”Sitten Joosef lankesi veljensä Benjaminin kaulaan ja puhkesi itkuun, ja myös Benjamin syleili häntä ja itki. Ja Joosef suuteli ja syleili itkien kaikkia veljiään. Sen jälkeen hänen veljensä puhelivat pitkään hänen kanssaan.”[1]
Tältä näytti rosoinen alku vuosisatoja kestävälle pyhitetyn väkivallan riisumisen prosessille, jonka aikana Jumalan luonne ja anteeksiannon olemus vähitellen alkoi hahmottua.
Välittömän koston uhka oli väistynyt. Myötätunto ja hyvä tahto oli vapautunut kahleistaan ja entiset viholliset osoittivat solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Veljekset olivat löytäneet ainakin kohtuullisen välirauhan keskenään.
Silti tämänkin rajallisen sovintoprosessin alla virtasi sitkeä epäilysten, pelkojen, puolittaisten totuuksien, tunnustamattomien vääryyksien ja kohtaamattomien syyllisyyksien pohjavirta. Täysin rehellistä sovintoa ei vieläkään tehty ja levollisen luottavainen yhteys odotti vielä aikaansa. Niin kuin melkein kaikki sovinnon tekemiset, tästäkin alkoi pitkäksi venyvä, ontuva ja kompuroiva taival.
Vaikka tämä aivan ilmeisesti on kertomus anteeksiantamisesta ja sen vaikeudesta, kukaan ei vielä ole edes maininnut koko sanaa.[2] Se lausutaan ensimmäistä kertaa vasta 17 vuotta myöhemmin, kun nyt käsittelemättä jääneet asiat uudestaan nousevat pintaan.
Kun kyyneleet oli pyyhitty ja kuulumiset vaihdettu, Joosef pyysi veljiään hakemaan isän, lapset, sisaret ja karjan omaan valtakuntaansa, missä hän tarjoutui elättämään koko perheen jälkeläisineen.
Veljet lähtivät kotiin runsaiden antimien kanssa. Jokaisella oli uudet vaatteet. Mutta Joosefin valikoiva rakkaus näkyi lahjoissa. Benjamin sai peräti viisi vaatekertaa ja isälle oli kymmenen aasin kantamat lahjat. Veri on viiniä sakeampaa.
Vaikka Joosef oli tällä tavalla itse syöttänyt matkalle mahdollisen riidan siemenet, hän saatesanoiksi vielä varoitti:
”Älkää riidelkö matkalla.”[3]
Vaikka veljet olivat jo yli neljäkymppisiä raavaita miehiä, Joosef puhutteli heitä kuin äiti, joka lähettää lapsilaumansa retkelle – pakattuaan nuorimmalle viisi kertaa isomman eväspussin. Samalla kun hän suorastaan viettelee sisaruksia kateelliseen kilpailuun, hän varoittaa heitä siitä.[4] Perille he kuitenkin pääsivät.
Jaakobille uutinen oli liian hyvä ollakseen totta. Hän piti varmuuden vuoksi sydämensä kylmänä[5] kunnes vakuuttui siitä, että poikien puheet eivät olleet hourailua. Vasta pitkän vakuuttelun jälkeen ”hänen henkensä elpyi.”[6]
”Se on sittenkin totta! Poikani Joosef elää! Minä lähden Egyptiin, että saan nähdä hänet ennen kuin kuolen.”
Niin koko iso suku, kaiken kaikkiaan 66 henkeä,[7] lähti Kanaanin maasta Egyptiin, Goosenin maakuntaan. Yli kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen isä ja poika tapasivat toisensa, lankesivat toistensa kaulaan ja ”itkivät kauan.”
Tapaamisen jälkeen Israel sanoi:
”Nyt minä kuolen mielelläni.”[8]
Eikö hän voi edes tällaisena hetkenä lakata puhumasta kuolemastaan? Vielä kun Joosef esittelee isänsä Faaraolle, 130-vuotias Israel esittelee itsensä marisemalla:
”Vähälukuiset ja onnettomat ovat elinvuoteni olleet, eikä niitä ole kertynyt minulle yhtä paljon kuin esi-isilleni heidän vaelluksensa aikana.”[9]
Osa veljeksistä pestattiin Faaraon karjan päällysmiehiksi. Loput saivat säännöllistä toimeentulotukea upporikkaan Joosefin yksityisestä sossusta.[10]
Jaakob eli Egyptissä vielä 17 vuotta.[11] Vasta silloin tämä mies, joka oli aktiivisesti tehnyt kuolemaa ja uhannut kuolla jo yli puoli vuosisataa, alkoi vihdoinkin tarkoittaa mitä sanoo. Hän kutsui poikansa koolle ja vannotti Joosefia hautaamaan hänet kotikonnuille, sukuhautaan, jonka Aabraham oli aikanaan ostanut vaimolleen Saaralle.[12]
Joosef lupasi toteuttaa isänsä viimeisen toivomuksen.
Sen jälkeen Jaakob siunasi Joosefin molemmat pojat varsin mielenkiintoisella tavalla: Sen sijaan että olisi perinteitä seuraten siunannut Joosefin esikoisen oikealla ja kuopuksen vasemmalla kädellään, hän teki täsmälleen päinvastoin. Joosefin äänekkäät protestit eivät auttaneet. Jaakob ennusti suurempaa menestystä nuoremmalle veljelle.[13] Miksi ihmeessä? Eikö hän ollut oppinut mitään? Halusiko hän siirtää Joosefin lapsille saman asetelman, joka oli käynnistänyt Joosefin uhraamisen? Olihan hän itsekin petoksella hankkinut isänsä siunauksen vanhemmalta veljeltään Esaulta. Jäikö hän loppuun asti taistelemaan syntymäjärjestyksen mukaista edunjakoa vastaan? Hän ei selittänyt käytöstään millään lailla.
Lopulta hän kutsui loputkin veljeksistä koolle, pitääkseen heille jäähyväispuheen.
”Tulkaa tänne, niin ilmoitan teille, mitä teille tapahtuu tulevina aikoina.”[14]
Kaikki kaksitoista veljestä saivat kuulla kunniansa, enemmän tai vähemmän osuvia luonneanalyyseja, muistutuksia menneistä rikkeistä jne. Jotkut hän siunasi, toiset kirosi. Joillekin hän ennusti loistavaa tulevaisuutta ja toisille hän povasi viheliästä kohtaloa.[15] Yhdeksän veljeksen kohdalla hän kuvasi ja ennusti väkivaltaa. Ainoastaan kolmen kohdalla ei ollut mitään mainintaa väkivallasta. Nämä kolme veljestä eivät heimopäällikköinä koskaan saavuttaneet mitään merkittävää asemaa israelilaisten joukossa.[16]
Lopuksi Israel teki juuri sen, mitä veljekset olivat koko ajan pelänneet: Hän antoi kaikkein väkevimmän siunauksensa Joosefille ja julisti tämän koko veljessarjan päämieheksi.[17]
Mielenkiintoista tässä puheessa on, että Jaakob ei sanallakaan maininnut veljesten tekemää rikosta Joosefia vastaan. Hän kyllä haukkui erityisesti Rubenia, Leeviä ja Simeonia menneistä rikkeistä, niin kuin mies joka ei anna mitään anteeksi. Tiesikö hän edes mitä todellisuudessa oli tapahtunut? Vai uskoiko hän edelleen, että Jumala oli jotenkin pelastanut Joosefin petojen kynsistä ja toimittanut hänet ihmeen kaupalla Egyptin valtaistuimelle? Näyttää siltä, että Joosefia myöten kaikki veljet osallistuivat loppuun asti salailuun, joka varjeli vanhaa depressiivistä isää totuudelta.
Puheensa jälkeen Israel ”kuoli ja tuli otetuksi heimonsa tykö”[18]
Mutta tarkoin varjeltu pimeä perhesalaisuus kummitteli yhä veljesten painajaisissa.
Kun hautajaiset olivat ohi ja suku palannut takaisin Joosefin reviirille, 17 vuotta kestänyt perherauha alkoi rakoilla. Veljekset huolestuivat uudestaan.
”Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?”[19]
Entä jos Joosef on kärsivällisesti pidättäytynyt kostosta vain suojellakseen vanhaa itsesääliin taipuvaista isäänsä? Entä jos hän on kärsivällisesti odottanut päivää, jolloin suvun päämies olisi poissa pelistä?
Näin vaikeaa on uskoa, että todellinen anteeksianto ihmisten välillä on oikeasti mahdollinen. Kosto tai koston pelko tuntuu melkein luonnon omalta lailta, joka väistämättä mädättää kauneimmankin kukkasen. Anteeksianto on kuin epätodennäköinen luonnon oikku, joka ennemmin tai myöhemmin osoittautuu juuri sellaiseksi – pelkäksi oikuksi. Jäljelle jää vain väkivallan kierre, joka toistaa itseään yhtä varmasti kuin vuodenajat.
Kaksi ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa voimaa taisteli keskenään veljesten sydämissä. Vaikka he tuskin olisivat lyöneet vetoa anteeksiannon puolesta, he kuitenkin lähtivät täkyilemään, olisiko sittenkin mahdollista, että koston laki jäisi tällä kertaa toiseksi.
Suoraan välien selvittelyyn he eivät kuitenkaan vieläkään uskaltautuneet. Tapansa mukaan he keksivät taas mahdollisimman liikuttavan tarinan. Isä Jaakobin nimissä sepitetty ”viimeinen toivomus” varmaan tekisi vaikutuksen nyt jo kuusikymppiseen Joosefiin.
He lähettivät viestin sanansaattajan välityksellä. Arvelen heidän käyttäneen Benjaminia puhemiehenään. Hänen kauttaan tullutta viestiä Joosef tuskin pystyisi torjumaan.
”Isäsi käski ennen kuolemaansa ja sanoi: ”Sanokaa Joosefille näin: Oi anna anteeksi veljiesi rikos ja synti, sillä pahasti he ovat menetelleet sinua kohtaan.” Anna siis isäsi Jumalan palvelijoille anteeksi heidän rikoksensa.”[20]
Joosef itki saadessaan viestin.
Niin oli tarkoituskin. He vetoavat Joosefin tunteisiin isäänsä kohtaan ja puhuvat Jaakobista aivan kuin tämä olisi ollut ainoastaan Joosefin isä. Itseään he kutsuvat vain ”isäsi Jumalan palvelijoiksi,” ei saman isän lapsiksi, eikä Joosefin veljiksi.
Koko elämän aikana saatu johdonmukainen palaute oli mennyt perille. Puhuihan Jaakobkin usein vain yhdestä vaimosta ja kahdesta lapsesta, ikään kuin hänellä ei muita vaimoja ja lapsia olisi ollutkaan.
Silti viesti kuulostaa minusta enemmän hätäiseltä yritykseltä suojella henkeään kuin vilpittömältä halulta päästä todelliseen sovintoon. Siinä on enemmän manipulatiivista kieroutta, kuin selkärankaista yritystä vihdoinkin puhua asioista suoraan. Mutta toisaalta, olivathan he auttamattomasti alakynnessä. Pelkäävänä altavastaajana on vaikea pitää päätä pystyssä.
Kun he vihdoin itse uskalsivat lähteä samaan osoitteeseen, johon viesti oli lähetetty, he eivät edes jääneet odottamaan vastausta, vaan heittäytyivät saman tien maahan ja tarjoutuivat Joosefin orjiksi. Tosi paikan tullen kukaan heistä ei enää odottanut todellista anteeksiantoa, vaan kostoa. He vain rukoilivat, että kosto olisi ansaittua laimeampi: ei tappotuomio, vaan elinikäinen orjuus.
Mutta isän nimissä lähetetty vetoomus oli mennyt Joosefiin täydestä.
”Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. (Jumalaa leikkinyt mies vihjaisee, että ”Jumala voisi kyllä kostaa, mutta minä en sitä tee.”) Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne.”
Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.”[21]
Joosefin vastaus oli kuin kopio siitä, mitä hän oli sanonut 17 vuotta aikaisemmin. Ainoa uusi elementti on se, että hän nyt syytti heitä suoraan sanomalla: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa…” Hän nimesi heidän rikoksensa ilman mitään parhaannehan-tekin-yrititte –selityksiä. Heti sen jälkeen seuraa taas tuo sama teologinen koukusta päästö, jonka mukaan koko tapahtumasarja oli vain osa Jumalan huolellisesti suunnittelemaa Pelastakaa Israelilaiset -kampanjaa.
Tarkkaan ottaen Joosef ei edes sanonut, antaako hän anteeksi vai ei. Hän kuitenkin teki heille selväksi, ettei aikonut kostaa. Päinvastoin, hän aikoi pitää heistä huolta jatkossakin.
[1] 1Moos. 45:14,15.
[2] Raamatun hepreassa on monta anteeksiantoa tarkoittavaa sanaa: kipper, peittää; nasa, nostaa ylös, kantaa pois; salah, antaa mennä, päästää irti. Yleensä näillä sanoilla kuvataan vain Jumalan tekoja syntistä kohtaan. VT:n vallitseva käsitys on. että vain Jumala pystyy ja voi antaa anteeksi, ei ihminen.
[3] 1Moos. 45:24.
[4] Toisaalta. Tasan ei käy elämän antimet. Onhan meidän opittava tulemaan toimeen senkin kanssa ilman väkivaltaa. Mutta en minä kyllä haluaisi siihen sellaista opettajaa kuin Joosef oli.
[5] 1Moos. 45:26.
[6] 1Moos. 45:26-28.
[7] 1Moos. 46:26.
[8] 1Moos. 46:30.
[9] 1Moos. 47:9.
[10] 1Moos. 47:12.
[11] 1Moos. 47:28.
[12] 1Moos. 47:29-31.
[13] 1Moos. 48:8-21.
[14] 1Moos. 49:1.
[15] Erityisen ankarasti hän puhutteli Leeviä Ja Simeonia:
”Väkivaltaisia ovat heidän hankkeensa. Minä en suostu heidän juoniinsa, minun sydämeni ei liity heidän seuraansa. He ovat vihassaan tappaneet miehiä… Kirottu olkoon heidän vihansa, sillä se on kiivas, heidän raivonsa, sillä se on julma. Minä sirotan heidät Jaakobin heimojen sekaan, hajotan heidät Israelin joukkoon.”
Ei kovin mairitteleva kuvaus kansan tulevasta pappissuvusta. Tarkastellessani myöhemmin Mooseksen tarinaa tulemme näkemään kuinka olennaisesti tappaminen, väkivalta ja uhraaminen liittyvät yhteen leeviläisten pappeudessa. Jopa leeviläisten valinta pappissuvuksi tapahtui palkintona heidän suorittamastaan joukkomurhasta (2Moos. 32:26-29.)
[16] McEntire Mark. The Blood of Abel. Mercer University Press. 1999. s. 33.
[17] 1Moos. 49:2-28.
[18] 1Moos. 49:33.
[19] 1Moos. 50.15.
[20] 1Moos. 50:16,17. Teksti vanhasta kirkkoraamatusta.
[21] 1Moos. 50:19-21.
