Miksi Jeesus kuoli?

Opetuslapsille Jeesuksen kuolema oli henkilökohtainen katastrofi vailla mitään järkevää selitystä. Muille Jeesuksen kuolema tuskin näytti mitenkään maailmaa mullistavalta tapahtumalta. Ehkä enemmistö katsoi sitä synkän merkityksettömänä tapahtumana historian suurella näyttämöllä, joka oli aina ollut täynnä mielivaltaista väkivaltaa. Heillä kaikki miksi kysymykset olivat täysin turhia. Tuhansia juutalaisia tapettiin vastaavalla tavalla viidenkymmenen vuoden aikana ennen ja jälkeen Jeesuksen. Mikä teki tästä kuolemasta niin erityisen?

Mikä on tämä ihmiskunnan perhesalaisuuden todellinen merkitys? Hän vuodatti verensä ja kuoli meidän käsissämme. Miksi? Miten tämä tapahtuma muka voi olla ihmiskunnan keskelle perustettavan Jumalan valtakunnan alku? Miten sellaista kuolemaa, jonka ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, silti pidetään pelastavana? Miten niin suuri paha voi millään lailla olla välttämätön minkään hyvän toteutumisen kannalta?

Pitikö Jeesus tappaa? Miksei hän voinut kuolla kunnioitettuna vanhuksena omassa vuoteessaan?[1] Miksi hänen haavansa ja kuolintapansa nostetaan edelleenkin näkyviimme kuin groteskina muistutuksena siitä mikä ihmiskunnassa on pahinta ja vastenmielisintä.

Miksi Jeesus kuoli? Kaikista Jeesukseen liittyvistä kysymyksistä tämä näyttää olevan kaikkein yleisin ja kiinnostavin. Ehkä se on myös kaikkein tärkein kysymys. Siihen vastaaminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa.

Kristityille tämä on usein kiusallinen kysymys. Siihen on niin ylivarmat ja itsestään selvät vastaukset, että on suorastaan häpeällistä kysyä sitä uudelleen. Jeesuksen kuolemaan liittyvät yhden lauseen selitykset ovat monen uskovan mielessä saaneet melkein tabunomaisen vallan. Niiden kyseenalaistaminen tuntuu liian vaaralliselta.

Kertomukset kysyvät meiltä vaikeita kysymyksiä. Miksi meillä ei olisi oikeutta omiin yhtä vaikeisiin vastakysymyksiin?

Mitä Jeesus itse ajatteli ennustamansa kuoleman merkityksestä? Mihin Jeesus itse pyrki antautumalla ihmisten tapettavaksi? Pitikö hän sitä sankarillisena esimerkkinä muille? Ajatteliko hän itseään marttyyrinä, jonka veri olisi jostain syystä tärkeä. Pitikö hän itseään Jumalan vaatimana sovitusuhrina[2] tai profeettana, jonka piti alleviivata sanomansa tärkeyttä heittäytymällä kuoleman kautta Jumalansa käsiin? Pitikö hän kuolemaansa jollain lailla pelastavana opetuslapsilleen, omalle kansalleen tai jopa koko maailmalle? Vai näkikö hän sen turhana tragediana, jonka ei koskaan olisi pitänytkään tapahtua.

Evankeliumien kertomukset ovat suullisen ja kirjallisen perinteen tuotoksia, vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen kirjattuja. Siksi niihin on luonnollisesti sisäänrakennettu myös siihen asti saavutettua tulkintaa tapahtuneesta ja sen merkityksestä. Evankeliumien kirjoittajat eivät itse esitä suoranaista miksi kysymystä, eivätkä ainakaan millään systemaattisella tavalla yritä vastata siihen. Silti kysymys on heidän mielessään, ja kukin heistä on kutonut oman vastauksensa kertomuksensa sisään. Evankelistat ovat kirjanneet historiaa yrittäen samalla ymmärtää sen juonia, toistoja, pitkän tähtäimen merkityksiä[3] ja Jumalan tahtoa sen keskellä.

Evankeliumeista ensimmäinen selittelee vähiten, mutta sijoittaa tyhjiin huudetun miksi -kysymyksen kuolevan Jeesuksen omaan suuhun. Evankeliumeista viimeinen on teatraalinen kuvaus kosmisesta näytelmästä, sankarillista tilannehallinnasta ja suuren tehtävän loppuun saattamisesta. ”Se on täytetty” Mutta ei Johanneskaan selitä tarkkaan mikä on täytetty. Hän näyttää kuitenkin tulkitsevan tapahtumaa oman kulttuurinsa uhrikäytännön kautta.[4] Jeesus on Jumalan uhrikaritsa, joka ottaa pois ihmisten synnit. Paavali ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja selittää Jeesuksen kuoleman merkitystä myös juutalaisen uhrikulttuurin kielikuvia käyttäen. Minä yritän katsoa mitä johtopäätöksiä voimme tehdä lähinnä synoptisten evankeliumien pohjalta. Ne perustuvat suorimmin Jeesuksen oman opetustyön perustalle.

Roomalaisen ja juutalaisen kulttuurin ristiaallokosta nousi yksi lyhyt elämäntarina ja yksi kuolema jonka merkitys jäi kiehtomaan teologeja, filosofeja, taiteilijoita ja heidän kauttaan lukutaidotonta rahvasta. Jeesuksen kuolema on inspiroinut vihaa ja toivoa, sotaa ja rakkautta sukupolvien ajan.

Alkuvuosisatojen kristikunta muodosti paljon tarkemmat määritelmät inkarnaatioista ja Jumalan kolminaisuudesta kuin Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Alusta asti Jeesuksen kuolemaa oli selitetty niin monenlaisin kielikuvin, että merkitysten kirjo avautui laajana ja avarana horisonttina. Ilmeisesti ei ollut suurta tarvetta kaventaa pelastusopin horisonttia. Tulkintojen ja kielikuvien kirjoa pidettiin toisiaan täydentävinä. Meille tutumpi uhriteologiaan perustuva pelastusoppi formuloitiin vasta tuhat vuotta myöhemmin Anselmin toimesta ja vielä 500 vuotta myöhemmin Lutherin ja muiden reformaattoreiden johdolla. Idän ja lännen kirkko on ymmärtänyt tapahtumien merkityksen eri lailla ja varsinkin lännen kirkossa tulkintojen kirjo on vuosisatojen myötä kasvanut vielä enemmän. Vieläkään ei ole olemassa mitään yksiselitteistä konsensusta siitä miksi Jeesus kuoli.

Jeesuksen kuolemalla on perusteltu myös ristiretkiä ja kuolemantuomion välttämättömyyttä. Ristillä vuodatetun veren nimissä on pystytetty monta uutta ristiä ja vuodatettu paljon lisää verta. Jos Jeesuksen pyrkimyksiin kuului lopettaa tällainen uhraaminen, se on historian valossa näyttänyt ajoittain melko tuloksettomalta yritykseltä.

Miten pitkäperjantai pitäisi ymmärtää? Miksi se oli välttämätön jos se ylipäänsä oli välttämätön? Mitä se muuttaa tämän päivän maailmassa ja mitä tekemistä sillä on meidän elämämme ja kuolemamme kanssa?

Meidän tehtäväksemme on jäänyt ottaa näistä kudoksista selvää. Minkä antropologisen ja teologisen merkityksen me annamme tälle historialliselle tapahtumalle? Vai vältämmekö koko kysymyksen?

Näiden päivien tapahtumat ovat kuitenkin tulleet koko maailman tietoisuuteen. Rikollisena tapetun uhrin salaperäinen merkitys on tärkeä osa länsimaisen kulttuurin DNA:ta. Yleensä voittajat näyttävät voittajilta ja häviäjät häviäjiltä, mutta pääsisäiskertomus on istuttanut syvän epäluulon myös tätä itsestäänselvyyttä kohtaan. Se on jättänyt terveen huolen siitä että jonakin päivänä ensimmäiset ovat viimeisiä ja päinvastoin, hermostuneen epäilyksen siitä, että oikeutetuimmatkin tavoitteemme joskus osoittautuvat suorastaan saatanallisiksi.

Pääsisäistä seuranneen historian jälkeen mikään valta ei ole uudelleenarvioin ulottumattomissa eikä yhdenkään kansan yksimielisyys ole vapaa seuraavan sukupolven kysymyksistä. ”Kuka nyt on joutunut oikeutetun toimintamme uhriksi?” Kuka tahansa rikollinen voi paljastua viattomaksi uhriksi, kansa demokraattisesti lynkkaavaksi joukoksi ja tuomari Pilatukseksi. Pääsiäinen on ainakin jättänyt tietyn peruslevottomuuden tapaamme käyttää valtaa.

Makro- ja mikro-tasolla pääsisäiskertomus vaatii yhä kannanottoa. Sisältyykö tähän kertomukseen sittenkin jotain olennaista jokaisen tähän maailmaan syntyneen ihmisen elämästä? Löydämmekö tästä kertomuksesta ja sen eri rooleista sen, mitä me pohjimmiltaan olemme yksilöinä ja yhteisöinä? Herättääkö se näkemään jotain itsestämme ja Jumalasta, jota kahden vuosituhannenkin jälkeen on vaikea nähdä ja tunnustaa todeksi? Paljastaako hänen elämänsä ja kuolemansa jotain olennaista omasta elämästämme, kuolemastamme – ja tavastamme tuottaa kuolemaa?