« »

Johannes mestataan

0 kommenttia Kirjoitettu 12.10.2020 Muokattu 12.10.2020

Markus oli jo taustoittanut sitä kaunaisten kolmiodraamojen kehitystä, jotka nyt kulminoituivat kuninkaan syntymäpäiväjuhliin.

“Sopiva tilaisuus Herodiaalle tarjoutui, kun Herodes syntymäpäivänään järjesti pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille.”[1]

Varttikuninkaan syntymäpäiviä alettiin valmistaa heti edellisten juhlien loputtua. Juhlissa oli aina paljastunut asioita, joita piti ottaa huomioon, kun seuraavia kutsuja järjestettiin ja eksoottisten herkkujen tilaaminen piti aloittaa ajoissa. Antipaan asemassa juhlat olivat vuosittaisia tuhlaamiskilpailuja. Jokaisen juhlan piti olla edellistä vaikuttavampi.

Vieraille pantiin kaikki mahdolliset rikkaudet näytteille. Heille tarjottiin parhaat juomat ja harvinaisimmat ruoat. Alkunaposteltavana oli salaatteja juustoilla, taateleita, oliiveja, viinirypäleitä, viikunoita, kranaattiomenoiden siemeniä ja erilaisia pähkinöitä, tuoreina sekä jalostettuina. Pähkinöillä lihotetut ja fenkolimehussa marinoidut, rasvaiset jättihiiret olivat erityisen suosittua naposteltavaa. Tätä vieraslajia oli tuotu savesta valmistetuissa lihotuskulhoissa Roomasta asti. Pääruokana oli kaikkia Galilean järven kaloja eri tavoin kypsennettyinä, sekä hanhea, strutsia, peuraa, lammasta ja jänistä. Suositun mutta liian arkisen sianlihan Herodes jätti juhlistaan pois, koska kaikkein lepsuimmatkin juutalaiset kieltäytyivät ehdottomasti syömästä sitä, eikä hän halunnut juhlillaan närkästyttää alaisiaan.

Roomalaisilla ei mitään kulinaarisia tabuja ollut. Kaikkea mahdollista piti kokeilla ainakin kerran. Jokainen arvonsa tunteva aristokraatti tiesi kyllä kertoa miltä maidolla ruokittu etana, jäniksen sikiö, papukaija tai karhunliha maistui. Suolaista kalalientä, garumia, kaadettiin melkein kaikkien lihojen mausteeksi. Palatsin puutarhassa kasvatettiin kuminaa, korianteri, seesamia ja minttua. Mustaa pippuriakin oli tuotu Intiasta asti hovin keittiöön. Vieraat mausteet antoivat erityisen vaikuttavia kokemuksia. Kaikenlaisia leipiä, erilaisissa maisemissa kerättyä hunajaa ja tietysti vuohenmaitoa ja -juustoa tarjottiin niille, jotka tarvitsivat turvallista lohturuokaa. Palvelijat tarjoilijat valtakunnan parhaita viinejä ja huolehtivat siitä, ettei kenenkään malja jäänyt tyhjäksi. Viiniä tosin laimennettiin vedellä, koska muuten väki olisi sammunut ennen juhlien kohokohtaa.

Herodes matki pröystäilyllään Roomassa olevia ylempiään ja yritti samalla kilpailla heidän kanssaan. Tuhlailevaisuudellaan hän osoitti ylimielisyyttään kaikkia alempana olevia kohtaan. Kutsu juhliin oli velvoittava ja kutsumatta jättäminen oli tapa nöyryyttää. Juhlissa hän saattoi pitää ystävät lähellään ja viholliset vielä lähempänä. Annetuilla istumapaikoilla, tai pikemminkin makuupaikoilla, hän pääsi kilpailuttamaan alamaisia keskenään ja lähettää erilaisia viestejä siitä kuka oli valtakunnassa matkalla ylös tai ulos. Lahjoillaan hän osti lojaalisuutta niiltä, joiden uskollisuus oli kaupan ja suosiota niiltä, jotka halusivat varmistaa paikkansa hierarkiassa. Ainoa todella arvokas henkilö oli lahjojen tuhlaileva jakelija.

Paikalla oli siis koko Galilean ja Perean poliittinen, sotilaallinen, taloudellinen johto, juutalaisia kaupunginjohtajia myöten. [2]

Koska nämä juhlat muistuttivat luonteeltaan ja toistuvuudeltaan säännöllisesti kertautuvia rituaalisia uhrimenoja, kansa oli tottunut niiden yhteydessä ainakin teeskentelemään ryhmien ja yksilöiden välistä tilapäistä sovintoa. Silti keskenään ristiriidoissa elävä yleisö olisi helpottunut, jos runsaitten ruokien ja juomien lisäksi olisi tarjolla myös jotain keskinäisiä jännitteitä laukaisevaa ohjelmaa. Mikä siihen sopisi paremmin kuin erotiikka ja väkivalta? Paras olisi tietenkin yhdistelmä molempia. Puolialastomat tarjoilijat ja hovinaiset loivat tunnelmaa ja tarjolla oli yleensä myös kreikkalaisia painiotteluita, gladiaattorien kaksintaisteluja sekä keisarin valloitusretkiltä tuotuja eksoottisia eläimiä ja oudonnäköisiä ihmisiä. Vieraille piti aina tarjota uusia ja unohtumattomia spektaakkeleita.

Tällä kertaa hän halusi esitellä vierailleen uusimman valloituksensa, velipuolensa tyttären, joka oli muuttanut äitinsä perään setänsä hoviin. Evankeliumien kirjoittajat eivät tunne häntä nimeltä, mutta historioitsija Josefus kutsui noin kaksikymppistä kaunista naista Salomeksi.

Herodiaan tytär tuli silloin sisään ja tanssi.

Juutalaisille tällaiset ohjelmanumerot olivat kiusallisia, mutta he olivat tottuneet laittamaan siveytensä syrjään, kun heidän kuninkaansa Rooman palatsijuhlia matkien laittoivat myös vaimojaan, hovinsa naisia ja rakastajattariaan eroottisella tavalla näytille.[3] Eikä heidän tarvinnut omilleen kertoa ihan kaikesta mitä palatsissa tapahtui. Vallan salien voima oli myös niiden salamyhkäisyydessä.  

Aikojen alusta asti on tiedetty, että tanssi on lynkkauksen jälkeen kaikkein tehokkain halujen yhdensuuntaistaja. Rytmi, liike ja sen mukana välittyvä tunnelma tarttuu kuulijoihin. Intohimoinen tanssija valloittaa yleisönsä seuraamaan itseään. Jos tämä onnistuu hyvin, tanssija on luonut yleisöön tarpeeksi vahvaa yhdensuuntaisuutta mille tahansa toiminnalle, jota hän, tai hänen edustajansa sen jälkeen ehdottaa.

Siksi tanssi on ollut olennainen ja välttämätön osa primitiivisiä uhrirituaaleja. Sen tärkein funktio on ollut houkutella koko yhteisö yksimielisesti ja samassa rytmissä osallistumaan pian tapahtuvaan väkivaltaan. Yleensä yksi tai muutama ekstaattinen esitanssija houkuttelee loput mukaan samaan rytmiin ja ennalta suunniteltuun kollektiiviseen murhaan.

Tässä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuuksia saada eri kulttuureista yhteen tulleita ihmisiä tanssimaan yhdessä. Se olisi ollut uskonnollinen mahdottomuus. Vapaa yhteinen tanssi merkitsisi liian suurta luopumista kaikista yksityisistä ja yhteisöllisistä kilpailuasetelmista ja keskinäisestä vertailusta. Niitä oli näissä synttäreissä ihan liikaa.

Näissä juhlissa useimmat vieraat olivat Herodiaan roolissa. Jokaisella ryhmällä oli omat Johannes kastajansa joihin olivat fiksoituneet sekä mallina että esteenä.[4] Herodes itse oli juutalaisille puoliksi oman ja puoliksi toisen vallan edustaja. Häntä sekä seurattiin että vihattiin, kadehdittiin ja haluttiin tuhota. Roomalaisille sotapäälliköille juutalaisten sitkeä semi-itsenäisyys valloittajien alla oli sekä malli että vastustaja. Keskinäisiä jännitteitä oli piinaavuuteen asti. Tarvittiin vain yhteinen purkautumisväylä laukaisemaan tunnelmaa. Salomen pitäisi osata vietellä sekalainen yleisö edes hetkeksi kiinnittämään ristiriitaiset huomionsa ja halunsa yhteen ja samaan suuntaan. Se tekisi Herodeksen juhlista onnistuneet.

Jos lähtee tällaista yleisöä valloittamaan tanssillaan, on siinä myös onnistuttava. Muussa tapauksessa hän voi joutua yleisönsä uhriksi. Tanssija vapauttaa yleisössään pedon, joka syö hänet, jos ei saa sitä valtaansa.[5] Salome oli kuitenkin tottunut saamaan mitä haluaa, eikä hänellä ollut aikomustakaan jäädä uusperheensä kuokkavieraaksi, kun hänellä oli mahdollisuus tulla koko hovin tähdeksi. Kun hän tunsi saaneensa otteen yleisön halumaailmasta, se sytytti hänet sellaiseen himojen vastavuoroisuuteen, joka ei enää voi pysyttää itseään.

Herodes ja hänen pöytävieraansa olivat ihastuksissaan.

Yleisön halu ja ihastus Salomea kohtaan kiihotti Herodesta kilpailemaan kaikkien kanssa. Hänen täytyi osoittaa suvereenin omistusoikeutensa yhteisen halun objektiin. Nyt, kun kaikki olivat Salomesta innostuneet, hänen arvonsa nousi taivaisiin. Valloitettuaan koko yleisön, Salome ei ollutkaan enää itsestään selvä veljen tytär, joka oli siirtynyt hänen käskyvaltansa alle. Humalaisella intuitiollaan Herodes tajusi, että nyt hänen täytyisi osoittaa ylivaltansa ostamalla Salomen omakseen. Mutta millä hinnalla ja kenelle se pitäisi maksaa? Sitä hänen ei tarvinnut kauan miettiä. Nyt hän ei voinut toimia kuin orjamarkkinoilla. Tämä nainen oli tanssinut itsensä niin haluttavaksi, että pystyi nyt itse hinnoittelemaan itsensä. Niinpä Herodes ylittää sijaishallitsijan valtuutensa keisariakin uhmaavalla tavalla:

”Mitä ikinä minulta pyydät, sen minä sinulle annan, vaikka puolet valtakuntaani.”

Tällä rehentelyllä Herodes matki myös ylimpiään ja heidän halujaan. Hän käyttäytyi kuin olisi kaikkivaltias keisari keisarin paikalla, vaikka hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla Tiberiuksen kanssa. Hänen valtaoikeutensa perustuivat yksinomaan valloittajakansan kärsivällisyyteen ja hyvään tahtoon, eikä hänellä ollut mitään oikeutta tarjota puolta hallintoalueestaan Salomelle ilman Keisarin lupaa.

Kenen kanssa hän sitten kilpaili? Ketä suuremmaksi hän lupauksellaan osoittautuisi? Kellään tässä huoneessa ei ollut mahdollisuuksia kilpailla tämmöisillä panoksilla. Ainoa relevantti kilpailija oli Herodeksen veli, se toinen Herodes, jonka tyttären mielisuosiota hän nyt yritti ylilupauksillaan ostaa. Veljen vaimon hän oli jo saanut, mutta tytär oli vain seurannut äitiään, eikä ollut mitään takeita siitä, etteikö hän salaa kaipaisi isäänsä. Herodes ei siis vielä omistanut veljensä tytärtä. Kuinka veljeen sattuisikaan, jos hän saisi tietää, että myös tytär siirtyisi lopullisesti Herodeksen hoviin. Kuka voisi perusteellisemmin voittaa veljensä kuin ryöstämällä häneltä sekä vaimon että tyttären?

Tarjoamalla puolta valtakunnastaan Herodes houkutteli Salomea osaksi itseään. Tarjouksen oikeampi sisältö oli: Tule hallitsemaan kanssani. Tule osaksi minua. Suostu minun omaisuudekseni.

Mutta Salome ei vastaa mitään. Hänellä ei Markuksen kertomuksessa ole edes nimeä. Hetken aikaa näyttää siltä, että hänellä ei myöskään ole omaa halua.

Eikö hän tietänytkään mitä halusi? Oliko hän vain haluton nukke? Tuskin. Täysin intohimoton ja halujensa suhteen pihalla oleva nuori nainen ei olisi osannut herättää sellaisia intohimoja, joita Salome oli saanut aikaan. Siihen oli tarvittu väkevästi latautunut nainen. Salome oli täynnä haluja, mutta niiden alkuperä ja ohjaaja oli juhlatilan ulkopuolella – ehkä jo voitetuksi uskomansa veljeskilpailun unohdetussa palkintohuoneessa. Vaikka Herodes näytti jo unohtaneen vaimonsa, tytär oli vielä liian riippuvainen äidistään uskaltaakseen valita halujaan itsenäisesti.

Salome oli jo pitkään pitänyt äitinsä haluja mallinaan. Herodiaan vimmainen yritys pyrkiä kaiken keskipisteeksi toimi Salomenkin energiana, kun hän sai tilaisuuden tanssillaan valloittaa koko valtakunnan eliitin.

Ratkaisevalla hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut vastausta siihen, mitä hän tekisi näin suurella haluttuna olemisen pääomalla. Hän ei kuitenkaan langennut siihen ansaan, jonka Herodes oli tarjouksellaan hänelle virittänyt. Hän ei suostunut pitämään setänsä haluja aurinkona, jonka ympärille jäisi pyörimään. Kahden halun vetovoiman ristiriidassa hän valitsi kääntyä äitinsä puoleen, ei niinkään tietoisen ja itsenäisen valinnan kautta, vaan vanhasta tottumuksesta.

Tyttö meni ulos ja kysyi äidiltään: ‘Mitä minä pyytäisin?’

Tässä yksinkertaisessa pyynnössä näkyi alastomana ja paljaana se mitä Herodes, Herodias ja juhlavieraat tekivät peitellymmin, itseltäänkin salaa. He eivät huomanneet kuinka muilta opittuja heidän halunsa olivat. Ei heillä ollut suuria kuvitelmia omasta itsenäisyydestäänkään, koska ei sellainen vielä kuulunut keskeisiin ihanteisiin. Ihmiset seurasivat, ketä seurasivat, eikä muita vaihtoehtoja ollut. Ei kukaan kuvitellut kulkevansa omia polkujaan.

Markuksen nykyisten lukijoiden on kaikkein vaikeinta huomata, kuinka muilta imitoituja meidän halumme oikeasti ovat ja kuinka helposti halut tarttuvat – varsinkin väkivaltaiset halut. Kukaan itseään kunnioittava aikuinen ei halua nähdä itseään Herodiaan tyttäressä, joka suoraan kysyy äidiltään mitä hänen pitäisi haluta. Minä haluan kuvitella tekeväni vain itsenäisiä päätöksiä, koska niin olen oppinut muilta haluamaan. Siksi minä en myöskään kysy keneltäkään, mitä minun olisi hyvä haluta. Salomen esimerkkiä en ainakaan halua seurata, koska sitä pidetään tänään epäitsenäisen typeryksen merkkinä.

Markuksen kertomuksen muutkin roolihenkilöt ohjautuvat toistensa halujen mukaan, mutta sotkeutuvat samalla verkkoon, jossa eivät enää tiedä kuka matkii ketä ja kuka kilpailee kenen kanssa. Herodeas oli kuitenkin jo kauan sitten hahmottanut monimutkaisessa peliviidakossa päävihollisensa. Siksi hän vastasi tyttärensä eduista piittaamatta:

Pyydä Johannes Kastajan päätä.

Johannes oli ollut vankina jo pitkään. Se ei Herodeksen puolelta ollut mikään myönnytys vaimon toivomuksille, päinvastoin. Vangittuna Johannes oli paremmin suojassa Herodiaan omilta murha-aikeilta. Samalla hän oli näin sujuvammin Herodeksen omassa käytössä. Siksi Herodes olikin siirtänyt lempivankinsa Makareuksen vuorivankilasta uuteen palatsiinsa Tiberiaan kaupungissa.[6] Olihan sielläkin vankityrmiä. Kaikissa palatseissa piti olla sellaisia. Nyt hän saattoi milloin tahansa tuoda Johanneksen eteensä. Hän nimittäin

kuunteli Johannesta mielellään, vaikka tämän puheet usein jäivätkin vaivaamaan häntä.

Nyt ei edes vankila pystyisi suojelemaan Johannesta. Herodias oli täysin yllättäen löytänyt tavan päästä häneen käsiksi. Ei hän tätä ollut suunnitellut, vaikka monet myöhemmin niin kuvittelivatkin. Varmasti hän olisi kateutensa ja mustasukkaisuutensa vimmassa halunnut suunnitella tällaisen juonen, jos vain olisi kyennyt ennakoimaan tarpeeksi monen ihmisen reaktiot hyvissä ajoin. Herodias oli kuitenkin veljeskilpailun tässä pelivaiheessa jo haluttavuutensa menettänyt sivuhenkilö. Siksi hän oli masentuneena jättäytynyt juhlista pois kokonaan. Vetäytymisellään hän rankaisi miestään tämän ylenpalttisesta kiinnostuksestaan Johannesta kohtaan. Turhaan hän oli toivonut, että Herodes tulisi vaikka väkisin raahaamaan hänet juhlien nähtävyydeksi.

Tapahtui jotain paljon parempaa. Hän sai tyttärensä kautta mahdollisuuteen tuhota mies, jota piti syypäänä ongelmiinsa. Herodias oli tarpeeksi tuttu tyttärensä herättämän rituaalisen hurmion kanssa ymmärtääkseen käyttää sitä hyväkseen. Hän hyödynsi yleisössä kytevää keskinäistä väkivaltaa ja osasi juuri oikealla hetkellä kanavoida sen henkilökohtaisen koston välineeksi.

Hetkessä äidin halu muuttui tyttären omaksi. Salome “kiiruhti heti takaisin kuninkaan luo” ettei Herodeksen uho ja yleisön kiihko vain ehtisi jäähtyä liian pitkän tauon takia. Nyt hän oli kiireisen innokas ja määrätietoinen. Nyt hän tiesi mitä halusi. Hänen roolinsa oli identtinen äitinsä kanssa. Hän keräsi juhlasalissa olevat ristiriitaiset intohimot itsensä kautta yhteen kohteeseen – äitinsä valitsemaan uhriin. Hän riisui salissa vallitsevan uhria vaativan tunnelman kaikista naamioistaan tarjoamalla Johannesta jokaisen paikallaolijan henkilökohtaisen kaunan sijaiskohteeksi.

Tahdon, että annat minulle nyt heti vadilla Johannes Kastajan pään.

Jos Salomen vaatimuksessa oli mitään omintakeista se tuli vain siitä, että oli ottanut äitinsä pyynnön liian kirjaimellisesti. Pyytää jonkun päätä, ei edes giljotiinien maassa ole tarkoittanut muuta kuin retorista pyyntöä toisen tappamisesta. Herodiaalle oli samantekevää miten Johannes tapettaisiin, kunhan hän vain kuolisi. Salome kuuli kuitenkin äitinsä halun sanatarkasti ja korosti sitä lisäämällä toivomuksen lautasesta, jotta ei olisi joutunut itse tahrimaan kätensä Johanneksen vereen.

Kuningas tuli pahoille mielin, mutta koska hän oli vieraittensa kuullen vannonut valan, hän ei voinut vastata kieltävästi.

Uskollisuus valalle, jonka hän oli vieraittensa kuullen antanut, oli samalla sitoutumista siihen yhteiseen haluun, jonka Salome oli tanssillaan ja sitä seuraavalla vaatimuksellaan virittänyt yksisuuntaiseksi. Kaikki kuulivat Salomen vaatimuksen. Kollektiivinen suostuminen tähän uhriin ei ollut vain kohteliasta suostumista isännän mielivallalle. Kaikki olivat saman imun vallassa. Jokainen oli eri syistä samassa väkivallan virrassa mukana.

Vaikka joku juutalaisista ruhtinaista olisikin sydämessään kauhistunut viattoman uhrin puolesta, hän ei uskaltanut uhmata kiihtyneen joukon painetta. Kunniakulttuurissa isän julkinen lupaus tyttärelleen painoi paljon enemmän, kun jonkun sinänsä hurskaan kansanvillitsijän pää.

Herodekselle ratkaisu ei ollut helppo. Hän oli tähän asti suojellut Johannesta vaimonsa murhanhimolta. Hän oli uskaltanut uhmata Herodeaan halua tappaa kilpailijansa, mutta kaikkien alaistensa kiihkeän yhdensuuntaista halua hän ei rohjennut vastustaa. Kun Herodeas oli tyttärensä kautta onnistunut viettelemään koko juhlayleisön uhrihakuisuuden kohdistumaan Johannekseen, se oli Herodekselle liikaa. Valtaeliitin väkivaltainen pohjavirta voitti hänen orastavan yksilöllisen, mutta vielä liian pinnallisen, suhteensa Johannekseen. Valtojen ja voimien yhdentyneet intohimot vyöryivät hänen yksilöllisten valintojensa yli ja hukuttivat ne alleen.

Hän toimi niin kuin Pilatus pari vuotta myöhemmin. Hän ei joukon edessä uskaltanut pitää kiinni siitä, mitä sydämessään aavisti oikeaksi. Hän hukkui joukon henkeen ja luopui siitä yksilöllisestä vapaudesta, joka tarjoutui valinnan mahdollisuutena erilaisten halujen ristiaallokossa. Hän oli joutunut mimeettiseen ansaan.

Jos Herodes oli luullut lupauksellaan voittavansa veljensä tyttären puolelleen, hän oli erehtynyt. Salome otti kyllä itseensä kohdistuneen halun vastaan, mutta vei sen äidilleen ja kysyi mitä sillä tehtäisiin. Vaatimalla Johanneksen päätä vadille hän työnsi setänsä nöyryyttävään ja vaaralliseen ansaan. Mikäli Herodes ei nyt suostuisi pyyntöön, hän joutuisi kaikkien läsnäolijoiden vihan uhriksi. Herodes tiesi oman päänsä, tai ainakin kunniansa olevan vaarassa, jollei tarjoaisi Salomelle ja koko yleisölle Johanneksen päätä. Nyt oli kysymyksessä joko hän tai Johannes.

Hän antoi heti pyövelille käskyn, että tämän oli tuotava Johanneksen pää.

Kukaan ei protestoinut. Roomalaiset upseerit vapautuisivat potentiaalisesta kansanvillitsijästä. Juutalaiset pääsisivät irti ankarasta parannussaarnaajasta, jonka profeetallisuutta eivät halunneet tunnustaa. Mutta nämä olivat vain lisäbonuksia. Ennen kaikkea tämä juhlan sisällä elävät jännitteet saisivat vihdoin purkautumiskanavan.

Pyöveli meni vankilaan ja mestasi siellä Johanneksen. Sitten hän toi pään vadilla ja antoi sen tytölle, ja tyttö antoi pään äidilleen.

Vaikka Johanneksen pää kuului kaikille, koska se tuotti helpotuksen jokaiselle, Salome ei siitä välittänyt, vaan vei pään äidilleen, joka oli kulissien takaa ohjannut uhria vaativaa väkivaltaa omaksi edukseen. Herodeas oli voittanut ja hän sai mahdollisuuden todistaa voittonsa koko juhlayleisön edessä. Pitäessään kadehtimaansa päätä kaikkien nähtävänä, hän sai kostettua myös miehelleen. Mutta Herodeksen sydäntä hän ei koskaan saanut takaisin, eikä muisto Johanneksen päästä kauan häntä lämmittänyt.

Juhlavieraat olivat kuitenkin euforisen helpotuksen vallassa. Kotimatkalla kenenkään ei tarvitsisi juoruta vastapuolen typeryyksistä tuulettaakseen turhautunutta mieltään ja pakahtuneita aggressioitaan. Jokainen puhuisi vain yhdestä ainoasta asiasta – juhlien huikeasta huipentumasta. Se oli kuin taikaiskusta laukaissut kaikki keskinäiset jännitteet ja vapauttanut yleisön hetkeksi unohtamaan läsnä olevat kilpailijansa.

b)           Ei tässä näin pitänyt käydä?

Profeettaa lukuun ottamatta tämän kertomuksen kaikki osapuolet imitoivat toistensa haluja, kiihottuivat ja villiintyivät siitä mitä joku muu halusi. Keskinäisen kilpailun panokset nousivat lyhyessä ajassa yli kaikkien varojen, kunnes kukin omalla tavallaan joutui lukituksi näin syntyneiden väkivaltaisten intohimojen ristiriitaan. Sitä ei enää voinut ratkaista ilman yhteistä katharsista, helpottavaa vapautusta, joka löytyi syntipukin uhraamisen kautta. Johannes, joka alun perin oli varoittanut Herodesta himoitsemasta toisen omaa, oli nyt kaikkien oma – uhrin muodossa.

Vaikka Johannes mestattiin nurkan takana, yleisön siihen osallistumatta, hän oli kuitenkin kollektiivisen väkivallan uhri. Sellaisena hänelle ei myöskään annettu ääntä. Hänelle ei annettu mahdollisuutta sanoa viimeisiä sanoja tai luoda viimeistä katsetta suoraan siihen yleisöön, jonka paineen alla mestauskäsky syntyi.

Näin itsevaltiaat toimivat. Pelastaakseen oman kunniansa, eli päänsä, kuningas leikkautti toiselta pään irti. Pelkkänä parodianakin tämä olisi hyvä kuvaus siitä säälimättömän hävyttömästä tavasta, jolla eliitti saattoi oikkujaan toteuttaa. Tämän sarkastisempaa tarinaa valtojen ja voimien tavasta toimia ei olisi katkerinkaan Galilean maanviljelijä voinut keksiä. Vaikka Markus ei tässä viittaa Jeesukseen millään lailla, tarina antaa myös esimakua niistä valloista ja voimista, jotka parhaillaan olivat kerääntymässä juonimaan Jeesuksen tuhoamista.

Kun Johanneksen opetuslapset kuulivat tästä, he tulivat hakemaan ruumiin ja veivät sen hautaan.

Niin uskollisten opetuslasten tulikin tehdä, kun heidän opettajansa ruumis oli vaarassa tulla heitetyksi koirille. Salliessaan Johanneksen kunniallisen hautauksen, Herodes ehkä osoitti viimeisen arvostuksensa profeetalle, joka oli uskaltanut uhmata häntä ja sen jälkeen kuitenkin suostunut vertaiseksi keskustelukumppaniksi hänen kanssaan.

Johannes haudattiin, mutta hänen muistonsa ei kuollut. Se eli hänen seuraajiensa joukossa ja kummitteli hänen mestaajansa mielessä. Johannes ei voittanut mitään itselleen. Hänen joutui maksamaan päällään totuudellisuutensa. Silti hän voitti jotain muille.

Herodes jatkoi elämäänsä, mutta jäi vilkuilemaan taakseen. Hänen edellinen vaimonsa isä, kuningas Aretea IV, kosti tyttärensä halpamaisen kohtelun ryhtymällä rajasotaan tämän hylkääjän kanssa. Historioitsija Josefuksen mukaan juutalaiset halusivat tulkita Herodeksen raskaat miestappiot Jumalan rangaistukseksi, siitä että oli tapattanut Johanneksen.[7] Heillä oli kiusaus käyttää Herodeksen heikentynyttä tilaa hyväkseen ryhtymällä kapinaan.[8]

Siihen aikaan ei koskaan tiennyt mitä tapahtuisi, jos sattuisi kajoamaan jonkun Jumalan silmäterään. Herodes pelkäsi nyt tehneensä niin. Näistä kostofantasioista huolimatta mestarin kohtalo oli Johanneksen seuraajille kuitenkin todella lannistava. Ei Elialle olisi pitänyt käydä näin. Todellinen Elia, tuo peloton Jumalan mies, oli suorastaan öykkärimäisen rohkeasti haastanut Baalin papit karmeaan sonninpolttokilpailuun ilman sytykkeitä. Piti ottaa selvää siitä, kumman Jumala oli tulisin ja Elia voitti kilpailun. Sen jälkeen hän mestasi yhden illan aikana 450 Baalin profeettaa. Tästä nöyryytyksestä suuren hedelmällisyysjumalan palvelijatar, kuningatar Isebel oli julmistunut. Hän oli päättänyt, että Elialle pitäisi käydä samoin ja lähetti armeijansa huolehtimaan siitä.[9] Jumala oli kuitenkin monien ihmeiden kautta varjellut Eliaa ja lopulta ottanut hänet tulisilla vaunuilla taivaaseen. Jos siis Johannes oli Elia, Isebel oli vihdoin saanut revanssinsa. Jumalattomat pakanat voittivat. Ei tässä todellakaan näin pitänyt käydä.

Sen sijaan tässä kävi aivan kuten Roomalaisten hyvin tuntemassa kauhutarinassa valtakunnan alkuajoilta. Noin parisataa vuotta sitten valtakunnan konsuli Lucius Quinctius Flamininus oli kuulemma rakastajattarensa tai rakastajansa mielijohteesta lyönyt miekalla pään irti kelttiläiseltä vangilta, ihan vain juhlavieraiden viihdyttämiseksi. Sotavangiksi joutunut ja toisen päähänpistosta päänsä menettänyt alkubritti, eikä koko kansan sankariprofeetta Elia oli nyt Johannes kastajan kohtalon esikuva. Ei siis vieläkään mitään uutta auringon alla.

Mies vailla omaatuntoa jäi kuitenkin omien valintojensa vaivaamaksi. Hermostuneesti ja kompuroiden Herodes Antipas alkoi muuttua mieheksi, joka koko ajan tarkemmin arvioi tekojaan ja niiden seurauksia.[10] Sama vainoharhaisuus, jonka riivaamana hänen Isänsä oli kuollut, alkoi hiipiä pojankin sydämeen. Seuraavaksi Herodes kohtaisi ylösnousseeksi uskomansa Johanneksen Jeesuksen kautta. Aina joku tulisi takaisin kostamaan.


[1] Mark 6:17-29.

[2] Herzog II. William R. Parables as Subversive Speech. Jesus as Pedagogue of the Oppressed. Westminster John Knox Press. Lousville.1994. s. 69, 70.

[3] Myers Ched. Binding the Strong Man.  423, 424,

[4] Girard. The Scapegoat. s. 134.

[5] Girard. The Scapegoat. s. 135.

[6] Meier John P. A Marginal Jew Vol II. Doubleday. New York. 1994. Meier ei monen muun kanssa pidä Markuksen kertomusta Johanneksen mestauksesta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista erityisen luotettavana. Historioitsija Josefus vahvistaa kyllä kertomuksen päätapahtumat, mutta on yksityiskohdissa luotettavampi. Siksi Markuksen kertomus voi olla osittain opettavaiseksi muokattua historiaa, joka toistaa vanhojen legendojen teemoja veljeskateudesta, naisten kataluudesta jne. s. 171-177.

[7] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 74, 75.

[8] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 215.

[9] 1Kun 19:1, 2.

[10] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s 127.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Jaakko K sanoi 12 tuntia sitten:
      Itse kipuilin tämän uskomisluvan kanssa aikani. Vähitellen tulin siihen tulokseen, että on kyllä ihan absurdi ajatus, että joku ulkoa päin sane... Pettää valtakunnan odottajat
    • Eija Honkala sanoi 17 tuntia sitten:
      Tässäkin mielenkiintoinen näkökulma! Jeesuksen parannusihmeet saattoivat olla Danielin mukaan osaltaan psykofyysisiä. Ihmisen saama myötätunto... …uskonnon riivaamat
    • Eija Honkala sanoi 17 tuntia sitten:
      Kiitos vastauksestasi Daniel! Tekee mieli kysyä hiukan lisää... Jeesuksen tekemä suunnanmuutos oli niin radikaali (rankaisevasta, kostavasta Jum... Pettää valtakunnan odottajat
    • Kyösti Nuttukontio sanoi 2 päivää sitten:
      Uskon,että tulkintasi on oikea. Mikään syy ei oikeuta elämän tuhoamiseen. Jumala on elämän,ei kuoleman Jumala! Vuosituhantiset uskomukset "pyh... Väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 päivää sitten:
      Lupa uskoa tietyllä tavalla on mielenkiintoinen kysymys. Olen itse matkallani kohdannut sen monta kertaa ja joskus tietyllä lailla uskominen on tode... Pettää valtakunnan odottajat

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0242718
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.