Voi teitä ymmärtämättömiä

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.[1]

Nämä opetuslapset eivät kuuluneet niihin kahteentoista, joiden kanssa Jeesus oli viettänyt eniten aikaa. Heidät luettiin siihen seuraajien joukkoon, jonka lukumäärästä ei ole mitään tietoa. Jeesus oli jo jonkin matkaa kulkenut heidän läheisyydessään kuunnellen heidän masentunutta keskusteluaan. Lopulta hän kysyi heiltä:

”Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?” He pysähtyivät murheellisina.

Kysymys oli niin hämmästyttävä, että matkalaiset pysähtyivät sitä ihmettelemään. Eikö tämä muukalainen todellakaan tiedä mistään mitään?

Toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ’Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.’[2]

Kleopas näytti pitävän Jeesuksen kysymystä vähän tyhmänä. Tietenkin me keskustelemme siitä, mistä kaikki muutkin tässä kaupungissa keskustelevat. Olihan vuotuinen kansanjuhla, jossa sinänsä ei ollut mitään erikoista, kuitenkin saanut poikkeuksellisen dramaattisen huipennuksen. Oltiin siitä sitten mitä mieltä tahansa, ei siitä voinut kukaan olla tietämätön. Vaikka pieneen kaupunkiin oli pakkautunut kymmeniätuhansia vieraita, huhu teloituksista oli nopeasti levinnyt kaikkien tietoon.

’Mitä te tarkoitatte?’ Jeesus kysyi.[3]

Kuulen tässä kuvauksessa pientä ystävällistä tilannekomiikkaa Jeesuksen puolelta. On mielenkiintoista, mitä ihmisistä voi saada esille, kun leikkii täysin tietämätöntä muukalaista.[4] Kertomus on samalla eleettömän kaunis kuvaus Jeesuksen tunkeilemattomuudesta. Ei mitään itsetehostusta, ei mitään itsen alleviivaamista tai loukkaantumista siitä, etteivät he tunnista vanhaa tuttua. Lempeästi hän pysyi sellaisena jona hänet nähtiin – muukalaisena?

Jeesuksen kysymys oli kuitenkin esitetty sellaisella sävyllä, että miehet alkoivat estoitta purkaa hänelle murheensa aiheita, toiveitaan ja pettymyksiään.

He vastasivat: ’Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.’[5]

He olivat isiensä lailla eläneet elämänsä osana yhtä suurta kertomusta. Heidän kansallinen identiteettinsä oli vapautetun orjakansan identiteetti. Takana olivat suuret menestykset, sankarilliset kuninkaat ja monet täpärät selviytymiset tuhon partaalta. Kaikki suuret kertomukset, Daavidin Psalmit ja profeettojen lupaukset, antoivat heille toivon siitä että kohta löytyisi messias, Daavidia väkevämpi kuningas, joka johtaisi tämän sukupolven suureen exodukseen Rooman sorron alta ja ohjaisi heidät lopulliseen kunniaan ja valtaan.

Tämän toivon he olivat sijoittaneet Jeesukseen. Hänen kanssaan he olivat mielestään lähteneet kulkemaan vapauteen johtavaa tietä. Monet muutkin olivat. Kaikkialla kansa näytti saavan uutta voimaa Jeesuksen vaikutuspiirissä. Kaikki oli näyttänyt niin hyvältä. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, että pitkän odotuksen huipennus oli vihdoin tulossa. Mutta se olikin päättynyt Golgatan pimeään umpikujaan. Nyt he puhuivat toivostaan menneessä muodossa. Sitä ei enää ollut.

Jumala oli edelleenkin vihainen heidän ja menneiden sukupolvien synneistä. Siksi kansa joutuisi jatkamaan nöyryytettyä elämäänsä pakanavallan alla. Häpeällisesti ristiinnaulitusta miehestä ei todellakaan ollut messiaaksi, riippumatta siitä kuinka voimallinen hän oli ollut sanoissaan ja teoissaan. Ilmeisesti Jumala oli suuttunut hänellekin. Tiesiväthän he jo vanhastaan, että jokainen puuhun ripustettu on Jumalan kiroama.

Opetuslapsille ei näytä tulleen mieleenkään, ettei tällaisista toiveista ollut turvallista puhua kenelle tahansa. Kysymys kansan vapauttajasta oli poliittisesti arkaluontoinen aihe. Silti he jatkoivat uskoutumalla muukalaiselle kuulemistaan vaarallisista huhuista:

Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla, mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.[6]

Naisten puheet ja miesten todentama tyhjä hauta eivät kuitenkaan olleet poistaneett heidän murhettaan. Ne vain lisäsivät siihen hämmennystä, ehkä suuttumusta ja närkästystäkin. Se nyt vielä puuttuu, että naiset jotka eivät kestä karua todellisuutta alkavat höpistä enkeleistä ja tyhjästä haudasta. Nämä puheet eivät millään tavalla vastanneet heidän toiveitaan. Ne vain toivat hämmentävää sekaannusta heidän musertavaan pettymykseensä.

Silloin Jeesus sanoi heille: ’Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet?  Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.’ Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.[7]

Olisi ollut todella mielenkiintoista olla niitä selityksiä kuulemassa. Parin lauseen tiivistelmästä voi helposti saada sen vaikutelman, että Jeesus vain muistutti heitä joukosta messiaanisia ennustuksia, joiden valossa koko tapahtumasarja alkoi näyttäytyä vihdoin toteutuneelta suurelta Jumalalliselta käsikirjoitukselta.

Luulen että kysymys oli paljon enemmästä. Pyhillä kirjoituksilla oli ollut tärkeä osa Jeesuksen identiteetin ja mission hahmottamisessa. Mutta niissäkin oli tuttuja elementtejä naapurikansojen myyttisistä ja väkivaltaisista alkukertomuksista. Jotkut juutalaistenkin pyhistä kertomuksista vaiensivat uhrin äänen ja tekivät Jumalasta uhrin vaatijan. Mutta alusta alkaen niihin oli punoutunut jumalallinen kuiskaus, ääni, joka kertomuksen edetessä alkoi paljastaa yhä enemmän siitä, minkälainen ihminen todella on ja minkälainen Jumala kaikkien myyttisten verhojen takana on.

Nämä miehet eivät olleet kirjanoppineita, mutta kirjoitukset olivat heille kuitenkin tuttuja lapsuudesta asti. Jeesus antoi heille oman näkemyksensä ja kokemuksensa kautta uuden tulkinnallisen avaimen Vanhan Testamentin kirjoituksiin. Ei niin, että vanhan Testamentin kirjoitukset selittäisivät tai antaisivat oikean tulkinnan hänen elämästään ja kuolemastaan. Päinvastoin. Ylösnoussut ihmisen uhri antoi itsensä kautta uuden näkökulman Vanhan Testamentin kirjoituksiin.

Ehkä hän muistutti heitä lukuisista Vanhan Testamentin uhreista, Jumalan lähettiläistä, jotka olivat tulleet omiensa hylkäämiksi. Eivät he ehkä olleet yhtä viattomia kuin tämä viimeinen, mutta on tällaista tapahtunut aiemminkin.[8] Ehkä hän osoitti heille, kuinka Jumalan asteittainen itseilmoitus purkautui väkivaltaisten jumalakuvien ja pitkälle kehitetyn uhrikultin keskeltä hahmoksi, joka ei vaatinutkaan verta ja väkivaltaa. Myöhemmät profeetathan olivat puhuneet myös sellaisesta Jumalasta. Psalmeissakin on viittauksia aivan toisenlaiseen messiakseen kuin mitä he olivat tottuneet odottamaan. Ehkä hän ehti kuvata sitä pyhissä kirjoituksissa kuvattua pitkää pyhitetyn väkivallan paljastumisprosessia, jolle he olivat aiemmin olleet täysin sokeita, mutta joka oli nyt kulminoitunut niihin tapahtumiin joita Kleopas ja Simon olivat olleet todistamassa.[9]

Joka tapauksessa hän kertasi heille liiankin tuttuja kirjoituksia aivan uudessa valossa. Siellä todellakin annettiin toivoa paremmasta, mutta ei aivan sellaisella tavalla kuin tähän asti oli luultu.

Heidän perinteensä mukaan oli täysin tajutonta ajatella, että jopa messias voisi tulla omiensa hylkäämäksi ja joutua kärsimään heidän käsissään. Messiaan odotettiin lopettavan kaiken kärsimyksen, eikä suinkaan antautuvan sen uhriksi. Tietenkin kaikki olettivat tunnistavansa Messiaan, kun hän joskus tulee, eikä kukaan hänen omistaan tulisi kääntymään häntä vastaan. Olihan pappien neuvostokin ilmaissut sen Pilatukselle, sanomalla etteivät he voisi syytöntä tuoda hänen eteensä. Messias, joka ei pysty estämään omaa kansaansa kääntymästä häntä vastaan, ei voisi olla mikään messias. Mutta jos hän sittenkin olisi messias, kaikki osoittautuisivat Jumalan vihollisiksi.

Viimeinen johtopäätös oli erittäin pelottava. Jos ihminen oli sellainen, että messias joutuisi väistämättömästi jopa omiensa uhriksi, silloinhan Jumalan pitäisi ankarasti rangaista heitä kaikkia. Kysymys saattoi käydä heidän mielessään. Mutta tämän muukalaisen tavassa kertoa ja selittää kirjoituksia ei ollut mitään, joka olisi saanut heidät pelkäämään. Mahdollisuus niin suuresti rakastavasta Jumalasta alkoi sytyttää heitä, vaikka se ei kertonut heistä itsestään mitään imartelevaa.

Tällä tavalla he eivät koskaan olleet kuulleet kirjoituksia selitettävän. He alkoivat tunnistaa osallisuutensa ihan väärään kertomukseen. Monet muutkin kansat olivat uskoneet samankaltaiseen tarinaan: Vapauttaja tulisi ratkaisemaan heidän kaikki ongelmansa, voittamaan heidän vihollisensa ja antamaan heille valtaa ja rauhaa. Nyt nämä kaksi opetuslasta alkoivat aavistaa mahdollisuutensa osallistua vanhan tutun tarinan alla elävään ja koko ajan vahvistuvaan salatun Jumalan kertomukseen.

Heidän toivonsa oli tosiaan ehtinyt kuolla. Ehkä sen pitikin kuolla. Tähän uuteen kertomukseen osallistumisen mahdollisuus alkoi herättää heissä aivan uudenlaista toivoa. Siltä heistä ainakin alkoi tuntua heidän kuunneltuaan muukalaista parin tunnin kävelymatkan ajan. Tunne alkoi samalla tuntua tutulta. Jotain tällaista he olivat kokeneet joskus aiemminkin.

He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa,[10]

Keskustelun alussa hän oli teeskennellyt tietämätöntä heidän keskustelunsa aiheesta. Nytkin Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, ikään kuin hänellä ei olisi mitään halua läheisempään tuttavuuteen. Miksi Jeesus salasi ilmeisen halunsa jatkaa yhdessäoloa heidän kanssaan? Minusta se näyttää yksityisen tilan kunnioittamiselta ja hänen matkan aikana saamansa vaikutusvallan minimoinnilta. Hän ei halunnut tunkeilla eikä valloittaa edes vaivihkaa saamallaan karismalla. Hän ei ainoastaan ole täysin väkivallaton. Hän on sitä äärimmäisen hienotunteisella tavalla.

Opetuslapsilla ei tullut mieleenkään päästää häntä jatkamaan. Tätä muukalaista voisi kuunnella enemmänkin.

mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ’Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.’ Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.[11]

Luukas ei kerro mistä mahdollisesti keskusteltiin aterian valmistelua odoteltaessa. Ehkä Jeesus vain auttoi heitä sen tekemisessä. Ehkä hän vain istui hiljaa odottamassa. Mutta aterian alkaessa hän otti omakseen tehtävän, joka yleensä kuuluu vain talon isännälle:

Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille.[12]

Ilman tämän muukalaisen läsnäoloa ja matkan aikana käytyä keskustelua tämän illan kiitosrukous olisi ehkä jäänyt väliin. Kiitollisuuden aiheet olivat viime päivinä käyneet aika vähiin.

Opetuslapset kuitenkin yhtyivät kiitosrukoukseen ja ojensivat kätensä vastaanottaakseen leivästä murrettua palasta.

Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet.[13]

Mikä tässä hetkessä oli niin silmiä avaavaa? Mikä juuri silloin alkoi tuntua niin ylitsevuotavaisen tutulta?

Juuri tätä Jeesus oli aina ollut. Juuri tätä hän oli aina tehnyt. Hän oli kiittänyt Isäänsä kaikesta ja jakanut kaiken saamansa muille. Nyt hän oli täsmälleen samaa jatkavana heidän keskuudessaan.

Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ’Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?’[14]

Olisiko pelkkiin ennustuksiin viittaaminen saanut heidät ”hehkumaan innosta”? Olisiko pelkästä Jumalallisesta ennaltamääräämisestä ja ennustuksista puhuminen saanut heidän sydämensä hehkumaan? En usko. Jeesuksen selityksen on täytynyt antaa heille toivoa jostakin aivan muusta kuin Jumalan marionettina olemisesta.

Yhtäkkiä kaikki se palo, jonka he olivat sydämissään tunteneet kuunnellessaan muukalaista, tuntui ymmärrettävältä. He olivat hetkittäin tunteneet aavistuksen siitä aiemminkin. Ne olivat olleet juuri niitä hetkiä, jolloin he olivat kaikkein eniten ymmällään siitä, mistä ihmeestä Jeesus oli puhunut ja mitä kummaa hän oli sillä tarkoittanut. Nyt he alkoivat ymmärtää, mitä aiemmin olivat vain ihmetelleet epämääräisen innostuksen ja samanaikaisen hämmentyneen harmistumisen vallassa.

Kerratessaan matkan keskustelua he huomasivat, ettei Jeesus ollut provosoinut heissä mitään katkeruutta tai kostonhalua niitä kohtaan, jotka olivat juonitelleet häntä vastaan ja tappaneet hänet. Hän ei luonut syyllisiä, joita kohtaan nyt voitaisiin kantaa kaunaa. Helpottuneena he myös huomasivat, etteivät itsekään olleet millään tavalla tulleet syyllistetyiksi. Hän ei ollut ilmestynyt syyttäjänä, vaan opettajana, joka tarjosi uutta väkivallatonta visiota elämästä. Kenenkään ei enää tarvitse olla katkeruuden kautta sidottu millään lailla pyhitettyyn väkivaltaan.[15]

Ensimmäistä kertaa he alkoivat oivaltaa kuinka vääriä heidän toiveensa Jeesuksen suhteen olivat olleet. Vaikka heidän poliittisen sankarimessiaan odotuksensa olivat heidän pyhien kirjoitustensa innoittamia,[16] he ymmärsivät samat kirjoitukset nyt toisenlaisesta näkökulmasta. He alkoivat tarkastella kirjoituksia ja elämää ylösnousseen ja katkeruudesta vapaan uhrin silmin.

Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muut heidän joukkoonsa kuuluvat. Nämä sanoivat: ’Herra on todella noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille.’ Nuo kaksi puolestaan kertoivat, mitä matkalla oli tapahtunut ja miten he olivat tunteneet Jeesuksen, kun hän mursi leivän.[17]

[2] Luuk 24: 17, 18.

[3] Luuk 24:19.

[4] Kun lapseni olivat pieniä, minä usein haastattelin heitä eläinhahmoisen käsinuken kautta, joka ei ymmärtänyt ihmisten tavoista yhtään mitään. Joskus haastattelijaksi kelpasi pelkästään puhuva sormi. Oli mielenkiintoista kysyä heidän mielipiteitään ja kokemuksiaan isästään ja äidistään. Vähän samantyyppisenä kuulen Jeesuksen alkukysymykset.

[5] Luuk 24:20, 21.

[6] Luuk 24:22-24.

[7] Luuk 24:25-27.

[8] Ehkä hän muistutti kuinka kansa oli nurissut vapauttajaansa, Moosesta vastaan (2Moos15.24). Kuinka profeetat ja Jumalan sanansaattajat olivat joutuneet kuninkaiden, pappien ja väärien profeettojen pilkkaamiksi (2Aik 36:16) ja yrittivät johtaa heitä ansaan (Hoos 9:8). Kuinka kansa vainosi vanhurskaiden henkeä (Jer 11:18-23) ja tappoikin heitä (Neh 9:26). Schwager Jesus of Nazareth s. 153.

[9] Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 79

[10] Luuk 24:28.

[11] Luuk 24:29

[12] Luuk 24:30.

[13] Luuk 24:31.

[14] Luuk 24:32.

[15] Alison James. Faith beyond Resentment: fragments catholic and gay. Darton Longman and Todd. London 2001. s. 41-44.

[16] Esimerkkejä väkivaltaisesta messiasvisiosta: Sak 12:1-9. Ps 2:9. Jes 11:4.

[17] Luuk 24:33-35.