« »

Fariseukset ihmiskunnan peilinä

7 kommenttia Kirjoitettu 21.2.2018 Muokattu 15.2.2018

Markuksen Jeesus on usein napit vastakkain fariseusten kanssa, mutta Matteus, Luukas ja vielä enemmän Johannes on kuvaillut näitä keskusteluja paljon perusteellisemmin. Siksi teen syrjähypyn Markuksesta ja keskityn yhteen tuimaan episodiin, jonka kaikki muut evankelistat kirjaavat toisiaan täydentäen.

Jotkut ihastelevat muuten niin lempeän Jeesuksen suorastaan brutaalin ankaraa kieltä:

Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa… te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu…

Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää…

Toiset ovat samoista teksteistä vaivaantuneita. Ne eivät millään tunnu sopivan yhteen sen kanssa, mitä Jeesus muuten opetti. Onko tämä muka hyvä esimerkki vihollisen rakastamisesta? Tämä kuulostaa auttamattoman ahdasmieliseltä ja kohtuuttoman ankaralta puheelta, ei ollenkaan Jeesuksen kaltaiselta. Pahimmillaan näitä tekstejä pidetään antisemitistisinä.

Girardilaisessa tulkinnassa Jeesus esittää tässä kaikkein suorasukaisimman analyysin pyhitetystä väkivallasta kaikkien kulttuurien kulmakivenä. Hän paljastaa muutamalla lauseella sen perinnön, jonka vallassa kaikki kansat ja yksilöt elävät kunnes heräävät tajuamaan sokean sidonnaisuutensa uhriutta vaativaan väkivaltaan. Vaikka Jeesus osoittaa sanansa fariseuksille, hän puhuu heidän kauttaan koko ihmiskunnalle.

Hautojen harras hulluus

Voi teitä! Te rakennatte muistomerkkejä profeettojen haudoille,[1]

Girardin mukaan “ei ole mitään kulttuuria ilman hautaa eikä mitään hautaa ilman kulttuuria. Pohjimmiltaan hauta on kulttuurin ensimmäinen ja ainoa symboli”[2] Haudan ympärillä kunnioitetaan kollektiivisen väkivallan aikaansaamaa kansan yhtenäisyyttä. Samalla haudat innoittavat puolustamaan ”pyhiä arvoja” uusilla uhreilla. Kukaan ei saa uhata sitä kansan yhtenäisyyttä, jonka nämä uhrit ovat saaneet aikaan.

Juuri tähän hautojen salaperäiseen merkitykseen Jeesus tunkeutuu retorisella kysymyksellä, johon ei edes odota vastausta:

mutta ketkä heidät tappoivat? Teidän isänne

Yhdellä viiltävällä kysymyksellä ja vastauksella hän paljastaa näiden pyhien paikkojen funktion: Ne ovat uskonnollisen väkivallan suojapeitteitä, kollektiivisen itsepetoksen monumentteja. Niissä on kunnioitettujen isien tappamia kunnioitettuja profeettoja. Jeesus yrittää herättää kansan johtajia hautojen tuottamasta hartaasta hulluudesta, siitä moraalisesta sokeudesta, jonka yhteisö kokee oman väkivaltaisuutensa uhrien äärellä.

Näin te tunnustatte ja hyväksytte isienne teot: he tappoivat profeetat, ja te rakennatte profeetoille muistomerkit.[3]

Mitä väärää siinä on? Meidän isoisämme tappoivat toisiaan punaisina tai valkoisina, ja me rakennamme uhreille muistomerkkejä? Mitä moitittavaa siinä voi olla? Eihän se ole murhan hyväksymistä. Pikemminkin päinvastoin. Rakentamalla muistomerkin murhatuille me nimenomaan tuomitsemme rikoksen. Mutta onko tämä meidän harras ja moraalisesti ylevä historiallinen tuomiomme todella niin selvänäköinen? Näemmekö me jotain olennaisesti enemmän kuin fariseukset omien sankariensa tai uhriensa hautojensa äärellä? Ehkä kahdentuhannen vuoden jälkeen ymmärrämmekin enemmän. Tai sitten meidän on palattava kuuntelemaan, mitä Jeesuksella oli sanottavana fariseuksille.

Matteuksen versiossa Jeesus näkee sankarien ja uhrien, tai sankariuhrien, kunnioituksessa koko ihmiskunnan moraalisen umpisokeuden:

Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä ja sanotte: ’ Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen.’ [4]

Rakentamalla isiensä uhreille muistomerkkejä he pesivät kätensä isiensä kaltaisuudesta. Ei sellaista tietenkään ääneen sanottu. Jotkut hulluudet säilyvät sellaisina vain hartaassa hiljaisuudessa.

Toisaalta fariseuksilla oli aivan yhtä hyvät syyt itsepetokseensa kuin meilläkin. Eivät he mitään verenhimoisia murhaajia tai fanaattisia tappajia olleet. He olivat korkeasti koulutettuja, sivistyneitä, omassa uskossaan vilpittömiä ja hyvämaineisia uskonnon harjoittajia, joille koti, uskonto ja isien maa oli kaikki kaikessa. Oli aika luonnollista ja itsestään selvää, ettei heillä voinut ollut mitään tekemistä menneiden lynkkausten kanssa. Jos jossain tapahtui murha, fariseukset olivat lähtökohtaisesti epäiltyjen listan ulkopuolella.

Juuri tässä itsestäänselvyydessä piili itsepetos, jonka Jeesus yritti paljastaa. Pestessään kätensä profeettojen verestä, he kaikki osallistuivat isiensä syntiin. Salaa mielensä sopukoissa he kivittävät isänsä, niin kuin nämä ovat kivittäneet profeettansa. Seuraavaksi he tulisivat tahraamaan kätensä sen miehen vereen, joka nyt yritti paljastaa heidän itsepetoksensa. Heidän jälkeensä tulisi muita, jotka puolestaan tulisivat tahraamaan kätensä fariseusten vereen jne,[5] kunnes tulemme omaan sukupolveemme. Olemmeko millään olennaisella tavalla erilaisia?

Girard sanoi: ”Lapset toistavat vanhempiensa rikoksia juuri siksi että kuvittelevat olevansa moraalisesti heitä parempia.”[6]

Onko tämä kuvaus myös meistä? Tunnustammeko vihdoin oman alttiutemme väkivaltaan, kunhan se vain on tarpeeksi hyvin pyhitettyä? Vai haluammeko mekin nähdä itsemme eettisesti isiämme kehittyneempinä?

Girard kutsuu modernia individualismia epätodelliselle erilaisuudelle perustuvaksi mimeettiseksi harhaksi.[7] Emme edes havaitse kuinka me imitoimme erilaisuutemme muilta ja kilpailemme siitä kuka meistä on erilaisempi. Mitä kiivaammin kilpailemme ollaksemme yksilöllisiä, sitä samanlaisemmiksi tulemme. Mimesis alkaa sen kieltämisestä. Fariseukset seurasivat isiään juuri sen kautta, etteivät myöntäneet olevansa heidän kaltaisiaan. Olemmeko me keksineet vain uuden version ikivanhalle itsepetokselle?

Yhteisön merkitsemättömät haudat

Seuraavaksi Jeesus siirtyy vertaamaan fariseuksia itseään hautoihin.

Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.”[8]

Ankara metafora on jäänyt elämään tekopyhyyden ja ulkokultaisuuden kuvauksena. Jos hänen tarkoituksensa oli moittia fariseuksia vain teennäisyydestä, kielikuva tuntuu liioittelulta.[9]

Kenen kuolleita luita Jeesus näki fariseusten puolueen siistin ja hyvin järjestäytyneen ulkokuoren sisällä? Väittikö hän, että heidän hyvyytensä ja seremoniaalisen puhtautensa pimeässä salakaapissa on luurankoja? Keiden luista Jeesus puhuu?

Oliko fariseusten yhteisö omien uhriensa hautausmaa? Puhuiko Jeesus niistä, jotka oikean opin takia olivat tulleet yhteisönsä hylkäämiksi tai moraalisen lankeemuksen takia tapetuiksi?

Entä näkikö hän siellä uhrattujen esikoisten, sonnien, lampaiden, vasikoiden, vuohien ja kyyhkystenkin luita? Murhasta ja väkivallasta kielivä veri on pesty pois, mutta uhrien luut muodostavat Jeesuksen mukaan koko uskonnollisen systeemin olennaisen mutta salatun sisällön.

Jokainen menestyvä yhteisö ja yksilö on saman läpitunkevan katseen ja sitä seuraavan kysymyksen alla: Kuinka monta uhria tämä menestys on vaatinut? Kenen kustannuksella se on rakennettu? Kuinka monta hylättyä, halveksittua, laiminlyötyä ja unohdettua lähimmäistä on piilotettu tämän loistavan ulkokuoren alle?

Luukas kuvaa samoja käveleviä hautoja vielä “syvemmin”:

Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat. [10]

Uskonnon väkivaltainen luonne on salattu niin perusteellisesti, että kuka tahansa voi arjessaan kulkea uhrin yli tai ohi huomaamatta ollenkaan mitä tekee. Kun väkivalta on tarpeeksi hyvillä valheilla peitetty, siitä tulee niin sujuva osa arjen rutiinia ja pyhän rituaalia, ettei kukaan edes huomaa uskonnon uhreiksi joutuvia ihmisiä.

Armottoman uskonnollisuuden uhrit hautaavat usein itsensä, etteivät tulisi sosiaalisesti hylätyiksi. He tekevät itsestään merkitsemättömiä hautoja, piilottaessaan olennaisia osia minuudestaan uskonnollisen yhteisön tuomiolta. Kaappihomot, ja muita seksuaalisia taipumuksiaan salaavat, tekevät itsensä ylikävelemisen niin helpoksi, että se jää yhteisöltä huomaamatta.

Tällaisen piiloväkivallan keskellä on vaikea nähdä mihin osallistuu. Vielä vaikeampaa on tunnustaa, että juuri meidän uskonnollisessa yhteisössä tai meidän firman yhteishengessä voisi olla mitään väkivaltaista, että juuri meidän jalkojemme alta löytyisi merkitsemättömiä hautoja, joita ihmiset tietämättään tallaavat.

Girardin mukaan myyttien tarkoitus onkin ollut salata hautojen todellinen sisältö. Myyttisten peitetarinoiden mukaan joku nyt vain putosi omista syistään kelkasta tai tunaroi itsensä junan alle. Ei kukaan oikein tarkkaan muista miksi ja milloin, mutta se on ainakin selvää, ettei kukaan meistä ollut siihen syypää.

Jos joku väittää itsemurhan taustalla olleen mitään työpaikkakiusaamista tai suoranaista vainoamista, hän voi itse joutua saman kohteeksi.

Nämä sanat on suunnattu oikeasti hurskaille ja vilpittömille fariseuksille. Jeesus ei puhu yksittäisten uskonnonharjoittajien henkilökohtaisesta moraalittomuudesta, muuten puhtaan yhteisön pahoista jäsenistä. Tässä ei ole kysymys poikkeusyksilöiden salaa tehdyistä rikoksista, vaan systeemisestä väkivallasta, johon koko yhteisö on huomaamattaan osallistunut. Uhraaminen ei toimisi, jos ihmiset oikeasti näkisivät mitä ovat tekemässä.

Juuri sen näkemiseen Jeesus yrittää avata kuulijoidensa silmiä.

Kaikki viaton veri Kainista alkaen

Vertauskuvallisesta puheesta Jeesus siirtyy veriseen konkretiaan. Johdonmukaisesti väkivaltaisen historian pohjalta hän ennustaa sen jatkumisen.

Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen.[11]

Vanhan käytännön pohjalta Jeesus ennusti, mitä esimerkiksi Paavali tulisi muutaman vuoden sisällä tekemään. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vain ennustamaan väkivaltaisen menneisyyden ikuista toistoa. Ei sellaisen olisi mitään erityislahjakkuuksia vaatinut. Jeesus oli tullut vaatimaan uskonnollisia johtajia ja koko ihmiskuntaa vastuuseen väkivallasta – kaikesta väkivallasta, aina ja kaikkialla.

Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen. ”[12]

Lyhyessä murhahistorian yhteenvedossa Jeesus mainitsi vain kaksi murhaa. Girard kutsuu näitä heprealaisen Raamatun ensimmäiseksi ja viimeiseksi murhaksi.[13]

Veljensä Kainin murhaama Abel kuului esijuutalaiseen historiaan, eli koko inhimillisen kulttuurin alkutarinaan. Jeesuksen puheet profeettojen murhista eivät ole ilmauksia hänen tai Luukkaan juutalaisvastaisuudesta.[14] Tässä yhteydessä Girard kuittaa sellaiset väitteet lyhyesti: ”Abelin aikana ei ollut juutalaisia.”[15]

Sakarjan lynkkaus taas oli Vahan Testamentin kronologiassa viimeiseksi kirjattu veriteko, jonka uhri on mainittu nimeltä.[16] Kansa kivitti profeetan. Viimeisiksi sanoikseen Sakarja pukee ikivanhan toiveen ennustuksen muotoon: Herra näkee ja kostaa.[17] Se on varmaan vaiennetun uhrin yleisin huokaus: Kunpa joku näkisi mistä todella on kysymys, ja palaisi vaatimaan tekijät tilille.

Jeesus ei ollut toteuttamassa kostoa Abelin Sakarjan tai kenkään muunkaan puolesta. Mutta hän oli tullut tuomaan kaikki myytteihin peitetyt murhat valoon. Hän oli tullut kertomaan, että joku on koko ajan nähnyt mistä pohjimmiltaan on kysymys.

Abelin ja Sakarjan väliin jäi lukematon määrä eri syin pyhitettyjä murhia: kaikki viaton veri, joka maan päällä on vuodatettu. Girardin analyysin mukaan Abelin murha oli Jeesuksen puheessa vain alkumurha, prototyyppi sille väkivallalle, joka oli sokea omalle pahalle luonnolleen. Juuri sellaisesta väkivallasta ihmisten kulttuuriksi järjestäytyminen alkoi, ja sille se on rakentunut alkumurhasta asti. Siinä mielessä pyhitetyn väkivallan jokainen uhri Aabelista asti on profeetta. Jokainen uhri on huutavan ääni erämaassa. Se on profetaalinen karjunta, joka vaikenee vasta kun kuulijat ovat tunnistaneet ja tunnustaaneet osuutensa hänen kohtaloonsa.

Kuinka monta uhria Abelin ja Sakarjan välissä on, ja ketkä ovat siihen syyllistyneet, on Jeesuksen argumentin kannalta samantekevää. Jeesus käyttää näitä murhia kuvaamaan verta, jonka vuodatuksesta kaikki ovat jollakin tavalla aina vastuullisia. Kukaan ei voi kokonaan sanoutua irti mistään murhasta ikinä ja missään.

Ihmiskunta on alusta lähtien rakentunut väkivallalle ja Jumalan totuus on salattuna kuiskauksena ollut kuultavana jokaisen uhrin veressä. Uhriin haudattu Jumala on Aabelista asti huutanut, ei kostoa, vaan peiliin katsomista.

Tämä sukupolvi saa maksaa

Luukkaan versio Jeesuksen puheesta on vielä astetta ankaramman kuuloinen:

Niinpä tämä sukupolvi saa maksaa kaikesta profeettojen verestä, joka maailman luomisesta lähtien on vuodatettu. Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti, hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välille. Niin, minä sanon teille: tämä sukupolvi vaaditaan vielä tilille.[18]

Luukkaan mukaan Jeesus puhui kaikesta verestä, joka maailman luomisesta (katabole tou kosmou) asti on vuodatettu. Kreikan sana kosmos on tarkoittanut tilanteen mukaan universumia, luomakuntaa, ihmiskuntaa tai omaa maailmaamme. Uuden Testamentin kirjoittajat antavat sanalle uuden ja erityisen merkityksen. He käyttivät kosmos -sanaa kuvatakseen koko Jumalan tahdosta vieraantunutta uskonnollista ja poliittista systeemiä.[19] Kosmos kuvasi valtoja ja voimia, joiden juuret olivat väkivaltaisessa pyhässä. Kosmos oli vertailevan ja kilpailevan valtakunnan kuolemaan päättyvää kateellista kilpailua. Kosmos oli kaikkea sitä, mistä ihmiskunta oli oppinut olemaan ylpeä.

Jeesus ei siis todellakaan puhunut vain omasta kansastaan, vaan väkivallan ikivanhasta perinnöstä, joka on paljon juutalaisuutta vanhempi. Hän viittasi ihmiskunnan taakkaan, joka alkoi kerääntyä heti kun mitään opittua alkoi siirtyä perintönä eteenpäin. Erityisesti Luukas näyttää alleviivaavan ensimmäisen murhan perustavaa laatua olevaa vaikutusta koko ihmiskunnan historiaan.[20]

Miten Jeesus saattoi pitää fariseuksia syyllisinä murhiin, jotka oli tehty kauan ennen kuin fariseuksia tai edes juutalaisia oli ollut olemassakaan?

Jeesus ei puhunut periytyvästä syyllisyydestä. Eivät lapset peri syyllisyyttä vanhempiensa veriteoista. Jeesus puhui periytyvästä haluttomuudesta kantaa vastuuta mistään syyllisyydestä. Juuri tämä haluttomuus johti isien syntien toistamiseen, edellisten sukupolvien imitoimiseen.

Fariseukset uskoivat voivansa vapautua isiensä synneistä tuomitsemalla heidät. Samalla tavalla monet meistä ovat tuominneet vanhempiemme synnit, ja vannoneet, että emme ikinä tulisi toistamaan niitä. Niin tehdessämme olemme ottaaneet ensimmäisen askeleen tiellä, jota emme halua tunnistaa omaksemme. Alamme toistaa juuri sitä hylkäävää tuomitsemista, poissulkevaa syyllistämistä ja toisen syntipukiksi julistamista, josta olemme itse aikanaan kärsineet niin paljon. Saatuamme itse lapsia huomaamme kauhuksemme, että vanhempiemme asenteet ja käytösmallit eivät olekaan kuolleet sen tuomion myötä, minkä vanhemmillemme annoimme.

Alitajuisesti olemme pysyneet uskollisina sille pyhitetyn väkivallan perinnölle, jonka uhreina kasvoimme. Vasta herättyämme tähän tietoisuuteen, Jeesuksen sanat fariseuksille löytävät kauhistuttavan sisältönsä: Havaitsemme olevamme syypäitä kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu. Minun tai “heidän” väkivallalla ei ole enää mitään olennaista eroa. Vaikka kuinka yritän vedota itse käyttämäni väkivallan laadun toisenlaisuuteen tai määrän vähemmyyteen, löydän itseni Kainin merkin kantajana.

Kaikki puolustuspuheenvuoroni: “he olivat kuitenkin pahempia kuin minä,..” ovat vain Kainin perinnön jatkamista. Juuri tämä haluttomuus tunnistaa ja tunnustaa samankaltaisuutemme, tekee meidät samankaltaisiksi – myös Jeesuksen puhuttelemien fariseusten kanssa.

”Tämä sukupolvi” oli ihmiskunnan historiassa ensimmäinen sukupolvi, jolle selkeäsanaisesti paljastettiin koko ihmiskunnan auttamaton sidonnaisuus uhriutta vaativaan väkivaltaan. Jeesuksen jälkeen väkivallan verukkeet muuttuisivat läpinäkyviksi, ja hylkäämisen selitykset kävisivät ontoiksi. Jeesus avasi ankarilla sanoillaan kiusallisen mahdollisuuden historialliseen ja henkilökohtaiseen itsetuntemukseen. Tämän jälkeen väkivalta ei enää olisi millään tavalla pyhitettävissä.

”Tämä sukupolvi” jolle Jeesus puhui, ei ole vieläkään kuollut. Edelleen imitoimme heidän tapojaan. Pystytämme muistomerkkejä muiden uhreiksi joutuneille ja parhaassa tapauksessa omiemme uhreiksi joutuneille. Kummassakin tapauksessa saatamme jatkaa sokeaa historiaa.

Olemmeko siis edelleen tilillä isiemme synneistä? Kyllä me olemme. Olemme tilillä koko ihmiskunnan väkivaltaisesta historiasta, kunnes näemme, ja oikeasti havahdumme huomaamaan, että meidänkin asenteillamme ja toiminnallamme on uhreja, että meidänkin kätemme ovat veressä.

Kun Jeesus sanoi, että tämä sukupolvi saa maksaa.., hän ei uhkaa Jumalan kostolla, eikä sillä, että Jumala olisi vaatimassa kenenkään verta. Jeesus vain ennustaa syntipukkimekanismin toimimattomuuden verisiä seurauksia. Jos kansa ei senkään jälkeen ota yksilöinä ja yhteisöinä vastuuta osallisuudestaan aikojen alusta asti jatkuneeseen systeemiseen väkivaltaan, se saa maksaa siitä raskaan hinnan. Jeesuksen jälkeen jokainen sukupolvi joutuisi maksamaan veristä hintaa sokeudestaan. Jeesus ei puhunut Jumalalle maksettavasta velasta tai verestä, vaan toinen toisillemme tuottamasta tuskasta, kun uhrikulttuurin hillitsemä väkivalta vapautuisi ihmiskunnan omaksi kurimukseksi.[21]

Saatanan sokeat lapset

Johanneksen versiossa Jeesuksen puhe fariseuksille saa vielä rankempia ulottuvuuksia:

Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä.[22]

Tässä Jeesus tiivisti koko pyhitetyn väkivallan historian ja kutsui sitä Saatanaksi, kaikkien murhien ja valheiden isäksi. Ensin oli murha. Sitten oli valhe, joka peitti, selitti tai pyhitti murhan. Näin luotu myyttinen tarina taas poiki uusia väkivallan muotoja, joita tarvittiin alkuperäisen väkivaltaisuuden peittämiseksi, selittämiseksi ja pyhittämiseksi. Tai sitten alkuperäinen lynkkaus ritualisoitui ja toistettiin säännönmukaisesti, jotta keskinäiset vihat saatiin karkotettua sijaisuhrin kautta.

Näin on ollut “alusta asti” Kreikan sana on arche, josta saamme sanaliitteen arkkityyppi. Se on alkukuva jostain, jonkun prototyyppi. Saatana on siis arkkimurhaaja ja arkkivalehtelija maailman perustamisesta asti. Ei maailman luomisesta ex nihilo, vaan kulttuurin perustamisesta asti katabole tou kosmou.[23] Sekä Johannes että Luukas ymmärtävät, että Jeesus kytkee murhan kulttuurin alkuun. Johanneksen mukaan Jeesus kutsui kulttuurin väkivaltaista alkujuurta Saatanaksi.

Olla “lähtöisin Saatanasta” tarkoitti Jeesuksen puheessa kuulumista systeemiin, joka sai energiansa keskinäisestä vertailusta ja kateellista kilpailusta, ja joka lopulta kanavoitui väkivaltaan sijaisuhria kohtaan.[24]

”Hänen halunsa te tahdotte tyydyttää” on vain yksinkertainen kuvaus ihmisen halusta, joka on kykenemätön toimimaan ilman mallia. Jeesus tarjosi Saatanan halulle väkivallattoman ja totuudellisen vaihtoehdon. Mutta Jeesuksen malli oli melkein kaikille sietämätön, koska se paljasti jokaisesta liian paljon. Johanneksen mukaan Jeesus näki kaikkien muistomerkkien ja merkitsemättömien hautojen läpi. Siistin uskonnollisen ulkokuoren alla oli alaston halu tappaa kilpailija. Kaikkien kuullen hän paljasti vastustajiensa motiivin:

te haluatte tappaa minut – miehen, joka on sanonut teille totuuden, sen, minkä on Jumalalta kuullut.[25]

Jeesus käytti valtaa, jota itse pidän vääränä: Kenelläkään ei ole oikeutta tietää motiivejani, eikä minulla ole oikeutta tietää kenenkään muun motiiveja. Minä ja muut voimme esittää valistuneita arvauksia, mutta kunkin perimmäiset pyrkimyksen ovat sen verran salaisia, ettei niistä voi tietää, ellei asianomainen itse niistä kerro.

Jeesus kuitenkin väitti tietävänsä, että fariseukset halusivat tappaa hänet. Miten hän saattoi olla niin varma? Hän väitti kuulleensa Jumalalta jotain, mitä kukaan ei ollut aiemmin nähnyt ja paljastaneensa asioita, joiden takia hänet haluttiin tappaa.

Jälkeenpäin voimme pitää hänen ennustustaan aika helppona. Väkivallan mimeettinen luonne, sen kaavamainen itsensä toistaminen on vähitellen tullut meille tutuksi. Ennen Jeesusta väkivallan toiston saatanallinen sisältö ei ollut niin selkeä. Eikä sen katkaisemiseksi ollut mitään tunnettua tapaa. Kukaan ei myöskään tajunnut, että juuri tämän miehen kautta ihmiskunnan historiaan tarjoutuisi ainutlaatuinen murros.

Kehämäinen käsitys historiasta kaiken ikuisena toistona muuttui lineaariseksi vasta sen kautta, että ihmisten maailmaan istutettiin toivo väkivallattoman elämän ja kiitollisuuteen perustuvan kulttuurin mahdollisuudesta. Pyhitetyn väkivallan varaan rakennetun kosmoksen sisälle oli hiipimässä Jumalan väkivallaton valtakunta. Se oli Jeesuksen missio, vaikka hänen sanojensa ankaruus pelottavasti muistuttikin väkivallan retoriikkaa. Käyttääkö Jeesuskin verbaalisella tasolla sitä väkivaltaa mitä vastustaa?

Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen moitesaarna on aika abstraktinen ja metafyysinen. Voisi jopa epäillä, että Johannes uudestaan mytologisoi väkivallan tavalla, joka peittää historialliset uhrit näkyvistä ja vapauttaa murhaajat vastuusta. Matteuksessa ja Luukkaassa Jeesus pysyy tunnetussa historiassa ja tunnistettavissa uhreissa, joiden kautta hän luo yleistyksiä.

Pelkkä historiallinen ja juridinen kielenkäyttö ei kuitenkaan tee täyttä oikeutta sille väkivallan ja valheen systeemille, joka on tunkeutunut kulttuurin kaikille aloille, ja muuttanut melkein kaiken oman kuvansa kaltaiseksi. Siitä oli tullut yhtä murhaa paljon suuremmaksi ja yhtä valhetta paljon isommaksi vallaksi ja voimaksi. Johanneksen mukaan Saatana on jokaisen murhan ja valheen isä. Yhtä totta on että jokainen murha ja valhe on Saatanan äiti. Tämä kauhistuttava vuorovaikutussuhde pitää Saatanan edelleen elossa – sitä tuhoisampana, mitä vähemmän uskomme myös Johanneksen kielenkäytön aiheellisuuteen.

Johannes puhui samasta ilmiöstä eri kielellä. Kaikkien evankelistojen tekstissä Jeesus kuitenkin haastaa kuulijansa tunnistamaan itsensä väkivaltaisen ja valheellisen historian lapsena ja siinä jylläävien valtojen ja voimien yhtenä vastuullisena toimijana. Jos tätä tunnistusta ja tunnustusta ei tapahdu Saatanan valta, pyhitetyn väkivallan kierre, ei käytännössä murru.

Fariseukset eivät tunnistaneet sukulaisuuttaan minkäänlaisen väkivallan kanssa. Siksi heistä tuli sen sokeita jatkajia. Fariseusten jälkeen harva on halunnut tunnustaa heidät sukulaisikseen. Siksi mekin jatkamme kulttuuria, joka edelleen rakentuu väkivallalle ja sen valheelliselle pyhittämiselle.

Jeesuksen puhe Saatanasta ei suinkaan tee evankeliumeja vanhanaikaisiksi ja myyttisiksi. Päinvastoin. Hänen paljastuksensa Saatanasta toimivat myös postmodernin kulttuurin terävimpänä kritiikkinä.[26]

Piilotetut tiedon avaimet

Voi teitä, lainopettajat! Te olette vieneet tiedon avaimen. Itse te ette ole menneet sisälle, ja niitäkin, jotka ovat halunneet mennä, te olette estäneet.[27]

Vaikka Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, hänen viestinsä kuului myös suurelle hiljaiselle yleisölle, joka oli kerääntynyt seuraamaan Jeesuksen ja fariseusten välistä yhteenottoa.[28] Nimenomaan heille Jeesus halusi palauttaa “tiedon avaimet”: luvan itse arvioida hyvyyden ja pahuuden olemusta, kyvyn nähdä pyhitetyn väkivallan läpi ja silmät havaita kuka on kenenkin uhri. Ilman näitä avaimia kaikki näyttäytyisi väärässä valossa, eikä väkivallan todellinen olemus paljastuisi.

Uskonnollisen vallan haltijoille tilanne oli vaarallinen. Heillä oli edelleen käytössään väkivaltaiset keinot karkottaa tiedon avaimet kansan keskuudesta. Totuus pyhitetyn väkivallan olemuksesta oli se tiedon avain, jota kansan ei pitänyt saada.

Jeesuksen puhe provosoi kansan keskuudessa konsensusta uhkaavaa levottomuutta. Kaaoksen vaara oli ilmassa. Nyt oli kiire kääntää uskonnollista rauhaa uhkaavat intohimot sijaiskohteeseen. Tällä kertaa syntipukin valitseminen oli helppo. Moitteillaan Jeesus suorastaan provosoi pyhitetyn väkivallan itsensä kimppuun. Siinä mielessä hän kulki hyvin tallattua polkua. Monet profeetat ennen häntä olivat kulkeneet samaa tietä.

“Kun Jeesus lähti sieltä, lainopettajat ja fariseukset ahdistivat hellittämättä häntä kysymyksillään ja ottivat puheeksi kaikenlaisia asioita yrittäen houkutella hänet ansaan. He kuuntelivat valppaasti saadakseen hänet kiinni hänen omista sanoistaan.”[29]

Jeesus oli puheessaan kytkenyt uskonnollisten johtajien asennemaailman ja käytännön väkivaltaisen historian jatkumoon. He eivät suostuneet katsomaan itseään siitä peilistä, jonka Jeesus asetti heidän eteensä. Siksi he sortuivat kopioimaan mallia, jonka Jeesus oli esittänyt varoittavana esimerkkinä.

Totuus, joka oli ollut “salattua maailman luomisesta saakka” ei auennut kuulijoille pelkästään selittämällä. Tarvittiin enemmän. Jeesuksen ankara puhe houkutteli esille juuri sen väkivallan toiston, jota kukaan ei tunnistanut ja tunnustanut omakseen. Tulisiko häneen kohdistuva väkivalta paljastamaan sen, mitä hän ei opettamalla saanut perille?

Täytyy myös kysyä olivatko Jeesuksen omat puheet väkivaltaisia ja hylkääviä? Hän oli varoittanut tuomitsemasta, ettei itse tulisi tuomituksi. Oliko hän tulossa tuomituksi, koska oli itse tuominnut? Osallistuiko hän itse siihen väkivaltaiseen mekanismiin, jonka oli juuri diagnostisoinut saatanalliseksi?[30]

On aika ilmeistä, että Jeesuksen ankarat puheet eivät ainakaan pysäyttäneet maailman alusta asti pyörineitä väkivallan rattaita. Hän oli puheillaan provosoinut ne uudelle kierrokselle. Jeesuksessa oli kaikki uhrille sopivat merkit. Hän oli marginaalisesti omaan kansaan kuuluva levottomuuden herättäjä. Hän oli sen verran vähäpätöinen, että hänen kuolemaansa tuskin lähdettäisiin kostamaan. Toisaalta hän oli niin suurta levottomuutta aiheuttava, että hänet voitiin nähdä kaikkien sisäisten ristiriitojen aiheuttajana. Hänet oli jo nyt valittu uudeksi uhriksi pitkässä uhrien sarjassa, joka oli alkanut Abelista, jatkunut Sakarjassa, mutta ei suinkaan päättynyt häneen. Jeesuksesta tulisi uusi syntipukki loputtoman pitkässä sarjassa sijaiskärsijöitä.

Mutta tulisiko hänestä vain uhri muiden joukossa? Jeesuksen tavassa ”hankkiutua uhriksi” oli jotain uutta, jotain kaikkia väkivallan voimia haastavaa, paljastavaa ja tilille panevaa. Häneen kohdistuvassa murhanhimossa ei ollut mitään uutta, mutta hänen tavassaan houkutella väkivaltainen pyhä myyttisten valheitten suojasta, oli jotain uutta.

Evankeliumien antisemitismi?

Pinnallisesti luettuna näistä teksteistä voi helposti saada sellaisen vaikutelman, että Jeesus piti Juutalaisia erityisen verenhimoisena kansana, jolla oli poikkeuksellinen tapa tappaa kaikki totuuden torvet keskuudestaan.

”Ei ihme että tappoivat Jeesuksen. Olivathan he tappaneet kaikki häntä edeltävätkin profeetat.”

Olen jo maininnut useita syitä miksi teksti ei oikeuta tällaiseen johtopäätökseen. Annan vielä yhden. Sekä Matteus että Luukas käyttävät ilmaisua epi tes ges, joka tarkoittaa ”koko maailmaa” puhuessaan vuodatetusta viattomasta verestä. Miten vain juutalaiset voisivat olla syyllisiä kaikkeen viattomaan vereen, joka koko maailmassa on vuodatettu?[31]

Jos näitä tekstejä lukee pelkästään farisealaisia koskevina, niitä voidaan pitää juutalaisvastaisena propagandana. Sellaisina niitä on kristillisessä historiassa usein luettukin, mutta vain siksi että lukijat eivät ole antaneet Jeesuksen sanojen lukea heitä itseään.

Ne, jotka kristillisen historian aikana ovat ajatelleet Jeesuksen sanojen kuuluneen poikkeuksellisen raskauttavista syistä vain juutalaisille, astuvat itse huomaamattaan fariseusten rooliin: “Jos me olisimme eläneet fariseusten aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme Jeesuksen vereen.” Näin tehdessään he toistavat juuri sitä väkivallan ketjua, josta Jeesus yritti herättää fariseuksia.

Moderni tapa väistää näiden puheiden perillemeno, on tehdä itse tekstistä syntipukki väittämällä, että tämä teksti on tuottanut kristikunnassa antisemitismiä. Kuka lieneekään pannut nämä sanat Jeesuksen suuhun, on itse vastuussa niiden innoittamasta antisemitismistä.[32] Girard näkee tässä historiallista ironiaa:

On ehkä väistämätöntä että ihmiskunnan väsymätön yritys kiertää evankeliumien todellinen sisältö, päätyy niin merkilliseen vääntöön: Tehdään juuri siitä tekstistä uusi syntipukki, joka alun perin paljasti meille koko syntipukkimekanismin.[33]

Jeesuksen puhe fariseuksille ei ole antisemitistinen. Se on koko ihmiskuntaa sitovan pyhitetyn väkivallan paljastaja. Osa kristikunnasta on tekstin tulkitsijana omaksi häpeäkseen osoittautunut antisemitistiseksi. Se ei kuitenkaan tee itse tekstiä sellaiseksi.

Toisaalta yritykset jälkikäteen suojella fariseuksia Jeesuksen sanoilta, ovat ehkä yrityksiä väistää samojen sanojen meihin kohdistuvaa kärkeä. Mikä tahansa uskonnollinen, poliittinen tai akateeminen yhteisö voi katsella itseään niiden syytösten valossa, joita Jeesus esitti fariseuksille. Yksikään ihmisten yhteenliittymä tuskin pystyy kiemurtelemaan itsensä kokonaan syyttömäksi siitä väkivallan dynamiikasta, jota Jeesus yritti fariseuksille paljastaa.

Jos emme tunnista fariseuksia kaltaisiksemme, emme oikeasti ole tunnistaneet tekstin todellista sisältöä. Meidän ja heidän välinen ero kutistuu ja ehkä mitätöityy, jos käytämme tätä tekstiä kollektiiviseen ja yksilölliseen itsetutkiskeluun..

Jeesuksen puheessa oli vahva uskonnollisen itsekritiikin ulottuvuus. Hän puhui omilleen. Hän osoitti sanansa sille uskonnollisuudelle, jonka lapseksi oli syntynyt ja jonka opetuksen piirissä oli kasvanut. Hän joutui itse valitsemaan mihin samaistuisi ja mistä sanoutuisi irti omassa perinnössään. Tarvitsemme näitä puheita edelleen erityisesti uskonnollisen itsekritiikin syväluotaajina.

Jeesuksen ankara saarna fariseuksille pistää jokaisen yhteisön koko maailmassa pihteihin: Tunnistakaa ja tunnustakaa oma pyhitetty väkivaltanne ja millä tavalla itse yritätte salata sen. Oppikaa tuntemaan Jumalan valtakunta, joka perustuu syliin sulkevaan armoon eikä poissulkevaan väkivaltaan. Jos ette näitä tiedon avaimia käytä, olette tuomittuja jatkamaan väkivallan ikuista kierrettä.

 

[1] Luuk 11:47

[2] Girard. Things Hidden… s. 83.

[3] Luuk 11:48.

[4] Matt 23:19, 30.

[5] Goodhart. Sacrificing Commentary. s. 102

[6] Girard. I See Satan Fall… s. 20.

[7] Girard. I See Satan Fall… s. 20.

[8] Matt. 23:27.

[9] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 120.

[10] Luuk. 11:44.

[11] Matt 23:34.

[12] Matt 23:35.

[13] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 179.

[14] Girard. I See Satan Fall… s.85.

[15] Williams. The Girard Reader. s. 212.

[16] Tämä ei suinkaan ollut VT:n kirjaama viimeinen veriteko, niin kuin Girard vähän huolimattomasti sanoo. Sitä oli Banylonian kuninkaan suorittama Juudan nuorukaisten joukkomurha 2Aikak 36:17. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi murhan tai lynkkauksen prototyypeiksi nämä kyllä sopivat. McEntire Mark. The Blood of Abel. Mercer University Press. 1999. s. 116, 117.

[17] 2Aikak 24:21,22.

[18] Luuk 11:50, 51.

[19] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992.. 51-59.

[20] Girard. I See Satan Fall… s.86.

[21] Myöhemmin Jeesuksen paljastama pyhitetty väkivalta tulisi kohdistumaan häneen itseensä: Silloin hän rukoili murhaajilleen anteeksiantoa, koska ”he eivät ymmärrä mitä tekevät.” Vaikka uskon että olemme varauksetta anteeksiannettuja, taidamme silti edelleen olla tilillä, jotta vihdoin ymmärtäisimme oman osallisuutemme, siihen väkivaltaan, jonka tähden koko maailma on anteeksiannon ja pelastuksen tarpeessa.

[22] Joh. 8:43,44.

[23] Williams. The Girard Reader. s. 204.

[24] Tämäkin tulkinta on varmaan Girardilta, mutta en nyt muista tarkaan mistä.

[25] Joh 8:40.

[26] Williams. The Girard Reader. s. 210.

[27] Luuk. 11:52.

[28] Luuk. 12:1.

[29] Luuk. 11:53,54.

[30] Raymund Schwager.Jesus in the drama of salvation 92,93.

[31] Williams. The Girard Reader. s. 212, 213.

[32] Viimeksi lukemani esimerkki tästä: The Blood Required of This Generation. Melanie Johnson-DeBaufre. in. Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005.

[33] Williams. The Girard Reader. s. 221.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

7 vastausta artikkeliin “Fariseukset ihmiskunnan peilinä”

  1. kinde sanoo:

    Moi!

    Jeesus puhui rakkaudesta ja yhtenäisyydestä, mutta oliko erillisyys silti se mikä Jeesusta liikutti? Koska, jos Jeesus teki rakkaudesta tekonsa, hän olisi ymmärtänyt että muutos on mahdollista, jopa pahimmassa ihmisessä.
    Oliko Jeesus puheillaan mukana siinä negatiivisessa, vihaa lietsovassa ketjussa jota vastaan hän taisteli?

    1. Daniel Nylund sanoo:

      Kiitos Kinde kommentistasi. Kysymyksesi on ymmärrettävä ja aiheellinen varsinkin näin ankaraa Jeesuksen tekstiä lukiessa. On niitä muitakin.
      Minä olen aika vakuuttunut, että hän oli ainoana vapaa tuosta vihaa lietsovasta ketjusta ja että hän kykenisi myös vapauttamaan muut siitä, vaikka sama ketju oli ensin murskaava hänet.
      Uskon että tämä käy tulevissa teksteissäni koko ajan ilmeisemmäksi.
      Toivottavasti kuulen sinusta vielä.

  2. kinde sanoo:

    Kiitos nopeasta vastauksesta.

    Saattaa olla, että mä tulkitsen näitä tekstejä oman katkeruuden ja vihan kautta, ja sitäkautta saan vääristyneen kuvan Jeesuksen sanoista.

    1. Daniel Nylund sanoo:

      Kaikkihan metulkitsemme kaikki oman värittävän seulamme kautta. Minulle Raamatun on täytynyt matkan varrella muuttua melkein kuolleeksi kirjaksi, koska melkein kaikkiin sen sanoihin liittyi lapsuudessa syötettyä potaskaa. Vieläkin ujostelen ja arastelen tekstissäni käyttää kirjan rankimpia sanoja. Jonkinlaista takaisinottoa olen kuitenkin tekemässä. Jatketaan.

  3. Ollitapio P. sanoo:

    Eräässä porvarillisessa lehdessä oli monta vuotta sitten erään herätyskristityn kirjoitus Jeesuksen ristin tiestä. Sen mukaan se oli timantinkova taival,jonka Kristus kulki loppuun saakka,aina ristinkuolemaansa asti. Minä jouduin niin koville lukiessani lasten pahoinpitelystä ja mustasta kasvatuksesta yrittäessäni ymmärtää koulukiusaamisen taustaa. Olen lukenut tässä tarkoituksessa mm. Alice Millerin Alussa oli kasvatus ja Soili Hautamäen Ydintrauma. Terho Pursiainenkin on joutunut katsomaan syvälle sieluunsa kuten voidaan lukea hänen Summastaan. Mutta nämä ovat varsin vahvaa ruokaa eivätkä sovi maitokristityille,jos asiaa ajatellaan Lutherin Roomalaiskirjeen selityksen ja esipuheen pohjalta.

  4. Ribaldinho sanoo:

    Joku kirjoitti jotenkin, että ”kun poltat miljoonia ihmisiä uuneissa tapettuasi heidät ensiksi kaasukammiossa, olet sosiopaatti, mutta kun käristät miljardeja ihmisiä liekkimeressä loputtomiin, olet ’rakastava Jumala’.” Jos aikoo puhua Kristuksesta ja hänen Isästään väkivallattomuuden teeman yhteydessä yhtikäs mitään, ehkä olisi hyvä ensiksi tehdä selväksi, että Jumala itse ei kykene väkivaltaan eli mitään iankaikkisen rangaistuksen paikkaa nimeltä helvetti ei ole olemassa. Kyseistä käsitettä ei esiinny lainkaan kreikan- ja hepreankielisissä raamatunteksteissä. ’Helvetti’ on katolisen kirkon kehittämä sadistinen opinkappale. Kun lähtee purkamaan väkivallan ongelmaa, se kannattaa tehdä premissistä eli perustasta käsin: toteamalla ENSIKSI Jumala väkivaltakyvyttömäksi. Silloin koko aiheen käsittelylle on olemassa lähtökohta. Jollei tätä tee ensiksi selväksi, eli jos ei ensiksi tee tyhjäksi ihmiskunnan historian sairainta myyttiä nimeltä helvetti, ei koko käsitteen pohdinnassa ole oikein mitään järkeä. Jos uskoo edes helvetin mahdollisuuteen, silloin väkivallan ongelman pyörittely on vain eräs hengellisen Tukholman syndrooman muoto.

  5. Ribaldinho sanoo:

    Oma vapautumisen helvettiuskosta, tuosta ihmiskunnan väkivaltaisimmasta ja sadistisimmasta myytistä tapahtui vasta 2-3 vuotta sitten. Miksi siihen meni vuosikymmeniä? Ja miksi tuollainen perverssi kummajainen on saanut kiusata ihmiskuntaa noin 1 700 vuotta? Mikä siinä oikein koukuttaa? Meillä on oltava psyykessämme jokin piirre, johon tuollainen rämehirviömäinen keksintö voi ”tarttua”. Melko kapoisilla tiedoillani en toistaiseksi ole keksinyt muuta selitystä kuin Tukholma-syndrooman ja Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeen ilmaisemien psykologisten ilmiöiden jonkin sortin symbioosin. Wikipedia: ”Tukholma-syndrooma on dramaattinen uhrin tuntema positiivinen tunneside kaappaajaansa. Frank Ochberg ja David Soskis tunnistivat neljä tekijää, jotka vaikuttavat syndrooman kehittymiseen. Niihin kuuluvat tapauksen intensiivisyys ja kesto, panttivangin selviytymisen riippuvuus kaappaajasta ja panttivangin psykologinen etäisyys auktoriteeteistä.” Milgram puolestaan kirjoittaa: ”Huomattava osa ihmisistä tekee niin kuin käsketään riippumatta siitä, mitä käsky pitää sisällään, ja vailla omantunnon rajoituksia, kunhan vain he ajattelevat käskyn tulevan laillistetulta auktoriteetilta.” Mielestäni helvettihurmos voisi selittyä sillä, että ”kaapatessaan” ihmismielen alaisuuteensa kyseinen oppi on samanaikaisesti sekä kaappari että auktoriteetti. Jos ja kun jokin/joku on saanut ehdottoman auktoriteetin aseman mielessäni, silloin kyseisen auktoriteetti-kaapparin välitön läheisyys takaa sen, että olen lakannut olemasta edesvastuullinen olento; auktoriteetti-kaapparini on paitsi milgramilaisella asemallaan myös ochbergiläis-soskisilaisella pelottavuudellaan lakkauttanut (väliaikaisesti) omantuntoni toiminnan. Nimittäin ainoastaan omatunnoton ihminen voi todeta helvetistä vaikkapa: ”Jumala on toki rakkaus, mutta myös pyhä, (siksi helvetti)” tai ”Hänen ajatuksensa ovat niin paljon ylempänä meidän ajatuksiamme, (siksi helvetti)”. Omatunnoton on samalla vammauttanut myös järjenjuoksunsa; helvettiuskovainen ei näe ristiriitaa siinä, että häntä iljettää ja puistattaa lyhyinkin klippi Isiksen videosta, jossa jordanialasipilotti poltetaan elävältä, eikä häntä kuitenkaan iljetä eikä puistata ajatus ”Jumalasta, joka on rakkaus, mutta myös pyhä, siksi helvetti”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Inkeri sanoi 2 kuukautta sitten:
      Entäpä jos Jumala onkin pyhä siksi, että hän on Rakkaus? Pyhyys ei ole Jumalan irrallinen ominaisuus.... Kohtaamme hänet uhrissa
    • kyösti nuttukontio sanoi 4 kuukautta sitten:
      Luin uudelleen tekstisi ,kiitos. Hyvää ja rakkaudellista pääsiäistä sinulle ja läheisillesi. <3... Muistokirjoitus Juudaksesta
    • Varblo sanoi 1 vuosi sitten:
      Päivi Räsänen miehineen eivät saaneet mennä erääseen tilaisuuteen tapahtuman järjestäjien kutsumina kertomaan kirjastaan Avioliitto, koska ky... Onko kirjoitettu sana väkivaltaa?
    • Ribaldinho sanoi 2 vuotta sitten:
      Oma vapautumisen helvettiuskosta, tuosta ihmiskunnan väkivaltaisimmasta ja sadistisimmasta myytistä tapahtui vasta 2-3 vuotta sitten. Miksi siihen m... Fariseukset ihmiskunnan peilinä
    • Greta sanoi 2 vuotta sitten:
      C. Baxter Krueger tulkitsee pitkänperjantain tapahtumat seuraavasti: "We crucified Jesus. Nothing could be more clear. The wrath poured out on Calv... Ihmisen uhri

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0225836