« »

Syntipukkimekanismi

3 kommenttia Kirjoitettu 22.1.2010 Muokattu 8.2.2018

Todellinen syntipukki on ihminen, jota muut eivät ole sellaiseksi tunnustaneet, ja jonka syyllisyyteen kaikilla on horjumaton usko

Rene Girard. [1]

Kun esikulttuurisen lauman kriisi oli syventynyt polttopisteeseen asti, jokainen jäljensi juuri kokemaansa väkivaltaa. Suunnittelu tai harkinta ei viivästyttänyt väkivallan välitöntä peilautumista. Paniikkiin yltynyt pelko nopeutti reaktioita ja vastareaktioita. Tämän kaltaisissa hetkissä koko lauman olemassaolo oli uhattuna.

Juuri näihin maailmanlopun hetkiin Girard väittää mimesiksen tuottaneen pelastavan ihmeen. Joku laumasta imitoikin juuri tiettyyn kohteeseen kohdistunutta väkivaltaa. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes teki samoin, kunnes koko lauman väkivalta purkautuikin vain yhteen jäseneen. Kaikki imitoivat edelleen toisiaan, mutta eivät enää peilikuvina toisiaan, vaan rinnakkain yhtä vastaan. Kun kaksi oli kääntynyt yhtä vastaan, heidän joukkonsa alkoi nopeasti kasvaa, kunnes kaikki ovat pelastautuneet samaan yhteyteen uhrin ympärille.[2] Esikulttuurinen maailmanloppu lykkääntyi, kun sekuntia vaille kaksitoista kaikki aseet suunnattiin sijaiskohteeseen.

Tämä tuhansia kertoja toistunut alkumurha toteutui spontaanisti ja tiedostamattomasti. Vaikka se myöhemmin yleistyi, vakiintui ja ritualisoitui, sen spontaanit esiintymismuodot eivät koskaan lakanneet. Tuhansien vuosien kokemus on vain opettanut valitsemaan uhrit vähemmän sattumanvaraisesti. Niitä tarvitaan edelleen.

Kuinka paljon meillä on vielä kouluja, joiden henki suorastaan janoaa häirikköjä, kouluja jossa on jatkuva tilaus uudelle ongelmaoppilaalle? Tyhjä paikka täytetään pienestäkin rikkeestä ja uuden häirikön vihaaminen pelastaa koko opettajakunnan kohtaamasta oman työyhteisönsä sisäistä problematiikkaa.

Kuinka paljon meillä on työyhteisöjä, jotka vuodesta toiseen pelastautuvat kollektiiviselta itsetutkiskelulta, valitsemalla jatkuvasti yhden tai muutaman työntekijän syntipukikseen? Kuinka paljon meillä on perheitä tai sukuja, jotka tarvitsevat yhden luuserin, jonka kohtalosta kaikki hyvät ihmiset voivat olla huolissaan?

Viha, halveksunta, ylenkatse tai ylipäänsä kolmannesta puhuminen, yhdistää paljon yksinkertaisemmin ja lujemmin kuin rakkaus. Kuinka upeaa onkaan yhdessä vihata – siirtolaisia, homoja, liberaaliteologeja, shamaaneja, poliitikkoja, pankinjohtajia, puolison hullua sukua tai internetin viharyhmiä. Voi sitä keskinäistä solidaarisuutta ja vahvaa yhteyttä, minkä ”oikeutettu” naapurin inhoaminen voikaan tuottaa.

Jos yhteys ei löydy rakkauden kautta se löytyy kyllä vihaamalla. Vihollinen vapauttaa meidät vihdoin toimimaan yhdessä ja samalla tekemään sitä, mitä parhaiten osaamme – olemme oppineet valitsemaan uhrimme tarkemmin kuin koskaan

Uhrin merkki

Ihmisten etsiessä syntipukkia katseet osuivat minuun, koska olin yksin, vailla suosijoita ja aviotonta syntyperää.

Mika Waltari. Mikael Karvajalka

Ihmisjoukko ei koskaan tietoisesti etsi syntipukkia. Se etsii ihan vilpittömästi syyllistä ongelmiinsa ja osoitetta keskinäisille ongelmilleen. Tarpeeksi valistunut ulkopuolinen tarkkailija voi kutsua uhria yhteisön syntipukiksi. Sen jälkeen hänellä on kiusaus omiensa kanssa tehdä uhraajista syntipukkeja. Siinä vaiheessa tarkkanäköisyys loppuu. Vain koko mekanismista tietoiseksi tullut joukon johtaja voi olla pahuudessaan niin kyyninen, että tietoisesti tarjoaa raivostuneelle joukolle sopivan syntipukin.

Joukkoliikkeet tulevat hyvinkin toimeen ilman edes muodollista uskoa Jumalaan, mutta ne eivät koskaan selviä ilman uskoa Saatanaan. Jokaisen joukkoliikkeen perusedellytys on saatanan sijoittaminen täysin itsensä ulkopuolelle. Mitä selkeämmin määritelty paholainen sitä vahvempi joukkoliike.

Kun Hitler valitsi juutalaiset saatanakseen, hän kansoitti koko Euroopan perkeleillä, tai heidän kanssaan yhteistyössä olevilla pikkupiruilla. Hän tarvitsi myytin kansainvälisestä juutalaissalaliitosta. Sen tuhoamisen nimissä hän saattoi taistella ketä tahansa vastaan ilman mitään monimutkaisia selityksiä. Vihollinen oli määritelty. Saatana oli paikallistettu. Se oli kaikkialla muualla paitsi arjalaisissa.

Jos joukko näkisi uhrin syntipukkina, herännyt tietoisuus pilaisi uhraamisen kokoavan vaikutukset yhteisöön. Jotta uhraaminen toimisi, joukon täytyy olla täysin vakuuttunut uhrin syyllisyydestä. Syntipukki pitää nähdä poikkeuksellisen pahana ja vaarallisena. Siksi hänelle on kuviteltu suorastaan maagisia pahuuden voimia ja yliluonnollisia kykyjä aiheuttaa vahinkoa. Sekulaarisemmassa yhteisössä syntipukille annetaan ylivoimainen valta ärsyttää, suututtaa ja manipuloida melkein kaikki. Mitä pahemmaksi ja vaarallisemmaksi hänet on kuviteltu, sitä perustellumpi on yhteisön yhtenäinen kääntyminen häntä vastaan.

Syntipukin pitää mieluiten olla osa meitä, voidakseen olla tarpeeksi uskottavasti syypää meidän ongelmiimme. Silti syntipukin pitää olla myös tarpeeksi marginaalinen, jotta joukon ei tarvitse tuhota itseään, eikä kajota omiinsa. Silloin myös minimoituu riski, että joku heräisi näkemään uhrissa kaltaisensa ja menisi hänen rinnalleen. Syntipukki voi olla halveksittu sivullinen, epäsuosioon joutunut hallitsija tai kadehdittu menestyjä. Syrjäytyneitä löytyy yhteiskuntaluokkien kummassakin ääripäässä. Tärkeintä on, ettei kukaan lähde hänen uhraamistaan kostamaan, ja ettei hänellä yksin jätettynä ole voimavaroja puolustaa itseään.

Syntipukin täytyy siis täyttää hyvinkin ristiriitaisia odotuksia. Hänen täytyy olla tarpeeksi erilainen ja riittävän samanlainen. Hänen täytyy olla tarpeeksi vaarallinen ja samalla riittävän puolustuskyvytön. Ehkä siksi myös itsensä kanssa avoimesti ristiriidassa olevat ihmiset kelpaavat muita paremmin koko yhteisön ristiriitojen kantajiksi.

Girard puhuu uhrin stigmasta ja syntipukin tunnusmerkeistä. Myytit ovat täynnä kertomuksia poikkeuksellisista tai epämuodostuneista ihmisistä, oudoista muukalaisista, ihmisen ja pedon risteytyksistä, jumalhahmoista ja piruista, ruttotautisista kuvotuksista ja yliluonnollisen kauniista lumoajista.[3]

Syntipukiksi kelpaa noidaksi epäilty[4], tartuntatautinen, seksuaalisesti poikkeava, harhaoppinen, ulkomaalainen, kaikkien vihaama itsekeskeinen paskiainen, pankkikriisin keskellä omia etujaan ajanut pyrkyri, kohtaloaan valittava luuseri, uusien ajatusten profeetta, vanhoja ajatuksia toistava besservisser tai kuka tahansa, joka väärässä tilanteessa kaivaa nenäänsä.

Suuri joukko ihmisiä tarvitsee tarpeeksi suuren syntipukin. Jos sellaiseksi ei löydy kaikkia yhdistävää yksilöllistä vihan kohdetta, täytyy niputtaa joku ryhmä yhdeksi kyllin pelottavaksi ja vihattavaksi hahmoksi, stereotyyppiseksi kuvaksi, jonka läpi yksilö ei enää erotu omana itsenään. Näin on valittu kokonaisia perheitä, sukuja, heimoja tai rotuja syyllisiksi muiden ongelmiin.

Juutalaiset olivat kaikilla tasoilla tärkeä osa saksalaista yhteiskuntaa, ja kansainvälistä kauppaa, kelvatakseen vakuuttaviksi syypäiksi koko kansan sisäisiin ja ulkoisiin ongelmiin. Samalla Juutalaiset olivat kulttuurisen, uskonnollisen ja etnisen perintönsä kautta valtaväestöstä erottuvia ja ulkopuolisia. Historian kammottavin ja massiivisin syntipukkiuhri tuli valituksi olennaisesti samoista syistä kuin alkulauman spontaanien lynkkausten uhrit, virtuaaliheimojen viharyhmien uhrit, koulukiusaamisen kohteet tai hiekkalaatikolla silmilleen saavat uudet ja vähän erilaiset tulokkaat, jotka eivät osaa tai uskalla puolustaa itseään.

Syntipukiksi valitun kuviteltu tai todellinen rikos kohdistui muinoin korkeimpaan auktoriteettiin, heimon johtajiin, kuninkaallisiin tai jumaliin.  Evankeliumien vaikutusalueilla syntipukeiksi joutuvat helpommin ne, jotka ovat rikkoneet lasten, vammaisten ja puolustuskyvyttömien uhrien oikeuksia.[5] Pedofiili on ansainnut ankaran rangaistuksen, mutta häneen kohdistuva silmitön lynkkaushimo on ikivanhan ja väkivaltaisen pyhän jälkeläinen.[6]

Siinä vaiheessa kun syntipukin uhraaminen ritualisoitui, uhriksi valitulle annettiin usein vapaus loukata auktoriteetteja ja rikkoa kaikkia seksuaalisia tabuja, jotta uhraaminen olisi selkeämmin ja varmemmin perusteltu.[7]

Sama dynamiikka näkyy edelleen. Eivät vain naiset rakasta renttuja. Koko kansalla on aina ollut lempihulttioita, joiden kaikki synnit annetaan anteeksi. Tuntuu suorastaan hyvältä, kun  seuraavassa lööpissä löytyy vielä enemmän törttöilyä, joita säälivän hekotuksen säestämänä saamme antaa anteeksi. Heitä suorastaan usutetaan tekemään mitä muut eivät uskalla tehdä, tai eivät kehtaa myöntää tekevänsä. Mitä pahempia ja hölmömpiä valtakunnanrentut ovat, sitä fiksummaksi tuntee itsensä heille naurava kansa. Heitä lihotetaan synneillä, kunnes ovat valmiita teuraiksi. Ei heitä tarvitse tappaa. Riittää että julkisuus, jolla he ovat eläneet, kääntyy heitä vastaan, tai yksinkertaisesti vain unohtaa heidät.

Kun he sitten ovat juoneet itsensä kuoliaiksi tai muulla tavalla hankkiutuneet tuonpuoleiseen, heistä tehdään valtakunnanpyhimyksiä, paljon kärsineitä sankareita, joita voimme yhdessä haikeina muistella. Olivathan he monessakin mielessä kantaneet meidän syntejämme omassa lihassaan. Uhreiksi he joutuivat tavalla, jota kukaan ei edes huomannut.

Oikea lynkkaus on aina tarvinnut moraalisia syitä. Uhraaminen tapahtuu aina ”oikeista” ja ”välttämättömistä” syistä. Se on nimenomaan hyvin pyhitettyä väkivaltaa. Sitä tehdään mitä syvimmällä moraalisella vakaumuksella, täysin varmoina siitä, että uhri on ansainnut kohtalonsa.

Uhri kantaa yhteisön synnit. Myös se, että yhteisö panee hänet kantamaan syntinsä, on uhrin oma vika. Uhri on täysin syypää kaikkeen siihen väkivaltaan, joka häneen kohdistuu. Parasta olisi, että hän itsekin tulee vakuuttuneeksi omasta syyllisyydestään. Silloin hän pysyy vaiti, eivätkä hänen silmänsä kohoa kohtaamaan uhraajien katsetta.

Tappava katarsis

Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[8] Ylipappi Kaifas

Iskender – tselebin tavattoman kohun herättänyt teloitus puhdisti kuitenkin ilman Bagdadissa…

Mika Waltari. Mikael Hakim,[9]

Syntipukin uhraaminen on aikojen alussa ollut spontaania, Kulttuurien kehittyessä se muuttui rituaaliseksi. Uhrikulttuurin purkauduttua syntipukkimekanismi on taas siirtynyt spontaanille ja vaikeammin hallittavalle tasolle. Emme enää kivitä, syökse alas jyrkänteeltä, heitä tuleen, hukuta veteen tai hirtä puuhun – ainakaan konkreettisessa mielessä. Uhraamiselle löytyy vähemmän fyysisiä mutta yhtä julmia muotoja. Ulos nauraminen, yhteydestä erottaminen, kollektiivinen selän kääntäminen, julkinen nöyryyttäminen, läpi katsominen jne, ovat sivistyneempiä versioita alkumurhasta, yhden uhraamisesta kaikkien puolesta.

Koko prosessin kuvaamista kömpelöittää se, ettei meillä ole syntipukista verbimuotoa.[10] Scapegoating ei valitettavasti käänny syntipukkaamiseksi, vaikka se olisi mainio sana kuvaamaan arjen alkukantaisinta väkivaltaa. Yhteisön synnit pukataan yhden kannettavaksi ja sen jälkeen syntien kantaja pukataan ulos yhteisöstä. Jäljelle jääneiden yhteishenki on taas hetken aikaa hyvä. Sitä on syntipukkaaminen. Sana taitaa kuitenkin kuulostaa liian huvittavalta niin julman todellisuuden kuvaamiseksi. Siksi minun täytyy jatkaa ilman sitä.

Muinaisessa Kreikassa Ateena ja muut suuret kaupungit elättivät kodittomia sivullisia, koska heitä tarvittiin uhreina villeissä Dionysialaisissa juhlissa, joissa heidät rituaalisesti kidutettiin ja hakattiin kuoliaiksi. Tätä uhrivarantoa tarvittiin myös kaupunkia kohtaavan sisäisen kriisin tai ulkoisen vaaran uhatessa. He olivat osa kaupunkien lääkevarastoa. Heihin kohdistettu hallittu annos väkivaltaa toimi yhteisön kannalta parantavana lääkkeenä pharmakoi.[11]

Kreikan kielen sana catharma, tarkoitti alun perin pahalaatuista objektia, joka rituaalisesti ajettiin ulos. Sen jälkeen sillä alettiin tarkoittaa rituaalisesti surmattua ihmisuhria. Kun yhteisöllinen kriisi huipentui, ja kriisin kuviteltu aiheuttaja katharma tai pharmakos uhrattiin, siitä seurasi jotain käsittämättömän hyvää. Tätä väkivaltaisen uhraamisen hyvää seurausta kuvattiin sanalla katharsis.[12] Uhri oli ulostettu kollektiivisen mahavaivan aiheuttajana ja hänen poistumisensa systeemistä koettiin suurena helpotuksena.

Aristoteles käytti samaa sanaa kuvatessaan kreikkalaisen draaman loppukohtauksen yleisössä aiheuttamaa tunteiden purkausta. Psykologiassa katarsiksella tarkoitetaan helpottavaa ja puhdistavaa tunteenpurkausta. Psykodraamassa raivoa voi purkaa maksimaalisella voimalla elottomaan sijaiskohteeseen, jota ainakin minun koulutukseni aikana kutsuttiin syntipukiksi. Siitä seuraa puhdistunut ja helpottunut olo.[13]

Kollektiivinen päätöksentekoprosessi voi myös olla hyvin kataraktinen. Mitä kiivaammin yhtiöiden ja yhteisöjen hallitukset pyrkivät yksimielisiin ratkaisuihin, sitä enemmän pöytä, jonka ympärille he kokoontuvat alkaa muistuttaa alttaria. Päätös on vahva sana. Jokin saatetaan loppuun. Latinaksi decidere tarkoittaa myös pois heittämistä tai veitsellä leikkaamista (alkuperäisen uhrin tappamista).[14] Useimmiten yhtenäinen päätös saadaan aikaan vain suurin uhrauksin.  Kun kaikki vihdoin suostuvat kipeisiin leikkauksiin, välttämättömiin lopettamisiin ja väistämättömiin erottamisiin, päättäjien olo yleensä helpottuu. Uhraukset on tehty ja yhtenäisyys on saavutettu taas vähäksi aikaa eteenpäin. Samat päätökset voi tietenkin tehdä avoimesti erimielisinä ja sisäisesti ristiriitaisina, niukalla äänten enemmistöllä. Sellaiset päätösten ovat yleensä paljon vastuullisempia ja realistisempia.

Kun Girard valittiin ranskan akatemiaan, yli 40 kirjaa kirjoittanut filosofi, Michel Serres, piti juhlapuheen, jossa hän tunnisti tämänkin rituaalin sukulaisuuden alkumurhaan. Ehdokkaiden nimi kirjoitetaan savipalasiin. Ne muistuttivat alkuperäisestä kivittämisestä.

”Samoista kivistä olemme rakentaneet kaupunkimme, talomme ja monumenttimme… Sinun ansioistasi näen ensimmäistä kertaa elämässäni tämä seremonian arkaaisen ja primitiivisen ulottuvuuden ”[15] Sen jälkeen hän siirtyy kuvaamaan akatemian valintaprosessin muita yksityiskohtia, jotka sekä toistavat että salaavat alkuperäistä syntipukkiuhraamista.

Ei syntipukkidynamiikkaa kukaan ole keksinyt, eikä lynkkausjoukkoa yleensä kukaan johda. Temppeleihin siistityt väkivaltarituaalit syntyivät kuin itsestään, tai jumalilta saatujen ohjeiden mukaan. Tämä kaikkien kulttuurien pohjalla oleva väkivallan kontrollimenetelmä on kuitenkin aina toiminut yhtä ennustettavasti. Uhri voi olla satunnaisesti valittu, mutta uhriuteen ja sitä seuraavaan järjestykseen johtava mekanismi on aina sama. Uskonnot ja myytit ovat näyttäneet erilaisilta, mutta niiden ytimessä on ollut sama pahuus, väkivaltainen pyhä. Vaikka evankeliumit ovat valaisseet meitä jo pari tuhatta vuotta, mekanismi toimii edelleen myös kristikunnan sisällä. Väkivaltaisella pyhällä on aina yhtä hypnoottinen ja sokaiseva valta siihen osallistuviin. Maailmassa on edelleen paljon militaristista hyvyyttä. Sillä on voi olla fanaattisen uskonnollisuuden muodot, mutta yhtä lailla kaupalliset ja poliittiset hahmot.

Syntipukkimekanismista voi herätä, mutta siitä voi olla vaikea perääntyä. Herääminen haastaa meidät aina väkivallan keskiöön, uhrin vierelle, uhrin puolelle, itse mahdollisiksi uhreiksi. Aikojen alusta voimassa ollut pyhän ja väkivallan liitto purkautuu vasta kun uhrista tulee lähimmäinen.

Pelastava uhri

Alkumurhan seuraukset olivat mykistäviä. Sellaista yhteisö ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Yhteisen vihan kohteeksi joutuneen uhrin ympärillä toteutui aivan uudenlainen rauha. Suorastaan euforisen ihmetyksen vallassa kaikki tuijottivat ruumista ja toisiaan vuoron perään. Kukaan ei enää uhannut ketään. Kenenkään ei tarvinnut edes nostaa ääntään toista vastaan. Tappava paniikki oli muuttunut melkein kauhistuttavaksi hiljaisuudeksi, eikä kukaan ymmärtänyt mistä se johtui.

Imitoitu halu oli lyhyessä ajassa vaihtanut kolmesti osoitetta. Ensin kilpailtiin samasta saaliista. Sitten kilpailijat imeytyivät haluamaan toistensa tuhoa. Lopuksi kaikkien intohimot kanavoituivat haluamaan sijaisuhrin kuolemaa.

Sijaisuhrin tappaminen osoittautuikin seurauksista päätellen hyväksi väkivallaksi, koska se voitti pahan väkivallan, joskin tällaiset käsitteelliset johtopäätökset tehtiin vasta tuhansien vuosien päästä. Joka tapauksessa tässä uhrissa oli jotain ihmeellistä. Tämä ei ollut mikä tahansa tappo. Tämä uhri pelasti yhteisön heiltä itseltään.

Kaksinkertainen transferenssi

Alun perin kaikki olivat yksimielisesti syyttäneet häntä väkivaltaan johtaneesta kriisistä. Nyt häntä kiitettiin samanlaisella yksimielisyydellä. Olihan hän kuolemallaan tuottanut rauhan. Näinhän sen täytyi olla, koska uhrin eläessä oli ollut epäjärjestystä ja uhrin kuoltua järjestys palasi. Uhri oli hämmentävästi sekä paha, että hyvä.

Psykologista termistöä käyttäen tätä voi kutsua kaksinkertaiseksi transferenssiksi, eli tunteensiirroksi. Ensin uhriin siirretään koko yhteisölle kuuluva aggressio ja väkivalta. Sen jälkeen häneen siirretään kaikille kuuluva kiitollisuus siitä, että väkivalta on loppunut. Tämä kaksinkertainen näköharha vei alkuihmisen syvemmälle maagisten syy-seuraussuhteiden maailmaan. Väkivallan ja sovinnon todelliset lähteet jäivät näkemättä. Uhria syytettiin ja kiitettiin, vaikka hän ei ollut sen kummemmin sodan kuin sovinnonkaan aiheuttaja.[16]

Ei turhaan puhuta raivon sokeudesta. Se tarttuu helposti ja moninkertaistuu hetkessä. Sitä on melkein mahdoton sammuttaa, mutta sokeana sitä on liiankin helppo ohjata sijaiskohteeseen.

Vähitellen murhaa edeltävää kaaos opittiin tulkitsemaan Jumalien vihaksi ja murhaa seurannut rauha oli merkki Jumalien leppymisestä. Veri nähtävästi lepytti Jumalat. Siksi uhreja piti oppia antamaan ajoissa, ennen kuin Jumalat suuttuisivat ja kansa ajautuisi kriisiin.

Ilman uhrin tuomaa ihmettä, ihmiskunta olisi tuhonnut itsensä jo tuhansia vuosia sitten. Sijaisuhri hillitsi alkulaumojen mimeettistä väkivaltaa ja mahdollisti kulttuurin, jossa väkivaltaa osattiin säännöstellä yhteen uhriin kerralla.

Tuhansia vuosia myöhemmin piskuinen kansa pohjolassa saa kokea jotain samantyyppisestä ihmeestä. Se koki ihmeitä tekevän sodan.

Talvisodan ihmeellä tarkoitetaan sitä kansallista yhtenäisyyttä, jonka yhteinen vihollinen sai aikaa syvästi kahtia jakautuneessa kansassa. Uhreja sekä tehtiin, että annettiin. Uhreja tapettiin ja annettiin tapettaviksi. Harva epäili kummankaan uhraamisen muodon oikeutusta, mutta kaikki ihmettelivät sitä yhteishenkeä, jonka uhrit saivat aikaiseksi. Uhrit tuottivat suuren siunauksen Suomen kansalle. Niin silloin uskottiin, eikä sitä sovi tänäänkään epäillä. Maallistunutkin kansa kutsuu sitä edelleenkin talvisodan ihmeeksi, ikään kuin tuhansien miesten rintamalla vuodattama veri olisi tuottanut melkein yliluonnollisen ihmeen.

Yhteisen uhrin yhdistämät viholliset eivät kuitenkaan oikeasti pääse sovintoon. He eivät oikeasti käsittele keskinäistä vertailevaa ja kateellista kilpailuaan, eivätkä myöskään ota vastuuta sen kiihkossa tehdyistä vääryyksistä. He eivät oikeasti tunnista eivätkä tunnusta yhtään mitään. He vain unohtavat kaunansa hetkeksi.  Yhdistävän taistelun laannuttua, keskinäiset vihollisuudet hiipivät takaisin. Vasta silloin nähdään onko meistä sovinnon tekijöiksi ilman uutta uhrin tuottamaa ihmettä.

Työpaikoilla syntipukin erottaminen helpottaa ja yhdistää. Kuinka oikeassa kaikki olivatkaan olleet. Entistä parempi työilmapiiri on vain lisätodiste siitä, että ulostettu oli syyllinen kaikkeen. Siksi hänen erottamisensa eheytti työskentelyilmapiiriä.

Uuden kriisin välttämiseksi kaikki ovat poikkeuksellisen yhteistyöhalukkaita. He tekevät kaikkensa, vältelläkseen uusia ristiriitoja. Suorastaan sydämellinen yhteishenki vakuuttaa jokaisen siitä, että kaikki olivat tehneet ihan oikein osallistuessaan syntipukin savustamiseen.

Hänen vakanssinsa on vielä auki, mutta kilpailu sen ntäyttämisestä yritetään kaikin keinoin pitää pöydän alla. Kun hänen paikkansa on täytetty, joidenkin mielestä aivan väärällä ihmisellä, toinenkin vakanssi vapautuu: Seuraavalle syntipukille alkaa olla uusi tilaus.

Rakkaus yhdistää. Niinhän meidän tulee toivoa. Mutta hauraita ovat rakkauden työt ihmisten maailmassa.

Verestä on Jumalat tehty

Jumalat on tehty vuodatetusta verestä. Olivat ne muinaisia tai nykyisiä, ne ovat aina vääriä… Pyhä yhdistää väkivallan ja valheen, murhan ja väärän. Sen Jumalat ovat kollektiivisen vihan näköisiä.

Mistä Jumalat on tehty?

Riidoista ja raadoista, niistä Jumalat on tehty.
Sodista ja sovinnoista, niistä taivaiden vallat on rakennettu.
Uhkista ja uhreista, niistä yliluonnolliset voimat ovat siinneet.
Hullujen huudoista ja viattomien haudoista on ensimmäinen pyhä syntynyt.
Alku-uskonnollisuuden ytimessä oli yhdessä tehty murha.

Kun alkulauma pysähtyi katsomaan kollektiivisen raivonsa runneltua uhria, he näkivät kauhistuttavan toiseuden. Siinä oli heidän oma pelkonsa ja pahuutensa. Siinä makasi heidän oma väkivaltaisuutensa ja vihansa.  Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut uhrissa mitään tuttua. Toinen on vieraudessaan kuin toisesta maailmasta. Kuolleenakin hän oli täynnä salaperäisiä vaikutuksia, ikään kuin vielä eläisi. Sanoja ei vielä ollut, mutta sydämet vapisivat. Ihminen oli ensimmäistä kertaa tullut tietoiseksi pelottavasta toiseudesta. Hänen sydämensä täyttyi oudosta ahdistuksesta, itseä suuremman, tuntemattoman ja pelottavan edessä koetusta angstista.

Tällaiset lauseet ovat tietenkin vain mielikuvituksen villejä yrityksiä tavoitella maisemia, joissa mitään syitä ei vielä dokumentoitu. Vain pitkän tähtäimen seuraukset ovat jälkipolvien nähtävissä ja tulkittavissa.

Girard totesi jo teoriaa hahmotellessaan: Minua tullaan syyttämään mahdollisuuksien rajojen ylittämisestä kun esitän, että ihmiseksi tuleminen alkoi syntipukkimekanismin myötä.[17]

Tietenkään Girardilla ei ole mitään konkreettisia todisteita siitä, että kulttuurien alku olisi ollut juuri tällainen. Rousseau, Hobbes, Freud ja monet muut ovat myös antaneet itselleen luvan liikkua mielikuvituksensa varassa samoissa maisemissa. Jonkun kuvitelmat sopivat parhaiten yhteen sen kanssa mitä tiedämme.

Girardin selitys auttaa meitä parhaiten ymmärtämään miksi kaikki kulttuurit rakentuivat uhraamisen ympärille, miksi siihen osallistuminen oli niin tärkeää ja miksi pienenkin rituaalisäännön rikkomisesta seurasi niin vakavia katastrofeja.[18] Hänen pitkä tutkimusmatkansa vanhojen myyttien ja kansantarinoiden läpi johti hänet päätelmään, jonka mukaan primitiivisten kulttuurien jokainen jumala kätkee sisälleen kuolleen uhrin, syntipukkina tapetun ihmisen.[19]

Uhrissa nähty absoluuttinen pahuus, ja hämmentävä hyvyys, tuotti ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisista vaikuttajista. Jumalat olivat rehabilitoituja konnia. Kuolemansa jälkeen uhreille annettiin sellaista kunniaa, joista eivät eläessään voineet edes uneksia. Heistä tehtiin Jumalia.

Primitiivisissä yhteisöissä uhreista tuli mystisisiä ja pelättäviä tuonpuoleisuuden hahmoja. Heidän vallassa oli tuottaa sekä kaaosta että järjestystä. Syntipukista tuli ihmisen kulttuurin ensimmäinen tuonpuoleinen pyhä. Sitä pelättiin ja kunnioitettiin sekä tuhon että pelastuksen lähteenä. Alkukantaisen lynkkauksen uhri muuttui näkymättömäksi vaikuttajaksi, ensimmäiseksi jumalhahmoksi,[20] jolla oli pelastuksen ja hävityksen salaisuudet hallussaan. Muisto hänestä oli muisto vaarasta, joka voi toistua, ja rauhasta, joka voi rikkoutua. Alkumurhan muisto jäi elämään vavistuksena ja ihmetyksenä suuren tuntemattoman edessä.

Ensimmäinen pyhä kätki sisälleen sen, minkä näkemiseen ihmisellä ei vielä ollut eväitä: kollektiivisen vastuun yhdessä tehdystä murhasta.

Väkivaltainen pyhä

Pyhä on väkivaltainen. Mutta jos uskonnollinen ihminen palvoo väkivaltaa, hän tekee sitä koska olettaa sen tuottavan rauhaa. Uskonnot ovat aina huolehtineet rauhasta, mutta niiden tavat tuottaa sitä eivät koskaan ole olleet täysin vapaita uhriväkivallasta.

Rene Girard.[21]

Pyhä on saanut alusta lähtien kaksijakoiset kasvot. Englannin kielen sana sacred tulee latinan kielen sanasta sacer, joka kreikaksi on krateos. Kummallakin alkukielellä pyhä tarkoittaa samanaikaisesti kirottua ja siunattua, kauhistuttavaa ja kiehtovaa, pimeää ja loistavaa, saastaista ja puhdasta. Etnologeille pyhän merkillinen paradoksaalisuus, ristiriitaisuus ja suorastaan vastakohtaisuus, on aina ollut arvoitus. [22]

Viime vuosisadan alussa Rudolf Otto kuvasi pyhyyttä pääteoksessaan The Idea of the Holy[23], Majesteettisen kauheana, pelottavana mysteerinä, Mysterium Tremendum, joka on toisaalta vavisuttavan kiehtova, Mysterium Fascinans. Ottokin ihmetteli pyhyyteen liittyvää kauhistuttavuutta, ja päätteli sen johtuvan demonien pelosta. Kuinka oikeassa hän olikaan paitsi, että hän sijoitti demonisuuden vähän liian kauas meistä itsestämme. Pyhä todella oli demoninen. Se oli ihmisyhteisön tunnistamaton ja tunnustamaton kollektiivinen väkivalta.

Myös Vanhan Testamentin Jumalassa on paljon kauhistuttavia piirteitä. Jahvekin näyttää välillä todella demoniselta. Kun kaikin puolin erehtymättömään ”Jumalan sanaan” ei ole uskallettu suhtautua kriittisesti, VT:n väkivaltaiset kuvaukset Jumalasta on yritetty sisällyttää osaksi Hänen pyhyyttään. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä antoi tästä hyvän esimerkin:

”Jumala on pelottava, teoissaan ja tuomioissaan hirmuinen, hän on kuin tuli jota ei voi lähestyä, tai kirkkaus joka sokaisee. Hän tekee mitä tahtoo, tuhoaa, murskaa, hävittää, lähettää katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Ihmiset parkuvat hänen edessään ja yrittävät kätkeytyä hänen pyhältä vihaltaan. Toisaalta hän kuitenkin…”[24]

Vaikka papit siitä harvemmin enää mesoavat, väkivaltainen pyhä on aina ollut aika tärkeässä asemassa luterilaisessa teologiassa ja kansanhurskaudessa. Niin kuin Luther sanoi:

”Kauhistava ja määrätön on Jumalan viha”[25]

Se kohdistuu koko ihmiskuntaan, eikä kukaan meistä ole kykenevä Jumalaa lepyttämään. Mikään uhri ei riitä Jumalan raivon sammuttajaksi. Jeesus on ymmärretty pelastajaksi, koska hän on antautunut vapaaehtoisesti Jumalan suunnattoman vihan sijaiskohteeksi. Luther jatkaa:

” Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha,”[26]

Primitiivinen pyhä on siis edelleen kanssamme. Osa kristikunnasta uskoo, että pyhä viha edelleen on Jumalan keskeinen ominaisuus. Kaikkein vihaisin osa kristikunnasta on täysin vakuuttunut tästä.

Tietenkin Jumalan pyhyys voi olla kaksijakoinen ja vaikka kuinka moniulotteinen ja vavisuttava mysteeri. Mutta Jumalaan projisoitu ikivanha ihmisen oma kollektiivinen väkivalta olisi jo aika teologisestikin purkaa alkutekijöihinsä – meihin. Olemme itse luoneet väkivaltaisen pyhän, koska emme ole nähneet sitä itsessämme, emmekä ole ottaneet siitä täyttä vastuuta.

Girardia on kritisoitu siitä, että hän redusoi pyhän väkivaltaan, ikään kuin oikeaa ja mahdollisesti väkivallatonta tuonpuoleista pyhää ei olisikaan. Siihen Girard ei ota kantaa, kun hän selittää uhrikulttuurien syntyä ja uskontojen väkivaltaisuutta. Se on yritys hahmottaa ihmisen uskonnollisuuden kehitystä, jota voidaan sellaisena tutkia. Girardin historialliset hypoteesit eivät ole teologisia kannanottoja.[27] Teologian tohtori Risto Saarinen sanoo: ”Hänen kulttuuriantropologiset pääväitteensä ovat oikeastaan aika lailla kristillisestä teologiasta riippumattomia.”[28]

Samalla Girard on tehnyt myös teologialle ja kristikunnalle palveluksen osoittamalla, kuinka Raamattu on pitkä ja ainutlaatuinen kertomus ihmisen matkasta ulos väkivaltaisen pyhän myyttisestä lumosta. [29]

Haudasta se alkoi

Hauta on ensimmäinen ihmisen rakentama monumentti. Se rakennettiin sijaisuhrille, ensimmäiselle todelliselle merkityksen antajalle. Ei ole kulttuuria ilman hautaa, eikä hautaa ilman kulttuuria.

Rene Girard[30]

Kuollut uhri oli luultavasti ensimmäinen objekti, joka jäi edustamaan jotain hänen tappajiensa mieleen. Ruumis ei ollut enää vain vaistonvaraisen huomion kohde. Eläin suhtautuu ruumiiseen ravinnon lähteenä, voitettuna vihollisena tai menetettynä kumppanina. Ensimmäisen lynkkauksen uhri muuttui paljon enemmäksi. Se oli merkki jostain uhkaavasta.[31] Se oli näkymättömien voimien representaatio. Sitä ei sopinut käsitellä miten vain. Se oli säästettävä. Se oli muistettava. Siksi se oli haudattava. Sitä ympäröivä tila oli pakko rajata. Sen sisäpuolella oli jotain pelottavaa ja pyhää, suojeltavaa ja pyhitettävää. Sitä ei saanut lähestyä varomattomasti, eikä sitä saanut kuka tahansa koskea. Vaikka uhri oli kuollut, hän oli jollakin merkillisellä tavalla elävä. Ehkä hän oli vain valekuollut. Ehkä hän pian tulisi takaisin jossain muodossa.

Tapetun uhrin ruumiista tuli ensimmäinen pyhä objekti, jonka kautta vähitellen kehittyi itsestään ja toisesta tietoinen ihminen. Uhri on itsetietoisuuden ja pyhätietoisuuden alkulähde. Profaanin ja pyhän väliin, syntyi monen tabun suojelema ehdoton juopa, ylittämätön kuilu. Sen toisella puolella oli riitaa ja rauhaa tuottavia pelottavia voimia, Jumalia, jotka vaativat lisää uhreja pysyäkseen ihmisiä kohtaan suopeina.

Girardin kuvaus ensimmäisen pyhän synnystä, on samalla kuvausta symbolisen ajattelun synnystä ja sitä vastaavan kielen alkukehityksestä. Cesáreo Bandera sanoo: ”Jos Durkeimin mukaan sosiaalisuus on pyhän sielu, niin Girardin mukaan pyhä on kaiken sosiaalisuuden sielu.” Väkivaltainen pyhä ohjasi kaikkien pienten ja suurten kulttuurien syntyä ja kehitystä. Vähitellen rituaaliseksi muuttuva alkumurhan konkreettinen tai symbolinen toisto oli jokaisen kulttuurin yhdistävä ja koossa pitävä voima.

Ensimmäinen hauta oli luultavasti kiviröykkiö, jonka alle oli haudattu sijaisuhri – kivitetyn ihmisen kuolinpaikka. Kiviröykkiöt muuttuivat vähitellen symmetrisemmiksi ja suuremmiksi, kunnes niistä tuli maailman suurimmat pyramidiset kivirakennelmat. Haudat muuttuivat uhrialttareiksi ja temppeleiksi, paikoiksi joissa ihmeitä tekevä alkumurha säännöllisin väliajoin toistettiin, jotta yhteisö ei enää koskaan ajautuisi oman tuhonsa partaalle.

Jokaisen kulttuurin aakkoset löytyvät tästä kaksinkertaisesta transferenssista. Sen tavaaminen on niiden merkitysten tutkimista, joita yhteisöt ovat antaneet väkivaltansa uhreille ja heidän kauttaan kaikille muillekin asioille ja ilmiöille.[32]

Kulttuuri sai alkunsa ensimmäisestä uhrista, tai käyttääkseni Johanneksen sanoja “karitsasta joka on teurastettu maailman perustamisesta asti.”[33] Johannes ja muut evankeliumien kirjoittajat tunnistivat Jeesuksessa ensimmäisen väkivallattoman pyhän, Jumalan ja ihmisen pojan, jonka ihmiset olivat syntipukeissaan teurastaneet kulttuuriensa perustamisesta asti.

Kun Girard hyväksyttiin Ranskan akatemiaan, Michel Serres päätti juhlapuheensa kuvaamalla pyhyyttä, joka ei enää ole liitossa väkivallan kanssa:

”Pyhä yhdistää rakkauden ja totuuden… Me puhumme totuutta vain rakastaessamme viattomasti. Me emme löydä emmekä tuota mitään jos emme tule pyhiksi.”[34]

Aika hurjaa puhetta ranskalaisen humanismin ja ateismin pääkallopaikalta.

 

[1] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 47.

[2] Girard. The double Business… s 202.

[3] Girard René. The scapegoat. s.15, 17-19, 21, 31, 32, 49.

[4] Vaikka nainen on useimmissa kulttuureissa ollut alisteisessa ja sorretussa asemassa, Girard ei Kristevan ja monen muun naistutkijan lailla usko naisten olleen miehiä otollisempia tai yleisempiä sijaisuhreja. Reineke. Sacrificed Lifes. s 84, 85, 90, 93

[5] Girard René. The scapegoat. s.15.

[6] Esimerkiksi viime talvena televisiossa pyörinyt tosi-TV sarja The Predator, Pedon jäljillä, edusti vastenmielisen tekopyhää julkisuudella lynkkaamista.

[7] Girard René. The scapegoat. s. 106.

[8] Joh. 18:49,50

[9] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 823.

[10] Sama puutos on ainakin ruotsissa ja saksassa. Miten mahtaa olla muiden kielten?

[11] Girard. I See Satan Fall… s. 76.

[12]  Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis Culture Art Society.. s. 260

[13] Katarsis kuuluu tämän päivän terapeuttiseen ammattisanastoon ja tarkoittaa siinä voimakasta ja vapauttavaa tunteenpurkausta. Yleensä se liittyy johonkin vanhaan ristiriitaan, jonka herättämät tunteet pääsevät vihdoin purkautumaan terapeuttisesti myötämielisessä ympäristössä. Psykodraamassa katarssis on päähenkilötyöskentelyn yksi keskeisimpiä tavoitteita. Usein se koetaan apuhenkilön avulla, joka eläytyy vihan vastaanottajan rooliin. Jos pelkät sanat eivät tunnu riittävän, katarssista vahvistetaan fyysisellä ilmaisulla. Agressio puretaan paperipampulla tuoliin tai sitä varten erityisesti rakennettuun tukevaan telineeseen, jota usein kutsutaan syntipukiksi.

Psykologisessa sanastossa katarssis on käännetty siististi tarkoittamaan vain puhdistautumista. Se ei tee oikeutta sanan väkivaltaiselle alku merkitykselle, vaikka käytännössä terapeuttisena pidettävä katarssis on usein maksimaalisen väkivaltainen tapahtuma. Olen alkanut epäillä sen terapeuttista merkitystä ja sen puhdistavaa vaikutusta.

[14] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. John Hopkins University Press. Baltimore. 1978. 105.
Grote Jim & McGeeney John
. Clever as Serpents. Business Ethics and Office Politics 58

[15] Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 2.

[16] Girard korostaa vain vastuun pakenemista väkivallasta, joka pannaan uhrin syyksi, vaikka se on uhraajan kontolla.  Jostain syystä hän ei puhu mitään siitä  kuka oikeasti on vastuussa siitä seuraavasta rauhasta. Siitä toki kiitetään uhria, mutta vastuu siitäkin kuuluu sovinnon tekijöille, vaikka he tekevätkin sen käyttäen uhria välikappaleena..

[17] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 97.

[18] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 46, 47.

[19] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World.. s. 82.

[20] Girard René. Things Hidden s. 52.

[21] Girard René. Things Hidden. s. 32.

[22] Raymund Schwager. Must there be Scapegoats? s. 19.

[23] Rudolf Otto The Idea of the Holy, Oxford University Press. 1923

[24] Kirjasta Jumala on Pyhä. Löysin sitaatin netistä Kalle Kuusimäen pitämästä luennosta. http://www.kuopionhiippakunta.fi/@Bin/1649610/Pyh%C3%A4+Partaharju+290909+Kuusim%C3%A4ki.doc.

[25] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.

[26] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.  Palaan tähän aiheeseen tarkemmin myöhemmässä artikkelissa, jossa käsittelen Luttherin suhdetta väkivaltaan.

[27] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? Violence and Redemption in the Bible. The Crossroad Publishing Company. New York. 2000.  s. 40.

[28] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos.  Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s. 60.

[29] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 123.

[30] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 83.

[31] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. s. 141.

[32] Girard René. Things Hidden. s.141.

[33] Ilm 13:8. Uuusi kirkkoraamattu sanoo: “Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä – kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan.”

Edellinen käännös sanoo: “Jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta.”

Kääntäjien vaikeus on ilmeisesti ollut päätellä viittaako “maailman perustaminen” tai “luominen” kirjoittamiseen vai teurastamiseen.

[34] Serres Michel. Receiving Rene Girard into the Académie Française. Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 16.

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 vastausta artikkeliin “Syntipukkimekanismi”

  1. Tommi Varis sanoo:

    Törmäsin tällaiseen vanhaan lauluun, jossa tämä sama tarina kerrotaan hiukan eri sanoin.
    Huomattavaa tarkkanäköisyyttä on tässä mielestäni se, että viimeisessä säkeistössä todetaan uhrin olleen syytön.

    Balladi Olavinlinnasta

    Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin
    se mietteissänsä katsoo virtaan mustaan
    Se silloin maata suojas vahvoin muurein kivisin
    kun aallot ajan löivät ahdistustaan
    Jo vaiennut on soitto salmen Ahdin kanteleen
    ja poissa on myös musta oinas linnan
    Vaan vanhan tarun sulle kertoo linna Olavin
    jos ymmärrät vain kuiskaukset sen

    Niin linna kertoo: myrsky-yönä portit aukaistiin
    ja linnaan ryntäs’ sisään miehet vainon
    Kun aamuun sitten taisto taukos, petos tutkttiin
    niin väitettiin: syy Vienan neidon kainon
    Sai vaieten jo neito silloin kuulla tuomion
    ja kiinni muurattiin jo tyrmä muurin
    Vaan salaisuuden hirveän vei neito viaton
    kun rakkaimpansa oli syyllinen

    Vaan kyynelistä neidon kasvoi varsi pihlajan
    jo valkokukat kasvoi, mursi muurin
    Sai varjoihinsa neidon sydän hohdon puhtahan
    sen antoi voima rakkauden suurin
    Nyt laulun neidon syyttömän soi tuuli vieläkin
    kun pihlaja tuo myrsky-yönä murtui
    Tään vanhan tarun sulle kertoo linna Olavin
    jos ymmärrät nyt kuiskaukset sen

  2. Daniel Nylund sanoo:

    Yhdistäessäni alaotsikot yhdeksi artikkeliksi, kadotin kaikki niihin annetut kommentit, enkä löydä niitä enää.
    Olen huomannut, että bliogin rakenne on liian pilkottu. Siksi alan vähitellen yhdistää alaotsikoita pidemmiksi artikkeleiksi. Se helpottaa lukemista. Samalla olen myös täydentämässä niitä. Tätä en nyt ehtinyt täydentää, vaikka olenkin kerännyt siihen uutta materiaalia. Olen kevään aikana kirjoittamassa muutamaa pitkää tutkielmaa nykyajasta ja siiten miten nämä teemat elävät tänään

  3. Daniel Nylund sanoo:

    Nämä pari kommenttia löysin vielä:
    Rakastan katsoa poikani (15v) kanssa Beavisia ja Buttheadia. Säännöllisesti kuitenkin ihmettelen, että mille itse asiassa siinä nauramme?
    Hehän edustavat totaalisia idiootteja, jotka eivät uhkaa kenenkään asemaa. Useinhan meistä päinvastoin pääsee ilmoille freudilainen hallitsematon naurunpurskahdus kun menestyjä joskus mokaa. Mutta että on tarve nauraa joillekin täydellisille imbesilleille?!
    Olisiko tässä taustalla uhristigma (vai mikä se oli)? Oma lässähtänyt olemus kohenee dorkan kustannuksella.

    Daniel Nylund
    Kirjoitettu helmikuu 5, 2010 kello 14:47 | Suora linkki kommenttiin | Edit
    Kiitos. Aivan mainio esimerkki uhraamista muistuttavasta ulosnauramisesta, josta on tehty arkiviihdettä. Se yhdistää naurajia ja siitä jää pirullisen hyvä olo.

    Tässä mielenkiintoinen tuore tutkimus ko. Aiheesta. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2011/11/tiedote-2011-11-25-09-02-52-795850

    Mainio linkki. En ole vielä tutustunut väikkäriin, mutta toivottavasti kysymystä aletaan käsitellä kouluissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0772182
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.