Jeesuksen äiti uskaltautui sisarensa ja yhteisen ystävättären, Maria Magdalan[2], kanssa kuuloetäisyyden päähän kolmesta rististä. Jeesus ei heti heitä tunnistanut. Hänen silmissään oli liikaa hikeä, verta ja kärpäsiä. Naiset seisoivat sanattomina todistamassa tätä suunnatonta häpeää, joka nyt sulki heidätkin armottomaan syliinsä. Pystyivätkö he keskenään lohduttautumaan yhdelläkään merkityksellisellä lauseella? Löysikö kukaan ainuttakaan kantavaa ajatusta tämän kaameuden keskellä? Mitä hyvää tästä voisi muka koskaan seurata? Tällaisen kuolemisen avuton sivusta katsominen tiivisti kaikki ajatukset ja tunteet yhteen kaiken nielevään pimeään aukkoon. Ilma oli pahuudesta […]
Mutta eikö itsensä näkeminen osallisena pitkäperjantain tapahtumia ole perverssiä ylivastuullisuutta? Minähän olisin toiminut aivan toisin kuin kukaan heistä. Evankelistat kertoivat nöyrästi kuinka sokeita Jeesuksen opetuslapset olivat näkemään omaa sidonnaisuuttaan pyhitettyyn väkivaltaan. Jälkiviisaina he eivät suinkaan salanneet sitä edeltävää tyhmyyttään. Samalla evankeliumit ovat ainutlaatuisen tarkkoja kuvatessaan minkälaisen yhteisödynamiikan keskeltä ristiriidat löytävät purkautumistien yhteisessä uhrissa. Tapahtuma sinänsä ei ollut ainutlaatuinen, mutta ensimmäistä kertaa se kuvattiin uhrin näkökulmasta tavalla, joka ei enää mytologisella tavalla pimittänyt totuutta yhteisön väkivallasta ja uhrin viattomuudesta. Girard pitää […]
Historiallisesti ottaen sekä juutalaiset että roomalaiset olivat vastuussa Jeesuksen tappamisesta. Päävastuun määrittäminen yksipuolisesti jommallekummalle ei tee oikeutta evankelistojen kertomuksille ja toimii vain uutena esimerkkinä siitä että emme vieläkään ole oppineet mitään evankeliumeista, joiden yhtenäinen todistus paljastaa syntipukkimekanismin kaikessa alastomuudessaan. Jos me näiden kertomusten pohjalta vielä jatkamme jommankumman osapuolen syyllisyyden korostamista, osallistumme juuri siihen dynamiikkaan, joka tässä kertomuksessa paljastuu uhrin näkökulmasta.[1] Siinä taistelussa kaikki osapuolet tulevat yhtä paljon toistensa kaltaiseksi kuin alkuperäisessäkin kertomuksessa. Juutalaiset jotka syyttävät tapahtuneesta pakanoita, ovat peilikuvia antisemitistisistä […]
Matteuksen mukaan samoihin aikoihin, samoissa maisemissa vaelteli toinenkin murheesta uneton mies. Hänkin näki, kun Jeesusta siirrettiin Roomalaisten haltuun. Varhain aamulla[1] kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin[2] Pilatukselle, maaherralle. Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan.[3] Kuuliko hän saman kukonlaulun kuin Pietari, sitä Matteus ei kerro, mutta kun Juudas näki Jeesusta kuljetettavan Kaifaan talosta Pilatuksen oikeussaliin, hänkin havahtui omista fantasioistaan. Jotain oli mennyt […]
Jeesuksen vielä puhuessa sinne saapui Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, ja hänen kanssaan miekoin ja seipäin aseistautunut miesjoukko, jonka ylipapit, lainopettajat ja vanhimmat olivat lähettäneet.”[1] Miesjoukko, jolla on miekat, seipäät ja soihdut. Se on kuin kaikkien lynkkausjoukkojen arkityyppi. Uskonnollinen eliitti pitäytyi turvallisen välimatkan päässä suorasta väkivallasta. Papillisten viittojen hulmuaminen primitiivisesti aseistetun miesjoukon keskellä olisi paljastanut heidän uskonnollisuutensa luonteen liian selkeästi. Käyttämällä ainoastaan käskyvaltaansa, he pesivät ennakkoon kätensä mahdollisesta verenvuodatuksesta. Pilatus oli antanut ylipapeille oikeuden ylläpitää muutaman tuhannen temppelipoliisien joukkoa. Heillä […]
Pääsiäisaterian valmistelu ”Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas,[1] Tämä oli juutalaisen kansan identiteetin kannalta vuoden tärkein juhla-ateria. Sitä nimitettiin seder-ateriaksi. Sana tarkoittaa järjestystä. Ateria olikin tarkasti ohjeistettu monivaiheinen päivällinen[2], jossa jokaisella aineosalla oli tarkkaan määrätty merkityksensä. Päivällisen aikana muisteltiin kansan alkutarinaa, orjuutettujen heimojen kutsua ulos Egyptistä, Jumalan lain antamista ja matkan alkamista kohti valitun kansan luvattua maata. Tämän kertomuksen kautta juutalaiset ymmärsivät ja määrittivät itsensä kansana. Tällä aterialla he osallistuivat isiensä kärsimyshistoriaan tavalla, joka hetkeksi ylitti […]
“Juudas Iskariot, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, meni ylipappien luo kavaltaakseen (paradidõmi) Jeesuksen heille.[1] Matteus kytkee Juudaksen virailuun nimenomaan tähän tapahtumaan: Silloin yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Juudas Iskariot, meni ylipappien[2] luo Ystävän kavaltaminen vihollisen haltuun kuuluu ihmiskunnan halveksituimpiin rikoksiin. Siksi Juudaksesta on tullut maailmanhistorian ehkä kaikkein halveksituin hahmo, ahneuden ja petollisuuden arkkityyppi. Eikä ihme, sillä useimmat Uuden Testamentit käännökset todella puhuvat Juudaksesta kavaltajana. Kreikan verbi paradidõmi on tässä ja melkein kaikissa muissa Juudaksen toimintaa kuvaavissa kohdissa käännetty sanalla kavaltaa. Kun sama sana esiintyy […]