Jo viimeisen matkansa alussa oli selvää että Jeesuksella ei ollut paluulippua[1] Galileaan. Hän meni Jerusalemiin kuolemaan. Siitä ei enää ollut epäilystäkään.
Jeesus ei todellakaan ollut passiivinen osapuoli tässä draamassa. Hän ei ollut vain hyveiden opettaja, joka halusi tehdä työnsä viranomaisilta rauhassa. Hän haastoi uskonnollista eliittiä ja vastasi heidän haasteeseensa. Kaikki evankelistat ovat yhtä mieltä siitä että Jeesuksen opetus oli alusta lähtien ristiriitoja herättävää. Hänen suhtautumisensa uskonnolliseen lakiin ja hänen suhteensa ”syntisiin” oli kirjanoppineiden ja fariseusten kannalta yhteisöllistä konsensusta kyseenalaistavaa. Hän käytti heidän edessään erittäin ankaraa kieltä. Pääsiäisen alla hänen toimintansa temppelissä oli kohtuullisenkin arvion mukaan provokatorista.
Sen lisäksi hän monta kertaa vihjaisi väkivaltaisesta kuolemastaan ja jopa ennusti sen. Eikö sitäkin voi pitää provokatorisena? Kun papiston aggressiivisuus kasvoi, hän ei tehnyt mitään sitä hillitäkseen, pikemminkin päinvastoin. Hän väitti julkisesti, että heillä on salainen halu tappaa hänet.
Eikö hän suorastaan kerjännyt kohtaloaan ja manipuloinut vihollisiaan toteuttamaan väkivallan, jonka hän oli itse ennakoinut? Eihän lynkkausvoimien esiin houkutteleminen vaadi kovin ihmeellisiä kykyjä jos siihen pyrkii. Uhriksi pääsee hyvin helposti, jos siihen on vetoa. Oliko hän loppujen lopuksi koko tapahtumasarjan vaivihkainen ohjaaja, joka kaikissa tilanteissa tiesi tarkalleen mistä narusta vetää, jotta häneen kohdistuva vihamielisyys vain kasvaisi?
Joka on tutustunut Jeesuksen kolmen vuoden toimintaan kaikkine vaiheineen, ei voi millään tavalla hämmästyä hänen päätymistään ristille. Se näyttää väistämättömältä ja johdonmukaiselta seuraukselta hänen omasta toiminnastaan.[2]
Silti kysymys on vaikea kysymys. Jos vastaan myönteisesti saatan osallistua tyypilliseen uhrin syyllistämiseen. Sellainenhan on vain ikivanhaa myyttistä vastuunpakoa, jonka mukaan uhri ei voi kuin syyttää itseään. Vastatessani myönteisesti tähän kysymykseen, olen samaa mieltä hänen tuomitsijoidensa ja ristiinnaulitsijoidensa kanssa.
Miten sitten pitäisi ymmärtää niin johdonmukainen voimien ja valtojen haastaminen, jos hänellä oli selkeä näkemys siitä mihin se hänet johtaisi?
Olisiko vastakysymyksestä apua? Entä jos Jeesus olisi, tajutessaan toimintansa johtavan kuolemaan, alkanut vältellä kenenkään haastamista ja varoa ärsyttämästä ketään? Eikö hän olisi voinut tuoda viestiään ja suorittaa tehtäväänsä tavalla, joka ei olisi johtanut väkivaltaiseen kuolemaan? Olisiko hän voinut pysyä uskollisena kutsumukselleen tavalla, joka olisi säästänyt hänet uhriksi joutumiselta?
Melkein jokainen meistä tietää että vaikenemalla voi säästyä ongelmilta. Monet meistä ovat jälkimmäistä vaihtoehtoa yrittäneet, joten meillä pitäisi olla asiantuntemusta vastata tähän kysymykseen.
Eikö hänellä ollut kaikki mahdollisuudet tulla suosituksi kansanjohtajaksi, mieheksi joka palauttaa menetetyn valtakunnan itsetunnon, eheyttää ja vahvistaa kansallista identiteettiä? Mahdollisesti, mutta vain luopumalla kaikesta siitä näystä mikä hänellä oli Jumalan valtakunnan luonteesta. Hän jopa varoi liian suurta kansansuosiota koska tiesi minkälaiselle intohimoille se rakentui.
Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?[3]
Hän tiesi että kaikki yhtenäisyys oli tähän mennessä rakentunut sen varaan että joku tai jotkut joutuisivat epäsuosioon. Hänen rakentamansa valtakunnan keskiössä olisi ihmisten valtakunnissa hylätyt. Jos hän unohtaisi uhrit, hän saisi vahingon sielulleen. Siksi hän tiesi tulevansa itse uhriksi, eikä tehnyt mitään estääkseen sen toteutumisen. Itse koko ikänsä epäsuosiossa elänyt tanskalainen Sören Kierkegaard sanoi sen näin:
”Se että Kristus oli halukas uhraamaan henkensä, ei ollenkaan tarkoita että hän olisi jotenkin pakottanut juutalaiset tappamaan itsensä. Kristuksen alttius uhrata elämänsä kertoo vain maailmasta joka on niin paha että tuon Pyhän täytyi ehdottomasti kuolla – jollei hän tahtoisi tulla synnintekijäksi tai keskinkertaisuudeksi menestyäkseen tässä maailmassa.”[4]
Kaikesta tästä huolimatta evankeliumit tekevät hyvin selväksi myös sen, että Jeesus ei todellakaan halunnut kuolla. Hän rakasti elämää, elämän antajaa ja ihmisiä ympärillään. Jokainen solu hänen ruumiissaan protestoi kärsimystä vastaan. Hänen piinattu sielunsa etsi kauhuissaan ulospääsyä kuoleman kidasta.
[1] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 81-88, 103.
[2] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 244-247, 265. Orchardin koko kirja alleviivaa Jeesuksen omaa vastuuta kohtalostaan, ainakin sellaisena kuin Johannes sitä kuvaa. Hänen mukaansa Jeesus tietoisesti pyrki samaan kuin papisto: omaan kuolemaansa.
[3] Mark 8:36.
[4] Siteerattu kirjassa: Bellinger The Genealogy of Violence. Reflections on Creation, Freedom and Evil. Oxford University Press. 2001. s. 110
