« »

16.1 Kollektiivinen anoreksia

3 kommenttia Kirjoitettu 10.1.2016 Muokattu 28.7.2021

Pitkästä paksusta tukastaan, kuultavasta ihostaan ja laihasta vyötäröstään pakkomielteisesti huolehtiva keisarin vaimo päätti 30-vuotiaana, että hänestä ei enää saisi tehdä ainuttakaan muotokuvaa tai ottaa yhtään uutta valokuvaa. Itävallan Elisabeth, myös Sissinä tunnettu legendaarinen kaunotar, halusi jäädä kansan mieleen ikuisesti nuorena, hoikkana ja palvottuna uuden ajan mallinaisena. Eniten Euroopan hoveihin vaikutti Sissin nahkakorsettiin kuristettu vyötärö, jonka hoikkuuden kanssa valtiattaret ja hovineidot kaikkialla alkoivat kilpailla. Kun hänen miehensä keisari Frans-Josef vieraili ranskan viimeisen keisarin Napoleon 111 luona, tämän vaimo ruhtinatar Eugénie de Montijo oli jo nähnyt kuvia Sissin korsettivyötäröstä ja sonnustautunut samanlaiseen kidutusvälineeseen. Keisarien rouvat saivat mahdollisuuden vertailla vyötäröittensä kapeutta linnan puutarhassa. [1] Kahden ruhtinattaren vyötärökisa levisi aristokraattirouvien keskuuteen. Samalta ajalta ovat peräisin myös ensimmäiset tunnetut kliiniset kuvaukset anoreksiasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tämä mimeettinen halu laihuuteen levisi keskiluokkaan.  Toisen maailmansodan jälkeen kaikki naiset kehittyvissä maissa alkoivat ihailla anorektisia asenteita ja tapoja.

Fiji saarilla oli rehevä naisihanne ja syömishäiriöt olivat vieras käsite. Vain kolme vuotta television tulon jälkeen enemmistö saaren nuorista naisista olivat alkaneet laihduttaa, koska olivat huolissaan ulkonäöstään. 11% heistä kertoi jo salaa oksentelevansa vähentääkseen kaloreiden määrää. Syömishäiriöt alkoivat nopeasti yleistyä. Siellä tehtiin 1990-luvulla ensimmäinen tieteellisen tarkka tutkimus television vaikutuksesta ihmisten syömistapoihin ja kehonkuvaan.

Anoreksia ja bulimia ovat sairastunutta halua. Siksi halun mimeettistä luonnetta tutkiva Girard kiinnostui asiasta.[2] Häntä alkoi kysyä miksi nimenomaan meidän kulttuurissamme on syntynyt villiintynyt halu laihtua ja yhtä villiintynyt halu ahmia mahdollisimman paljon lihoamatta. Anoreksia ja bulimia on nimetty eri sairauksiksi, vaikka ne ovat vain kaksi erilaista tapaa imitoida koko maailmaa hallitsevaa laihuuden imperatiivia. Mahdollisimman vähän syöminen ja ylensyödyn oksentaminen ovat vaan ääriversioita samasta kollektiivisesta kalorifobiasta.

Televisiossa on syömiskilpailuja ja laihdutuskilpailuja, aivan samat kilpailut kuin kotona, ystäväpiireissä ja työpaikoilla. Toiset hienostelevat gastronomisilla miniannoksilla, korostaakseen korostetaan laatua määrän sijaan. Maksaessaan mahdollisimman paljon mahdollisimman vähästä, he korostavat kykyään hallita nautintojaan. Ne jolla ei ole sellaiseen varaa, maksavat vähän mahdollisimman paljosta. Kummatkin ovat yhtä keskittyneitä samaan.

Mahdollisimman suureen kulutukseen houkuttelevat markkinavoimat lietsovat samaan aikaan ja vuorotellen halua syömiseen ja halua laihduttamiseen. Kumpaankin himoon löytyy myytäviä tuotteita. Maailmalla läskisotaan käytetyllä rahalla Suomen valtio hoitaisi kaikki menonsa melkein kolme vuotta.[3] Kaloreita täytyy myydä mahdollisimman paljon, jotta niiden jatkuvaan polttamiseen voitaisiin myydä uusia rohtoja ja menetelmiä.

Ainuttakaan päivää ei kulu, etteikö jossain tiedotusvälineessä kuulutettaisi uutta laihduttavaa dieettiä, ohjelmaa tai laihdutuskilpailua. Koko yhteiskunta, hallitusta myöten, laihduttaa kilpaa – pärjätäkseen vielä paremmin laihduttavien maailmassa.

Alberto Giacometti kuvia langanlaihoista figuureista maksetaan ennätyksellisiä hintoja, koska keräilijätkin vainuavat niiden haluttavuuden. Fernando Boteron lihavat hahmot taas jumaloivat rajatonta ylensyömistä. Kummankin taiteilijan eläinhahmotkin ovat sairastuneet. Koko maailma on anorektinen ja buliminen samaan aikaan. Kummatkin kuvaavat taiteellaan syömiseen liittyvää kulturellista patologiaa, samalla kun he vahvistavat kahta villiintyneen halun tartuntatautia. Vaikka muodin vastuullisia toimijoita on vastuutettu sairaiden ihanteiden luomisesta, he yrittävät rekrytoida jopa sairastuttamiaan tyttöjä anoreksiaklinikoiden potilaiden joukosta. Muodin hennot jumalattaret marssitetaan viimeisillä voimillaan muiden itsetuhoisiksi malleiksi. Samaan aikaan pakistanilaisia lapsia ostetaan itsemurhapommittajiksi sadalla dollarilla. Heille luvataan marttyyrin palkintoa paratiisissa ja meidän lapsiamme vietellään menestyksen mahdollisuuksilla muodin pyhäköissä. Moraalisesti en näe näissä rekrytoinneissa mitään olennaista eroa. Viattomia lapsia ostetaan ja myydään tuhon enkeleiksi. Muotitalojen lietsoma läskisota on vain yksi monista sodista, joissa heitä käytetään hyväksi. Kymmenen vuotta sitten malli tuupertui sydänkohtaukseen catwalkille. Ramosin painoindeksi oli 14,5. Maailman terveysjärjestön mukaan 16 on nälkiintymisen raja. Lukuisat mallit elävät 500 kalorin päiväannoksilla saavuttaakseen ihannemitat. Siksi 2013 Israelissa astui voimaan laki, joka velvoittaa, että mallin painoindeksi tulee olla vähintään 18,5. Vuotta myöhemmin Ranska määräsi sakkojen uhalla mallien painoindeksiksi 18. Kieltolait ovat aina kiihottaneet kilpailua kielletystä. Mikään ei ole olennaisesti siitä ajasta muuttunut. Syömishäitiötilastot ovat nousujohteisia kaikkialla maailmassa.

Fanaattinen halu tulla muita laihemmaksi on aika tuore kulkutauti, mutta minkä tahansa halun epideeminen leviäminen haluajasta toiseen ja sen muuttuminen hulluuteen asti riivaavaksi kilpailuksi kaikkien kanssa, on yhtä vanha kuin inhimillinen kulttuuri. Yleisesti kyllä myönnetään, että anorektiset ihanteet leviävät mallin kautta, mutta Girard kiinnittää huomionsa tämänkin halun kilpailuhenkisyyteen. Juuri siksi laihuusihanne johtaakin sairauteen. Jokainen malli täytyy voittaa. Mikään laihuuden raja ei koskaan riitä.

Erilaiset lapsuuden ja nuoruuden kehityshäiriöt luovat pohjaa anoreksian synnylle. Silti Girard vierastaa anoreksian selittämistä esimerkiksi seksuaalisuuden torjuntana tai puberteettiin kuuluvana laihuusmaniana. Miksi ihmeessä se pitäisi selittää jollain salaperäisen alitajuisella motiivilla, kun suurin osa länsimaisista ihmisistä ovat saman mimeettisen laihdutusmanian vallassa?

Toiset haluavat selittää sairauden syyt perheen sisäisestä dynamiikasta käsin. Tietenkin syömishäiriöiden syitä löytyy myös kodin sisältä, mutta jokaisen anorektikon kotikin heijastaa omalla tavallaan koko kulttuurin kieroutuneita intohimoja suhteessa ruokaan. Sitä paitsi ympäristön vaikutus niissä asioissa voi olla paljon kodin vaikutusta vahvempi.

Psykoanalyyttinen perintömme on opettanut meitä etsimään salaperäisiä ja pinnanalaisia syitä kaikkiin ilmiöihin. Mikään ei juuri koskaan ole juuri sitä miltä se näyttää. Entä jos syömishäiriöiden syyt eivät piileskelekään syvällä alitajunnan kätköissä, vaan ovat kaikkien nähtävissä? Ehkä anoreksia ja bulimia ovatkin suorastaan kiusallisen helppoja ymmärrettäviksi? Vai onko niin, että mystifioimme tämän sairauden luonnetta voidaksemme ulkoistaa sen vain muutamien podettavaksi, koska emme halua nähdä omaa osallisuuttamme siihen? Ilmeisin selitys sairaudelle on joskus liian kiusallinen. Miten on mahdollista että me olisimme muka kaikki jollain lailla vastuullisia nuorten tyttöjen nälkäkuolemaan?

Ehkä me kaikki sairastamme anoreksian ja bulimian esiastetta? Kun sielumme on mistä tahansa syystä levoton, lohdutamme itseämme syömällä. Kun voimme paremmin tai vielä huonommin aloitamme taas uuden dieetin. Kaiken teemme vertaillen, kilpaillenm, kadehtien ja ruoskien itseämme ja/tai muita. Ruoasta tai siitä pidättäytymisestä on tullut kaikkein yleisin kilpahenkinen addiktio.

Syömishäiriöt eivät ohjaudu arvoista käsin, vaan siitä angstisesta tyhjiöstä, joka syntyy, kun lakkaamme opettamasta ja elämästä lapsillemme arvoja. Harva tunnustaa haluavansa tulla kenenkään moraaliseksi roolimalliksi tai pyhimykseksi. Melkein kaikki uskaltavat tunnustaa haluavansa laihtua, vaikka juuri kukaan ei myönnä tekevänsä sitä kenenkään kanssa kilpaillen. Tärkeintä on vain olla itseensä tyytyväinen. Niinhän se arkisin valhe menee. Mutta pinnan alla kiehuu myrkyllisempi liemi. Kun ei enää ole moraalisia sankareita tai oikean asian esikuvia seurattaviksi, jäljelle jää vain kaikkien kilpailu kaikkien kanssa mitä turhamaisemmista syistä ja merkityksettömimmistä palkinnoista. Silloin herkän ylisuorittajan on liiankin helppo imeytyä mukaan kaikkien yhteiseen kilpailuun täydellisen onnistuneesta laihduttamisesta. He vain tekevät sen paremmin kuin kukaan muu.

Ei anorektikolla ole muita heikompi ruokahalu. Hänellä on kaikkia muita vahvempi itsekuri. Ylpeänä hän esittelee onnistumistaan juuri siinä missä melkein kaikki muut säännöllisesti epäonnistuvat. Miksi hän uskoisi kenenkään vakuutteluja sairaudestaan. Sellainen on vain kateellisten luusereitten yritystä saada hänet luopumaan voitostaan. Jokainen lusikallinen kaloreita, jonka joku onnistuu häneen syöttämään uhkaa hänen etumatkaansa muista. Hän tietää monen kadehtivan hänen saavutustaan. Buliimikotkin kadehtivat anorektikon kykyä täydelliseen suoritukseen ilman mitään keinotekoista douppausta. Anorektikolle bulimikko on vain muita vilpillisempi laihduttaja, fuskaaja, joka ei pysty pitäytymään tämän kilpailun ankarimmissa ja puhtaimmissa säännöissä.

Anorektikot ovat hyviä, koska he harjoittelevat ahkerasti. He vievät näennäissyömisen taidon äärimmilleen, osaavat sujauttaa ruoan milloin mihinkin, näytellen nälkiintyneinäkin kylläisiä. He tietävät tarkalleen kuinka paljon pitää hölkätä, juosta, uida, käydä salilla ja tehdä kaikkea muutakin ”terveellistä” polttaakseen kaksi kertaa enemmän kaloreita kuin ovat syöneet. Harvoja kuitenkaan kiinnostaa urheilu itsessään tai muiden kanssa kilpaileminen sillä tasolla. Heille kilpaurheilu ei anna tarpeeksi haastetta. Yhden tai kahden kilpailijan voittaminen lopettaa kilpailun, ainakin hetkeksi. Sen pitäisi tuoda helpotusta ja tyydytystä. Mutta ajatus jonkun kanssakilpailijan voittamisesta ei tyydytä ihmistä, jonka roolimalli on joka paikassa eikä missään ja kanssakilpailijoita on maailma täynnä. Se, joka on ryhtynyt kilpailemaan koko kulttuurin hulluuden kanssa, ei voi tyytyä yhteen eikä sataan voittoon. Absurdiin äärimmäisyyteen asti viety kilpailu kaikkien kanssa ja jokaista vastaan ei lopu koskaan – eikä voittaja koskaan hae palkintoaan.

Mimeettisen kilpailun luonteeseen kuuluu kilpailun kiristäminen äärimmäisyyksiin asti. Se näkyy mustasukkaisuudessa, kateudessa ja sodassa. Vihollisten kiihtyvää halua tappaa toisiaan on silti helpompi ymmärtää, kuin kuoleman porteille johtavaa laihdutuskilpailua. Miksi pakkomielteittensä vankina oleva nuori voi joka aamu olla kiitollinen siitä, että vankilan portit ovat yhä kiinni?  Se merkitsee sitä, että hänen painonsa vielä laskee samalla kun vapautuneiden vankien paino nousee. Hävitessään vähitellen olemattomiin, he voittavat kilpailun olevaisten kanssa.

Villiintynyt halu laihuuteen on äärimmäistä itsekeskeisyyttä mutta samalla myös täydellistä muiden orjuutta. Yksinäinen salapaastoaja ei ole ollenkaan niin itsenäinen kuin luulee. Hän on paljon syvemmin sidottu kollektiivisiin ihanteisiin kuin kurinalaiseen uskontoon tai puolueeseen kuulunut iso-isänsä. Minuus on täynnä muita. Mielessä on vertailukohteita, inhokkeja ja idoleja tungoksiin asti. Kaikki ympärillä olevat ihmiset vartioivat hänen painoaan, kukin omista syystä. Siksi hän tekee kaiken mahdollisimman salaa. Niin kuin missä tahansa kultissa, jäsenten välinen salainen koodikieli ja muilta tarkoin piilotetut rituaalit, tuovat voiman ja ylivertaisuuden tuntua.  Hoitolaitoksissa anorektikkojen keskinäinen hierakia määräytyy sen kautta kuka on syvimmin vihkiytynyt laihduttamisen salaisuuksiin ja osaa parhaiten piilottaa ne hoitajilta. Valehteleminen ja huijaaminen ovat olennainen osa tätä sairautta.[4] Ilman niitä hän ei pystyisi viemään maailman tärkeintä missiota tarpeeksi pitkälle. Anorektiakultin jäsenet saattavat auttaa vasta-alkajia perehtymään sisäpiirin salaisuuksiin, mutta kulttimainen lojaalisuus ei koskaan mitätöi loppuun asti vietävää kilpailua.[5]

Laihtuminen viehätysvoiman lisääjänä ei enää merkitse mitään. Vastakkainen sukupuoli lakkaa kiinnostamasta.  Kilpailu muiden anorektikoiden kanssa muuttuu kaikkein tärkeimmäksi. Mikään muu ei enää merkitse mitään kuin kilpailun sankarillinen voittaminen ja kilpalaihduttajien kateellisen kunnioituksen ansaitseminen.

Menneiden sukupolvien ankarat Jumalat eivät vedä vertoja niille näkymättömille piiskureille, jotka suhtautuvat jokaiseen kaloriin vihollisena. Mitkään uskonnot eivät ole sanelleet seuraajilleen näin äärimmäisiä itsensä kieltämisen muotoja tai vaatineet näin mielettömiä itsensä toteuttamisen malleja. Vai tyhjästäkö me luomme nihilistiseen maailmaamme vanhat pakanalliset jumalat, jotka vaativat viattomia lapsiuhreja sammumattoman vihansa lepyttämiseksi? Ankara jumalaton kehokultti on hengen tyhjyydestä luotu, eikä sen tyhjyyttä mikään lihan kurittaminen täytä. Kurittaa sitä kuitenkin täytyy, säälittä ja vailla armoa. Läski on korvannut synnin ja pahuuden. Kilo on uuden maailman kiro, eikä kauneuden Jumalatar tunne mitään armoa sitä kohtaan. Se tietää että lihava on vastuussa kiloistaan ja on siksi muita huonompi, laiskempi ja tyhmempi. Hän on luultavasti käyttänyt mahdollisuutensa huonosti, eikä siksi ansaitse niitä lisää. Laihuus on merkki itsehillinnästä, itseohjautuvuudesta, sisusta ja luotettavuudesta. Niitä työmaailmassa arvostetaan. Kauneuskultin polku taivaaseen ei ole vain kaita. Kalorijumalattaren lasten elämä on jatkuvaa tasapainottelemista veitsen terällä – vain muutaman gramman tähden.

Joskus anorektikko on oppinut tämän väkivaltaisen ankaruuden itseään kohtaan sen kautta miten häntä on lapsena kohdeltu. Kaikenlainen henkinen tai fyysinen väkivalta lapsuudessa voi sisäistyä vihamielisenä ankaruutena omaa kehoa kohtaan. Sekin voi olla itseen kohdistetun väkivallan imitoimista ja maksimoimista. Nuori voi jopa kilpailla kaltoin kohtelijan kanssa osoittamalla olevansa häntä parempi itsensä kaltoin kohtelija. Seksuaalisesti hyväksikäytetty vain täydentää rajojensa loukkaajan työtä. Kun nuori hallitsee syömistään, hän voittaa myös sen voimattomuuden tunteen, jonka on kokenut lapsena kohtaamansa ylivoimaisen väkivallan edessä. Kun hän hallitsee itseään kohtaan tekemäänsä väkivaltaa, hän pystyy paremmin hallitsemaan myös alkuperäisestä väkivallasta johtuvaa tuskaa.

Kilpailu uhriudesta?

”Nykyään on muotia punnita uhrit” René Girard

Kulttuurissa, jossa väkivaltaisia konflikteja ei enää ratkaista uhraamalla rituaalisesti sijaisuhreja, uhrin roolista on tullut niin haluttu pääoma, että marttyyriudesta kilpaillaan yhtä kiivaasti kuin laihuudesta. Äidit kärsivät lastensa käytöksistä ja isät vetäytyvät murheelliseen hiljaisuuteen, koska kukaan ei ymmärrä heidän yksinäisyyttään. Vanhemmat moralisoivat toisiaan ja syyllistävät lapsiaan. Lapset kilpailevat eniten kaltoin kohdellun asemasta jne. Tämän pelin voi voittaa vain suurin häviäjä.

Kun vanhemmat panevat pahoinvointinsa kilpasille, nuoren pahoinvointi jää helposti kokonaan huomaamatta. Jonkun täytyy kärsiä eniten saadakseen pahoinvointinsa ylipäänsä huomatuksi. Nuori voi syömättömyydellään ja /tai itseään viillellen yhtyä tähän kilpailuun. Tiukalla kurinalaisuudellaan hän houkuttelee koko perheen pyörimään tyhjän lautasensa ympäri. Mitä kevyemmäksi hän tulee, sitä painoarvoisemmaksi hän muuttuu. Lopulta kaikki osallistuvat piinaavaan kärsimysnäytelmään. Kumpi vanhemmista kärsii lapsen oireilusta eniten, tai muita jalommin? Kumman kärsimys voittaa lapsen kärsimyksen? Kenen kärsimys joutuu kaikkein eniten toisten vastuulle?  Saako koko perheen yhteinen kärsimys nuoren luopumaan omasta kärsimyksestään ja ryhtymään uudestaan terveeksi kaikkien puolesta?

Onnistuuko kärsimyksellä syyllistäminen parantamaan anoreksiasta kärsivän nuoren? Niin ei juuri koskaan käy. Silloinhan hän häviäisi kilpailun ja antautuisi muiden kärsimyksen ohjattavaksi.

Anorektikko on ottanut itsensä panttivangikseen ja hallitsee lopulta koko kauhupeliä uhkaamalla näännyttää itsensä nälkään, ellei… Kukaan ei oikein tunnu tietävän millä lunnailla tämä panttivanki saataisiin ostetuksi vapauteen ja mihin hän panttivankinsa kärsimyksellä oikein pyrkii. Kilpaa kärsiminen ei ainakaan tätä panttivankia vapauta. Päinvastoin. Hän joutuu yhä syvempään vankiloukkuun. Antamalla myötätuntonsa kenelle tahansa toiselle perheen jäsenelle, hän vapauttaa itsensä panttivankeudesta, mutta joutuu samalla toisen kärsijän vangiksi.

Peli ei pääty, ennen kuin vanhemmat luopuvat taistelusta ja kutsuvat lapselleen tarpeeksi pätevän ja ylivoimaisen vastustajan – parantajan, joka rakastaa osallistumatta mihinkään kilpailuun.

Anorektikko voi olla myös ylivastuullinen ihminen, joka on erityisen herkkä maailman kärsimyksille ja näkemälleen väkivallalle. Mahatma Gandhia ei tietääkseni diagnostisoitu anorektikoksi, vaikka hän ei koskaan syönyt välipaloja ja ateriatkin koostuivat vain salaatista, tuoremehusta ja vuohenmaidosta. Kun juuri itsenäistyneen Intian muslimit ja Hindut alkoivat tappaa toisiaan, Gandhi lopetti vähäisenkin syömisensä. Hän antoi ymmärtää, että heidän väkivaltansa kohdistui häneen itseensä ja se tulisi lopulta tappamaan hänet, jos he eivät lakkaisi taistelemasta keskenään. Heikkokuntoisen vanhuksen terveyden tila oli kaikkien lehtien etusivuilla päivästä toiseen. Kansa alkoi pelätä pahinta ja tahtoa parasta. Lopulta uskonnolliset johtajat onnistuivat hillitsemään murhapoltot, joukkomurhat ja lynkkaukset. He lupasivat lopettaa sotimisen ja rukoilivat Gandhia juomaan edes kulhollisen lientä. Syömättömyydellään tämä väkivallattomuuteen sitoutunut vanha pyhimys onnistui keskeyttämään silmittömäksi käyneen sisällissodan, joka olisi vaatinut satojen tuhansien ihmisen hengen.

Ei ole mahdotonta ajatella, että jotkut ympäristönsä väkivallalle herkistyneet nuoret lakkaavat syömästä lopettaakseen vanhempien välisen taistelun, sisarusten välisen kateellisen kilpailun ja koulussa rehottavan kiusaamisen tai jopa koko maailmaa riivaavan kulutushysterian. Ainakin he protestoivat sitä vastaan kieltäytymällä osallistumasta enää yhtään mihinkään. Hyvinkin terveet motiivit voivat johtaa halun ja käytöksen vääristymiseen. Ainakin minun tuntemani anorektikot ovat pohjimmiltaan olleet hyvin rakastavia ja koko maailmasta välittäviä ihmisiä, joilla ei vain ole ollut mitään rakentavia tapoja puuttua näkemiinsä vääryyksiin.

Kaikkien kilpailu kaikkien kanssa on syönyt yhteistä aikaamme niin paljon, että juuri kellään ei ole enää aikaa kenellekään. Viimeinenkin terveellinen syömisrituaali, viikonlopun yhteiset perheateriat, ovat loppumassa. Kouluruoan kulutuspiikki on maanantai. Ruokailu on muuttunut ahmimiseksi ja elämä kalorien polttamiseksi. Väliajat ovat pääasiassa ajan tappamista ja kilpailijoiden voittamista. Eikö tämä ole kollektiivista bulimiaa ja anoreksiaa? Kun kaikkea tehdään liikaa ja liian yksin, se on omiaan hävittämään ruokailun alkuperäisen tarkoituksen yhteyden luojana, keskinäisen palvelun harjoituspaikkana, lahjojen antamisena, uusien elämysten vastaanottamisena, toistemme kohtaamisena. Alamme kaikki muistuttaa anorektikkoja, jotka ovat oppineet vihaamaan yhdessä syömistä. Perheateriat ovat hänelle kauhistuksia. Mieluiten hän syö, tai on syövinään, yksin huoneessaan, pöydän äärellä seisoen tai huolimattomasti näykkien ruokaa muiden toimien ohella. Kulttuurin kaikkein vanhin yhteisöä koossa pitävä rituaali on muuttunut korostuneen yksityiseksi taisteluksi kaloreita vastaan.

Aikamme pirullisin paradoksi on haasteittemme ja mahdollisuuksiemme ristiriita. Kaikkia haastetaan kaikkeen ja mahdollisuuksien väitetään olevan auki joka suuntaan. Todellisuudessa kaikkien kilpailu kaikkien kanssa jakaa mahdollisuuksia yhä harvemmille ja lopuille tarjotun turvaverkon reiät päästävät yhä useamman putoamaan. Kilpajuoksu kaiken ja ei minkään välillä vain kiihtyy. Ahmit ja oksennat mitä et jaksa sulattaa, tai yrität lopulta oppia pärjäämään pelkällä auringon valolla ja pahalla hengellä.

Onko anorektikon ja buliimikon hivuttautuminen kuoleman rajoille jonkinlainen peili miljoonien salaisesta kilpailusta kaikkien muiden kanssa? Jos niin on edes osittain, he kärsivät, koska emme itse ole suostuneet katsomaan itseämme tarpeeksi tarkkaan peilistä. Pitääkö heidän näyttää meille alaston totuus siitä, mitä emme halua tietää: Kuinka vaaralliseen nälkiintymiseen kateellisesti vertaileva kilpailu kaikkien kanssa johtaa.

Anorektikon täytyy jossain vaiheessa tehdä sama päätös kuin jokaisen meidän muunkin: Minkä tai kenen kanssa ja mistä aion kilpailla, jos mistään? Mitä ja ketä aion loppuelämäni seurata? Mihin ja keihin haluan kuulua?

[1] Walter Vandereycken, Ron Van Deth. From Fasting Saints to Anorexic Girls. The History of Self-Starvation. Bloomsbury. London. 2001.

[2] Girard René. Anorexi och mimetisk begär. Themis. Stockholm 2010. Olen käyttänyt hänen kirjaansa tämän otsikon alla esitettyjen hypoteesien pohjana. Minulla on tietenkin myös oma lähikosketukseni syömishäiriöihin ja osallistunut monen toipumisprosessiin niistä.

[3] Markkinatutkimusyhtiö Research and Marketsin mukaan lahdutukseen liittyvää liiketoimintaa käytiin maailmanlaajuisesti 2014 148 miljardin dollarin edestä. HS 8.1.16.

[4] Anorektikko kuvittelee sen erottavan hänet kaikista muista, vaikka sekin liittää hänet kaikkiin itseään ja muita pettäviin ihmisiin maan päällä. Juuri kukaan ei kerro totuutta painostaan ellei vaa’an tulostaulua asenneta heidän otsaansa.

[5] Megan Warin. Abject Relations: Everyday Worlds of Anorexia. Rutgers University Press. 2009

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 vastausta artikkeliin “16.1 Kollektiivinen anoreksia”

  1. K-Veikko sanoo:

    Ilo nähdä sinua taas kirjoittelemassa. Rss-syöte onkin ollut hiljainen aina 2012-04-09 kello 23-08-45 alkaen.

    Seuraan kirjoituksiasi.

    1. Daniel Nylund sanoo:

      Kiitos rohkaisustasi. Oman elämän vaikeudet ja muun työn haasteet ovat juoneet muutaman vuoden mehut minusta, mutta nyt on taas into päällä. Olen vähän päivitellyt alkujuttuja ja mietin että mistähän kohtaa jatkaisi uusien artikkelien tekoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0836349
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.