« »

Yhteisönsä riivaama

4 kommenttia Kirjoitettu 1.3.2012 Muokattu 31.3.2021

He tulivat toiselle puolen järveä Gerasan alueelle. [1]

­Jeesus opetuslapsineen rantautui monella tavalla myrskyisän venematkan jälkeen Galilea-järven itärannalle, pakanalliselle maaperälle, Gergesan kaupungin tai pikemminkin kylän läheisyyteen. [2] Gerasan[3] alueella oli kymmenen Aleksanteri Suuren perustamaa tai laajentamaa ylpeää ja keskenään kilpailevaa kaupunkia, jotka vaalivat kreikkalaista kulttuuria. He olivat taistelleet itsenäisyytensä puolesta sekä juutalaisia, kreikkalaisia että roomalaisia vastaan. Nyt kaupungeissa oli runsaasti kreikkalaisten Jumalaien temppeleitä, joissa säännöllisesti uhrattiin pääasiassa sikoja.[4] Se oli kuin gallialainen maakunta, joka sitkeästi taisteli valloittajia vastaan. Kaikki alueen kaupungit halusivat vapautua kahleistaan. Jeesuksen aikana tämä oli roomalaisten välittömässä hallintavallassa olevaa pakanallista aluetta.

Lähtörannalla Jeesuksen ympäri kerääntyi aina juutalaista kansanjoukkoja. Heti kun he tulivat toiselle puolen järveä, maisema muuttui kaikille vieraaksi. Siellä Jeesuksella ei ollut mitään valmiiksi kiinnostunutta yleisöä. Tosin täälläkin asui juutalaisia kauppiaita ja huhu Jeesuksesta oli levinnyt tännekin. Opetuslapset eivät ymmärtäneet kuinka kukaan juutalainen voisi haluta asua täällä. He eivät pitäneet edes tämän rannan hajusta.

Heti kun ­­Jeesus nousi veneestä, häntä vastaan tuli hautaluolista mies, jossa oli saastainen henki.

Venekuntaa oli siis aluksi vastassa vain ruhjeilla ja mustelmilla oleva paikallinen kylähullu,[5] joka piti hautaluolia asuinpaikkanaan. Kaikista säännöistä ja normaalielämän normeista piittaamaton mies ei käyttänyt edes vaatteita, vaan lähestyi Jeesusta täysin alasti. [6] Alastomuus oli aina häpeä myös sen näkijälle, mutta Jeesus ei tehnyt tästä häpäisystä mitään ongelmaa itselleen. Opetuslapset sen sijaan olivat jo perääntymässä takaisin veneeseen. Nyt Jeesus jakoi suopeaa huomiotaan jo liian kauas pois heistä. Toivottavasti Jeesus ei ainakaan koske sitä saastaa.

Mutta Jeesus oli jo oppinut omiensa parissa ymmärtämään, kuinka yhteisönsä hylkäämiä riivatut olivat ja kuinka hylkäävä yhteisö kuitenkin jäi riivaamaan niitä, joista olivat puhdistautuneet (katharsis). Yhteisön pahuus ja saastaisuus (akatharsis) jäi näiden ulkopuolisten kannettavaksi. Ei siis ihme, että pimeyden voimat riivasivat näitä ulos työnnettyjä yöt päivät.

Mies asusti haudoissa, eikä kukaan pystynyt enää köyttämään eikä kahlehtimaan häntä. Monet kerrat hänet oli kahlittu sekä käsistä että jaloista, mutta hän oli särkenyt kahleet ja katkonut köydet, eikä kukaan kyennyt hillitsemään häntä.

Tämä mies oli vapaa normaaliuden kahleista. Silti hän oli yhteisön normaalielämää ylläpitävän väkivallan riivaama. Monet kerrat hänet oli väkivaltaisesti otettu kiinni ja sidottu. Yhtä monta kertaa hän oli särkenyt kahleet ja katkonut köydet.

Eivätkö kyläläiset todellakaan osanneet valmistaa tarpeeksi vahvoja köysiä tai taottuja kahleita miehen pidättämiseksi? Olivathan he monia sotia kokeneita ja moniammatillisia osaajia. Jos he todella olisivat halunneet sulkea hänet lopullisesti unohduksen tyrmään, siihen olisi kyllä löytynyt keinoja. Sen sijaan he näyttävät osallistuvan suorastaan ritualistisesti toistuvaan väkivaltaan, jossa kaikilla on ennalta määrätty rooli ja tehtävä.

“Ehkä he häpeilevät käyttämäänsä väkivaltaa, eivätkä siksi huolehdi sen tehokkuudesta. Joka tapauksessa he näyttävät käyttäytyvän kuin sairaat miehet, joiden jokainen teko vain pahentaa ongelmaa, parantamatta sitä.”[7]

Ehkä jatkuvasta vangitsemisesta ja karkaamisesta oli tullut kaikille tarpeellinen ja toistuva rituaali. Yksi mies antoi koko yhteisölle mahdollisuuden nähdä kaiken oudon, vaarallisen ja pahan hänessä. He saivat säännöllisin väliajoin kanavoida kaiken keskinäinen aggressionsa yhteen hulluun. Pian sen jälkeen hänen annettiin uudestaan karata kuolleiden joukkoon asumaan.

Sieltä hän sai rauhassa kummitella kyläläisten mielissä ja keskinäisissä juoruissa. Aina oli jotain mistä puhua sellaisenkin naapurin kanssa, jonka kanssa ei muuten olisi tullut juttuun. Mies oli yhteisölle keskeinen ja tarvittu hahmo, oli hän vangittu tai vapaa, kahleissa tai yksin kuolleiden kanssa.

Juuria siksi hän pysyi hengissä, vaikka eli hautaluolissa vuodesta toiseen. Kyläläiset toivat hänelle vaivihkaa ruokaa ja juomaa. Näin hänet pidettiin sanattomalla sopimuksella hengissä silloinkin, kun hän eli kuolleiden kanssa. Legendaarisista voimistaan päätellen hänet oli ruokittu, jos ei ihan ruhtinaallisesti, niin ainakin kyllin terveellisesti.

Aina hänet oli kuitenkin joukolla pyydystetty ja haettu takaisin kylään. Joku näkymätön yhteisöllinen intuitio pani katharsista janoavat kellot soimaan, ja taas kerättiin kovalla metelillä vanha tuttu metsästysporukka hakemaan hullu takaisin keskustorille, jossa hänet jälleen kerran lukittiin liian heikkoihin kahleisiin. Säännöllisin välein hänet lynkattiin kuitenkaan tappamatta.[8] Kuinkakohan monta vuotta tätä makaaberia uhriteatteria[9] oli jatkettu?

2.              Toistamispakko

Mies täytti kaikki vaarallisen kylähullun tai väkivaltaisten voimien riivaaman tunnusmerkit. Jokainen äiti varoitti lapsiaan menemästä lähellekään tämän reviiriä.

Kaiket päivät ja yöt hän oleskeli haudoissa ja vuorilla, huusi ja runteli itseään kivillä.

Tämä mies ei koskaan saanut rauhaa sielulleen. Öisinkin hän heräsi ahdistajiensa vaivaamaksi. Yksin ja muiden nähden hän hakkasi itseään kivillä ja karjui tuskasta. Pelkästään hänen itse tuottamansa ruhjeet tekivät hänestä groteskin ja pelottavan ilmestyksen. Aina häntä silti tultiin katsomaan ja kivittämällä kiusaamaan. Kaupungin nuoretkin mittasivat rohkeuttaan sillä, kuka uskalsi illan hämärtyessä mennä haudoille häntä härnäämään.

Ei hän itsekään tiennyt miksi kohteli itseään niin kaltoin. [10] Välillä hän halusi hakata itsensä kuoliaaksi ja toisinaan hän yritti karjumalla ja itseään runtelemalla karkottaa kaikki julmat äänet sisältään. Demonejahan hän oli täynnä. Siitä hän oli yhtä vakuuttunut kuin kyläläisetkin. Siksi hän kohtelikin itseään samalla tavalla kuin kyläläiset kohtelivat häntä. Mies vihasi itseään niin kuin häntä vihattiin. Heiltä hän oli oppinut antamaan itselleen ansionsa mukaan.

Välillä hän suorastaan kilpaili kyläläisten kanssa itsensä pahoinpitelemisen ankaruudessa. Toisinaan hän ajatteli, että he sen seurauksena jättäisivät hänet rauhaan, mutta useimmiten hän vain halusi saattaa kyläläisten työn loppuun. Hän kuului kuolemalle ja siksi hän raapi vimmatusti kuoleman portteja, haluamatta kuitenkaan murtautua niiden läpi.

Miksi ihmeessä?

Hän oli koukussa yhteisöön, johon halusi kuulua vielä vahvemmin kuin halusi kuolla. Häntä suorastaan kauhistutti ajatus, että kyläläiset jättäisivät hänet rauhaan, unohtaisivat ja antaisivat olla. Näin hän pysyi heidän mielessään. Näin hän säilyisi heille tärkeänä. Pienen kylän kiusaama mies kiusasi kylää jatkamalla heidän harjoittamaansa väkivaltaa itseään kohtaan. Suhde ei ollut hyvä, mutta hyvin intensiivinen. Väkivallan kautta kumpikin osapuoli oli jatkuvasti toisen mielessä. Molemminpuolinen pelottaminen ja pelkääminen teki suhteesta vakaan ja kestävän kärsimysnäytelmän.

Kyläläiset tulivat aina vain uudestaan ja sitoivat hänet joka kerta liian huonosti. Kummankin osapuolen väkivalta oli ainakin näennäinen yritys ratkaista ongelma kertaheitolla. Molemmat imitoivat toistensa väkivaltaa tavalla, joka varmisti väkivallan säännöllisesti toistuvan kierteen.[11]

Riivattu mies oli yhteisönsä peilikuva ja päinvastoin.[12] Mutta yhteisö ei kyennyt katsomaan itseään väkivallan riivaaman miehen tarjoamasta peilikuvasta. Hänen hulluutensa oli välttämätön heidän mielenrauhansa kannalta. Se pelasti heidät keskinäisiltä ristiriidoiltaan. Niin kauan, kun kaikilla oli yhteinen ongelma, keskinäiset ongelmat ja sisäiset ristiriidat voitiin jättää taustalle. Tässä mielessä riivattu mies oli koko kyläpahasen pelastaja.

Kun hän nyt kaukaa näki Jeesuksen, hän tuli juosten paikalle, heittäytyi maahan hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: “Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika?[13]

Hän tiesi, että jumalten hierarkiassa Zeus oli korkeimmassa asemassa. Jeesuksesta hän oli kuullut puhuttavan jumalan miehenä, joten parasta oli varmuuden vuoksi olla samaistamatta häntä liian pieneen Jumalaan. Tuliko Jeesuskin häneltä vaatimaan jotain, vai oliko hänellä ensimmäisenä ihmisenä maailmassa hyvä tahto riivattua kohtaan? Kummatkin vaihtoehdot tuntuivat hänestä yhtä pelottavilta.

 Jumalan tähden, älä kiduta minua! Jeesus näet oli jo käskemässä saastaista henkeä lähtemään miehestä.

Tämä oli säännöllisesti kiusatun ja pahoinpidellyn miehen hätäinen rukous. Siinä oli jotain sellaista, joka sai Jeesuksen pysähtymään ja kuuntelemaan tarkemmin. Aivan kuin mies toistaisi rukousta, jonka oli esittänyt satoja kertoja aiemminkin.

Niin hän oli tehnytkin. Mies oli aiemmin turhaan rukoillut samaa kyläläisiltä. ”Mitä te oikein haluatte minusta? Älkää Jumalan tähden enää kiduttako minua!” Yhteisön vastaus oli aina ollut yhtä tyly ja väkivaltainen.

Jeesus vastasi miehen hätäiseen rukoukseen käyttäytymällä rauhallisesti ja rauhoittavasti. Hänellä ei ollut mitään aikomusta jatkaa kiusatun miehen piinaa. Kaikesta näki, että hän oli itseään väkevämpien voimien kiusaama.

Mutta kuka tai mikä tätä miestä riivasi? Päätellen siitä, mitä Jeesus oli nähnyt juutalaisissa yhteisöissä, hän osasi kyllä aavistaa, että tilanne täälläkin oli olennaisesti sama. Ympärillä riekkui muutama niistä kyläläisistä, joiden harrastuksiin tämän miehen riivaaminen kuului. Kylähullu oli jatkuvan seurannan, vahtimisien ja pilkan kohde.

Kun mies oli huomannut Jeesuksen seurueen tulon, muutkin jäivät tarkkailemaan tulokkaita. Rantautuneita muukalaisia mentiin vastaan. Pitihän heidän tarkistaa, mitä vastarannan asukkaat olivat tulleet tänne kauppaamaan. Ei tänne mistään muusta syystä tultu. Heidän tarinoidensa ja asenteidensa kautta Jeesus saattoi päätellä aika tarkasti, minkälaisesta riivauksesta oikeasti oli kysymys.

a)               Kylähullussa asuva kylä

“’Mikä sinun nimesi on?’ Jeesus kysyi,

Hän halusi tutustua riivaajan luonteeseen paremmin ja kysyi siksi mieheltä, onko tämän kiusaajalla kiduttajalla nimeä. Jeesus toki tiesi, että aikalaisten eksorkistien rituaaleihin kuului kysyä riivaajilta heidän nimeään.[14] He uskoivat sen antavan heille valtaa riivaajan ylle. Tämä ei kuulunut Jeesuksen tapoihin. Nyt hän kuitenkin kysyi, koska oli tullut uteliaaksi.

 ja sai vastauksen: ‘Legioona, sillä meitä on monta.’”

Kuullessaan tämän nimen paikalla olleet kyläläiset ottivat kauhuissaan muutaman askeleen taaksepäin. Kaikki tiesivät, kuinka mahdotonta on taistella roomalaista legioonaa vastaan. Täälläkin he olivat hallinneet Syyrian suurista kaupungeista käsin jo yli parikymmentä vuotta. Ei niiden lukumäärää täällä kukaan tiennyt, mutta kansan yhteisessä kokemuksessa niitä oli aina ylivoimaisen monta. Sitä Legioona arkikielessä tarkoitti.

Riivaaja paljasti vastauksellaan olevansa sekä yksilöllinen että monikollinen luonteeltaan. Yksilöllinen siinä mielessä, että yhden ihmisen elämässä sillä oli yksioikoisen tuhoava voima, mutta monikollinen siinä mielessä, että sen identiteetti koostui monen yksilön summasta. Se oli yhteen yksilöön asettautunut joukkoriivaaja, yhteen ihmiseen henkilöitynyt joukkohenki, kotikylän ja lähiseudun väen valta, legioonan kokoinen väkivalta.

Jeesus oli kokemuksesta oppinut, että joukossa aina tiivistyy ajattelematon tyhmyys, häikäilemätön halveksunta joka silloin tällöin yltyi kollektiiviseksi haluksi tappaa. Kivityksistä kotiin tulleet ihmiset silti ravistelivat päätään ja ihmettelivät mikä heihin oikein oli mennyt, kun he olivat osallistuneet naapurinsa surmaamiseen. Hän oli nähnyt, kuinka moni syrjään sysätty ihminen oli joutunut kantamaan koko yhteisönsä synnit kärsimyksenään. Jeesus tiesi, että pahuus oli melkein aina joukon puolella ja yksilöä vastaan. Siksi hän ei uskonut ihmisten selityksiä siitä, kuinka paha tämäkin mies oli. Hän oli sen väkivaltaisen hengen vallassa, jonka uhriksi oli yhteisön taholta joutunut.[15]

Riivaaja nimesi itsensä, hyvin tunnetulla, väkivaltaista ihmisjoukkoa kuvaavalla sanalla “Legioona”. Se oli monella tavalla paljastava nimi.

Kyläläisille nimi sopi erityisen hyvin, koska se viittasi tarpeeksi kauas heistä. Kaikille oli selvää, että nimi sai sisältönsä kaikkien vihaamasta ja pelkäämästä sotilasyksiköstä. Roomalaiset legioonat olivat tuhonneet monta kylää ja tappaneet näidenkin ihmisten äitejä ja isovanhempia.[16] Kaikille nimi Legioona merkitsi veristä traumaa ja leppymätöntä vihaa. Se ilmaisi väkivaltaa, jossa oli merkillinen yhdistelmä sotilaallista kuria ja tarpeen vaatiessa armotonta lynkkausmentaliteettia.

Juuri sen luontoinen oli kyläläisten väkivalta tätä piruparkaa kohtaan. Itse he eivät sitä sellaisena nähneet. Hehän toimivat vain yhteisen hyvän nimissä, lain ja järjestyksen nöyrinä palvelijoina. Silti riivaaja nimeltä Legioona oli yhteen mieheen asettautunut suuren joukon salaisen ja pimeän todellisuuden inkarnaatio. Hän oli koko yhteisön syntipukki, eräänlainen pyhä hullu, joka oli sekä väkivaltainen, vapaa että vangittu kaikkien puolesta. Hän oli kaikkien yhteinen mielipuoli. Hän edusti sitä puolta jokaisen mielestä, jota kukaan ei halunnut nähdä omanaan.

Mies oli jo syntymästään saakka ollut raskaan perinnön kantaja. Niin Jeesus päätteli kyläläisten tavasta puhua hänestä. Hänen isovanhempansa olivat hämärässä menneisyydessä tehneet jotain sellaista, jonka seurauksena sosiaalinen häpeä oli kulkenut juorujen muotoisena kirouksena sukupolvelta toiselle. Jostain syystä yhteisö ei ollut vapauttanut hänen vanhempiaankaan aloittamaan elämäänsä puhtaalta pöydältä. Siksi hän oli lapsesta saakka elänyt niin oudoksuvien katseiden alla, ettei hän koskaan oppinut vaatimaan itselleen mitään kunnioittavaa kohtelua. Kohtalo tuntui määränneen hänelle uhrin osan, eikä häntä siksi kukaan koskaan noussut puolustamaan.

Kuitenkin hän oli yksi kyläläisistä. Muuten hän ei olisi kelvannut uhriksi, jonka vihaaminen niin tehokkaasti oli yhdistänyt koko yhteisön. Ei kylään eksynyt juutalainen häirikkö olisi koskaan kelvannut samaan rooliin. Hänet olisi vain tapettu tai karkotettu, eikä sellaisesta olisi riittänyt puhumista kuin yhdeksi päiväksi.

Paljastettuaan identiteettinsä Jeesukselle, riivaajilla tuli merkillinen hätä.

Henget pyysivät ja rukoilivat, ettei Jeesus ajaisi niitä pois siltä seudulta.

Opetuslapset olivat kummissaan. Kyllä heillä oli aina ollut joku aavistus siitä, että heidän aiemmin näkemissään riivauksissa pahat henget jotenkin kuuluivat siihen yhteisöön, joiden ihmisiä riivasivat. Nyt he ensimmäistä kertaa kuulivat riivaajien tunnustavan kuuluvansa juuri siihen yhteisöön, jonka asuakasta ne kiduttivat. He kuulostivat suorastaan koomisesti kotiseuturakkailta piruparoilta.

Jeesus oli nähnyt riivaajuuden kytköksen paikallisen väen valtaan jo toimintansa alussa. Eivät ne ilmestyneet taivaan avaruuksista tai maan uumenista ihmisiä kiusaamaan. Ne olivat koko yhteisön pimeyden tiivistymiä, jotka näkymättömäksi voiman lailla riivasivat tarkoin valikoitunutta vihan uhria. Jos Gerasalaisilla oli salaperäinen riippuvuussuhde riivattuunsa, niin riivaajillakin näytti olevan yhtä vahva suhde nimenomaan tähän yhteisöön. Ne tunnistivat kuuluvansa tämän seudun henkeen ja viihtyivät juuri tässä ilmapiirissä. Tässä mielessä miestä riivaavat henget olivat paljon totuudellisempia kuin ihmiset, joiden vihasta ne saivat voimansa ja olemassaolo-oikeutensa. Kyläläiset eivät itse tunnistaneet mitään sukulaisuussuhdetta näiden riivaajien kanssa, mutta riivaajat tunnustivat kuuluvansa nimenomaan heidän reviirilleen.

Luukkaan mukaan riivaajat tiedostivat kyllä Jeesuksen edessä senkin mahdollisuuden, että he menettäisivät kokonaan otteensa tästä yhteisöstä, koska he pyysivät “että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun.”[17] He tunnistivat Jeesuksessa sen Jumalan rakkauden, jolla saattaisi pahimmassa tapauksessa olla sellainen vaikutus koko yhteisöön, ettei kylä enää tarvitsisi kollektiivista uhria, johon kanavoida kaiken vihansa ja pelkonsa. Heidän koko olemassaolonsa oli Jeesuksen kautta uhattuna. Siksi ne pyysivät mahdollisuutta jatkaa elämäänsä paikkakunnalla, jonka hengestä olivat syntyneet.

Legioona oli olennainen osa paikkakunnan henkistä ja hengellistä tasapainosta. Jos Jeesus ajaisi pahan pois tästä miehestä, yhteisö joutuisi ainakin tilapäisesti tulemaan toimeen ilman pahuuden ja pelottavuuden selvää osoitetta. Ilman legioonaa koko paikkakunnan hengellinen kauhun tasapaino järkkyisi. Kuka sen jälkeen edustaisi heille kaikkea sitä, mitä he eivät halunneet itsessään nähdä?

Paikalla oleviin kyläläisiin hiipi outo pelko. He eivät tiedostaneet omaa salaperäistä riippuvuuttaan riivattuun mieheen, mutta huomasivat kyllä, että ajatus hänen tervehtymisestään ei tuntunutkaan kovin hyvältä, vaikka halusivatkin pitää itseään tavallisen hyvää tahtovina ihmisinä.  Riivaajat sen sijaan tajusivat, että heidän olemassaolonsa oli täysin sidoksissa nimenomaan tähän paikkakuntaan, sen asukkaiden asenteisiin ja käytökseen. He olivat tämän paikan henki. Jos heidät ajettaisiin täältä pois, he olisivat kuin olisivatkin kadotettuja. Heitä ei enää olisi.

b)               Sikalauma

Lähistöllä oli vuoren rinteellä suuri sikalauma laitumella.

Sikalaumat olivat tällä yhtä yleisiä kuin lammaslaumat Galileassa. Syy eläinten kasvattamiseen oli kummallakin puolella järveä sama. Juutalaiset uhrasivat ja söivät lampaita, kun taas kreikkalaiset ja roomalaiset uhrasivat ja söivät sikoja. Juutalaiset uhrasivat niitä vain yhdessä temppelissä, mutta roomalaisten Jumalia varten oli temppeleitä jokaisessa kaupungissa. Niitä uhrattiin syntymäpäivien kunniaksi, sopimusten sinetöimiseksi, hedelmällisyyden lisäämiseksi jne. Ei ollut sellaista jumalaa, jolle ei sika olisi kelvannut – paitsi juutalaisten Jahve, ja sitä roomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä. He rakastivat sianlihaa ja olivat kehittäneet sian jalostuksen ja kasvatuksen pidemmälle kuin mikään kulttuuri ennen heitä.[18] Siksi kukaan ei oikeastaan ihmetellyt Leegion seuraava siirtoa:

Pahat henget pyysivät Jeesukselta:
»Päästä meidät sikalaumaan, anna meidän mennä sikoihin.»

Opetuslasten oli vaikea salata pilkallista ylimielisyyttään näitä ulkopuolisia kohtaan. Sika oli heille eläimenä yhtä saastainen kuin pakana oli ihmisenä. Pakanat olivat mitä söivät, mutta juutalaiset olivat mitä eivät syöneet. Sian lihasta kieltäytyminen oli tinkimättömän tärkeä osa heidän identiteettiään.

Opetuslapset olivat kuulleet sankaritarinoita makkabealaiskapinan ajoilta, jolloin urheat miehet olivat antaneet itsensä mieluummin sikoina paistettaviksi kuin olisivat sikaa syöneet. Kansa oli noussut kapinaan, koska Antiokus IV Epifanees oli häpäissyt Jerusalemin temppelin uhraamalla siellä sian Zeukselle ja vaatinut koko kansaa seuraamaan hänen esimerkkiään kuolemanrangaistuksen uhalla. Niin valtava oli kansan raivo ollut, että he olivat raivanneet itselleen sadan vuoden itsenäisyyden pitääkseen temppelinsä vapaana sioista.

Nämä sikojen kasvattajat saattoivat olla juuri noiden pakottajien ja temppelin häpäisijöiden jälkeläisiä, joten oli aivan selvää, että pakanasta ajetut riivaajat kuuluivat sikalaumaan. Tästä tulisi herkullinen tarina kerrottavaksi, kunhan päästäisiin täältä sikalasta takaisin Galileaan.

Demonien pyyntö oli pirullisen johdonmukainen ja kyläläisten kannalta kiusallisen paljastava: Heidän vaikutusvaltansa ja voimansa oli sidoksissa tämän alueen asukkaisiin. Vanhan kansanviisauden mukaan demonit olivat aina olleet paikkakuntarakkaita.[19] Niiden vaikutusvalta oli sidottu kunkin paikan suhdeverkostoon. Kotiseudultaan karkotettuna ne olivat täysin olemattomia piruparkoja.

Opetuslapset eivät kuitenkaan pitäneet Jeesuksen tästä neuvottelutauosta. He olivat kiihottaneet itsensä suorastaan raivoisaan halveksuntaan eivätkä siksi olenkaan ymmärtäneet Jeesuksen löysää käytöstä Legioonaa kohtaan.

“Hän antoi niille luvan, tai hän suostui, niin kuin Luukas asian ilmaisi.[20]

Miksi ihmeessä Jeesus tällä puolella järveä kohteli pahuuden voimia paljon myötämielisemmin kuin kotipuolessa? Galileassa hän tuntui välillä olevan henkilökohtaisesti vihainen ihmisiä riivaaville valloille ja voimille. Hän puhuttelikin niitä yleensä aika ankarasti. Täällä hän neuvotteli niiden kanssa ja suostui heidän poistumisehtoihinsa ilman mitään vastaväitteitä. Kunhan vain lähtevät jonnekin. Oliko hänellä vähemmän valtaa täällä, vai eikö hän halunnut puuttua täkäläisten elämään liian vahvasti?

Ainoa ihminen, joka täällä oli pyytänyt Jeesukselta apua, sai sitä. Tilannetta seuraavat paikkakuntalaiset eivät tunnistaneet tarvitsevansa mitään apua. Siksi Jeesus ei katsonut oikeudekseen liian isosti sotkea heidän kuvioitaan. Riivaajien valta yhdessä ihmisessä oli murtunut, koska tämä oli pyytänyt apua, mutta niiden paikkakuntaoikeus säilyi Jeesuksen suostumuksella.

Johanna niin toivoi että edes muutama kyläläinen olisi rikkonut uskollisuutensa paikalliselle yhtenäiskäyttäytymiselle ja pyytänyt Jeesukselta apua. Herodeksen ministerin rouvana hän tiesi liiankin hyvin kuinka rautaisessa otteessa kaupungin johto yleensä piti asukkaansa ja kuinka synkkiä salaisuuksia koko väki joutui kantamaan ilman, että kukaan uskalsi niistä puhua edes läheistensä kanssa. Täälläkään yksikään seudun väestä ei tunnistanut omaa osuuttaan riivaajien olemassaoloon.[21] Kyläpäällikön käskyjähän hekin olivat vain totelleet, vaikka välillä intoutuivatkin toteuttamaan niitä liiankin hyvin. Kukaan ei osoittanut pienintäkään merkkiä siitä, että olisi tunnistanut itsensä osaksi tätä makaaberia murhenäytelmää. He olivat kertoneet miehen tarinaa, ikään kuin kaikki olisi yksin ja ainoastaan hänen ja hänen vanhempiensa syytä.

He vain tarkkailivat omaa kylähulluaan, joka nytkin huusi ja heitti kiviä ympäriinsä niin raivoisasti, että siatkin alkoivat liikehtiä levottomasti. Kyläläiset eivät saaneet selvää kaikesta, mistä Jeesus ja riivattu olivat puhuneet, mutta yhtäkkiä mies nousi pystyyn, kääntyi kyläläisiä kohti, levitti kätensä ja nosti runnellut kasvonsa kohti taivasta. Hetken aikaa hän seisoi siinä kuin äärimmilleen jännitetty jousi odottaen, että joku heistä sinkoaisi sen viimeisen kiven, joka lopultakin vapauttaisi hänet tästä viheliäisestä ei kenenkään ja silti kaikkien yhteisestä elämästä. Sitten hän veti keuhkonsa täyteen viilenevän illan terävöittämiä haisevia tuoksuja ja vapautti sisikunnastaan kammottavimman karjaisun mitä sillä seudulla oli koskaan kuultu. Sen teki vielä kauhistuttavammaksi panikoituvan sikalauman kiljunta.

Silloin saastaiset henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen. Sikoja oli noin kaksituhatta, ja ne hukkuivat kaikki.

Jeesus katsoi hölmistyneenä sikojen perään tajuten samalla, ettei niiden pelastamiseksi ollut enää mitään tehtävissä. Sen jälkeen hän vain laski kätensä maahan luhistuneen miesparan haavaiselle selälle.

Opetuslapset katsoivat tätä uskomatonta näytelmää kauhuissaan, mutta nähdessään kuinka hellästi Jeesus polvistui miehen rinnalle, heidän kammonsa saastaista kohtaan unohtui hetkeksi. Tilalle hiipi ennen kokematon häpeä. Olivat he häpeää tunteneet ennenkin. Sehän kuului heidän arkeensa, mutta tämä oli erilaista häpeää. Sei ollut murskaavaa, vaan jotain uutta kuiskaavaa.

Olivathan he melkein suoraan syyttäneet Jeesusta heidän melkein hukkumisestaan. Kun he katsoivat sikalauma, joka parhaillaan ui itsensä näännyksiin, heidät yllätti vastahakoinen myötätunto niitä kohtaan. Hehän siinä olisivat voineet olla.

Sikopaimenet lähtivät pakoon ja kertoivat kaikesta tästä kaupungissa ja kylissä. Ihmisiä lähti katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja näkivät pahojen henkien vaivaaman miehen istuvan siellä. Mies, jossa oli ollut legioona henkiä, istui vaatteet yllään ja täydessä järjessään.

c)               Pelottava yksilövastuu

Suuren joukon riivaama mies[22] oli saanut kotinsa takaisin itselleen. Hän asui pitkästä aikaa itsessään, eikä häntä enää riivannut kukaan eikä mikään.

Sana levisi nopeasti ja pian koko yhteisö kerääntyy paikalle ihmettelemään hukkuneita sikoja ja ennen kaikkea miestä, joka istui vaatteet yllään ja täydessä järjessään.

Tämä sai heidät pelon valtaan.

Mitä pelkäämistä oli täysissä järjissään olevassa miehessä, joka vain istui rauhassa uhkaamatta ketään? Hän ei enää häpäissyt itseään eikä muita alastomuudellaan. Joku oli jopa hakenut kotoaan vaatteita, joihin hän voisi pukeutua. Niiden avulla hän oli saanut sosiaalisen statuksensa takaisin. Hän ei enää huutanut eikä raivonnut, ei runnellut itseään eikä uhannut muita. Kuin kirotun taian kautta sovittu roolipeli oli loppunut siihen, että riivattu lopetti riivattuna olemisen ja uskalsi taas käyttää järkeään.

Ei hän hulluna raivopäänä loppujen lopuksi ollut erityisen pelätty, tai sitten pelättiin vain, koska niin kuului tehdä. Hänen pelottavuutensa oli kuulunut yhteisöä yhdistävään jännitykseen. Silloin oli ollut päivänselvää, kuka oli täysissä järjissään ja kuka ei. Kun riivattu mies ei enää ollutkaan hullu kaikkien puolesta, raja täysjärkisten ja hullujen välillä hämärtyi huolestuttavasti. Kiusallisen yksilölliset kysymykset kolkuttivat jokaisen tietoisuuden ovella.

Johdonmukainen kysymys olisi ollut: ”Jos hän ei ollutkaan paha ja hullu, kuka sitten on?” Sellaisiin kysymyksiin kyläläiset eivät vielä olleet valmiit. Tietysti riivattu mies oli hullu. Kaikki järkevät ihmiset olivat sen ymmärtäneet. Juuri tämä yhteinen ymmärrys oli yhteisöllisen täysjärkisyyden mittapuu. Parantuneen miehen kautta tärkeät erot hyvien ja pahojen välillä oli alkanut hämärtyä ja kaikkien kiusallinen samanlaisuus alkoi uhata yhteisöä.

Juuri tämän jokamiehen itsestäänselvyyden Jeesus oli asettanut kyseenalaiseksi esittelemällä heille täysin järjissään olevan miehen. Kaikki tunnistivat hänet entiseksi riivatuksi. Jos riivatun miehen roolilla ei olisi ollut mitään olennaista tehtävää yhteisön rauhan ylläpitämisessä, hänet olisi tervehtyneenä toivottu avosylin takaisin yhteisöön. Jos hänen aikaisempi käytöksensä olisi oikeasti häirinnyt yhteisön elämää, jokainen olisi ollut aidosti helpottunut hänen järkiintymisestään. Silloinhan jokainen olisi voinut palata tavalliseen perusturvalliseen arkeen. Jeesukselle olisi osoitettu suurta kiitollisuutta.

Mutta niin ei ollut. Vapauttamalla riivatun miehen, Jeesus oli rikkonut yhteisön normaalielämän. Kaikkia yhdistävän syntipukin vapautuminen roolistaan toi vakavan särön normaalikansalaisten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Heidän julman pelinsä keskeyttänyt outo ja pelottavan vaikutusvaltainen rakkaus oli uhka. Koko yhteisön yhtenäisyyden ja olemassaolon perusta huojui vaarallisesti.

Rauhallisesti istuva, säädyllisesti pukeutunut ja täysissä järjissään oleva mies herätti kansassa levottomuutta. Jeesuksen paljon puhuva hiljaisuus herätti suoranaista pelkoa.

Silloin kaikki alkoivat pyytää, että Jeesus poistuisi siltä seudulta.
Koko Gerasan seudun väki pyysi Jeesusta lähtemään pois, niin peloissaan he olivat.

Aivan kuten riivattu oli puhunut yhdellä äänellä koko legioonallisen puolesta, niin koko Gerasan seudun väki nyt puhui yhdellä äänellä yhtä ja samaa toivomusta. Riivaajina he olivat pyytäneet, ettei Jeesus ajaisi heitä pois paikkakunnalta ja kyläläisinä he nyt pyysivät Jeesusta häipymään paikkakunnalta.[23]

Jeesus oli väkivallattomasti ratkaissut juuri sen ongelman, jota he olivat itse yrittäneet monta kertaa turhaan ratkaista väkivalloin. Silti he eivät olleet helpottuneita ja kiitollisia. Jeesus oli teollaan ja läsnäolollaan antanut kyläläisille mahdollisuuden katsella väkivallan todellista alkuperää ja olemusta omassa itsessään.

Koko yhteisön keskinäinen tasapaino oli uhattuna, kun Jeesus oli parantanut kaikkien yhteisen vihollisen. Uhriutta vaativa salainen sosiaalinen taika oli vaarassa menettää voimansa, kun uhri ei suostunutkaan kuolemaan, vaan oli pyytänyt apua ja palasi nyt takaisin täysissä järjissään. Mihin tai keihin he nyt kanavoisivat väkivaltaiset intohimonsa, kun heidän syntipukkinsa oli tullut niin terveeksi, ettei enää suostunut sen sijaiskohteeksi? Ilman uutta kohdetta he olivat pelottavan kasvokkain oman väkivaltaisuutensa tiedostamisen kanssa. Juuri se olisi ollut alkua uuden yksilöllisyyden ja vastuullisemman yhteisöllisyyden syntymiselle.

Vanhan Simeonin ennustus Jeesus-lapsesta oli taas kerran osoittautunut kiusallisella tavalla todeksi:

Tämä lapsi on pantu koetukseksi… merkiksi, jota ei tunnusteta… Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.[24]

Sama joukkoriivaaja, jonka Jeesus oli ajanut ulos yhden miehen mielestä, kokoontui kertomuksen lopussa Jeesuksen ympärille. Joukon pelokkaalla intuitiolla he tunnistivat hänessä miehen, joka näki heistä liian paljon. Heidän sisimmät ajatuksensa olivat viittä vaille paljaan ja rakastavan taivaan alla. Mutta he eivät halunneet nähdä, mitä olivat aavistamassa. He eivät halunneet tunnistaa itseänsä sikamaisessa laumassa eivätkä suostuneet näkemään parantunutta miestä entisenä syntipukkinaan. Siksi he jäivät pelon valtaan. Vaikka joukon hulluus ja väkivalta oli poistunut heidän sijaiskärsijästään, se eli edelleen tunnistamattomana ja tunnustamattomana kansanjoukossa.

Ikivanhan ja hyvin opitun kaavan mukaan he olisivat tehneet Jeesuksesta uuden syntipukin ja työntäneet hänetkin jyrkänteen reunan yli hukkuneiden sikojen joukkoon. Joku alastomana yllätetyn häpeän tuntu heitä kuitenkin pidätteli. Siksi he alkoivat vain nöyrästi pyytää, että Jeesus poistuisi siltä seudulta. Juuri kun parantaja oli paljastanut heidän sairautensa, he pyysivät häntä lähtemään. He eivät halunneet sitä itsetuntemusta ja Jumalan tuntemusta, joka olisi voinut herättää ja parantaa heidätkin.

Jeesus vastasi kansanjoukon pyyntöön sanomatta mitään. Hän ei antanut mitään täydentävää saarnaa tai selitystä, koska sitä ei pyydetty. Hänen hiljaisuutensa huusi paljon väkevämmin kuin riivatun miehen nyt jo hymyksi vaienneet karjaisut. Tämä episodi jäisi vaivaamaan yhteisöä pitkäksi aikaa – ei menetetyn sikalauman, vaan melkein paljaaksi riisutun laumahengen takia.

3.              Markuksen yleisön riivaajat

Markuksen yleisö oli tottunut siihen, että hänen kertomissaan tarinoissa on aina jotain oivallettavaa. Hän oli omaksunut Jeesuksen pedagogisen tyylin, eikä siksi heti selittänyt puhki kaikkia tapahtumia. Hänellä oli aina selkeä syy kertoa juuri tämä tarina, mutta jätti senkin kuulijoidensa arvattavaksi. Kertomusten piti myös läpäistä roomalaisen valtiosensuuri. Siksi valloittajiin kohdistuva arvostelu oli paras ilmaista sen verran vihjeenomaisesti, ettei kirjoitusta itsessään heti tuomittaisi vihollisuudeksi keisaria vastaan.

Useimmat kuulijat olivat täysin vakuuttuneita siitä, että Legioonan siirtyminen sikoihin oli koko tarinan ydin.[25] Riivattu olikin jossain mielessä roomalaisten valloittajien riivaama. Jotkut seurakuntalaiset tiesivät kertoa, että Markuksen tapa kuvata koko tapahtuma oli täynnä sotilaallisia ilmaisuja. Sana lauma, oli yleinen tapa kuvata roomalaista sotilasosastoa ja ilmaisu antoi luvan, oli myös sotilaallinen komento, joka tarkoitti lupaa hajaantua. Kun legioona riivaajia sitten menivät sikoihin ja syöksyivät mereen, se muistutti tavasta kertoa kimppuun syöksyvästä ja raiskaavasta armeijasta.[26] Heillä ei siis ollut epäilystäkään siitä keihin Markuksen kertomus viittasi.

Riivattu mies oli saanut raivohulluna ilmaista kaikkien tuntemaa vihaa roomalaisia kohtaan ja roomalaisten vihaa valloittamiaan kaupunkeja kohtaan.[27] Hän oli ollut pinnan alla kytevän poliittisen jännitteen dramatisoija. Lähettämällä legioonallisen riivaajia sikalaumaan, Jeesus oli heidän mielestään tehnyt julkeaa pilaa maahan tunkeutujista ja ilmaissut kaikkien yhteisen toivon siitä, että joku vielä ajaisi heidät mereen.[28] Vaikka Gerasan alueen pakanat tulivatkin paremmin toimeen roomalaisten kanssa, heitäkin yhdisti intohimoinen halu itse ohjata omaa elämäänsä.

Silti tai juuri siksi he pelkäsivät, että joku vakooja raportoisi tästä roomalaisille. Jos legioonalaisten johto saisi kuulla julkisesta näytelmästä, jossa riivaajiksi mielletty legioona on ajettu sikoihin ja siat olivat syöksyneet järveen, he olisivat seuravana päivänä tulleet hukuttamaan koko kylän samaan järveen. Kukaan ei saisi tehdä legioonalaisista pilaa. Sellainen heikentäisi heidän pelotusvoimaansa ja rohkaisisi kansaa kapinaan.

Juutalaisille kertomus toi mieleen faaraon ratsuväen, jonka Jumala hukutti punaiseen mereen suojellakseen valittua kansaa. Heillekin tarjoutui kertomuksen kautta helppo mahdollisuus ulkoistaa pahuus itsestään. Pakanasta ajettujen riivaajien meneminen sikoihin vain vahvisti heidän käsitystään naapurikansojen saastaisuudesta eikä lainkaan haastanut heidän nykyisiä ennakkoluulojaan ei-juutalaisia seurakuntaan liittyjiä kohtaan.

Ajatus roomalaisen legioonan ajamisesta mereen oli erityisesti juutalaisille kostonhimoinen fantasia. Juutalaiskapinan brutaalin murskaamisen ja Jerusalemin hävittämisen jälkeen roomalaiset olivat jättäneet kymmenennen legioonansa Jerusalemin raunioille varmistamaan, että uutta kapinaa ei pääsisi syntymään. Fretensis -nimisen legioonan viireissä ja vaakunoissaan oli kuva mustasta villisiasta. He olivat hallinneet Syyrian provinssia, eli myös Gerasan aluetta, Jeesuksen vieraillessa siellä ja vielä kauna sen jälkeenkin.[29] Nämä pakanat olivat kaikista pakanoista kaikkein vihatuimmat ja sikamaisimmat. Heidän tuottamansa hävityksen kauhistus oli ollut niin traumaattinen kokemus, että Jeesuksen puheet vihollisen rakastamisesta tuntui kaiken jälkeen hänen opetuksistaan kaikkein sietämättömimmältä. Siksi myös kristityt juutalaiset tarttuivat mielellään mielikuvaan sikamaisen legioonan ansaitsemasta viimeisestä tuomiosta.

Pakanakristityt puolestaan kiinnittivät huomionsa kertomuksen mahdottoman tuntuisiin numeroihin ja muihinkin kummallisuuksiin, jotka eivät täsmänneet yhteen arkijärjen kanssa.

a)               Miksi siat käyttäytyivät kuin lampaat?

Kaikki tiesivät, että roomalainen legioona koostui noin 4-6000 miehestä, ja jokainen ymmärsi ettei niin isoa sikalaumaa löytynyt koko Rooman alueelta. Jopa Markuksen kahdentuhannen sian laumaa olisi ollut aivan mahdotonta paimentaa. Lammaslaumat sen sijaan saattoivat olla todella isoja.

Markus oli kertonut, että siat olivat laitumella, mutta pakanakuulijat tiesivät varsin hyvin, että siat eivät laidunna, kuten lampaat ja muut märehtijät. Siat syövät kyllä myös kasviksia, mutta mieluiten ne tonkivat juuria ja syövät marjoja, maahan pudonneita hedelmiä, pähkinöitä ja ylipäänsä melkein mitä tahansa edestään löysivät. Heinää tai ruohoa ne eivät jääneet laiduntamaan.

Kolmanneksikin siat eivät ole laumaeläimiä, kuten lampaat, vaan liikkuvat mieluiten perhekunnittain. Siat tunnetaan enemmän itsepäisestä itsenäisyydestään kuin laumakäyttäytymisestään. Siksi niitä oli avoimessa maisemassa todella vaikea paimentaa suurina laumoina. Siat panikoituvat helposti, mutta ryntäävät yleensä pelästyneinä kaikki eri suuntiin. Lampaat sen sijaan saattavat hyvinkin pelästyneinä rynnätä lauman mukana melkein minne vaan.

Joten miksi ihmeessä Markuksen siat käyttäytyivät hyvin epäsikamaisesti tai pikemminkin lammasmaisesti? Yrittikö Markus sittenkin vihjata, että juutalaiset, jotka olivat tottuneet pitämään itseään Jumalan paimentamina lampaina, käyttäytyivätkin välillä kuin riivattu lauma? Olivathan roomalaiset joukot hukuttaneet tuhansia raivostuneita juutalaiskapinallisia samaiseen Galilean järveen.

Kummatkin selitykset tukivat kyseisen yhteisön käsitystä Jumalasta, joka väkivaltaisesti puolusti omiaan. Näin tulkittuna tämä kertomus ei oikeasti haastanut ketään. Jeesuksella ei kuitenkaan ollut tapana vahvistaa ihmisten uskoa väkivaltaiseen Jumalaan. Hän toki käytti useinkin ironiaa, joka antoi siihen mahdollisuuden, mutta joka samalla haastoi ihmisiä kauhistumaan omaa käsitystään. Saattaa olla, että tässäkin kertomuksessa oli sellainen ulottuvuus.

Jokainen kuulija sai liiankin helpon mahdollisuuden nähdä paha oman yhteisönsä ulkopuolella, vaikka kertomuksen tarkka kuunteleminen tarjoutui kiusallisen paljastavaksi itsetuntemukselliseksi peiliksi, sekä yksiköille että yhteisöille. Jyrkänteeltä kuolemaansa syöksyvät siat toivat nimittäin mieleen pelottavia tarinoita ja henkilökohtaisia muistojakin.

b)               Paljastettu uhriväkivalta

Jyrkänteeltä syökseminen oli heille yhtä tuttu käytäntö kuin kivittäminen. Molemmat olivat primitiivisille yhteisöille tyypillisiä kollektiivisen väkivallan muotoja. Olivathan Jeesuksenkin kotikaupungin miehet yrittäneet syöstä hänet jyrkänteeltä.[30] Myös roomalaisilla ja kreikkalaisilla oli ollut tapana suorittaa jotkut ihmisuhrit pakottamalla heidät syöksymään jyrkänteen yli varmaan kuolemaan. Kaikki kolme evankelistaa tiesivät, miksi tämä yksityiskohta oli niin mielenkiintoinen ja merkittävä.[31]

Samassa tarinassa he olivat kuulleet jo kaksi epäsuoraa viittausta kaikkein tyypillisimpiin kollektiivisen uhraamisen muotoihin: kivittämiseen ja jyrkänteeltä alas syöksemiseen. Molempia menetelmiä yhdistää se, että kaikkien piti osallistua siihen. Jokaisen piti heittää kiviä ja jokaisen piti lähestyä uhria tavalla, joka pakotti hänet lopulta jyrkänteeltä alas. Kummassakin uhraamisen menetelmässä uhraajat välttyivät koskettamasta uhria. Kukaan ei siis joutunut kantamaan yksilöllistä vastuuta. Kaikkien yhteinen vastuu ei lopulta ollut kenenkään niskoilla. Jos joku olisi halunnut kostaa uhrin puolesta, hän ei olisi löytänyt kostolleen ainuttakaan selvää osoitetta. Kukaan ei oikeastaan ollut tehnyt mitään, koska kaikki olivat osallistuneet kaikkeen. Kostajan olisi pitänyt nousta koko yhteisöä vastaan.[32] Jos hän olisi sellaista yrittänyt, hän olisi varmasti valikoitunut koko yhteisön uudeksi seuraavaksi syntipukiksi. Samasta syystä tämänkin riivatun miehen puolustaminen olisi ollut vaarallista. Niin vaaralliseen yksilöllisyyteen kenelläkään ei ollut rohkeutta. Juuri siksi näillä kollektiivisilla väkivallan purkauksilla sijaisuhriin oli ollut koko kylää eheyttävä merkitys. Markuksen kuulijat kyllä tiesivät kuinka ihmeenomaisesti järjestys ja rauha oli palannut takaisin yhteisöön näiden lynkkausten jälkeen.

Vaikka Markuksen kertomus toi nämä muistot mieleen, se oli kuitenkin oudosti nurinkurinen. Tässä kertomuksessa toistui uhrirituaalin tyypillinen kaava, mutta silti kaikki tapahtui jotenkin käänteisesti. Normaalin kaavan mukaan miestä olisi kivitetty ja kiusattu, kunnes hän olisi syössyt itsensä kuolemaan. Kansa olisi saanut puhdistavan katharsiksensa ja eheytynyt, kunnes olisivat tarvinneet seuraavan syntipukin keskinäisten kilpailujensa nostattamien aggressioiden sijaiskohteeksi.[33] Tässä kertomuksessa tuhansia kiusaajahenkiä edustava riivaaja, Legioona, oli itse syöksynyt jyrkänteen yli omaan kaaokseensa. Koko joukon uhri oli eheytynyt ja saanut elämänsä järjestykseen, mutta kansan mieli oli kaaoksessa. Kaikki olivat hämmentyneet. Se mikä oli parantanut uhrin, oli sekoittanut uhraajien mielet. Aivan päinvastoin kuin aiemmin. Paikallisten “voimien ja valtojen” tasapaino oli rikkoutunut.

Kertomus on epäsuora mutta nerokas tapa vihjeellisesti kyseenalaistaa ja paljastaa kaikille tutun uhrikaavan todellinen sisältö.

c)               Peilin edessä

Jeesus ei pyynnöstä huolimatta suostunut ottamaan parantunutta miestä seuraansa, vaan sanoi hänelle:

Mene kotiisi omaistesi luo ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Herra on armossaan sinulle tehnyt.

Jeesus evästi miestä puhumaan Jumalan armon suuresta vaikutuksesta tämän elämään. Ei Jeesus korostanut voimaa tai valtaa, eikä hän pyytänyt miestä mainostamaan itseään väkevänä eksorkistina. Hän piti tekoaan Jumalan armon ilmentymänä. Juuri tältä näyttää armo, kun se kohtaa rankasti riivatun miehen. Armo palautti miehen ihmisyyteensä ja hän sai järkensä hallinnan takaisin.

Opetuslapset huokasivat helpotuksesta. Heille armoa oli se, ettei Jeesus ottanut miestä veneeseensä. Kylähullun maineessa oleva pakana olisi jo liikaa. Sellaisen miehen mukaan tuleminen olisi lisännyt Jeesuksen seurueen mainerasitetta kotikonnuillakin. Yksi Herodeksen hovista karannut pakananainenkin oli jo liikaa ja muidenkin naisten mukana olo söi heidän kunniaansa.

Sitä he kyllä ihmettelivät, miksi Jeesus täällä suorastaan kehotti tervehtynyttä miestä kertomaan kokemastaan muille. Galileassa hän oli varoittanut riivaajistaan vapautuneita tekemästä niin ja pyytänyt heitä pysymään vaiti. Jeesuksella täytyi olla siihen joku erityinen syy, mutta juuri nyt heitä ei huvittanut alkaa Jeesusta haastattelemaan. Olihan hän tulomatkalla moittinut heitä luottamattomiksi pelkureiksi, joten parasta oli vähän aikaa varoa sanojaan.

Riivaajistaan vapautunut mies oli aiemmin kuulunut yhteisöönsä hylkäämisen kautta. Hän oli ollut väkivaltaisesti sidoksissa yhteisöön, joka tarvitsi häntä hylkiönä. Jos Jeesus olisi ottanut miehen mukaansa, hänet olisi voitu lopullisesti ulostaa hylkiöksi, tällä kertaa juutalaisille menetetyksi petturiksi. Lähettämällä hänet takaisin omaistensa joukkoon Jeesus antoi miehelle mahdollisuuden uhmata uhrin rooliaan ja etsiä sellaista yhteenkuuluvuuden oikeutta, jota ei tarvinnut maksaa henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä.

Se oli aikamoinen haaste parantuneelle miehelle. Koti ja omaiset ovat yleensä kaikkein haluttomimpia luopumaan siitä viattomuudesta, jonka ovat saaneet yhteisen syntipukin kautta. Heidän kanssaan entisellä syntipukilla on myös kaikkein suurin kiusaus uudestaan langeta vanhaan tuttuun uhrin rooliin. Hänelle olisi ollut paljon helpompaa nauttia vapaudestaan täysin uusien ja vieraiden ihmisten seurassa.

Jeesus antoi entiselle uhrille vaikean tehtävän. Parantumisihmeestä kertominen omaisille tuskin oli se kaikkein vaikein tehtävä. Kaikkihan sen jo tiesivät. Vaikeinta tulisi olemaan täysissä järjissään pysyminen perheenjäsenten, ystävien ja tuttujen seurassa.[34]

Tilanne ei ollut helppo omaisillekaan. Jeesus suostui kyllä itse lähtemään, mutta hän jätti jälkeensä yhteisöllisestä kirouksesta vapautuneen miehen ja hänen todistuksensa. Tervehtynyt yksilö voi olla suureksi vaaraksi sairaalle yhteisölle. Jos he eivät onnistuisi saamaan entisen syntipukkinsa uudestaan riivatuksi, perhe ja suku joutuisi akuuttiin kriisiin, joka leviäisi koko kylän ongelmaksi.[35] Jos uutta kiusattavaa kylähullua ei löytyisi vanha jäisi tervehtyneenä muistuttamaan heitä sairaudesta, jota kukaan ei halunnut tunnistaa. Kun heidän erityisongelmansa oli ratkaistu, heidän piti joko kohdata yleiset ongelmansa tai sitten etsiä niihin uusi syntipukki.

Mies lähti ja alkoi Dekapoliin alueella julistaa, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.”

Jeesus oli pyytänyt entistä riivattua puhumaan Jumalan armosta, mutta miehelle se merkitsi puhumista Jeesuksen teoista. Hän ei ymmärtänyt niissä mitään eroa. Kuultuaan hänen tarinansa, osa Dekapoliin väestä ylisti Zeusta tästä ihmeestä, vaikka eivät olleet koskaan kuulleet hänen sellaisia tekevän. Silloin harvoin, kun Zeus ylipäänsä oli ollut kiinnostunut kuolevaisista, hän oli ilmestynyt jonkun eläimen hahmossa parittelemaan ihmisten tyttärien kanssa. Mutta mistäpä sitä kukaan tietää. Ukkosen jumala oli hyvin ailahtelevainen, joten ehkä hän vanhuuttaan oli leppynyt armahtavaiseksi ihmisiä kohtaan.

Dekapolis oli Galileaa paljon suurempi kymmenen kreikkalaistuneen kaupungin alue, joka hallinnollisesti kuului Syyrian provinssina Rooman vallan alle. Mies harjoitteli ensin tarinansa kertomista naapurikaupungeissa. Kun kukaan niissä ei, hänen suureksi hämmästyksekseen, lähtenyt häntä kivittämään, hän lopulta uskalsi palata omaistensa luokse. Se mitä hän siellä kertoi, levisi hurjana huhuna Galileaan asti:

”Legioonaksi minua nimitettiin ja legioonaksi minä itseäni kutsuin. Tuntui kuin sisälläni olisi raivonnut tuhansia minua ja kaikkia muitakin vihaavia ihmisiä. Kukaan ei rakastanut ketään. Juutalaisten mukaan minussa oli saastaisia henkiä. Teidän mukaanne minä edustin roomalaisia villisikoja koko legioonan edestä. Älkää kysykö miten minusta tuli sellainen? En minä sitä ymmärrä vieläkään. Kaikkien viha kaikkia kohtaan vain imeytyi minuun. Minäkin aloin vihata teitä, mutta ennen kaikkea aloin pelätä kaikkia. Samalla minusta tuntui, ettei kukaan muu pelännyt ketään. Yritin teitä pelästyttää, mutta aina te uskalsitte tulla ottamaan minut vangiksi.

Jatkuva vihaaminen ja pelkääminen tekivät minut hulluksi. En halunnut enää olla kenenkään kanssa, en edes itseni kanssa. Kuolleista löysin ainoat ystäväni. He eivät enää vihanneet eivätkä pelänneet ketään. Minäkään en vihannut enkä pelännyt heitä. Halusin vain liittyä heihin. Siksi hakkasin itseäni kivillä, mutta en saanut itseäni hengiltä. Uhmasin teidänkin heittämiänne kiviä. Eivät nekään saaneet minua hengiltä. Sidoitte vain ja kuljetitte kerta toisensa jälkeen torillenne kaikkien rienattavaksi. Karnevaalien jälkeen te suljitte minut tyrmään, mutta minä olin niin täynnä teidän raivoanne, että sain jättiläisen voimat. Te minut sidoitte, mutta teidän vihanne voimalla minä riuhdoin itseni vapaaksi taas.

Karjuin ja ulvoin kuin eläin, jota yksikään ihminen ei ollut kuullut. Vain hetken nautin nähdessäni, kuinka te äidit keräsitte lapsianne suojaan. Miehet vain kavahtivat minua mitään pelkäämättä. Kohta olisitte taas kimpussani. Ihmettelin kyllä löytämiäni ruokia hautaluolien aukoilla. Yhtään ystävää en niiden takaa löytänyt. Viha, pelko, viha pelko ja loputtoman yksinäinen toivottomuus. En saattanut ketään tappaa, enkä saanut edes itseäni hengiltä. En halunnut elää, enkä uskaltanut kuolla.

Yhtenä päivänä näin seurueen ja miehen, jota kiusaajani kutsuivat Jeesukseksi. Hänestä oltiin kuulemma tekemässä juutalaisten kuningasta. Hänen tapansa rannalla kohdata teitä oli kummallinen. Minusta tuntui, ettei hän ollut kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Hän oli täysin osaton siihen hulluuteen, joka minua riivasi. Se pelotti minua kaikkein eniten ja siksi vihasin häntä yli muiden. Samalla tunsin aivan järjetöntä kaipuuta. Halusin työntää hänet takaisin järveen samalla kun halusin suudella hänen jalkojaan. Päädyin rähmälleni hänen eteensä rukoillen, ettei hänkin alkaisi minua kiusata.

Hän kysyi nimeäni ja vastasin sillä ainoalla minkä tunsin: Legioona, sillä meitä oli monta, monta, monta. Minussa oli enemmän kuin osasin laskea. En tuntenut suurempaa tai häijympää joukkoa kuin legioona. Olin halkeamiseen asti täynnä väkivaltaisia tuttuja ja vieraita.

Tulipunaisen sumun läpi ymmärsin, että tämä mies ehkä pystyy minut vapauttamaan. Samalla minut valtasi käsittämätön hätä kaikkien niiden puolesta, jotka sisältäni olivat lähdössä. Ne kuuluivat tänne. En tiennyt ketä kaikkia he olivat, mutta tiesin että ne kuuluivat minun kylääni.

Samalla näin suuren sikalauman kedolla enkä keksinyt muutakaan vaan rukoilin, että heidät lähetettäisiin siihen. Jäisivätpähän ainakin omalle alueelleen. Niin tapahtui, mutta hämmästykseni oli suuri, kun siat tulivat yhtä hulluiksi kuin minä olin ollut, mutta vastoin luontoaan ne eivät hajaantuneetkaan eri suuntiin, vaan sokean lammaslauman lailla syöksyivät suoraan veteen. Katselin ja ihmettelin. Sinnekö minä hukuin? Sitten vasta huomasin vielä olevani rannalla – yksin, teidän, Jeesuksen ja niiden yrmeän näköisten juutalaisten kanssa, jotka kuulemma olivat hänen opetuslapsiaan.

Sikojenne paimenet juoksivat kauhuissaan kylään. Mitä roomalaiset sanoisivat, kun heidän uhri- ja ruokavarastonsa kelluisi kuolleena rannalla? Miksi olitte niin kauhuissanne ja vihoissanne, kun löysitte minut täysissä järjissäni? Miksei kukaan ollut iloinen siitä, että minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni tyyni, yhtä vakaa ja rauhallinen kuin mies, joka oli minut vapauttanut?

En pitkään aikaan uskaltanut tulla kotiini, ottaakseni kaikesta tästä selvää, mutta nyt olen täällä.

Kaikki olivat ihmeissään.”

Ihmeissään” oleminen ei kuitenkaan kertonut mistään asian todellisesta ymmärtämisestä tai itseensä menemisestä. Parantunut mies oli kuin suvun entinen itsetuhoinen juoppo, joka oli lopulta nähnyt enkeleitä ja lakannut siksi juomasta, eli tullut vain entistä hullummaksi.

Kylä tietysti hankki uudet siat ja mahdollisesti uuden riivattavan itselleen.

Entä mitä tapahtui miehelle, joka oli tullut tunnetuksi vain riivaajiensa kautta? Hänen sanottiin tulleen nyt Jeesuksen riivaamaksi, koska ei millään lakannut hänestä puhumasta. Kaikkien ihmetykseksi mies kuitenkin säilytti arkitolkkunsa ja alkoi itsekin paimentaa sikoja. Niitä hänen oli vähän helpompi rakastaa kuin naapureitaan.[36]

Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesilahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisestiYstävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773

Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

[1] Mark 5:1-20. Matt 8:28-34. Luuk 8:26-39 Ehdotan, että luet kertomuksen ensin kokonaisuudessaan. Markus on evankelistoista kaikkein niukkasanaisin. Silti tämä on pisin kaikista Markuksen kertomista Jeesuksen ihmeteoista. Hänen tyylinsä on kaukana kaunokirjallisesta kuvailusta, mutta tekstistä saa vaikutelman jokaisen sanan harkitusta merkityksellisyydestä.

[2] Tämä on vain valistunut arvaus, koska evankeliumien kirjoittajat ovat ilmeisesti unohtaneet tarkan tapahtumapaikan. Markuksen mainitsema Gerasan sijainti ei tunnu todennäköiseltä, koska se sijaitsee noin 50 kilometriä rannikolta. Matteuksen Gadarakin (roomalaisten suosima kylpyläkaupunki) on noin kymmenen kilometrin päässä rannikolta. Kirkkoisä Origenes oli ehkä lähinnä historiaa puhuessaan Gergesasta, pienestä kylästä, joka nykyään kulkee nimellä Kursi. (Kimondo Stephen Simon. The Gospel of Mark and the Roman-Jewish war of 66-70 CE. Pickwick publ. Oregon. 2018) Origenes totesi, että kreikankielisissä evankeliumien kopioissa Palestiinan paikannimet ovat usein väärin kirjoittetuja. (Witherington III Ben. The Gospel of Mark. A Sosio-Rethorical Commentary. Eerdmans. Michigan. 2001. s. 180.) Gergesan lähellä on myös jyrkkä pudotus järveen ja kallioluolia, jotka ovat hyvinkin voineet siihen aikaan toimia hautoina. Kylän kokoinen yhteisö sopiikin parhaiten tapahtumakuvauksen paljastamaan dynamiikkaan.

[3] Alueen nimi saattaa tulla rannikkokylästä nimeltä Gergesa, seuravaksi suurimman kaupungin Gadaran tai aluen tunnetuimman kaupungin, Gerasa. Nimi saattaa viitata myös heprean sanaan grs, joka tarkoittaa karkottamista, ulos ajamista pois sulkemista. (Wink Walter. Unmasking the Powers. The Invisible Forces That Determine Human Existence. Fortress Press. 1986. 43.) tämä selitys kuitenkin sopii liiankin hyvin tarinan juoneen, ollakseen ihan uskottava.

[4] Wink Walter. Unmasking the Powers. The Invisible Forces That Determine Human Existence. Fortress Press. 1986. s. 44.

[5] Suomalaisissa kylissä on kylähulluus hyvin tunnettu. Siinä roolissa oleva ihminen ei suinkaan aina ollut samalla tavoin kaltoin kohdeltu kuin tämän kertomuksen mies. Kylähullu oli usein koko kylän rakastama, jonkinlainen vapauttava likaviemäri, joka kuitenkin oli kaikkien puolesta jotain, mitä eivät halunneet itsessään nähdä. Vaikka häntä kohdeltiinkin suhteellisen hyvin ja joskus jopa rakastavasti, hänkin oli eräänlainen sijaiskärsijä, jolla ei oikein ollut varaa luopua roolistaan. Hän täytti oman tärkeän velvollisuutensa kyläläisten ominaisuuksien ja roolien jaossa.

[6] Luuk 8:27.

[7] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 169.

[8] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence.  Harper. San Francisco. 1989. s. 219, 220.

[9] Hardin Michael. Reading the Bible with Rene Girard: Conversations with Steven E. Berry. JDL Press. 2015. s. 166, 167.

[10] Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. s. 43.

[11] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 171.

[12] Uderzon tarina Asterixin ja Obelixin puolustamasta gallialaisesta kylästä sijoittui noin 80 vuotta aikaisempaan ranskaan, Julius Caesarin hallituskaudelle. Heidän kylänsä dynamiikka saattoi hyvinkin olla koominen versio Gerasan yhteisöstä. Kyläyhteisöä villiinnyttävien sisäisten ristiriitojen symbolina toimii Trubadurix, jonka nimi monella kielellä on Kakofonix. Aina kun kyläyhteisö juhlii teurastetun villisian ympärillä, läheisessä puussa roikkuu vain tilapäisesti sidottu toinen uhri. Kaikkien yhteistä epävireisyyttä laulavan Kakofoniksen suu on tukittu ja hänen harppunsa on vaiennettu. Juhlien jälkeen hänet aina päästettiin vapaaksi, takaisin kaikkien vihattavaksi. Koko kylä rakasti hänen vihaamistaan, eivätkä missään nimessä halunneet hänen kuolemaansa. Hän oli kaikkien yhteisesti elättämä uhri.

[13] Tämä saattaa olla Markuksen tapa ironisoida keisari Neroa, joka Markuksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan antoi kutsua itseään tuolla nimellä, tarkoittaen silloin olevansa Zeuksen poika. (Kimondo Stephen Simon. The Gospel of Mark and the Roman-Jewish war of 66-70 CE. Pickwick publ. Oregon. 2018. s. 203) Niin tai näin, kristityt jotka yrittävät lukea näihin sanoihin yliluonnollisen tunnustuksen Jeesuksen todellisesta identiteetistä, ovat liian innokkaita saamaan tukea riivaajien muita paremmasta ymmärryksestä tai yliluonnollisesta tiedosta.

[14] Hauw Andreas. The Function of Exorsism Stories in Mark’s Gospel. WIPF & STOCK. Oregon. 2019. s. 136.

[15] Tämän päivän paikalliset yhteisöt ovat harvoin enää niin tiiviitä, että koko yhteisön torjuttu sisäinen väkivalta tai hulluus voisi näin totaalisesti sijoittua yhteen ihmiseen (Wink. Unmasking the Powers. s. 50.) Someheimoissa sellainen tapahtuu kuitenkin ennen kokemattomalla voimalla ja nopeudella.
Kristityt yhteisöt ajavat joskus ulos riivaajina koettuja sisäisen maailman torjuttuja osia. Se on vakava virhe ja kohtalokasta väkivaltaa sitä minuutta kohtaan, jonka haaste on pikemminkin päästä sovintoon itsessään olevien ristiriitaisten halujen ja tunteiden kanssa.
Ei gerasalainen ollut oman yksilöllisen patologiansa riivaama tai yhteisöstä riippumattomien yliluonnollisten voimien vallassa. Riivaajat ovat aina yhteisöllisten ristiriitojen synnyttämiä.

[16] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003 100.

[17] Luuk 8:31.

[18] Essing Mark. Lesser Beasts: A Snout-to-Tail History of the Humble Pig. Basic Books. New York. 2015

[19] Hauw Andreas. The Function of Exorcism Stories in Mark’s Gospel. WIPF & STOCK. Oregon. 2019. s. 138

[20] Silti kertomus otsikoidaan usein sanoilla: ”Jeesus ajaa riivaajat sikalaumaan”

[21] Walter Winkin mukaan demonit Uudessa Testamentissa edustavat yhteisöjen sisäistä olemusta, jota hän kutsuu myös hengelliseksi todellisuudeksi. Pelkästään psykologinen tai sosiologinen kieli ei riitä kuvaamaan sitä näkymätöntä todellisuutta, jonka yhteisön summatut asenteet muodostavat. Esimerkiksi joukossa syntyvä lynkkaushenki ei ole mikään avaruudessa tilaisuuttaan odottava demoni, joka yhtäkkiä hyökkää hävinneen futisjoukkueen kannattajien kimppuun. Se syntyy ja saa voimansa jokaisen yksilön sisäisistä taipumuksista. Joukossa se vain saa yksilöä suuremman vallan. Sen valtaan joutuneet ihmiset voivat jälkeenpäin ihmetellä tekoja, joihin eivät ikinä voineet kuvitellakaan syyllistyvänsä. (Wink. Naming the Powers. s. 104-113.) Itse olen sivunnut tätä aihetta kirjeessäni Kohtaaminen (YK 4/95)

“Mikä minuun meni?” Mikä ihme minua oikein riivasi?” Nämä ovat jälkeenpäin spontaaneja, mutta aivan aiheellisia kysymyksiä.

[22] Matteuksen mukaan kahden miehen.

[23] Girard. The Scapegoat. s. 182.

[24] Luuk. 2:34,35

[25] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002.

[26] Kimondo Stephen Simon. The Gospel of Mark and the Roman-Jewish war of 66-70 CE. Pickwick publ. Oregon. 2018. s. 159.

[27] Newheart Michael Willet My Name is Legion. Liturgical Press. 2004. s. 83.

[28] Hays Richard B. Echoes of Scripture in the Gospels. Baylor University. Texas. 2016. s. 93.

[29] Kimondo Stephen Simon. The Gospel of Mark and the Roman-Jewish war of 66-70 CE. Pickwick publ. Oregon. 2018. s. 161, 204.

[30] Luuk 4:28-30.

[31] Mielenkiintoista on, että sen enempää Nasaretissa (jossa Jeesus yritettiin työntää jyrkänteeltä) kuin Galilea-järven länsirannallakaan ei ole sellaista jyrkännettä, joka sopisi tähän kuvaukseen. Kirjoittajat ovat olleet uskollisempia mytologisen uhritematiikan ja syntipukkidynamiikan paljastamiselle kuin maantieteellisille yksityiskohdille. (Wink. Unmasking the Powers. s. 47)

[32] Girard. The Scapegoat. s. 176-179.

[33] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 35.

[34] Alison. James. Faith beyond Resentment: Fragments Catholic and Gay. Darton Longman + Todd. London 2001. s. 127.

[35] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 165.

[36] Tähän kohtaan voin kertoa jotain siitä millä tavalla itse käytän evankeliumien kertomuksia itsetuntemuksen välineinä.

Millä tavalla kertomus muistuttaa sitä mikä tapahtuu ympärilläni ja sisälläni?

Kun ensimmäistä kertaa paneuduin tähän kertomukseen saatoin kuulla itseni huutavan:

”Olen vain häpeäksi ja rasitukseksi omaisilleni ja ystävilleni. Minusta ei ole mihinkään hyvään. Kivitän itseäni toivomalla kuolemaani ja käyttäytymällä itsetuhoisasti. Haluan eristäytyä, erakoitua ja elää vain kuolleiden kanssa, koska elävä katse ja rakastava kosketus kauhistuttavat minua. En kuitenkaan enää usko kauniiden sanojen aitoon hyvyyteen.

Silti pelottaa, ettei kukaan huomaa mitään? Kaikki jää vain minun omaksi ongelmakseni. Mihin ja keihin minä silloin demonini karkottaisin?”

Mihin rooliin itse samaistut? Tunnetko itsesi hukutetuksi siaksi, vai vapautetuksi riivatuksi? Oletko ihmeissäsi vain kauhuissasi? Löydätkö itsessäsi kiusaajan vai kiusaajien piinaaman? Missä löydät itsesi tämän tarinan luettuasi? Oletko uhri- tai uhraajatietoisempi. Löydätkö itsessäsi halua ajaa mereen kaikki ne siat, joiden uhreiksi viattomat ihmiset ovat joutuneet?

Riivaajana toivon kuuluvani ylivoimaiseen enemmistöön, legioonaan, jolla on valta tehdä kaikkea sitä hyvää mitä haluan. Voin vallata ihmisten mielet, muuttaa heidän arvonsa ja asenteensa oikeaan järjestykseen. Voi kuinka hyväksi maailma tulisikaan, jos kaikki uskoisivat kuin minä.

Yhteisön jäsenenä kuulen itseni nimeämässä “häiriintyneet”, ”ahdasmieliset” ”tuomitsevat fariseukset” ja milloin milläkin perustein kartettavat yksilöt. Sivistyneen kielenkäytön puitteissa teen kaikkeni, jotta he tulisivat ulostetuiksi yhteisöstä ja julkisesti kivitetyiksi ainakin melkein kuoliaiksi. Se on hauskaa. Porukan yhteishenki on mahtavimmillaan, kun saa nähdä vihollisensa kompuroivan portaissa, häviävän vaaleissa ja putoavan entisestä suosiostaan häpäistynä pohjalle.

Entä oman yhteisömme riivatut? Ehkä meidän pitäisi purkaa joitakin “sairaiden” niskaan panemiamme diagnooseja ja suostua edes hetkeksi olemaan vielä enemmän ihmeissämme kuin gerasalaiset. Ehkä me kuulumme siihen legioonaan, joka meidän “hullujamme” riivaa. Ennen kuin lähetämme heidät sairaslomalle tai varhaiseläkkeelle muiden kuolleiksi julistettujen joukkoon, voisimme varmuuden vuoksi kysyä, millä tavalla meidän porukkamme on osallistunut heidän maailmansa romahtamiseen.

Miten voisimme osallistua ”hullujemme” uudelleen vaatettamiseen ja saada heidät uskomaan, että hekin ovat rakastettuja ja heidän rakkaudellaan on väliä.

Näin villin primitiivisen ja taikauskoisen spektaakkelin ainekset tuskin herättävät vakavaa kiinnostusta modernissa sosiologissa tai psykologissa – vaikka juuri heidän pitäisi tutkia tarinaa tarkemmin. Se on mielenkiintoinen tutkielma itsekseen havahtuvasta yksilöllisyydestä ja väkivaltaisesta yhteisöllisyydestä.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

4 vastausta artikkeliin “Yhteisönsä riivaama”

  1. Daniel Nylund sanoo:

    Tämä on varamaan pisin toistaiseksi julkaisemani yhtenäinen artikkeli. Helppolukuisuuden tähden en jakanut sitä osiin alaotsikoiden kautta. Olen julkaissut elustavan version samasta tutkielmasta Ystäväkirjeen muodossa, mutta en enää muista minä vuonna.
    Edelleen toivon kommentteja ja omakohtaisia kokemuksia. Olen ristiriidassa sen suhteen miten jatkaa. Toisaalta olin ajatellut tänä vuonna keskittyä kirjoittmaan pääsiäisen merkityksestä. Toisaalta nämä yksittäiset kertomukset viehättävät minua tavattomasti.

  2. Outi sanoo:

    Loistava. Muistan kyllä lukeneeni aiemmankin version.

  3. Daniel Nylund sanoo:

    Laitan tähän nimettominä muutaman palautteen, jonka Facebookissa sain tästä artikkelista:
    ”Itkettää. Voiko Kristuksen kohdannut syntipukki tulla niin vahvaksi, että jaksaa palata. Eikö usein tarvita myös yhteisön edustajien olosuhteissa jotain mikä herättää heidät empatiaan. Ylihuomenna on liian pian. Useimmiten tämän elämän aikana on liian pian.”
    Kyllä jokaisen yhteisön pitäisi kysyä mitä meidän ”riivatut”, “häiriintyneet” tai “poikkeavat” yksilöt kertovat itsestämme ja osallisuudestamme heidän elämänsä luhistumiseen. Joillekin on täysin mahdotonta ja kohtuutonta edes yrittää paluutta ilman anteeksipyytävää, empaattista, kunnioittavaa ja suojelevaa vastaanottoa yhteisön sisältä.
    ” Kivittämisestä ja rinteeltä syöksemisestä tuli mieleeni amerikkalainen tapa toteuttaa kuolemanrangaistus. Jokainen tekee niin pienen osan, ettei se tapa, mutta osat yhdessä tappaa. Kukaan ei tapa ketään, mutta uhri kuolee: 2000-luvun kivittämistä.
    …ja kiitos, Daniel, tästä tekstistä.”
    ”Demytologisoinnin juhlaa oli tämä. Lapsesta saakka olen kuullut ontuvia selityksiä tästä kertomuksesta kuten ”riivaajat ovat todellisia, katsokaa nyt” tai että ”siat ovat saastaisia eläimiä, tässähän se tuli todistetuksi”. Nämä selitykset vain pönkittivät senhetkistä maailmankuvaa, mutta jättivät kylmäksi. Tämä tulkinta taas haastaa lukijansa – jälleen kerran.
    Silmille pomppasi tämä karmea uutinen Ruotsista. Vaikka elämme 2010-lukua ja periaatteessa sivistyneessä hyvinvointivaltiossa, ei ihminen ole valitettavasti muuttunut Jeesuksen ajoista. Tässä on suorastaan kouluesimerkki kollektiivisesta väkivallasta: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012030115273058_ul.shtml””

  4. Daniel Nylund sanoo:

    Olen nyt kirjoittanut proosan muotoon ja muutenkin muokannut artikkeleitani 7.9 ”Yhteisönsä riivaama” -otsikkoon asti. Teksti on tässä prosessissa käynyt minulle entistä mielenkiintoisemmaksi. Erityisesti nämä riivauskertomukset ovat kiehtovia. Niiden kautta kannattaa miettiä millä tavalla itse mahdollisesti on tai on ollut yhteisönsä riivaama. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0746436
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.