista ja kostaa.[3]
Vaikka Luther oli ainakin epäsuorasti itse vastuussa talonpoikaiskapinasta, hän valitsi pysyä itseään suojelevien ruhtinaitten rinnalla, ja vaati heitä vastaan kapinoivan köyhälistön väkivaltaista kukistamista.
Myös kapinallinen ihminen, josta sellaista voidaan todistaa, on jo Jumalan ja keisarin pannassa, niin että se tekee oikein ja hyvin, joka ensimmäisenä sellaisen tappaa. Sillä itse kukin ihminen on sekä ylituomari että pyöveli, kun on kysymyksessä julkinen kapinannostaja,.. Sen tähden on nyt iskettävä, kuristettava ja pistettävä kuoliaaksi – salaa ja julkisesti – kuka vain osaa, ja ajateltava, että ei voi olla toista sen myrkyllisempää, vahingollisempaa, saatanallisempaa kuin kapinallinen ihminen; niin kuin lyödään kuoliaaksi hullu koira: ellet sinä tapa (häntä), niin hän tappaa sinut ja koko maan sinun kanssasi.[4]
Talonpoikaiskapinan jälkiselvittelyissä tapettiin noin 100 000 kapinallista. Väestömäärään suhteutettuna se vetää vertoja viime vuosisadan kauheimpiin kansanmurhiin.
Sovinnollisempina hetkinään Luther turhaan jakeli suojelijoilleen hurskaita varoituksia liiallisia rangaistuksia vastaan. Niistä seuraisi hänen mielestään yhtä sietämättömiä vahinkoja kuin rangaistusten liian pidättyvästä jakelusta. Jälkimmäiseen suuntaan erehtyminen on kuitenkin siedettävämpää, koska on aina parempi antaa lurjuksen elää kuin toimittaa Jumalinen mies kuolemaan. Konnia maailmassa piisaa joka tapauksessa, mutta hurskaista on aina pulaa.[5]
Luther ei luultavasti voinut edes kuvitella elämää ilman pyhitettyä väkivaltaa. Siinä mielessä hän oli täysin aikansa lapsi ja ikivanhan saatanallisen perusvalheen vallassa: Paha väkivalta (kaaos) voitetaan vain järjestystä palauttavalla hyvällä väkivallalla:
Harkitsepa itse: jos myöntyisimme tässä kohdin ja sanoisimme sodan käymisen sellaisenaan olevan väärää, niin täytyisi meidän väistyä ja myöntää olevamme väärässä kaikissa muissakin kohdissa. Sillä jos miekan käyttäminen taistelussa olisi väärin, olisi myöskin väärin rangaista sillä pahantekijöitä ja säilyttää rauhaa; lyhyesti, sen kaiken toiminnan täytyisi olla väärää. Ja mitäpä muuta oikea sodan käyminen olisi kuin pahantekijöiden rankaisemista ja rauhan suojelemista.
…Jumala on säätänyt myöskin sotien käymisen ja vihollisen tuhoamisen ja kaiken, mitä sodan lait ja olosuhteet tuovat mukanaan. Mitä muuta sota on kuin väärän ja pahan rankaisemista? Miksi käydään sotia, jollei rauhan ja kuuliaisuuden saavuttamiseksi?
Vaikka murhaaminen ja ryöstäminen tosin eivät näytä rakkaudesta johtuvilta teoilta, niin että ne yksinkertaisten mielestä eivät ole kristillisiä eivätkä kristityille sopivia tekoja, ovat nekin oikeastaan sittenkin rakkauden töitä. Täytyyhän hyvän lääkärinkin taudin käydessä liian pahaksi ja ankaraksi poistaa kädet, jalat, korvat tai silmät tai antaa niiden tuhoutua pelastaakseen ruumiin kokonaisuudessaan… Aivan samalla tavalla sotilaan ammattikin näyttää epäkristilliseltä ja kokonaan kristillisen uskon vastaiselta toiminnalta, jos katson vain sitä, miten se rankaisee pahoja, surmaa väärintekijät ja aiheuttaa siten kurjuutta. Mutta jos kiinnitän huomioni siihen, että se juuri siten suojelee kunnon ihmisiä, varjelee ja säilyttää vaimot ja lapset, talon ja tilan, kunnian ja omaisuuden, niin käy ilmi, miten arvokasta ja Jumalan mielen mukaista tämä toiminta on…”[6]
Teksti paljastaa, että sota ja väkivalta kyllä vaivasivat Lutherin mieltä. Hän ei vain pystynyt kuvittelemaan elämää ilman niitä. Hän myöntää että se todellakin ”näyttää epäkristilliseltä ja kokonaan kristillisen uskon vastaiselta toiminnalta”, silti hän ei ottanut vastuuta siitä, että hänenkin määräämänsä väkivalta oli juuri sitä, miltä se näytti: kristillisen uskon vastaista toimintaa.
Niinpä Lutherkin pani väkivallan viime kädessä Jumalan vastuulle. Hänelle melkein kaikki väkivalta on loppujen lopuksi Jumalan väkivaltaa. Historia on suuri kertomus Jumalan tavasta kurittaa ja rangaista ihmiskuntaa. Siinä mielessä Luther oli edelleen ikivanhan perusmyytin pauloissa.
Juutalaisia, jotka eivät myöskään tahtoneet hellittää, hän rankaisi roomalaisilla, roomalaisia gooteilla ja vandaaleilla, kaldealaisia persialaisilla, kreikkalaisia turkkilaisilla; kyllä hän keksii meitä saksalaisiakin varten sellaisen ammuksen, joka osuu erehtymättä, sillä me olemme menneet liian pitkälle emmekä vieläkään pysähdy.[7]
Harvassa Lutherin elämänkerrassa mainitaan hänen kaikkein väkivaltaisimmat vainotekstinsä, jotka oli suunnattu juutalaisia vastaan. Eivätkä ne ole nuoren fanaatikon tekstejä vaan 60 vuotiaan uskonpuhdistajan kypsän ajattelun tulosta. Ne olivat kirjoituksiin hyvin perehtyneen vanhuksen fanaattista ja rasistista vihaa, jota hän suurella vaivalla perusteli ”Jumalan Sanalla”
Juutalaisista ja heidän valheistaan julkaistiin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin innoittamaan myös Suomen natsimielisiä kristittyjä alkamassa olevaan suureen vihaan juutalaisia vastaan.
Luther ei radikaalista työstään huolimatta löytänyt mitään sellaista, joka olisi hänen kauttaan tuottanut uutta väkivallan kyseenalaistamista kristikunnalle. Päinvastoin, hänen kauttaan pyhän ja väkivallan välinen liitto jatkui ja vahvistui.
Ei Luther tietenkään antisemitismiä keksinyt. Se oli kukoistanut jo pitkään kristillisessä Euroopassa. Lutherin aikana juutalaisten oli kaikkein turvallisinta elää Suleiman suuren islamilaisen hallinnon alla. Luther kuitenkin nosti laajalle levinneellä kirjoituksellaan juutalaisvihamielisyyden aivan uudelle tasolle. Suositellessaan synagogien ja juutalaisten kotien polttamista, kaiken juutalaisen opetuksen kieltämistä sekä edes heidän jumalansa nimen mainitsemista, hän istutti eurooppalaiseen kristillisyyteen siemeniä, jotka myöhemmin kantoivat kauhistuttavaa hedelmää.
Luther tietenkin kuvitteli juutalaisvihamielisyytensä Jumalan ominaisuudeksi. Niinhän kaikki ”pyhän vihan” vallassa ovat aina tehneet ja tekevät edelleen.
Ja vaikka minun pitäisi kostaa itse perkeleelle, niin minä en kykenisi toivomaan hänelle mitään sellaista vaivaa enkä onnettomuutta, millä Jumalan viha juutalaisia kurittaa.[8]
Vielä monta vuosisataa myöhemmin Lutherin tekstejä käytettiin innoittamaan historian suurinta yritystä löytää yhden kansan yhtenäisyys kanavoimalla kaikki sen viha yhteiseen syntipukkiin.
Miten tämä kaikki sopii yhteen Lutherin teologian kanssa? Oikeastaan aika hyvin.
Uhria vaativa Jumala
Luther seuraa Anselmia ja Tuomas Akvinolaista siinä mielessä, että hänenkään Jumalansa ei keksinyt väkivallatonta tapaa pelastaa ihmistä. Lutherinkin Jumala oli kauhistuttavalla tavalla väkivaltaa vaativa Jumala. Hänenkin Jumalansa tuima puoli muistutti ikivanhalla tavalla kaikkia ruhtinaita maan päällä. Lutherin Jumala vaati sovitusuhria paljon ankarammista syistä kuin Anselmin Jumala. Vaikka Luther toisaalta yritti vapautua Anselmin perinteestä, hänen ymmärryksensä pääsiäisen merkityksestä pysyi hyvin anselmilaisena.[9] Hän päätyi lopulta vielä väkivaltaisempaan visioon pelastavasta Jumalasta. Anselmin Jumala muistutti etäistä feodaaliherraa, joka arvolleen kuuluvalla pidättyvällä ankaruudella vaati ääretöntä rangaistusta tai hyvitystä loukatusta kunniastaan. Lutherin Jumala oli äärettömän vihainen siitä, että hänen lakiaan oli rikottu ja piti koko ihmiskuntaa raivoisan tuomionsa kohteena. Suuressa armossaan hän kuitenkin antoi oman poikansa kantaa meille kuuluvan vihan. Kristuksen kantama tuomio oli Jumalaa hyvittävä sijaisuhri, satisfactio vicaria.
Jumalaa voi yksi ainoa sovittaa. Ja se majesteetti on paljoa suurempi, kuin kaikkien ihmisten veri ja kaikkien enkelien ansiot yhteensä. Se on Kristuksen, meidän edestämme annettu ruumis, ja hänen meidän edestämme vuodatettu verensä; se sovittaa Jumalan.[10]
Se veri, joka vuotaa Herran Jeesuksen kyljestä, on meidän lunastuksemme hinta, maksu ja täysi hyvitys meidän synneistämme. Viattomalla kärsimisellä ja kuolemalla sekä pyhällä, kalliilla verellä, joka vuoti ristillä, on rakas Herramme Jeesus Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden.[11]
Lutherin retoriikka on suoraa jatkoa Vanhan Testamentin uhriretoriikalle. Anteeksiantoa ei ole ilman verenvuodatusta. Jonkun täytyy aina maksaa. Jonkun täytyy aina vuodattaa verta ja kuolla, ennen kuin sovinto syntyy. Jumala näyttää edelleen ikivanhan uhrikäytännön alkuunpanijalta ja sen äärimmäiseen loppuun saattajalta. Luther ei nähnyt Jeesuksen uhriksi joutumisessa mitään uutta tai paljastavaa ihmisyydestä. Hänelle pääsiäinen oli Vanhan Testamentin verta vaativan juonteen täyttymys, eikä samassa kirjasarjassa vähitellen kasvaneen uhrikritiikin huipennus.
Tällä iankaikkisesti kelpaavalla uhrilla on täysi hyvitys suoritettu kaikkien ihmisten puolesta maan päällä, jotka vain tähän uhriin pitäytyvät ja valittavat syntiänsä Jumalalle.[12]
Lutherin Kristus ei siis millään lailla edusta kaiken uhraamisen kyseenalaistajaa. Päinvastoin. Jeesus osoittaa että kaikki sijaisuhrin uhraajat ovat aikojen alusta lähtien olleet olennaisesti oikeassa. Heidän vuodattamansa veri ei vain ollut tarpeeksi puhdasta, viatonta ja pyhää kelvatakseen Jumalalle.
Vaikka Luther korosti sitä että Kristus kantoi meille kuuluvan rangaistuksen ja tuomion, hänen teksteissään löytyy myös viittauksia Anselmin teoriaan äärettömästä kunniavelasta Jumalaa kohtaan.
Kristus tuotti Jumalalle kunnian takaisin.[13]
Luther ei edes yritä pestä Jumalan käsiä pääsiäisenä vuodatetusta verestä. Hän sanoo suoraan, että
”Jumala on pystyttänyt ristin, kuka sen kaataa? Hän on ripustanut Poikansa ristille,..”[14]
Ihmisen valinnat eivät olisi voineet pääsiäisen kulkua miksikään muuttaa. Pääsiäistapahtumien eri osapuolet olivat vain statisteja Jumalan orkestroimassa suuressa pelastussuunnitelmassa.[15] Jumala vaati uhria yhtä ankarasti kuin Vanhan Testamentin aikana, nyt tosin sellaista uhria, joka lopullisesti riittäisi Hänelle. Kristuksen jälkeen Hän ei enää uhreja tarvitsisi. Ei siksi, että olisi lakannut olemasta verta vaativa Jumala vaan siksi, että oli omassa pojassaan löytänyt itselleen riittävän arvokkaan sijaisuhrin.
Se on täytetty, Jumalan Karitsa on maailman syntein edestä teurastettu ja uhrattu. Totinen ylimmäinen pappi on uhrinsa päättänyt. [16]
…oikea Jumalan uhri oli nyt uhrattu.[17]
En ole löytänyt ainuttakaan kohtaa, jossa Luther olisi ihmetellyt miksi Jumala vaati uhria anteeksiantonsa hinnaksi, tai millään lailla asettanut Jumalan verta vaativan luonteen kyseenalaiseksi.
Vihainen Jumala
Lutherin Jumala ei huolehtinut vain kunniastaan ja maailman järjestyksestä. Hän oli koko ihmiskunnalle julmistunut Jumala. Ihminen oli historiansa alusta asti suututtanut taivaan vallat ja ansainnut itselleen Jumalan ikuisen vihan ja ankarimman kuviteltavissa olevan tuomion.
Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha[18]
Millainen onkaan Jumalan iankaikkinen viha helvetissä vääriä kristittyjä ja kaikkia uskomattomia kohtaan?[19]
Evankeliumin kautta tulee ilmi Jumalan viha kaikkia ihmisiä kohtaan heidän jumalattomuutensa ja siveettömyytensä takia.[20]
Eikä Jumala voin noin vain perua vihaansa ja suhtautua ihmiseen suopeasti. Lempeä suvaitsevaisuus on hänestä kaukana.
…eihän Jumala voi suosia syntiä, ei osoittaa sitä kohtaan armahtavaisuutta eikä peruuttaa rangaistusta ja vihaa, ellei sitä maksulla täysin korvata…[21]
Anselmin lailla Luther näki maailman järjestyksen sortuvan kaaokseen, jos Jumala vähimmässäkään määrin tinkisi ankaruudestaan. Yhtä varmasti kuin millä tahansa syyllä on seurauksensa, niin on myös rikoksella rangaistuksensa. Muuten maailman kirjat menisivät lopullisesti sekaisin.
Jumalan viha on niin johdonmukainen ja tinkimätön, että meidän on parempi jättää kaikki kostaminen Hänen hoidettavakseen. Ei siksi, että Jumala hoitaisi homman vähän lievemmin tai peruisi koston kokonaan, vaan siksi, että hän on paljon tehokkaampi kostaja kuin me:
Pidätä kätesi ja anna Jumalan vihalle ja hänen rankaisevalle vanhurskaudellensa sijaa! Hän kyllä antaa koston tulla ja rankaiseepi vielä kovemminkin, kuin sinä olisit tahtonutkaan.[22]
Kuolevaisuutemme ei ole millään lailla luonnollista. Sekin on merkki Jumalan vihasta meitä kohtaan. Eikä yksikään ihminen ole pystynyt sitä vihaa lepyttämään.
…kuolemamme välttämättömyys johtuu Jumalan sietämättömästä vihasta syntejä vastaan… Me kannamme niskassamme iäistä kuolemaa, nimittäin Jumalan vihaa, jota emme mitenkään voi voittaa.[23]
Vihan alla syntyneet, vihan alla eläneet, vihan alla kuolleet, vihan alle ikuisesti jääneet. Siinä on ihmiskunnan kohtalo.
Isän vihan lepyttäjä
Myös pääsiäinen oli kertomus Jumalan vihasta. Lutherille risti on ensisijaisesti kertomus Jumalan vihasta ihmiskuntaa kohtaan.
Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha.[24]
Vasta sen jälkeen se muuttui kertomukseksi Jumalan rakkaudesta samaa ihmiskuntaa kohtaan.
Hän tulee kiroukseksi ja sitten synniksi, se on: syntiuhriksi, jonka päällä kaikkein ihmisten synnit ja niiden seuraus: Jumalan viha sekä häpeällinen kuolema, ovat meidän avuksemme, että me sen kautta vapaiksi ja irti pääsisimme.[25]
Lutherin mielestä pääsiäiskertomuksessa näkyi Jumalan sisäinen ristiriita, joka ihmiskunnan onneksi Golgatalla ratkesi Jumalan rakkaudellisen puolen voitoksi.
Ja ellei ruumista olisi annettu eikä verta vuodatettu, niin olisimme me vielä Jumalan vihan alaisia ja syntiemme vallassa.[26]
Ainoastaan Kristus Jumalan vihan kantajana voi suojella meitä Luojan vihalta. Jumala lepytti itsensä ja ryhtyi ihmisen ystäväksi.
Koska näet synti oli liian raskas, niin ettei mikään luotu voinut sitä poistaa, ja viha niin suuri, ettei kukaan voinut sitä lepyttää eikä sovittaa, täytyi meidän sijaamme astua toisen miehen, Jeesuksen Kristuksen, joka on Jumala ja ihminen, ja kärsimyksensä ja kuolemansa kautta sovittaa ja maksaa synnit. Tämä lunastus on sitä varten valmistettu ja suoritettu meidän edestämme, että sen kautta Jumalan viha sammutettaisiin ja synti poistettaisiin, Isä sovitettaisiin ja tehtäisiin meidän ystäväksemme, mikä nyt on tapahtunut.[27]
Pääsiäinen olikin siis kertomus Jumalan mielen muuttumisesta eikä ihmisen väkivaltaisen mielen paljastamisesta. Jeesuksen ristiinnaulitseminen sammutti Jumalan vihan ihmiskuntaa kohtaan.
Lutherille vihainen ja kostonhaluinen Jumala ei ollut mikään teologinen tai eettinen ongelma. Ei hänen omakaan vihansa tai kostonhalunsa ollut hänelle mikään ongelma. Kummallakin oli yhtä pyhät syyt.
Jumalan vihan hehkuttaminen oli Lutherin dramaattinen tapa korostaa Jumalan tarjoaman pelastuksen ihanuutta. Mitä kauhistuttavammalta vihalta me uskon kautta pelastumme, sitä suloisempi, kiitettävämpi ja ylistettävämpi on pelastus, joka lepyttää tuon kosmisen raivon. Jumalan viha on siis hyvin olennainen osa pelastuksen dramatiikkaa.
Lutherille tuskin olisi voinut esittää tyhmempää ja hävyttömämpää kysymystä kuin, miksi Jumala on vihainen?
Hänelle vastaus on itsestään selvä:
…me kaikki synneillämme olemme aiheuttaneet (Jumalan) vihan…
Lapset ovat syypäitä Isän vihaan. Näinhän se on aina ollut perheissä, jossa vanhemmat eivät ole ottaneet vastuuta omista tunteistaan. Mutta ei siinä kaikki. Lapset joutuvat vastuuseen siitäkin, että Isä purkaa vihaansa väkivaltaisesti:
…ja olleet syypäät siihen, että Jumalan Pojan on täytynyt tulla uhratuksi ristillä ja vuodattaa verensä…
Pääsiäinen ei siis ollut kertomus ihmiskunnan väkivaltaisesta sijaisuhrin tarpeesta, joka lopulta kohdistui Jumalan Poikaan. Kaikki tapahtui vain, koska me olimme syypäitä siihen että Taivaan Isän piti tapattaa Jeesuksen.
Luther ei antanut mitään tilaa kauhistua sitä, että Jumala tarvitsi sijaiskohteen raivolleen. Sehän oli meidän tuottamamme välttämättömyys. Meidän ei tule koskaan unohtaa kuinka suunnattoman Jumalallisen raivon olemme tuottaneet ja kuinka kalliilla uhrilla se piti lepyttää:
… Tämän pitää meissä vaikuttaman sen, että vakavasti kauhistumme syntiemme vuoksi. Jumalan viha ei voi olla mikään vähäinen viha; kuulethan tosiaan, että sen vastapainoksi ei riittänyt mikään muu uhri, eikä synnistä voinut hyvitystä hankkia kukaan muu, kuin Jumalan ainokainen Poika.[28]
Jos tällainen teologia alkaa ihmispoloista ahdistaa, se on hänelle vain hyväksi. Niin kuuluu ollakin. Ahdistus johtaa katumukseen ja pelastuksen kaipuuseen.
Katumus on sen tähden yhtä kuin tuntea tosissaan Jumalan viha synnin vuoksi, niin että syntinen tuntee ahdistusta sisimmässään ja kärsii kaivatessaan pelastusta ja Jumalan armahtavaisuutta.[29]
Mutta onko Jumalan viha lopullisesti sammunut pääsiäisenkään jälkeen?
Suuren vihan uhka
Jos Jumalan viha olisi oikeasti lepytetty Golgatalla, siitä olisi sen jälkeen aika turha puhua. Miksi pitää esillä sellaista, joka ei enää ole? Lutherin pelastuskertomuksessa Jumalan viha ei potentiaalisena uhkana hävinnyt mihinkään. Siinä mielessä hänen teologiansa on sukua kauhuelokuvien kanssa. Loppuratkaisu jättää painajaisen toistumisen elokuvan jatko-osan arvoiseksi.
Jumala kyllä leppyi siinä mielessä, ettei tuomitse niitä, jotka uskovat Kristuksen sijaisuhriuteen. Hirmuisen vihaiseksi Jumalaksi Hän silti jää. Tästä syystä Lutherin teksti on dramaattista ja paradoksaalista, jatkuvaa tasapainottelua tuiman raivon ja äärettömän hellän rakkauden välillä.[30]
Lutherin Jumala muistutti uskonpuhdistajan omaa äärimmäisyydestä toiseen leiskuvaa persoonallisuutta. Luther on tunnettu sekä hellästä seurallisuudestaan että turhautumiensa ja kaunojensa räiskyvänä purkajana. Hän ei antanut vihollistensa unohtaa raivoaan, eikä antanut seuraajiensa unohtaa Jumalan vihaa.
Liiallinen itsevarmuus estää meitä huomaamasta, miten Jumalan viha raivoaa meitä vastaan.[31]
Hierarkkinen yhteiskuntajärjestys on riippuvainen vihasta ja sen pelkäämisestä. Jos lapsi ei muista isänsä potentiaalista vihaa tai kansalainen unohtaa kuninkaan mahdollisen vihan, he unohtavat asemansa säädetyssä järjestyksessä ja lakkaavat olemasta kuuliaisia kansalaisia.
Sitä, joka ei tahdo kuuliaisuutta osoittaa, kohtaa Jumalan viha.[32]
Jumalan aina nurkan takana vaaniva suuttumus oli Lutherille erittäin tärkeä oikealla tiellä pitäjä.
Pian, pian on minun käännyttävä parannukseen, ennen kuin Jumalan viha kohtaa minut.[33]
Vaikka Kristuksen sovituskuolema oli poistanut Jumalan ikuisen vihan ihmisen yltä, hänen päälleen jäi kuitenkin Jumalan kasvattava ja kurittava viha.
Jumala kohtelee jumalisia ja kristityitä aivan samoin kuin jumalattomia ja ei-kristityitä, jopa joskus pahemminkin. Hän suhtautuu heihin samoin kuin perheenisä poikaansa ja palvelijaansa. Hän kurittaa ja pieksee paljoa enemmän ja useammin poikaansa kuin palvelijaansa.
Tällainen teologia tietenkin heijasti Lutherin aikaisia itsestäänselvyyksiä. Samalla hän tuli antaneeksi hyvin pyhitettyjä syitä lasten pieksemiselle vielä moneksi vuosisadaksi eteenpäin.
Luther tunsi myös tuon passiivis-agressiivinen mököttäjä-kasvattajan, joka piti ympäristöä kuristusotteessaan uhkaavan vaikenemisensa kautta. Senkin hän kuvitteli Jumalan ominaisuudeksi:
Jumalan viha on silloin suurin, kun hän vaikenee. Ei ole kauheampaa vihaa kuin silloin, kun Jumala vaikenee eikä puhuttele meitä, vaan antaa meidän kulkea omien ajatustemme mukaan ja tehdä, mitä haluttaa.
Moni on varmaan sydämessään rukoillut vaikenevaa äitiään tai isäänsä samassa hengessä kuin Luther rukoili Jumalaa:
Oi, rakas Jumala, rankaise meitä ennemmin rutolla ja millä muulla taudilla tahansa tai sodalla, kuin että sinä vaikenet![34]
Silti Jumala vaikeni. Ruttoja ja sotia kyllä tuli, mutta ihmisten oli yhä vaikeampi tulkita niitä vain Jumalan puheeksi ihmiselle. Ihmiskuntaan alkoi hiipiä epäilys siitä, että sodat ja väkivaltaisuudet olivatkin ihmisen puhetta ihmiselle, eivätkä Jumalan puhetta ihmiselle. Pyhän ja väkivallan liitto oli jo purkautumassa, vaikkei Luther sitä prosessia paljon vauhdittanutkaan.
Pelko kasvattajana
Luther toki kuvasi Jumalaa myös erittäin yksityisesti ja hellästi lähelle tulevana. Silti hän ei malta samalla olla muistuttamasta Jumalan pelottavasta puolesta.
Älä pakene äläkä pelkää, ei hän tule niin kuin hän Adamin ja Kainin tykö tuli, ei niin kuin vedenpaisumiselle, Babyloniaan, Sodomaan ja Gomorrhaan, ei myöskään niin kuin hän tuli Israelin kansan tykö Sinain vuorella. Hän ei tule vihassa, ei tekemään tiliä sinun kanssas, eli velkaa vaatimaan. Kaikki viha on pois. Hänessä on pelkkä laupius ja hyvyys. Hän mielii niin sinua käsittää, että sinun sydämmes häneen mieltyy rakkaudella ja luottamuksella, niin että vastedes vielä likemmin suljet itses hänen tykö ja häneen turvaat, kun ennen häntä olet peljännyt ja paennut. Hän näyttäiksen, kuin kävisi sydämellensä että hän kerran on peljättänyt sinua ja rangastuksellansa ja vihallansa sinua pakenevaksi tehnyt, sentähden tahtoo hän nyt lohduttaa sinua, tehdä sinua rohkeaksi ja ystävällisesti vetää sinua puoleensa.[35]
Eli jos Jumala ensin pelästyttääkin lapsensa pakosalle, hän tekee sen vain voidakseen sitä suuremmalla lempeydellä sulkea hänet lohduttavaan syleilyynsä. Ikään kuin Kristuksen kautta ihmiskunnalle olisi paljastunut aivan uudenlainen puoli Jumalasta. Ei niin, että sen kautta mikään vanhasta jumalakuvasta joutuisi kyseenalaiseksi. Lutherille Vanhan Testamentin verta vaativa Jumala ja Kristuksen kautta ilmestyvä rakastava Jumala olivat yhtä ja samaa Jumalaa. Ensimmäinen pelästyttää ja toinen lohduttaa. Lutherin logiikassa pelästyttäjä on välttämätön, koska ilman sitä lohduttaja olisi turha. Ei ihminen turvaudu armoon ennen kuin on tullut lain tuomion kauhistuttamaksi, eikä turvaudu pelastukseen ennen kuin on vakuuttunut olevansa kadotettu.
Murheellinen henki ja ahdistettu sydän saattaa varmaan tietää olevansa Jumalan armossa juuri silloin, koska Jumalan viha kaikkein kovimmasti häntä ahdistaa. [36]
Omana aikanamme tämä hengellinen perinne on alkanut näyttäytyä aika väkivaltaisessa valossa. Totta kai jokainen lapsi on suunnattoman helpottunut, kun isä ei tulekaan humalassa kotiin ja vastoin odotuksia onkin erityisen hellä. Tietenkin väkivaltaisen isän lapsi on siitä paljon kiitollisempi kuin lapsi, joka on jo ehtinyt tottua isänsä johdonmukaiseen turvallisuuteen. Ei lapselle koidu mitään harmia siitä, ettei hän edes ymmärrä pelätä isäänsä tai että hän pitää isänsä väkivallattomuutta itsestäänselvyytenä.
Luther ei luottanut tähän. Hän ei antanut Jumalan lasten unohtaa, että taivaan isä on pannut vihansa vain tilapäisesti syrjään:
Hän ei tule vihassa, hän ei tule luoksesi tilinteolle, ei velkomaan; kaikki viha on pantu syrjään, ja käsillä on pelkkää hiljaisuutta ja hyvyyttä. Kerrankin hän tahtoo kohdella sinua niin, että sydämesi syttymällä syttyy haluun, rakkauteen ja täydelliseen luottamukseen häntä kohtaan.[37]
Jumalan viha kuitenkin vaanii siellä syrjässä. Tähän sydäntä riipivään perusjännitteeseen Luther johdonmukaisesti työntää itseään ja seuraajiaan. Vain Jumalan vihan tiedostaminen tekee meistä pelastusta kaipaavia ja siihen turvaavia.
Tuskassa tulee kieli karheaksi ja kuivaksi, ja neste kuivuu tuskasta, tehden janoavaksi. Kuinka paljoa enemmän tuleekaan sielu janoavaksi ja voimattomaksi, kun hengellinen tuska on käsillä, ja synti ja Jumalan viha silmien edessä.[38]
Lutherin Jumala oli järjestyksen ylläpitäjänä yhtä riippuvainen pelotteluvoimastaan kuin jokainen Saksan maan ruhtinas. Saksan ja Jumalan valtakunta tarvitsi Herran vihan pelkoa pysyäkseen koossa.
Tämä kaikki on siunausta tuovaa vihaa ja sitä sanotaan Raamatussa kiivaudeksi… sen puuttuessa kaikki terve hallinta, niin maallinen kuin hengellinenkin, on sulaa mahdottomuutta.[39]
Lutherin Jumalassa vaanii jatkuva vaara. Hänen rakastava persoonallisuutensa on peruuttamattomasti ja ikuisesti myös uhkaava. Jumalan viha on voitettu ja sovitettu, mutta ei silti lakkaa olemasta. Latenttina se vaanii Jumalan rakkauden takana, hänen arvaamattomana pimeänä puolenaan. Sitä ei koskaan saa unohtaa.
Viha innoittajana
Girardin mukaan myytti on yleisinhimillinen peitetarina, kertomus joka salaa todellisen väkivallan ja siirtää vastuun siitä muualle, mieluiten henkien ja Jumalien maailmaan.
Luther ei kiinnitä huomiota siihen mitä pääsiäiskertomus kertoo ihmisestä. Hänelle pääsiäiskertomus on ensisijaisesti kertomusta Jumalasta, joka koko näytelmän järjesti.
Lutherin historiankäsityksessä on myös paljon myyttisiä aineksia. Hänelle historia ei vielä ollut kertomus ihmisestä, tarina meistä. Se oli pääasiassa kertomus Jumalan toiminnasta maan päällä.
Mutta tämä Jumalan kosto ja viha pannaan toimeen monella muotoa, osittain esivallan kautta, osittain perkeleen kautta, osittain sairauden, näljän, ruttotaudin, tulen, veden, sodan, vihollisuuden, häpeän ja kaikenlaisen onnettomuuden kautta, kuin on ja taitaa olla maan päällä; sillä kaikki luontokappaleet ovat Jumalan vitsa ja ase, kuin hän tahtoo rankaista.[40]
Kaikki väkivalta oli siis pohjimmiltaan Jumalan väkivaltaa. Myös luonnon mullistukset ja rutot olivat Jumalan vihan ilmaisuja. Koko kosmos oli täynnä Jumalan vihaa.
Luther yritti turhaan erottaa Jumalan ja ihmisen hallintatavat toisistaan kahden regimentin opilla. Teologisesti ja käytännöllisesti ne kuitenkin muistuttivat toisiaan liian paljon. Seurakunnan tärkein ja väkevin hallintaväline oli edelleen väkivalta, tuomio ja poissulkeminen. Siinä mielessä se ei suinkaan poikennut minkään valtakunnan tavasta pysyä koossa.
Ja tämä on jumalallinen vanhurskaus, joka siten esiintyy, että langennut palaa ja kääntyy, mutta jos hän ei sitä tahdo, suljettakoon hän seurakunnan yhteydestä, Jumalan viha hänelle julistettakoon ja häneltä kiellettäköön Herran ehtoollinen.[41]
Luther antoi seurakuntien johtajille vapauden pitää omaa vihaansa Jumalan vihana. Jotkut kirkon johtajat ja jäsenet samaistavat edelleenkin oman moraalisen närkästyksensä Jumalan vihaan.
Kuitenkin hän on Jumala, joka ei jätä rankaisematta hänestä luopuneita, eikä hänen vihansa laannu ennen neljättä sukupolvea, ei ennen kuin luopuneet on kokonaan juurittu pois. Siksi häntä on pelättävä eikä halveksittava.[42]
Poissulkevan väkivallan suhteen Luther ei valitettavasti ollut mitenkään erityislaatuinen uskonnollisten johtajien joukossa. Olen toki tietoinen siitä, että melkein mikä tahansa lyhyt sitaattisikermä Lutherilta tekee vääryyttä hänen teologiansa monisärmäisyydelle. Hän eli kirjapainotekniikan alkuvaiheita ja aikaa, jossa melkein jokaisella aterialla istui joku tekemässä muistiinpanoja. Laajan tuotannon joukosta löytyy sitaatteja joka lähtöön.
Olen kuitenkin pettynyt siihen, että luterilaisuuden alkulähteiltä ei löydy juuri minkäänlaista väkivallan ja poissulkevuuden kritiikkiä. Uskonpuhdistusta seuraavat verilöylyt eivät lisää luterilaisen perinteen uskottavuutta. Juuri siksi olen hämmentyneen kiitollinen siitä, että nykyisen luterilaisuuden sisältä löytyy melkein mahdottomuuksiin asti venyvä yritys suvaitsevaisuuteen. Se on minusta evankeliumien valaisemaa käytäntöä, joka on kulkenut Lutherin ajoista pitkän matkaa eteenpäin.
Parhaimpina hetkinään Lutherkin visioi täysin väkivallatonta seurakuntaa: Selittäessään Isossa Katekismuksessa viidettä käskyä Luther sanoo:
Ketään ei saa vahingoittaa kätten teoin eikä myöskään käydä puhein yllyttämään tai neuvomaan sellaiseen. Ei saa myöskään käyttää eikä suvaita minkäänlaista menettelyä, joka loukkaa toista… Ei siis pidä syyllistyä kenenkään ruumiin tai sielun vahingoittamiseen.[43]
Loistavaa. Jos Martin olisi itse seurannut tätä ihannettaan, Euroopan historia ja tämän päivän seurakuntaelämä voisi näyttää aika erilaiselta.
[1] Armstron Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 279.
[2] Martti Luther, Häälahja, s. 146.
[3] Herramme Jeesuksen Kristuksen Vuorisaarnan selitys. Suom. Juuso Hedberg. Helsinki 1906. (SLEY). s. 28.
[4] Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan. Valitut teokset 3,167-172. Suom. Mauri E. Lehtonen. Porvoo 1959 WSOY. s. 168.
[5] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 131
[6] En minä kuole – vaan elän. Antologia. Uskonpuhdistuksen 450-vuotisjuhlavuoden julkaisu. Koonnut ja toimittanut Ossi Kettunen. Suomentaneet Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. Helsinki 1967 SLEY. s.248 – 252
[7] Ihana Confitemini. Psalmin 118 selitys 1530. Valitut teokset 3,503-544. Suom. Aune Krohn ja Kalevi Kaski. Porvoo 1959. WSOY. s. 525.
[8] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939. Kustannus OY Vasara. s. 161.
[9] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 95, 97.
[10] Messun väärinkäyttämisestä. Lutherin Walitut teokset 2,274-381. Suom. Yrjö Loimaranta. Kuopio 1910. s. 323.
[11] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 219,220.
[12] Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, s. 493.
[13] Väsyneille matkamiehille. Lutherin kirjoituksista ja Tunnustuskirjoista kokoiltuja, uskoon tarpeellisia ydinlauseita, kokoillut Joonas Peippo. Turku 1963 (omakustanne). s.49.
[14] Katso ihmistä! Iloinen Kärsimys. Valikoima Martti Lutherin saarnoja. Suom. Anja Ghiselli. Helsinki 1996 (Kirjaneliö), s. 63.
[15] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 98. Tosin Saarinen yrittää hahmottaa ainakin potentiaalisesti väkivallatonta luterilaista lunastusteologiaa. s. 99.
[16] Tohtori Martti Lutherin saarnoja ja selityksiä Suomen kirkon uusille evankeliumi-teksteille. Toim. B. ja R. Sarlin. Toinen vuosikerta. Helsinki 1892 (SLEY). s.178.
[17] Ahti-saarnoja. Hki 1845, 3.p. Tampere 1900. SLEY. s. 171.
[18] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.
[19] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939 Kustannus OY Vasara. s. 33.
[20] Lutherin esipuhe antinomilaisiin teeseihin, antinomilaiset teesit ja teesit ensimmäistä antinomilaisväittelyä varten. Suom. Erkki. Koskenniemi. Laki ja evankeliumi, 23-34. Vaasa 1983 SLEY. s. 26.
[21] Kirkkopostilla. Toinen osa. Suom. A.E. Koskenniemi. Helsinki 1942. s. 364.
[22] Tohtori Martti Luteeruksen hengellinen aarre-aitta. Suom. F. O. D:m. Helsinki 1875. G.W.Edlund. s. 230.
[23] Autuuden lähteillä. Toimittaja A. E. Koskenniemi. Helsinki 1917. SLEY. s.41.
[24] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.
[25] Ahti-saarnoja. Hki 1845, 3.p. [Suom. ei mainittu]. Tampere 1900. (SLEY). s. 178.
[26] Messun väärinkäyttämisestä. Lutherin Walitut teokset 2,274-381. Suom. Yrjö Loimaranta. Kuopio 1910. SLS. s. 323.
[27] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 497
[28] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. s. 230
[29] En minä kuole – vaan elän. Antologia. Uskonpuhdistuksen 450-vuotisjuhlavuoden julkaisu. Koonnut ja toimittanut Ossi Kettunen. Suomentaneet Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. Helsinki 1967. SLEY. s. 95.
[30] Bartlett. Cross Purposes… s. 89-94.
[31] Kirkon Baabelin vankeudesta. Valitut teokset 2,393-486. Porvoo 1959. WSOY. s. 423.
[32] Huonepostilla. Martti Lutherin kotisaarnoja. Suom. Niilo E. Wainio. 6. painos Turku 1945. SLEY. s. 308.
[33] Martti Lutherin kotisaarnoja. S. 511.
[34] Elämän taistelussa. Koottu tohtori Martti Lutherin kirjoista. 3. p. Helsinki 1946 SLEY. s.280. (kolme edellistä sitaattia samasta teoksesta.)
[35] Bibliallinen lauseisto ja tavarasto 1-3. Turku 1877. S.W. Wilén & kumpp. s.11.
[36] Davidin 51:sen Psalmin selitys Tohtori Martti Luterukselta. Suom. F.G. Hedberg. 8. p. Helsinki 1895. SLEY. s.52
[37] Kirkkopostilla. Ensimmäinen osa. Suom. A.E. Koskenniemi. Helsinki 1941. SLEY. s.35.
[38] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952 SLEY. s. 107.
[39] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.231.
[40] Selitys Pyhän Paavalin epistolaan Roomalaisille (kokoelma). Suom. K. G. Sirén. Helsinki 1897. SLEY s. 158.
[41] Häälaulu. Psalmin 45 johdosta. Suom. Juuso Hedberg. Helsinki 1907. (SLEY). s. 66.
[42] Tohtori Martti Lutherin Iso Katekismus. Der Grosse Katechismus 1529 WA 30,1,125-238. Tunnustuskirjat s. 337.
[43] Iso katekismus, 1. osa. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. SLEY. Helsinki. s. 188
Daniel, olet nähnyt suuren vaivan tässä artikkelissa. Lähdeluettelo on vaikuttava, sitaatteja paljon ja kaikki huolellisesti stilisoituina. Kirjoitelmasi on sisäisesti johdonmukainen ja esittää periaatteessa oikein Lutherin teologiaa siellä missä kyse ei ole sen arviosta.
Artikkelisi ansaitsisi perustellisemmankin vastauksen kuin nyt tässä voin antaa.
Mielestäni kirjoituksessasi ei tule esille Lutherin vankka tukeutuminen Raamattuun. Väität asioita kristinuskosta ja esität että se olisi ristiriidassa Lutherin teologian kanssa. Sitä et nähdäkseni kuitenkaan tutki miten Lutherin teemat tulevat UT:ssa järjestelmällisesti esille. Vaikkapa Lutherin kanta esivallan miekasta esiintyy myös Paavalilla (”se ei miekkaa turhaan kanna”…). Näinhän on myös sovituksen suhteen, Jeesuksen veri esitetään Roomalaiskirjeessä uskon kohteena, vain yhden mainitakseni. Myös Jumalan rangaistuksen teema on UT:ssa monin paikoin esillä.
Näen itse että Lutherin teologian jokaiselle piirteelle joita yllä kritisoit löytyy kyllä vastine ei vain VT:stä vaan UT:nkin puolella. Artikkelisi näyttää tämän vuoksi silmiini laajuudestaan ja muista ansioistaan huolimatta kovin yksipuoliselta ja jopa harhaanjohtavalta.
Yst.
Sakari Meinilä
Hyviä eväitä lutherkuvaan, kiitos vaivannäöstäsi Daniel! Tulee mieleen, että jokaisella aikakaudella lie omat sokeat kulttuuriset syntipisteensä: Lutherin aikana väkivalta ja tappaminen olivat ihan ok. aivan toisessa määrin kuin meidän kulttuurissamme – toisaalta he olisivat varmasti kauhistelleet meidän sukupuolimoraalimme pehmeyttä, pelkuruuttamme ja kokonaisvaltaista henkistä heikkouttamme.
Hei. Olen lukenut Lutherin tekstejä, kuullut niistä ja ollut Raamattukursseilla. Minusta tuntuu kuin puhuisit eri ihmisestä. Olet todella nähnyt paljon vaivaa ja etsinyt kaikki kohdat, joissa sanotaan sana viha, mutta jättänyt kaikista luultavasti sen pointin ja hänen ajatuksensa ja tarkoituksensa kertomatta, koska se ei koskaan ole viha. Hänen tekstinsä ovat lohduttaneet ja auttaneet ihmisiä kautta vuosisatojen, eikä hän uskonut vihaiseen, vaan armahtavaan Jumalaan. Mutta kyllä, Jumalan viha tulee taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen.. Mutta hän rakastaa syntistä, vihaa syntiä. Luther kärsi kovasti siitä, että hän vaikutti vallankumouksen syntymiseen, hän ei olisi halunnut, että kansa tai talonpojat ryhtyvät kapinoimaan. Hän on puhunut paljon sitä vastaan. Hän ei myöskään ollut rasisti. Mutta kyllä, hän puhui yhtä tulikivenkatkuisia sanoja juutalaisista tai katolisista valtaapitävistä – ihan samoin kuin puhui Jeesus fariseuksista ja juutalaisista, jotka luulevat täyttävänsä lain – ja ihan samoin kuin puhui Paavali.. Olen monesti ihmetellyt, miten Raamatussa voidaan puhua niin tai miten Jeesus saattoi puhua niin ankarasti, mutta myös käsittänyt sen, että sydämessään kovat tai lailla ylpeilevät ihmiset pitää jollain tavalla tipauttaa alas pilvilinnoistaan ja Jeesus halusi sanoa heidän palvelevan ihan jotain muuta kuin kuvittelemaansa hyvää Jumalaa. Jeesus halusi sanoa ääneen totuuden, että se joka laittaa nöyränä viimeisen roponsa kolehtiin on parempi kuin se, joka laittaa sata kolikkoa liiastaan ja senkin tekee vielä oikein näkyvästi. Hän halusi näyttää mitä ulkokultaus on.
Luther on varmasti ollut maailman väärinymmärretyimpiä ihmisiä, vaikka tuskin niin väärinymmärretty kuin Jeesus. Kuitenkin hänen tekstejään lukeneena olen hyvin vakuuttunut siitä, että hän uskoi täysin kirjoittamaasi viimeiseen sitaattiin, että ”ei saa loukata kenenkään ruumista tai sielua”. Mutta olen myös hänen kanssaan siinä samaa mieltä, kuten Raamattukin, että esivallalle on annettu se oikeus ja velvollisuuskin pitää ihmiset kurissa, mutta esivalta vastaa toiminnastaan Jumalalle, kuten sanoo Lutherkin ja Raamattu.
En myöskään itse usko siihen, että Luther olisi käyttänyt liikaa alkoholia, vaikka tiedän saksalaisten siihen aikaan juoneen paljon olutta ja hänkin siitä suuresti nautti. Hän kuitenkin kirjoitti suorin sanoin siitä, miten meidän ei tule humaltua alkoholista, joten en usko hänenkään humaltuneen, paitsi lankeamismielessä mahdollisesti, mutta en usko hänen olleen alkoholisti tai pitäneen liiallista juomista hyvänä asiana. Ainakin se olisi ristiriidassa hänen kirjoitustensa kanssa, kyllä hän pitäytyi Raamattuun, hän oli teologian tohtori, käänsi koko Raamatun ja tutki sen kaikkien sanojen merkityksiä alkukielestä asti.
Olen aikoinaan lukenut monia myös sinun tekstejäsi ja saanut niistä hirveästi, pidin sinusta valtavasti.. Nyt vain oli pakko sanoa olevani eri mieltä, kun pitkästä aikaa tulin lukemaan sanojasi. Mutta pidän sinusta toki silti kirjoittajana, nyt Lutherin kohdalla vain tuntuu, että hänen tekstejään olisi luettu kuin niistä ei olisi ymmärretty hänen jokaisen (minkään) sanansa tarkoitusta, joka on lain ja evankeliumin suhde ja syvyys. Tuntuu, kuin taistelisit Raamattua vastaan kirjoittaessasi noin ja monissa kohdin mietin, että Lutherhan on ihan oikeassa kun kirjoittaa noin, enkä ihan ymmärrä, että miten asiat sinusta sitten ovat.. Etsin jonkun esimerkin. Vaikka kohta 40 on minusta totta ja 41 myös, niinhän toimittiin alkuseurakunnassa, eikä kyse ole vain seurakunnan johtajien omasta vihasta, vaan rakkaudesta. Mutta niin, olen samaa mieltä ensimmäisen kirjoittajan kanssa siitä, että oikeastaan noista jokainen Lutherin kirjoittama kohta löytyy jollain tavoin myös Raamatusta ja myös Uudesta testamentista..
Ja vaikka en elokuvien totuusarvosta puhukaan, katsothan silti Luther-elokuvan, jossa hyvin kuvataan monia asioita! 😉 Sydämiä sinulle ja kiitos kaikista niin monista aiemmista ihanista kirjoituksistasi, jotka olivat ihan lääkettä.. Ja joita sain joskus postituslistalla. Olet varmasti kiva ihminen, mutta niin oli Lutherkin, hän teki valtavien vaikeuksiensa ja masennuksensakin keskellä (ja muuten, olen välillä miettinyt, että jos hän olisi elänyt tänä päivänä ja saanut masennuslääkkeet kouraansa oloansa turruttamaan, eikä olisi käynyt tunteitansa läpi, mihin olisivat jääneet kaikki hänen kirjoittamansa lohdulliset kirjat ja sanat?? Kyyneleiden keskellä usein kohtaamme Jumalan, paha olo pakottaa meidät turvautumaan Häneen ja etsimään Häntä, sekin voi olla rakkautta, ettei hän anna kaiken mennä liian hyvin… Kysymyksiin vastataan kun ensin hetken huutaa Jumalaa! Ne on maailman tärkeimpiä hetkiä kun menee kaikkein huonoimmin elämässä, silloin voi löytää elämäänsä turvallisen pohjan, sittenkin. Se on ihmeellistä. Esim. läheisten kuolemia loputtomasti surressani sain lopulta valoisasti ymmärtää sitä, että elinpäivät on tarkoin laskettu ja lahjaa, ja henki ei kuole ruumiin mukana, vaan tulee vain meille näkymättömäksi ja nukkuu hetken – ”Ei hän ole poissa, hän ei vain ole täällä”..) sitä mitä tässä sanotaan:
”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. Niin kuin Kristuksen kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme, samoin on Kristus tuonut meille runsaasti lohdutusta. Jos me olemme ahdingossa, se koituu teille lohdutukseksi ja pelastukseksi. Jos saamme lohdutusta, myös te rohkaistutte kestämään samoja kärsimyksiä, joita me saamme kokea. Me luotamme lujasti siihen, että te kestätte. Tiedämmehän, että niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutuksesta osanne.” (2 Kor 1)
Hirveää. Aivan hirveää! Miten perusteellisesti olenkaan sisäistänyt ajatuksen Jumalan vihasta. Todellakaan en ole sitä pystynyt unohtamaan! Jumalan viha on minulle todellisempaa kuin armonsa. Viha on Kristuksen tähden latenttia, mutta äärimmäisen uhkaavaa. Hän haluaisi satuttaa minua, ja ansaitsen sen. En väitä imeneeni tätä pelkoa äidinmaidossa, mutta jotenkin juuri niin syvällisellä tasolla tämä omaksuminen on tapahtunut.
Kiitti vaan, Luther, terveisiä yhdeltä oppilaistasi kaukaisesta Pohjolasta; tällaisiako seuraajia halusit? Jotka kuvittelevat Jumalan olevan sinun kaltaisesi? Niin, Hänhän kielsi tekemästä jumalankuvaa. Et ole ainoa, joka on tehnyt omasta pelastumiskokemuksestaan normin, jota muidenkin olisi noudatettava. Seuraukset vaan on tuhoisia: elon tiellä sortuneita heikkoja, joiden sydän on murtunut. – Herra armahda, Kristus armahda, katso meitä, tuo pimeyteen valoa!
Kiitos, Daniel.
Ajatuksia herättävää ja loistavasti jäsenneltyä.
Olen itse ymmärtänyt vahvan dualistisen teologian (gnostilaisuus ?) synnyttäneen varhaiskristilliseen teologiaan opin vastakkaisten voimien välisestä sodasta. Tämä kärjistyi hyvin voimakkaasti myöhemmin syntyneessä luostarielämässä myös hengelliseksi sodankäynniksi. Voidaan kait sanoa että niin fyysisen kuin hengellisenkin väkivallan käytön oikeuttaminen yhdistettiin dualismissa Jumalan tahdon toteuttamiseksi.
Olen pohtinut, näinkö Luther sitten kuitenkin omaksui saman roomalaiskatolisen dualismin omaan teologiaansa ja näin synnytti aivan vastaavan väkivallan hengellistämisen (jolla myös oli vahva vallankäytöllinen funktio), jota katolinen kirkko oli suorittanut jo vuosisatoja ennen Lutheria. Rippeitä vanhasta omaksutusta ? kuka tietää…
Seuraamaan rakkautta totuudessa, ja totuutta rakkaudessa – opimmeko sitä koskaan ?
Siunausta Daniel.
Justin Marttyyrin dialogi juutalaiselle Tryphoolle: Me jotka olimme täynnä sotaa, teurastusta ja kaikkea pahuutta, niin meidän sotaiset aseet ovat muuttuneet – miekat auranteriksi ja keihäämme maanviljelyksen välineiksi. (The Ante-Nicene Father, Vol. I. p. 254)
Todisteiden mukaan yhden ainoankin kristityn sotilaan olemassaolo 60-165 jKr. vuosien aikana on erittäin pieni … Marcus Aureliuksen valtakaudella yksikään kristitty ei alkanut sotilaaksi kasteensa jälkeen. (The Early Church and the World by C. J. Cadoux (pp. 275, 276)
Toisella vuosisadalla kristinusko vahvisti ettei asepalvelus ja kristinusko ole keskenään yhteensopivia. (A Short History of Rome, by G. Ferrero and C. Barbagallo (p. 382)
Kristittyjen käyttäytyminen oli täysin toisenlaista kuin roomalaisten. … Koska Messias oli julistanut rauhaa, niin he (kristityt) kieltäytyivät tulemasta sotilaiksi. (Our World Through the Ages, by N. Platt and M. J. Drummond (p. 125)
Ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskovien todistus osoittaa heidän uskoneen ettei Uuden Liiton järjestyksessä ole yhtään poikkeusta koskien älä tapa käskyyn, eivätkä he osallistuneet armeijoiden sotatoimiin. Raamatun ulkopuolinen todiste ei ole Raamatun veroinen todistus, mutta koska ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskovien todistus pitää yhtä Uuden Liiton järjestyksen kanssa, niin sen todistus on varteenotettava sekä Raamatun sanan opetuksen mukainen.
Teksti kopsattu; http://koti.phnet.fi/petripaavola/esivalta.html
Minä en jaksanut ihan kaikkea kovin huolellisesti lukea, mutta todellakin, alan olla lopullisesti, peruuttamattomasti kyllästynyt tähän pyhitettyyn väkivaltaan. Vihaiseen Jumalaan. Veren vaatimiseen. Siihen, että seurakunnan katse kohdistuu vihaiseen Jumalaan, vereen, väkivaltaan. Eikä ylösnousemukseen, ei siihen, että kuoleman voittaa vain antamalla anteeksi. Siis että jos on Jumalassa, kuten Jeesus sanoi, minä olen Isässä ja Isä on minussa, minä voin astua kuolemaan ja nousta ylös. Voin ryövärinkin ottaa mukaani valtakuntaan, mutta jokainen joka tarttuu miekkaan, myös hukkuu miekkaan. Minä en usko väkivaltaiseen Jumalaan joka vaatii verta tiskiin, ajatuskin on kammottava. Mikä meitä vaivaa, kun me koko ajan vaadimme kostoa, väkivaltaa, erottelua, tuomitsemista, PELKOA.
Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä:
”One, two, three, four, every night we pray for war!
Five, six, seven, eight, rape, kill, mutilate!”
KiitosDaniel
Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, osaltaan mahdollisti myöhäiskeskiajalla itsekidutuksen muodot ja todennäköisesti myös inkvisition rajut tutkintamenetelmät. Osana omaa hartaudenharjoitustaan ja tärkeänä osana imitatio Christiä, Jeesuksen seuraamista, pyhäksi julistettu Katariina Sienalainen ruoski itseään kolmesti päivässä: aamulla omien syntien, päivällä kuolleiden sielujen syntien ja illalla kaikkien elossa olevien syntien tähden, tämä äärimmäisen paaston, rautakorsetin, päänsärkyjen (tulkittuna Kristuksen lahjoittamaksi kruunuksi, jonka Katariina vaihtoi orjantappurakruunuksi), ja unen rajoittamisen lisäksi. Bernd Hamm sanoo, että vuoden 1500-paikkeille tultua purgatiosta, puhdistumisesta katumusharjoituksineen oli ainakin mystiikan puolella tullut hartauden harjoittamisen keskeisin muoto. Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohdistunut ristin mieheen.
”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohdistunut ristin mieheen.”
Kiitos tärkeästä näkökulmasta Salla. Ehkä se oli askel eteenpäin kohti jotain todempaa evankeliumien ymmärrystä. Juutalaiset kulkivat monen väkivaltaisen vuosisadan kautta kohti uhrikriittisempää ymmärrystä jumalasta ja ihmiskunnasta. Ehkä nämä vuosituhannet ovat olleet meidän vastaava aikamme kohti sitä ymmärrystä, ettei Jumala vaadi sovitusta verellä eikä kärsimyksellä, vaan sydämen kääntymyksellä hänen ehdottoman rakkautensa puoleen ja vastuun ottoon meidän omasta addiktiostamme kärsimykseen sovinnon ehtona.
Aamen tuohon mitä sanot!
Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiirastulen nimi puolestaan purgatorium: Pyhää lähestyttiin puhdistumisen kautta. Joh. 11:55 on maininta ”maaseudulta monet tulivat Jerusalemiin jo ennen pääsiäistä puhdistusmenoja varten.” En ole ottanut selvää, mitä ne mahdollisesti olivat, mutta voisin kuvitella, että jotain pesuja, joita juutalaiset edelleen käyttävät. Pesun kautta uhraamaan? Pyhän eteen puhtaaksi pestynä ja lahja (uhri) kädessä? Uskontotieteessä ja antropologiassa puhutaan saastaisuudesta ja puhtaudesta pyhän rajojen määrittäjänä. Holy on etymologisesti sukua whole-sanalle; ilmeisesti puhdas, ehyt ja terve liittyvät arkaaisella tasolla yhteen. Sacred puolestaa tietysti liittyy uhraamiseen. Saint-sana liittyy juhlalliseen, vakavaan sitoutumiseen, vihkimykseen. Ei vain tahdo mennä jakeluun se itseruoskinta (jota katolisen kirkon sisällä itse asiassa kauniin hengellisesti edelleen selitetään), mutta ilmeisesti se sisäisesti helpottaa ja puhdistaa. Keskiajan perusteellisista itserääkeistä löytyy katharsista muistuttavia kokemuskuvauksia ja kappas: katharsis-käsitteen takana oleva kreikan katharidzoo tarkoittaa puhdistamista. Eli ajan takaa, että uhraaminen ja pesut ovat primitiivisia ja arkaaisia rituaaleja lähestyttäessä pyhää, kun puhtautta on haettu. Sattumoisin ev.lut. kirkon kaksi sakramenttia ovat toistavat niitä etäisesti.
https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182
New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on natural impulses in order to make them increasingly subject to sanctification through obedience to reason illumined by faith. Jesus Christ required such renunciation of anyone who wished to come after Him (Lk 9.29). And so mortification, or what St. Paul calls the crucifixion of the flesh with its vices and concupiscences (Gal. 5.24), has become a distinguishing mark of those who are Christ’s.
“All theologians agree that mortification is necessary for salvation because man is so strongly inclined to evil by the threefold concupiscence of the world, the flesh, and the devil, which, if not resisted, must lead to grievous sin. One who wishes to save his soul must, at the very least, flee the proximate occasions of mortal sin. Of itself, such flight involves some mortification. In addition to these mortifications demanded by man’s very condition, the Church, in view of the repeated insistence of the Gospels, imposes other restraints on the faithful. One example is the law of fast and abstinence. And those who, for one reason or other, are dispensed from such regulations, are advised of their duty to perform some mortification in their place.
“Those who seek to advance in Christian perfection must mortify themselves more than ordinary believers are required to do. Christ made the bearing of a cross the price of being His close follower (Lk 14.33). Hence, from early Christian times, many embraced a life of mortification in imitation of the Lord. Those who achieve great sanctity are constantly moved to be like Him in His suffering. But because of the danger of self-deceit in assuming great mortifications, they are advised to submit all penances to the approval of a wise director.”
The Bible (RSV): “If any man would come after me, let him deny himself and take up his cross daily and follow me” (Jesus, Luke 9:23). “Now I rejoice in my sufferings for your sake, and in my flesh I complete what is lacking in Christ’s afflictions for the sake of his body, that is, the church” (St. Paul, Col. 1:24).
Catechism of the Catholic Church (1997): “By uniting ourselves with his [Christ’s] sacrifice we can make our lives a sacrifice to God” (n. 2100). “The way of perfection passes by way of the Cross. There is no holiness without renunciation and spiritual battle. Spiritual progress entails the ascesis and mortification that gradually lead to living in the peace and joy of the Beatitudes” (n. 2015).
Pope Paul VI: “True penitence, however, cannot ever prescind from physical ascetism as well…. The necessity of mortification of the flesh stands clearly revealed if we consider the fragility of our nature, in which, since Adam’s sin, flesh and spirit have contrasting desires. This exercise of bodily mortification—far removed from any form of stoicism—does not imply a condemnation of the flesh which the Son of God deigned to assume. On the contrary, mortification aims at the ‘liberation’ of man.” Apostolic Constitution Paenitemini, February 17, 1966.
Tässä kirjoituksessa olet rehellisempi kun et ole suvaitsevainen. Älä ole suvaitsevainen, vaan ole jyrkkä. Silloin kun ihminen on jyrkkä ja ei suvaitsevainen, niin silloin on rehellisempi. Lutherin suhteen et kuitenkaan ihan oikeassa ole. Kyllä Lutherissa oli myös lempeyttä ja rakkautta hänen persoonassaan. Ja kyllä Lutherkin rauhaa ja aitoa oikeudenmukaisuutta arvosti.
Tämä kirjoitelmasi Lutherin väkivaltainen Jumala on lähinnä pelleilyä. On Lutherilla myös paljon rauhanomaisia kirjoituksia. Ei tässä kirjoituksessa puhuta mitään siitä, että Lutherilla oli lempeyttä ja rakkautta. Tuskin olet lukenut ainuttakaan Lutherin elämäkertaa, jossa puhutaan Lutherin hyvistä puolista ja aikaansaannoksista. Et Lutherin suhteen kovin hyvin noudata kahdeksatta käskyä, jossa sanotaan ”älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi”. Oletko sitä tullut ajatelleeksi, että tämän kirjoituksesi takia moni syvästi luterilainen ihminen jättää tulematta majataloosi? Et sinä näköjään sinne edes halua tosi luterilaisia ihmisiä. Luther oli Jumalan palvelija, mutta minun mielestäni sinä et ole Jumalan palvelija. Et sinä palvele Jumalaa oikealla opilla, vaan levität valhetta. Ei sen paikan nimeksi enää sovi Ystävyyden majatalo, sillä evankeliumisi ei ole ystävyyden evankeliumi, vaan katkaisee Pyhän Hengen yhteyden ihmisiin, jos sinun kirjoituksiisi tosissaan uskoo. Rene Girard on ollut uudestisyntymätön ihminen kun on kirjoittanut kristinuskon uusiksi. En tule majataloosi, koska siellä ei ole Jumalaa, vaan jotakin muuta. Myy Ystävyyden majatalo pois jollekin, joka osaa liiketoimintaa pyörittää järkevällä tavalla. Sielläkin huoneet seisoo tyhjillään paljon ja kulut koko ajan juoksee. Mitä järkeä pitää taloa tyhjillään niin paljon?
Sinun kirjoituksissasi toistuu sellainen ajatus, että aina kaiken kristinuskon täytyy olla järkevää ja älykästä. Mistä ihminen aina voi tietää mikä Jumalan mielestä on järkevää? Se mikä ihmisen mielestä on väärin, huono idea tai teoria, niin voi Jumalan mielestä olla oikein. Erehtyväinen ihmisjärki ei ole se mikä muodostaa kristillisen uskonopin, vaan Jumalan sanat eli Raamattu. Usko ei ole aina järkevää, koska järjen mitta ei ole ihminen, vaan Jumala.
Anabaptismi
”Luther lähti liikkeelle siitä, että väärä oppi tuo Jumalan kirouksen. Sekä yhteiskunnalle että kirkolle. Siksi kaikkeen väärään opetukseen piti suhtautua elämän ja kuoleman kysymyksenä myös tässä ajallisessa mielessä. Oli parempi kitkeä väärä oppi kuin antaa koko maan tuhoutua sen johdosta. Ymmärrämme, että tänään ei ole mieltä ruveta jakelemaan äärimmäisiä rangaistuksia eri mielipiteistä. On silti hyvä, että oikea raamatullinen opetus pidetään kunniassa eikä kirkko salli harhan taikka vastaavan opetuksen leviämistä.”
Väkivalta
On liioiteltua sanoa, ettei minkäänlaista kristillistä väkivaltaa saisi olla olemassa. Heti kun kimppuuni hyökätään, niin omatunto sanoo, että on suojeltava itseäni ehkä reilumminkin ottein jos pakko. Jos johonkin maahan hyökätään, niin jos koskaan ei saa puolustautua, niin ei siinäkään mitään järkeä ole antaa yhden maan valloittaa koko maailma. Eikö Saksaa vastaan olisi saanut ollenkaan puolustautua? Sellainen salaliittoteoria, että Raamattu on kokonaan väärennetty väkivaltaa täyteen, jotta kristinkunta oikeuttaisi sillä sotansa ja muun on aika kaukaa haettu. Jos Raamatun kaikki väkivalta olisi väärennetty sinne, niin ei Raamattu olisi maailman levinnein kirja ja eikä kristityt olisi hyväksyneet tällaista Raamatun kaanonia. Viimeistään Nikean kirkolliskokous olisi pudottanut tällaiset kirjat pois.
Ystävällisin terveisin
Tuntematon