Miten seuraajasta tuli syntipukki
Tämä on Jeesuksen murhan ja Juudaksen itsemurhan jälkeinen päivä. Kertomusten vaiteliaisuudesta voisi päätellä, ettei Juudasta jäänyt kukaan suremaan. Niin tuskin oli. Hänelläkin oli perhe – jossain. Kolmen viime vuoden ajalta oli muutamia matkatovereitakin, ehkä jopa ystäviä. Juudaksen kuolema on luultavasti tässä vaiheessa jo opetuslasten tiedossa. Hänen kohtalonsa kuuluu tämän tyhjän päivän hämmennykseen. Siksi haluan sijoittaa oman muistokirjoitukseni Juudaksesta juuri tähän kohtaan.
Rikon hetken aikaa oman kerrontani kronologiaa antamalla muistokirjoitukseni Juudaksesta käväistä nykyhetkessä asti.
“Saat hyvän näkemyksen kunkin aikakauden kristillisyyteen katsomalla, kuinka se kohtelee Juudasta.” Søren Kierkegaard
Juudasta todella on kohdeltu hyvin eri tavalla eri aikoina. Hän on ollut pahan ruumiillistuma, ahne varas, katala kavaltaja, pettynyt patriootti, traaginen sankari, hippivallankumouksellinen, Jeesuksen paras ystävä ja Jumalan tahdon nöyrin palvelija. Paljon muutakin hänestä on kuviteltu.
Myöskään evankelistojen tapa käsitellä Juudasta ei ole yhdenmukainen. Kahdestatoista opetuslapsesta Pietari ja Juudas saavat eniten tilaa evankeliumien kertomuksessa Jeesuksesta. Monessa asiassa he muistuttavat toisiaan. Silti toisesta tulee seurakunnan peruskivi ja toisesta seurakunnan sylkykuppi.
Oliko Juudas todella maineensa veroinen lurjus? Jos oli, niin miksi Jeesus valitsi hänet opetuslapsekseen? Eikö hän tiennyt mitä siitä seuraa? Vai valitsiko Jeesus Juudaksen suorittamaan vain tiettyä tehtävää? Siinä tapauksessa Juudasta täytyy pitää uhrautuvan uskollisuuden eikä petturuuden perikuvana, hyväksikäytettynä statistina eikä omavaltaisena toimijana.
Juudaksen persoona on paljon arvoituksellisempi kuin esimerkiksi Pontus Pilatuksen tai Herodeksen. Ilmeinen vihollinen ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo hyvässä tarinassa. Intiimi vihollinen, se kaikkein läheisin ja luotetuin petturi, on jännityksen ja kauhun lähde.[1] Siksi arvailut Juudaksen sisäisestä maailmasta ovat herättäneet paljon enemmän tunteita ja kysymyksiä kuin yksikään muista opetuslapsista.
Tämä muistokirjoitus ei ole vain kertomus Juudaksesta. Tämä on myös kertomus kertomuksesta, siitä, miten tarina Juudaksesta kehittyi surullisesta arvoituksesta kauhistuttavaksi varoitustarinaksi.
Ensin kertaan lyhyesti, mitä vanhimmat evankeliumit, Markus ja Matteus, ovat kertoneet Juudaksesta. Sen jälkeen tarkastelen, miten Luukas ja Johannes muuttavat Juudaksen saatanalliseksi syntipukiksi. Lopuksi katsaus vasta julkaistuun Juudaksen evankeliumiin, kirkkohistoriaan ja Juudaksen merkitykseen tänään.
Markus, Matteus ja Juudas
Markuksen kuvaus Juudaksesta on kaikkein lyhin, yksinkertaisin ja kertomuksellisesti köyhin. Juudas mainitaan nimeltä vain kolme kertaa ja kuvataan yksinkertaisesti henkilönä, joka toimitti Jeesuksen vihollistensa haltuun.
Juudas eli oman versionsa epäonnistuneesta opetuslapseudesta toteuttamalla muutamia VT:n ”ennustuksia” ja haihtuu näyttämöltä ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Markus ei herätä Juudasta kohtaan mitään erityisiä intohimoja yrittämällä maalata häntä millään tavalla muita opetuslapsia heikommaksi tai pahemmaksi.[2] Pietarikin on tässä evankeliumissa paljon viheliäisempi luonteeltaan ja käytökseltään kuin Juudas.
Saattaa olla, että Juudaksen rooli ei ole vielä tämän evankeliumin kirjoittamisvaiheessa herättänyt alkuseurakunnassa kovin suurta mielenkiintoa. Kun opetuslapset viimeisellä ehtoollisella kysyvät ”En kai minä?”, Markuksen lukijat luultavasti ymmärtävät kysyä saman kysymyksen itseltään. Juudas ei vielä ollut tullut pahaksi kaikkien puolesta.
Matteuksen kuvaus Juudaksesta on kerronnallisesti rikastettu versio Markuksen yksioikoisesta raportista. Ainoastaan kertomus Juudaksen katumuksesta ja itsemurhasta on kokonaan uutta materiaalia. [3] Muutkin Matteuksen lisäämät yksityiskohdat tekevät Juudaksesta vain vastuullisemman tuntuisen ihmisen.
Kuvaus Juudaksen katumuksesta ja itsemurhasta ovat sävyltään melkein kunnioittavia. Sen kautta saamme ainoan tarjolla olevan myötätuntoisen näkökulman Juudaksen sisäisiin ristiriitoihin. Ei siitäkään mitään selvää kuvaa saa, mutta ainakin sen voi havaita, että Juudaksen sisällä on muutakin kuin laskelmoiva konna, tai ennalta ohjelmoitu statisti. Vaikka sisäisen ristiriidan osapuolia ei tarkasti näe, on selvää, että siellä käydään kovaa taistelua.
Matteus toki keräsi ensimmäiset tummat kysymysmerkit Juudaksen muiston ylle, esimerkiksi kääntämällä Markuksen kertomusta sellaiseksi, jossa Juudas itse pyysi papeilta rahaa. Silti Matteusta tuskin voidaan pitää ainakaan pääsyyllisenä Juudaksen myöhemmin saamaan pirulliseen maineeseen.
Juudaksen maine tummuu
Näyttää siltä, että Juudaksen maine paheni asteittain. Uudet versiot samasta kertomuksesta olivat edellisiä kielteisempiä.
Markus kirjoitti oman versionsa 60-luvun lopussa, alle 30 vuotta siinä kirjattujen tapahtumien jälkeen. Matteus, Luukas ja Johannes kirjoittivat omansa[4], tässä järjestyksessä, vuoteen 80 tai 90 mennessä.[5]
Tähän asti olen seurannut vain Markuksen ja Matteuksen kertomuksia Juudaksesta. Luukkaan ja Johanneksen kertomuksissa kuva Juudaksen persoonasta synkkenee huomattavasti.
Seuraavaksi käyn läpi Luukkaan ja Johanneksen version Juudaksen roolista. Samalla vertaan niitä tähän asti saatuun kuvaan Juudaksesta.
Luukkaan riivattu Juudas
Pian sen jälkeen, kun Matteuksen evankeliumista alettiin tehdä papyruskopioita, syntyi Luukkaan nimeä kantava evankeliumi ja sen jatko-osa Apostolien teot.
Muiden lailla Luukas luetteli opetuslasten nimet mainiten Juudaksen viimeisenä.
…ja Juudas Iskariot, josta tuli kavaltaja.[6]
Tämä on ainoa kerta, jossa kukaan evankelistoista suoraan kutsui Juudasta kavaltajaksi, käyttäen nimenomaan sitä tarkoittavaa sanaa prodotēs. Kaikissa muissa Juudaksen kavaltamista kuvaavissa kohdissa käytetään sanaa paradidõmi, joka tarkoittaa toisen haltuun antamista tai luovuttamista jollekin.
Luukas ei kerro kenet Juudas tulisi kavaltamaan ja millä tavalla. Hän vain tietää minkälainen mies Juudaksesta on tuleva, ja lukija tietää, mitä sen kaltaiselta mieheltä on odotettavissa.
Saatanan riivaama
Ensikontaktia papiston kanssa Luukas esitteli suunnilleen Markuksen ja Matteuksen tapaan.
Luukas kuitenkin tiesi, miten kaikki alkoi ja ilmeisesti, mistä kaikki johtui. Hänelle eivät riittäneet epämääräiset vihjaukset Juudaksen ahneudesta:
Silloin meni Saatana Juudakseen, jota kutsuttiin Iskariotiksi; hän oli yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Hän lähti ylipappien ja temppelivartioston päällikköjen luo ja keskusteli heidän kanssaan siitä, miten toimittaisi Jeesuksen heidän käsiinsä. He ilahtuivat ja tarjosivat hänelle rahaa. Juudas suostui tarjoukseen ja etsi nyt sopivaa tilaisuutta saattaakseen Jeesuksen heidän käsiinsä kaikessa hiljaisuudessa.[7]
Markukselle Juudas oli motiiveineen suuri mysteeri, Matteukselle ehkä vähän ahne, mutta kuitenkin täyspäinen valintojen tekijä, joka lopulta katui katkerasti tekojaan. Luukkaalle Juudas oli paljon yksinkertaisempi tapaus. Yhtenä päivänä Juudakseen vain meni Saatana, ja siltä istumalta hän käveli pappien luokse sopimaan Jeesuksen luovuttamisesta.
Kun Luukas oli diagnoosinsa tehnyt, hän kuvasi Juudaksen tekoja paljon niukemmin ja epädramaattisemmin kuin muut evankelistat. Saatanan marionetti ei ihmisenä ole enää kovin mielenkiintoinen. Siksi hän jäikin Luukkaan evankeliumissa hyvin etäiseksi hahmoksi, mieheksi, joka vain toteuttaa, mitä tehtäväksi annetaan. Jos Juudas todella oli pahuuden avuton uhri, niin miksei Jeesus auttanut häntä? Jeesushan yleensä vapautti kohtaamansa riivatut.
Luukkaan väite Saatanan riivaamasta miehestä kuulostaa minusta enemmän panettelulta kuin todellisuuden kuvaukselta. Kaksi aiempaa kertojaa eivät ainakaan tienneet mitään Juudakseen menneestä Saatanasta.
Luukaan kuvaus kuuluisasta suudelmastakin on alkuversioista poikkeava.
Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle:
”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?” [8]
Voin kuvitella Juudaksen jo kumartuvan eteenpäin kädet ojentautuneina halaukseen, kun Jeesus viime hetkellä torjui hänet ja moitti hänen aiettaan. Luukas kuvasi Jeesusta hyvin rakastavana vihollisiaan kohtaan, mutta ei nähtävästi saattanut kuvata häntä ystävällisesti koskettamassa Juudasta.
Luukkaan Juudakseen oli jo mennyt Saatana. Nyt hän näytti olevan Jeesuksellekin koskematon. Jeesuksen torjunnan voi toki kuvitella hyvin lempeäksi, mutta kahdestoista opetuslapsi on tässä kertomuksessa jo muuttunut selkeästi kartettavaksi, saastaiseksi. Edes Jeesus ei enää koskettanut häntä, vaikka hän oli oman huonon maineensa kerännyt nimenomaan saastaisten lurjusten kanssa seurustelemisesta.
Helvettiin kuuluva
Apostolien tekojen alussa Luukas teki selväksi, että Juudas oli itse toiminnallaan ansainnut mitä ankarimman tuomion. Hän kuvaa, kuinka alkuseurakunta pitää ensimmäisen järjestäytymiskokouksen. Siellä apostoli Pietari pitää ensimmäisen puheensa.
”Veljet! Sen kirjoitusten sanan oli käytävä toteen, jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut – tuosta miehestä, joka ryhtyi oppaaksi Jeesuksen vangitsijoille. Hän kuului meidän joukkoomme ja oli saanut osalleen palvelutehtävän niin kuin mekin. Petoksensa palkalla hän hankki itselleen kappaleen maata, mutta sitten hän syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.”. – Tämä tuli yleisesti tiedoksi Jerusalemissa, ja niin se paikka sai heidän kielellään[9] nimen Hakeldama, Veripelto.
”Jo Psalmien kirjassa sanotaan: ’Jääköön hänen asuinsijansa autioksi, älköön siinä kukaan asuko’, ja: ’Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä.’[10]
Jostain syystä Pietari siteeraa yhtä Daavidin kaikkein kostonhimoisinta psalmia. Siinä kuningas manailee pettureiksi kääntyneitä ystäviään:
Jääkööt hänen lapsensa orvoiksi, jääköön hänen vaimonsa leskeksi. Joutukoot hänen lapsensa kerjuulle, mieron tielle kotinsa raunioilta. Riistäköön koronkiskuri hänen omaisuutensa, ryöstäkööt vieraat hänen työnsä hedelmät. Älköön kukaan osoittako hänelle armoa, älköön kukaan säälikö hänen orpoja lapsiaan…[11]
Moni on katkerimpina hetkinään varmaan samaistunut Daavidin kirouksiin. Hirmuinen on hyväksikäytetyn hyväntekijän raivo.
Pietari kuitenkin väittää, että tämä psalmi on ennustus, jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut.
Minä en usko Pietarin tulkintaan alkuunkaan. Minusta tämän puheen pitäjä tekee ikivanhan ja itsepetoksellisen tempun: Hän panee oman kaunaisen kiivautensa Jumalan Pyhän Hengen ominaisuudeksi. Daavidkin oli kuvitellut Jumalan kostavan hänen puolestaan, koska kuvitteli itsensä tämän lempilapseksi. Jeesuksesta odotettiin kovasti Daavidin seuraajaa. Toisin kuin Daavid, Jeesus oli rukoillut Jumalan anteeksiantoa sekä ystävilleen että vihollisilleen. Ei hän halunnut olla kiivaan kostajan seuraaja.
Näinkö nopeasti Pietari unohti oman petturuutensa ja sen jälkeen kohtaamansa Jeesuksen rakkauden? Hetikö hän on tekemässä suurta pesäeroa Juudakseen, ikään kuin heissä ei olisi ollut mitään samaa? Näinkö pian hänen on rikottava peilinsä?
Luukas kirjaa tämän puheen, joko siksi, että itse uskoo näin, tai antaakseen vain uuden räikeän esimerkin siitä, kuinka vähän Jeesuksen opetuslapset edelleenkään ymmärsivät hänen rakastavaa tahtoaan.
Pietari (tai Luukas hänen suullaan) ei puhunut mitään Juudaksen katumuksesta, rahojen palauttamisesta tai itsemurhasta. Hän kertoi Juudaksen itse hankkineen palkkiorahoilla palasen maata (vahvistus Juudaksen ahneudesta), kaatuneen salaperäisestä syystä rähmälleen ja sitten puhjenneen keskeltä halki maatilkkunsa päälle.
Matteuksen kuvaamassa itsemurhassa oli kunniallisen kuoleman etäinen mahdollisuus. Luukas kuvasi kuolemaan johtavaa groteskia häpäisyä, jonka muistomerkiksi tuo veripelloksi nimetty maatilkku oli jäänyt.
Matteuksen mielestä veripelto oli saanut nimensä, koska se oli ostettu Jeesuksen verestä maksetuilla rahoilla. Siitä tuli kunniallinen leposija nimettömille muukalaisille. Luukkaalle tai Pietarille veripelto oli julkinen ja ikuisesti häpäisevä muistutus petturin hyvin ansaitsemasta tuomiosta.
Saattaa tietenkin olla, että Luukas kuvaa hirttäytyneen miehen ruumiin paisumista lämpimässä auringossa, oksan tai narun katkeamista, ruumiin maahan syöksymistä ja halkeamista. Sellaistahan sattuu Palestiinan kuuman auringon alla. Nämä kertomukset ovat kuitenkin niin eri henkisiä, että niiden keinotekoinen yhteen sovittaminen[12] on Matteuksen ja Luukaan erilaisten painotusten täydellistä ohittamista.
Matteus kertoi Juudaksen kuolemasta varauksellisesta arvostuksesta käsin. Luukas maalaili seurakunnalle kauhunäytelmää varoittavaksi esimerkiksi.
” halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.”
Oltuaan alkuseurakunnan johtajana vasta muutaman päivän Pietari lietsoi laumaansa lojaalisuutta niin raflaavilla kauhufantasioilla, että paatunutkin kataluuden suunnittelija olisi varmasti pelästynyt. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi minkälainen vaara uhkasi laumasta poikkeavia seurakuntalaisia. Hekin voisivat kuolla yhtä mystisen ja kammottavan kuoleman kuin Juudas, jonka sisälmykset pursuivat pellolle.[13] Jumalan ruoska oli puhunut.
Oliko Pietari ja Luukas sortumassa takaisin juuri siihen uhrin verta vaativaan uskonnollisuuteen, jonka Jeesus tuli paljastamaan ja josta hän heidät halusi pelastaa?[14] Paljon romantisoidun alkuseurakunnan alkutaival ei todellakaan ollut vapaa Vanhan Testamentin Jahven ankarasta varjosta
Tällä johdannolla Juudakselle lähdettiin kuitenkin valitsemaan seuraajaa. Siitä ei Pietarin uhkaavasta sävystä huolimatta päästy yksimielisyyteen. Seurakunnan ydinjoukossa oli kaksi vahvaa ehdokasta. Siksi Pietari johdatti seurakuntaa rukoilemaan jumalallista ilmoitusta:
”Herra, sinä joka tunnet kaikkien sydämet, ilmoita, kumman näistä kahdesta olet valinnut. astumaan tähän palvelutehtävään ja apostolin virkaan, josta Juudas luopui mennäkseen sinne, minne kuului.” [15]
Pietarin rukouksen loppu on minusta täynnä epäsuoria vihjauksia ja väitteitä, jotka mielestäni eivät kuulu minkäänlaiseen rukoukseen. Ne eivät enää ole rukoilijan puhetta Jumalalle, vaan osoittelevaa piiloviestintää seurakuntalaisille. Tämänkaltaista uskonnollista manipulaatiota olen nuoruudessani kuullut aivan liikaa.
Mistä hän tiesi, että Juudas itse luopui apostolin virasta mennäkseen jonnekin? Minne Pietari vihjaisi Juudaksen kuuluvan? Gehennaan? Jos, niin kenen mielestä Juudas ”kuului” helvettiin? Jumalanko? Mistä Pietari sen tiesi? Eihän hän edes tiennyt kenen kuului tulla apostoliksi Juudaksen paikalle!
Sen jälkeen he heittivät miehistä arpaa, ja arpa lankesi Mattiakselle.
Lopullinen valinnan vastuu lykättiin Jumalalle, pyytämällä häntä ohjaamaan arpaa. Sitten heitettiin kruunaa ja klaavaa. Kruunu lankesi Mattiakselle.[16] Kun johto ei uskalla, tai tiimi ei riidoiltaan pysty tekemään valintoja, annetaan sattuman ratkaista ja kutustaan sitä Jumalan johdatukseksi. Miksi me heiltä odottaisimme sen täydellisempää toimintaa?
Luukas oli kuvannut loppuun asti vihollisiaan rakastavaa Jeesusta. Silti häneltä itseltään ei liiennyt pienintäkään myötätuntoa Juudasta kohtaan. Juudaksesta oli tullut yksioikoisen paha ihminen, joka toiminnassaan oli täysin Saatanan vallassa, mutta loppupeleissä kantoi Jumalan julman tuomion täysin yksin. Sellainen kohtalo sopii hyvin vastaukseksi Pietarin siteeraamien kostopsalmien manauksiin. Jeesuksen opetuksen ja esimerkin kanssa, sillä ei ollut mitään tekemistä.
Johanneksen saatanallinen Juudas
Ensimmäisen vuosisadan loppuvuosina seurakunnan pääpaino oli jo siirtynyt pakanakristittyjen puolelle. Jerusalemin emäseurakunnan kanssa oli monenlaista aasinhännän vetoa. Joskus etäisyyttä ja itsenäisyyttä haettiin puhumalla juutalaisista vähemmän mairittelevaan sävyyn. Johannes kirjoittaa juutalaiskristitylle vähemmistölle, joka on altavastaajan osassa sekä suhteessa juutalaisiin että pakanakristittyihin. Siksi tekstissä on niin paljon juutalaisiin vetoavaa vanhan testamentin retoriikkaa, samalla kun siinä on juutalaisia syyllistävää ankaruutta.
Jerusalemin hävityksen jälkeen juutalaiset alkoivat suhtautua kristittyihin entistä torjuvammin. Tämäkin on voinut vaikuttaa Johanneksen tapaan käsitellä Juudaksen roolia.[17] Juudas on myöhemminkin täysin epäoikeutetusti pantu edustamaan koko juutalaisuutta, ikään kuin henkilöittämään juutalaisuuden olemusta.
Evankeliumeista viimeinen on kerronnallisesti kaunein, teologisesti ja filosofisesti rikkain, eikä missään muualla ole niin perusteellista kuvausta Jeesuksen rakkausopetuksesta. Siitä tulikin evankeliumeista kaikkein suosituin.
Kaiken kauniin keskellä Johannes kuitenkin varaa erityisen synkän roolin Juudakselle. Hänen tarinansa on vuosien saatossa paisunut melkein kolminkertaiseksi pituudeltaan.[18] Samalla Juudaksen hahmo mustuu entisestään.
Kättelyssä Saatana
Johanneksen Juudakseen ei vain mennyt Saatana kesken kaiken. Hän oli Saatana alusta lähtien.
Jeesus tiesi näet alusta alkaen… kuka hänet kavaltaisi.[19]
Jeesus sanoi heille: ”Itsehän minä teidät valitsin, kaikki kaksitoista. Silti yksi teistä on Saatana (diabolos).”
Jeesus ei ole missään aiemmassa evankeliumissa edes epäsuorasti kutsunut Juudasta Saatanaksi. Koska Jeesus ei tässäkään suoraan nimeä Juudasta, Johanneksen täytyy varmistaa, että lukija tietää kenestä Jeesus puhuu:
Hän tarkoitti Juudasta, Simon Iskariotin poikaa. Tämä oli kavaltava Jeesuksen, vaikka oli yksi noista kahdestatoista.[20]
Johanneksen mukaan on turha kysyä, eikö Jeesus tiennyt kenet kutsui. Jeesushan tiesi kaiken etukäteen. Mutta miksi hän sitten kutsui Saatan lähipiiriinsä ja antoi hänen olla rauhassa yli kolme vuotta? Mihin tehtävään Jeesus oikein valitsi Juudaksen?
Voihan olla, että Juudas oli toivoton tapaus ihan alusta lähtien. Ehkä hän oli valtojen ja voimien mielistelyssä kadottanut järkensä ja sydämensä jo aikoja sitten. Jeesus vain oli, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, antanut viimeisen mahdollisuuden miehelle, joka pohjimmiltaan aina tulisi ohjautumaan enemmistön intohimojen mukaan. Ehkä Juudas todellakin oli sinetöinyt kohtalonsa myymällä sielunsa pirulle jo kauan ennen kuin tapasi Jeesuksen. Ehkä hän oikeasti tuli opetuslasten joukkoon vain vaaniakseen tilaisuuttaan kokonaista kolme vuotta.
Sellainen ei vain minusta kuulosta uskottavalta.
Ahne varas
Muiden evankeliumien kertomukset Juudaksesta alkavat vasta pääsiäisenä.
Johannes kuitenkin pohjustaa pääkertomusta antamalla Juudakselle tärkeän roolin tarinassa, jonka kaikki muutkin kertovat, mutta mainitsematta Juudasta lainkaan.[21]
Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
Ennen kuin antaa Juudakselle puheenvuoron, Johannes muistuttaa jo kolmannen kerran, että Juudaksesta on tulossa kavaltaja. Näin hän yliohjaa lukijan tapaa tulkita Juudaksen kommenttia.[22]
Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin:
”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille.”
Juudas vain ilmaisi omaksuneensa Jeesukselta oppimansa köyhistä huolehtimisen. Jotta kukaan ei varmasti erehtyisi tämän perusteella uskomaan Juudaksesta mitään hyvää, Johannes kiirehtii selittämään Juudaksen motiiveja:
Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan.
Johannes puhui Juudaksen jatkuvasti kavaltaneen rahaa opetuslasten yhteisestä pussista. Se ei kuulosta uskottavalta. Jatkuvasti keskenään kilpailevat opetuslapset olisivat varmasti nostaneet rajun kenttäoikeudenkäynnin pienimmästäkin pihistyksestä. Sitä asiaa ei olisi käsitelty suljetuin ovin. Hänen uransa kassanhoitajana olisi loppunut siihen.
Markuksen mukaan ”jotkut” läsnäolijoista valittivat kalliin voiteen väärinkäytöstä. Matteuksen mukaan valitus tuli kaikilta opetuslapsilta.[23] Vain Johannes näyttää tietävän, että se tuli yksin Juudakselta.
On aika ironista, että Johanneksen kuvatessa Jeesuksen matkaa kaikkien syntipukiksi, hän itse näyttää tekevän Juudaksesta opetuslasten syntipukkia. Johannes näyttää panevan kaikkien opetuslasten synnin yksinomaan Juudaksen kannettavaksi.
Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”
Tämän kertomuksen pohjalta monet olettavat Juudaksen kohtalokkaan päätöksen syntyneen nimenomaan tässä tilanteessa ja näiden moitteiden jälkeen.
Moninkertaisesti riivattu
Johannes ei sellaisia syitä pohdi. Hänellä näyttää olevan selkeä tieto siitä, keneltä Juudas oli ajatuksensa saanut:
He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen.[24]
Johanneksen kuvaus viimeisestä illasta poikkeaa yhdeltä olennaiselta osaltaan muiden evankelistojen kuvauksista. Siitä puutuu kokonaan Jeesuksen heittämien väitteiden luoma pitkitetty piinaava epävarmuus ja itse-epäily kaikissa opetuslapsissa.[25]
Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.[26]
Muissa evankeliumeissa Jeesus jättää kaikki opetuslapset tutkiskelemaan motiiviensa puhtautta. Johanneksen Jeesus pitää kaikkia, paitsi yhtä heistä, puhtaana. Toki hekin saivat hetken aikaa mahdollisuuden arvuutella, kuka heistä ei olisi puhdas.
’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’
Sananmukaisesti käännettynä: ”nostanut kantapäänsä minua vastaan.” Jokainen Lähi-idässä käynyt tietää, että jalkapohjan nostaminen toista vastaan on mahdollisimman loukkaava halveksunnan ilmaisu. Tämän rumemmin Juudaksen käytöstä ja motivaatioita on vaikea kuvailla. Jalat, jotka Jeesus on juuri pessyt nousevat halveksivaan ja alentavaan eleeseen häntä vastaan.[27]
Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se, joka olen.
Jeesus ei ole aiemmin käyttänyt tällaista tapaa argumentoida. Vakuutteleeko Jeesus todellakin viimeisellä aterialla olevansa jotain erityistä, koska kykenee ennustamaan, että yksi heistä antaa hänet vihollisen haltuun? Missään muualla Jeesus ei ole alleviivannut uskottavuuttaan vetoamalla kykyynsä ennustaa tulevaisuutta. Sellainen ei ylipäänsä kuulunut hänen tapoihinsa.
Muissa evankeliumeissa Jeesus ennustaa tulevansa ilmiannetuksi saadakseen kaikki tutkiskelemaan omaa sydäntään, ei alleviivatakseen omaa kykyään ennustaa.
Näin Jeesus puhui. Järkyttyneenä hän sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: yksi teistä kavaltaa minut.” Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään, tietämättä, ketä hän tarkoitti.
Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään.[28]
Johannes ilmeisesti tarkoittaa itseään puhuessaan Jeesuksen rakkaimmasta opetuslapsesta. Kun Jeesus puhuu yhdestä heistä kavaltajana, Johannes puhuu itsestään Jeesuksen rakkaimpana opetuslapsena. Eli ainakin hän oli kaikkien epäilyjen ulkopuolella.
Pietari ei kuitenkaan ollut yhtä vakuuttunut viattomuudestaan:
Simon Pietari nyökkäsi hänelle, että hän kysyisi Jeesukselta, ketä tämä tarkoitti. Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten, ja kysyi: ”Herra, kuka se on?” (Joh 13:24-25)
Aiemmissa kertomuksissa Jeesus oli antanut kysymyksen kavaltajan henkilöllisyydestä jäädä kaikkien opetuslasten ylle. Johanneksen Jeesus pelastaa heidät itsetutkiskelulta saman tien. Hän lupaa ikään kuin pantomiimilla vastata heidän kysymykseensä.
Jeesus vastasi: ”Se, jolle annan tämän leivänpalan.”
Mitä opetuslapset tällä tiedolla tekisivät? Mitä hyötyä heillä siitä olisi? Sekö ainoastaan, ettei kenenkään tarvitsisi epäillä itseään?
Yrittikö Jeesus vielä viime hetkellä vaikuttaa Juudaksen päätökseen?
Sitten hän kastoi palan ja antoi sen Juudakselle, Simon Iskariotin pojalle.
Juudas ei yrittänyt väistellä eikä selitellä, vaan ottaa vastaan hänelle ojennetun palan leipää.
Kokiko hän Jeesuksen eleen rakkaudellisena vai uhkaavana? Pelästyikö hän paljastetuksi tulemistaan? Häkeltyikö hän Jeesuksen sanoista? Katsoiko hän Jeesusta silmiin, vai kääntyikö hänen katseensa maahan?
Silloin, heti kun Juudas oli sen saanut, Saatana meni häneen.
Johanneksen tapa korostaa Saatanan roolia ylittää jo liioittelunkin rajat. Alkuesittelyssä Juudas jo oli Saatana. Sitten Saatana syöttää hänelle suunnitelman ja nyt Saatana meni mieheen, joka jo oli Saatana. Oliko Juudaksesta itsestään enää mitään jäljellä? Jos ei ollut, niin miksi Johanneksen pitää puhua hänestä niin paljon?
Pietaria Jeesus oli nuhdellut, kun tämä oli joutumassa saatanallisten ajatusten valtaan. Juudasta hän suorastaan hoputtaa toteuttamaan aikeensa.
Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä aiot, tee se pian!”
Klassenin mukaan Jeesus tässä vain ilmaisi rakkauttaan Juudakseen, samalla kun hän velvoitti tätä suorittamaan tiettyä tehtävää. Juudaksen piti viedä loppuun Jeesuksen teettämä tilaustyö. Klassen vetoaa juutalaiseen tapaan, jonka mukaan vieras oli sidottu isännän tahtoon ja kohtaloon niiden kolmen päivän ajan, jolloin leivän suola vielä tuntui hänen suussaan. Hänelle Juudas on loppuun asti Jeesuksen nöyrä palvelija.[29] Klassenin muuten vakuuttava yritys rehabilitoida Juudas, ja nähdä tämä mahdollisimman myönteisessä valossa, ylittää minusta tässä reippaasti uskottavuuden rajat. Mutta niin tekee myös Johanneksen yritys demonisoida Juudas.
Kukaan aterialla olevista ei ymmärtänyt, miksi Jeesus sanoi hänelle näin. Koska Juudaksella oli hallussaan yhteinen kukkaro, jotkut luulivat, että Jeesus oli käskenyt hänen ostaa jotakin juhlaa varten tai antaa almuja köyhille.
Kaikkein kummallisinta tässä kuvauksessa oli se, ettei kukaan näytä ymmärtävän tätä paljastusta alkuunkaan. He olivat esittäneet Jeesukselle suoran kysymyksen ja Jeesus vastasi yksinkertaisella pantomiimilla. Silti kukaan ei näytä nähneen tai kuulleen yhtään mitään. Kukaan ei osoittanut Juudasta sanoen: ”Minä tiesin sen koko ajan. Tietenkin se on hän” Opetuslapset luulevat Juudaksen vain lähteneen ostoksille. Kukaan ei hätäile edes yhteisen kukkaron perään, vaikka Johannes oli aiemmin kertonut, että Juudas oli käyttänyt sitä kuin omaansa.
Paikalla olevien opetuslasten suhteen tilanne jää täysin auki.
Syötyään leivänpalan Juudas lähti heti ulos. Oli yö.
Viimeinen toteamus on symbolinen. Olivathan he vasta illallista syömässä. Johannekselle yö alkoi heti Jeesuksen vaikutuspiirin ulkopuolella. Siihen yöhön Juudas lähti,[30] eikä Johannes kerro minkälaisiin tunnelmiin muut jäivät. Ehkä tärkein oli jo saavutettu. Juudas oli todettu syylliseksi, muut syyttömiksi ja hänet itsensä erityisen rakkaaksi.
Vai luenko minä nyt Johannesta liian skeptisesti?
Kadotuksen lapsi
Sen jälkeen Johannes kuvaa Jeesuksen pitkää opetusjaksoa, jonka lopussa Juudas mainitaan nimettömästi jonkinlaisena pahan kohtalon lapsena.
Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.[31]
Jopa Jeesuksen jäähyväisrukoukseen Johannes saa tilaisuuden mainita Juudaksen kohtalon väistämättömyydestä ja välttämättömyydestä. Edes Jeesus ei voinut Juudasta varjella, koska hänen kadotuksensa oli kirjoituksissa ennustettu.
Mistään ei kuitenkaan löydy sellaista kirjoitusta, joka millään tavalla ennustaisi Juudaksen hukkaan joutumista. Johanneksen tapa tehdä Juudaksesta jo syntymästään kadotuksen lasta, muuttaa hänen mustamaalaamisensa jo teologiseksi parjaamiseksi.
Päinvastoin kuin Markus, Johannes olikin enemmän teologi kuin historioitsija. Juudakseen suhteen hän kuitenkin tuntuu epäonnistuvan kummallakin tasolla.
Mitätöity hylkiö
Johanneksen tapa kuvata Juudaksen roolia pidätyshetkellä on merkillinen yhdistelmä liioittelua ja vähättelyä.
Myös Juudas, hänen kavaltajansa, tunsi paikan, koska Jeesus oli monesti ollut siellä opetuslastensa kanssa. Niinpä Juudas otti mukaansa sotilasosaston sekä ylipapeilta ja fariseuksilta saamiaan miehiä, ja he menivät puutarhaan lyhdyt, soihdut ja aseet käsissään.[32]
Muiden kuvaama oppaan rooli näytti tässä jo kokonaisen sotilasosaston päällikön tehtävältä. Johannes kuvasi Juudasta koko operaation johtajana, eikä vain yöpymispaikan paljastajana.
Jeesus tiesi kaiken, mikä häntä odotti. Hän meni miehiä vastaan ja kysyi:
”Ketä te etsitte?”
”Jeesusta, sitä nasaretilaista”, vastasivat miehet.
Jeesus sanoi: ”Minä se olen.”
Miesten joukossa oli myös Juudas, Jeesuksen kavaltaja.
Luukas oli kuvannut Jeesusta torjumassa Juudaksen suudelmaa. Johannes ei kerro minkäänlaisesta kontaktista Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Hän on jo niin perusteellisesti demonisoinut Juudaksen, että pelkkä ajatus Jeesuksesta vastaanottamassa Juudaksen suudelmaa, saisi mestarin näyttämään teeskentelijältä.
Vangitsijoiden tullessa Juudas näytti koko operaation johtajalta, mutta perillä Johannes etäännytti Juudaksen muiden miesten joukkoon, mitättömäksi osaksi massaa. Vaikka Juudas kulki ison joukon kärjessä, Jeesus ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Tähän julkisesti nöyryyttävään mitätöintiin Johannes päätti Juudaksen roolin. Kuoleman suudelmaa ei ollut. Oli vain nöyryyttävästi ohitettu kavaltaja.
Johanneksen Jeesus ei lopulta tarvinnutkaan Juudasta ilmiantajakseen. Hän ilmiantoi itse itsensä.
Jeesus kysyi uudelleen: ”Ketä te etsitte?”
He vastasivat: ”Jeesus Nasaretilaista.”
Jeesus sanoi heille:
”Johan minä sanoin, että se olen minä. Jos te minua etsitte, antakaa näiden toisten mennä.”
Jeesus käytti saamaansa vastausta opetuslasten suojelemiseen. Hän pyysi heille kunniallista perääntymismahdollisuutta. Muut evankeliumit kertoivat opetuslasten juosseen karkuun. Johannes puhdisti heidän mainettaan vähän kauniimmalla versiolla.
Johanneksen kertomuksen valmistuttua, oli kulunut noin 70 vuotta siinä kuvatun viikonlopun tapahtumista. Hän ei kuvannut muiden opetuslasten osuutta niin nolossa valossa kuin muut evankelistat, mutta Juudaksen maine ei tästä enää huonommaksi voinut muuttua. Viimeinenkin yritys ymmärtää Juudasta, tai kuvata hänet edes muiden kaltaisena, oli jäänyt uskonnollisen kilpailun jalkoihin. Jäljelle jäi vain poikkeuksellisen ahne varas ja härski valehtelija, jonka kohtalo oli alusta lähtien joutua Saatanan ruumiillistumaksi. Sellaisena hän täytti mitättömän, mutta jostain syystä välttämättömän, tehtävänsä Jeesuksen petturina.
Olivatko Luukas ja Johannes vihdoinkin paljastaneet syvimmän totuuden Juudaksesta, vai kiillottivatko he muiden opetuslasten mainetta syntipukin kustannuksella?
Juudas, Jeesuksen ystävä.
Hänen puheistaan minä oivalsin, että kuka tahansa voi pettää häntä, ja pettipä häntä kuka tahansa, hän antaa anteeksi jokaiselle, ja juuri tämän takia minä aloin rakastaa häntä. Fjodor Dostojevski[33]
Tiesikö Jeesus alusta lähtien, että Juudas oli luovuttava hänet vihollistensa haltuun? Näin evankelistat jälkeenpäin väittivät. Kukin evankeliumi antaa Juudakselle valmiin roolin heti kertomuksen alussa. Markukselle ja Matteukselle hän oli se, joka luovuttaisi Jeesuksen muiden haltuun. Luukas esitteli hänet kavaltajana ja Johannes Saatanana. Juudaksen kohtalo oli sinetöity. Hänen kertomuksensa oli ohi ennen kuin se ehti edes alkaa.[34] Niinkö?
Mitä Jeesus oikeasti tiesi?
Onko kysymys edes kovin tärkeä?[35] Yhtä lailla voimme kysyä, tiesikö Jeesus alusta lähtien, että Pietari tulisi hänet kolmasti kieltämään? Tiesikö hän opetuslapsia valitessaan, ettei kukaan heistä jäisi loppuun asti hänen rinnalleen? Ehkä tiesi – tai aavisti. Ehkä hän ei siinä vaiheessa tiennyt varmasti edes, miten itselleen oli käyvä. Getsemane -kuvausten pohjalta Jeesus vakuuttui lopullisesti vasta viimeisenä yönä siitä, mitä tulisi itse tekemään.
Valitessaan Juudaksen, ja ne 11 muuta, Jeesus otti juuri sen riskin, jonka välttämiseksi en mielellään valitse juuri ketään olemaan todella lähelläni. Hän kutsui jokaisen heistä ”olemaan kanssaan”,[36] tietämättä, pysyisikö kukaan heistä loppuun asti hänen rinnallaan. Sitä kutsua Jeesus ei perunut edes viimeisellä viikolla, vaikka hän siinä vaiheessa pystyi jo hyvinkin tarkkaan ennakoimaan, miten opetuslapset tulisivat loppusuoralla toimimaan. Itse hän päätti olla heidän kanssaan loppuun asti.
Tuskin Juudaksen tavassa vastata Jeesuksen kutsuun oli mitään kavalaa. Todennäköisesti hän muiden lailla uskoi seuraavansa opettajaansa voitokkaaseen loppuun asti. Kolmisen vuotta Juudas julisti muiden opetuslasten kanssa Jumalan valtakunnan tulemista, vaikkei ymmärtänyt siitä sen enempää kuin hekään.
Ei ole mitään uskottavaa syytä olettaa, että Jeesus olisi kutsunut Juudasta mihinkään muista poikkeavaan tehtävään. Ensimmäisten evankeliumien valossa Jeesus sijoitti häneen samat toiveet ja odotukset kuin muihinkin.
Luukkaan mukaan Jeesuksen viimeinen rukous oli:
”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”
Sulkiko Jeesus Juudaksen tämän rukouksen ulkopuolelle, vai ajatteliko hän erityisesti tätä? Tuskin kumpaakaan. Myöhempien evankeliumien kirjoittajien asenne Juudakseen nähtävästi muuttui, mutta eivät hekään väittäneet Jeesuksen suhtautuneen mitenkään tuomitsevasti tai hylkäävästi Juudakseen. Ainoastaan Johannes antoi lukijoilleen mahdollisuuden ajatella näin.
Vaikka Juudas olisikin lopulta kääntynyt Jeesusta vastaan, Jeesus oli viimeiseen asti Juudaksen puolella. Matteuksen mukaan Jeesus kutsui vielä vangitsemisen yhteydessäkin Juudasta ystäväkseen.[37]
Ei Jeesus tullut tekemään kenestäkään syntipukkia. Hän itse suostui kaikkien syntipukiksi, jotta kenestäkään ei enää sellaista tehtäisi – ei edes Juudaksesta.
Alkuseurakunnan tavallinen Juudas
Jeesuksen opetuslasten ei kerrota missään vaiheessa suhtautuneen vihamielisesti Juudakseen. Heidän keskinäisistä valtataisteluistaan kerrottiin kyllä, kiivaammista pukareista jopa nimeltä mainiten. Kellään ei kuitenkaan näyttänyt olleen mitään erityisiä ongelmia Juudaksen kanssa, eikä hänellä muiden kanssa.
Paavali, joka kirjoitti omat kirjeensä ennen ensimmäistäkään evankeliumia, ei maininnut Juudasta edes nimeltä. Itse asiassa Paavali käyttää Jumalan toiminnasta samaa sanaa, jolla evankelistat vuosia myöhemmin kuvaavat Juudaksen kavallusta:
”Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet (paradidõmi) kuolemaan”[38]
Puhuessaan viimeisestä ateriasta hän käytti samaa sanaa:
”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin (paradidõmi), otti leivän…”[39]
Kääntäjät olettavat Paavalin puhuneen pelkästään Juudaksesta. Siksi he ovat taas turvautuneet kavallus –sanaan. Sinä yönä kuitenkin kaikki hänen seuraajansa antoivat Jeesuksen mestaajiensa haltuun. Niin teki myös hänen taivaallinen Isänsä, eikä Häntä silti kutsuta Jeesuksen kavaltajaksi.[40]
Paavali ei joko tiennyt Juudaksen roolista tai sitten hän ei piitannut siitä.[41] Se ei vain ollut erityismaininnan arvoinen.[42] Jos Paavalin kirjeistä mitään voi päätellä, alkuseurakunta ei ainakaan ensimmäisten vuosikymmenien aikana näyttänyt tarvinneen Juudasta syntipukikseen.[43] Kaikki häneen kohdistuva vihamielisyys näyttää syntyneen vasta myöhemmin.
Kuka onkaan väittänyt, että aika kuultaa muistot. Niin ei ainakaan Juudaksen kohdalla käynyt. Vuosisadan loppuun mennessä yksi petturi muiden joukossa oli muuttunut kaiken kavaluuden perikuvaksi. Yksi oli kuitenkin kaikkia muita pahempi.
Juudas syntipukkina
Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven ehdottaa omassa Jeesuksen elämänkerrassaan, että Juudas vasta vuosia myöhemmin hylkäsi Jeesus-liikkeen pettyneenä koko katastrofiin. Siksi alkuseurakunta teki hänestä Jeesuksen kavaltajan, jota hän ei alun perin edes ollut. Näin ryhmän luopiosta saatiin tehtyä myös petturi.[44]
En pidä tuota arvausta uskottavana, mutta joka tapauksessa Juudaksesta tuli myöhemmin kristikunnan klassinen syntipukki, jonka avulla lietsottiin antisemitistisiä asenteita ja juutalaisten suoranaista vainoa. Mutta oliko Juudas myös evankeliumien kertomusten syntipukki? Kehittivätkö evankelistat hänestä vähitellen tyypillisen kansantarinoiden petturin, joka tarinan loppuhuipennuksessa saa pettämältään sankarilta ansaitsemansa koston?
Girard rohkenee väittää, että jos niin todella on, evankeliumit eivät olekaan sitä miltä ne näyttävät, vaan kuuluvat sittenkin myyttiseen kirjallisuuteen, joka peittää, eikä paljasta todellista väkivaltaa. Silloin Juudas, eikä Jeesus olisi tämän kertomuksen salattu mutta todellinen uhri. Siinä tapauksessa evankeliumeilla ei voisikaan olla sitä historiallisesti ainutlaatuista uhriutta paljastavaa asemaa, jonka Girard uskoo niillä olevan.[45] Se on turhan mustavalkoinen väite.
Minusta Girard panee yhden pääväittämänsä pölkylle liian kevyin perustein. Ensinnäkin hän myöntää samassa asiayhteydessä, ettei ole Juudaksen roolia kovin tarkkaan tutkinut. Tämä on aika hämmästyttävää, ottaen huomioon, kuinka paljon hän sijoittaa sen varaan, että Juudas ei todellakaan paljastuisi yhdenkään evankeliumin kirjoittajan syntipukiksi.[46]
Jos evankeliumit olisivat myyttisiä, niiden ei pitäisi Girardin mukaan millään lailla noteerata Jeesukseen kohdistuneen väkivallan epäoikeudenmukaisuutta. Evankeliumit paljastavat sen ja sijoittavat vastuun väkivallasta juuri sinne, minne se kuuluu:
“Tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta.”[47]
Myyteissä aina syntipukki joutui vastaamaan kaikesta, sekä ongelmien aiheuttamisesta, että niiden ratkaisemisesta. Uhri veti kirottuna puoleensa kostonhimoisen Jumalan vihan ja tuotti tapettuna yhteisölleen rauhan. Evankelistojen kertomuksessa tämä myytti riisuttiin. Jeesus paljasti sekä opetuksellaan että esimerkillään uhrikultin väkivaltaisuuden.
Syyllistyivätkö syntipukkimekanismin paljastajatkin syntipukin valitsemiseen ja uhraamiseen?[48] Mielelläni uskoisin Girardin lailla, ettei niin varmasti ole. Markuksen ja Matteuksen kohdalla uskoni on pitänyt. Luukkaan ja Johanneksen tarkempi tarkastelu on ollut tässä mielessä aika kiusallista luettavaa. Kummatkin kuvaavat Jeesuksen rakkautta hyvin vakuuttavasti, mutta Juudasta he eivät itse kohtele alkeellisimmallakaan myötätunnolla.
Varsinkaan Johannes ei ohita ainuttakaan tilaisuutta alleviivata Juudaksen paheita ja saatanallisuutta. Se on niin läpinäkyvää ja kömpelöä, että hän alkaa itse muistuttaa varoittavaa esimerkkiä pyhitetystä väkivallasta – ainakin verbaalisella tasolla.
Ehkä en vain ole ymmärtänyt. Ehkä olen tulkinnut evankeliumeja väärin, tai en vain ole huomannut jotain olennaista. Toisaalta luulen vihdoin huomanneeni jotain olennaista, enkä ole pitänyt löydöstäni. Tunnen sekä pettymystä että helpotusta.
Olin uskonut evankelistoista enemmän. Ei minua niinkään ole vaivannut kertomusten keskinäinen ristiriitaisuus yksityiskohtien suhteen. Olin vain uskonut heistä syvällisempää uskollisuutta sille totuudelle, jonka kirjaajia he ovat olleet. Nyt minä epäilen ainakin Luukkaan ja Johanneksen ylittäneen oikeutensa tulkitessaan Juudaksen käytöstä. Sen lisäksi he näyttävät livenneen Jeesuksen kehotuksesta rakastaa vihollistaan. Niin ahkerasti he rakensivat Juudaksesta kaiken hyvän vihollista.
Mutta toisaalta, miksi ihmeessä näin ei olisi? Vanha Testamentti on itsensä kanssa jännitteessä oleva kuvaus vähittäisestä astumisesta pyhitetyn väkivallan pauloista rakkaudellisen Jumalan kaipaamiseen ja seuraamiseen. Miksi pitkä ja vaivalloinen silmien avautuminen olisi Uuteen Testamenttiin päättynyt? Miksi minun pitäisi olettaa evankelistojen sisäistäneen kaiken kirjaamansa opetuksen? Miten he muka olisivat täydellisesti vapautuneet siitä väkivaltaisesta sokeudesta, jonka uhriksi Jeesus antautui? Eihän kirkko ole vieläkään siitä vapaa, vaikka olemme saaneet tutkiskella Jeesuksen opetusta kohta kaksi tuhatta vuotta.
Nähtyään kuinka radikaalisti myyttisesti peitetty väkivalta paljastui evankeliumien kautta, Girard innostui minusta ihannoimaan niitä liikaa. Ihmisen väkivallan jälki näkyy myös niissä teksteissä, joiden kautta väkivallan naamiot on lopullisesti riisuttu.
Me tavikset olemme aikojen alusta asti kaivanneet tarinoihimme pahiksia ja hyviksiä, välttyäksemme itse joutumasta taistelemaan lohikäärmeiden kanssa – tai näkemästä itsemme sellaisina. Juudas on esimerkki taviksesta, josta yhden sukupolven aikana tehtiin pahiksista pahin.
Psykologisesti hänen osuutensa pääsiäiskertomuksessa kehittyi kuin tilauksesta: Sen sijaan että Jeesus olisi osoittautunut kaikkien hylkäämäksi, hän joutuikin vain pienen piirin salajuonen kohteeksi. Siinä juonessa Juudakselle annettiin avainrooli. Siksi hänet muokattiin myöhemmin kaikkien yhteiseksi syntipukiksi. Häntä tuijottamalla kristikunnan ei tarvinnut nähdä omaa osallisuuttaan siihen perussyntiin, jonka tähden Jeesus naulittiin ristille. Juudashan oli täysin itse ansainnut kohtalonsa. Ainakin Luukas ja Johannes antavat vahvan syyn uskoa niin.
Tältä osin he pysyivät itse sokeina sille pyhitetylle väkivallalle, joka aina syyttää uhria häneen kohdistuneesta väkivallasta. Eivät Luukas ja Johannes lynkanneet Juudasta konkreettisesti. He tekivät sen kirjallisesti. Harvoin mekään enää ketään konkreettisesti lynkkaamme. Sen verran evankeliumi on etäännyttänyt meidät uhrikulttuurista. Yhteisöllisesti hylkäämällä ja mediassa tappamalla, syntipukit lynkataan edelleen. Kirjallinen murhaaminen on sivistynyt lynkkaamisen muoto.
Juudaksen evankeliumi
Girardin mukaan myytin tarkoitus on salata todellinen väkivalta, ja vaientaa uhrin ääni. Mikään ei viittaa siihen, että opetuslapset olisivat lynkanneet Juudasta, eikä kukaan häntä varsinaisesti vaientanutkaan. Silti hänellä ei ole juuri minkäänlaista ääntä evankeliumeissa. Kuulemme häneltä vain kaksi lausetta. Yhdessä hän peräänkuuluttaa köyhille rahaa. Toisessa hän ilmaisee katumustaan viatonta verta kohtaan. Muuten hän on salaperäisen mykkä. Hänestä puhutaan monin verroin enemmän, kuin hän itse saa puhua. Hän ei jäänyt korjaamaan itsestään tehtyjä tarinoita tai tulkintoja. Jokainen sai vapaasti kirjoittaa hänestä, mitä halusi.
Jos Juudas koskaan teki omia muistiinpanoja, tai välitti kenellekään omaa tarinaansa, se ei ainakaan päätynyt kirkon kaanoniin. Huhuja Juudaksen tarinan olemassaolosta kyllä liikkui. Vuoden 180 paikkeilla kirkkoisä Irenaeus kirjoitti eräästä Juudaksen Evankeliumi -nimellä liikkuvasta tekstistä. Hän piti sitä harhaoppisena. Juuri muuta siitä ei tiedettykään – ennen kuin köyhä maalainen löysi hyvin varjeltuneen kopion Juudaksen evankeliumista noin 1800 vuotta myöhemmin. Monen kavalluksen ja miljoonien palkkiodollareiden jälkeen teksti saatiin toimitettua amerikkalaisten liikemiesten haltuun. Ahneuden tähden ainutlaatuinen käsikirjoitus oli ollut liian kauan väärään paikkaan säilöttynä. Moderni, ja liian kostea Juudaksen suudelma, oli tuhonnut osan teksteistä.
Kun uutinen Juudaksen Evankeliumin löytymisestä julkaistiin National Geographic Societyn toimesta vuonna 2006, siitä puhuttiin kuin vihdoin ratkenneesta Da Vincin koodista. Nyt saisimme vihdoin tietää sensuroimattoman totuuden Juudaksen roolista. Valtakirkon vainoamat salaiset kirjoitukset alkaisivat paljastua kaikelle kansalle.[49]
Juudaksen evankeliumin 26-sivuinen koptinkielinen kopio oli radiohiilianalyysin mukaan kirjoitettu joskus vuosien 220 ja 340 välillä. Alkuperäinen kreikkalainen kirjoitus oli luultavasti syntynyt toisen vuosisadan puolivälissä jossakin gnostilaisessa luostarissa Egyptissä.[50]
Juudaksen hyvät uutiset?
Tämä ei ole mikään evankeliumien täydennysteksti.[51] Juudaksen evankeliumi on gnostilaisen lahkon täyslaidallinen suoraan toisen vuosisadan kirkkolaivan kylkeen. Tuntemattomaksi jäävä kirjoittaja ei salannut vihamielisyyttään Jeesuksen opetuslapsia kohtaan. Kirjassa esiintyvä Jeesuskin yhtyy nauraen pilkkaamaan heidän hölmöä uskoaan ja kauhistuttavia syntejään. Homoja ja ihmisten uhraajia olivat kaikki. Tämän evankeliumin Jeesus on täysin vakuuttunut, että opetuslasten palvelema Jumala oli suuri harha.
Useimmat gnostilaiset olivat vakuuttuneita, että evankeliumien Jumala oli sama kuin Vanhan Testamentin tyhmä, pahansuopa ja ahdasmielinen pikku Jahve. Kuka tahansa häntä vastusti, kelpasi heidän sankarikseen. Siksi tässäkin evankeliumissa Juudaksen väitetään olleen ainoa, jolle Jeesus uskalsi luottaa todellisen tiedon salatuista totuuksista (gnosis)
Sen mukaan melkein kaikki tähän mennessä omaksuttu oli kristittyjen suurta väärinkäsitystä. Rooman valtakunnan aloittamissa vainoissa yleistyneet marttyyrikuolematkin olivat pohjimmiltaan seurakunnan johtajien harjoittamaa ihmisten uhraamista. Pahat papit murhauttavat jopa vaimonsa ja lapsensa.[52]
Jeesuksen opettama rukous, jossa pyydetään, että Jumalan tahto tapahtuisi ”myös maan päällä niin kuin taivaassa”, ei kuulunut Juudaksen evankeliumin kaltaiseen hengellisyyteen. Gnostilainen Jeesus ei ole tullut pelastamaan maailmaa, vaan auttamaan ihmisiä korkeampaan tietoisuuteen, ja sen kautta pois maailmasta todellisen Jumalan valtakuntaan.[53] Juuri näitä taivaan valtakunnan avaimia Jeesus tarjosi ainoastaan Juudakselle. Hänelle annettiin kaikki se valta, jonka tavoittelusta Jeesus aina moitti opetuslapsia. Niille kahdelletoista jäisi vain alempien jumaluuksien hallitseminen. Juudakselle, sille joka jäi ylimääräiseksi, se josta tuli kolmastoista, hänelle Jeesus tarjosi korkeamman tiedon salaisuudet.
Noin puolet koko kirjasta onkin sitten näiden avainten kuvausta. Ainakin ensilukeman perusteella minä kyllä jään sen valtakunnan ulkopuolelle. Niin käsittämättömän kryptisiä ovat siinä esitetyt numeraaliset salaisuudet, symboliset kuvat, esikristilliseen seetiläiseen gnostilaisuuteen kuuluvat lukemattomat jumaluuksien nimet jne.
Juudaksen huijaus
Juudaksen evankeliumi päättyy siihen, että Juudas Jeesuksen pyynnöstä luovuttaa (paradidõmi) Jeesuksen papistolle. Näin hän auttaa Jeesusta uhraamaan sen ihmisen, joka ”kantaa häntä” tai ”pukee häntä.” Todellinen Jeesus on näkyvää pintaa syvemmällä. Juudaksen avustuksella toteutunut kuolema pelastaa hengellisen Jeesuksen ruumiillisesta vankilastaan.
Petos, joka Uudessa Testamentissa on lyhyt preludi pääsiäistapahtumille, on Juudaksen evankeliumissa viimeisiin jakeisiin huipentuva kliimaksi. Tässä evankeliumissa Juudas ei suinkaan petä Jeesusta, vaan huijaa kaikkia muita. Hän ainoana ymmärtää mestarin tahdon ja toteuttaa sen. Tämän kosmisen lavastuksen kautta Juudas tulee sankariksi ja ”muita opetuslapsia paljon suuremmaksi.”[54]
Jeesus jää juutalaisten tapettavaksi. Roomalaisia tässä kertomuksessa ei edes ole. Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ei kuvata, koska niillä ei ole mitään pelastavaa merkitystä. Ainoastaan se salatieto, jonka Jeesus välittää Juudakselle ennen kuolemaansa, voi pelastaa.
Vain ihmiset joita gnosis ei ole valaissut keskittyvät lihallisiin asioihin tai murehtivat sitä, kuka kuoli ristillä. Ristiin naulittuun messias ei kuulunut gnostilaiseen käsikirjoitukseen. Todellinen Jeesus ei voinut joutua uhriksi, koska todellinen Jumala ei ikinä alistuisi sellaiseen.[55] Kuka tai mikä uhrattiin, on gnostilaisuudelle toisarvoista. Kristillisen valtavirran keskittyminen sen muistamiseen oli heistä käsittämätöntä typeryyttä.
Juudaksen revanssi
Tämäkään evankeliumi ei valitettavasti anna mitään ääntä historialliselle Juudakselle, sen enempää kuin historialliselle Jeesuksellekaan.[56]
Täydellisen revanssin tämä keksitty Juudas kyllä ottaa. Hän kostaa ankarasti kaiken kokemansa vääryyden. Juudaksen huono maine sopi tietyllä tavalla hyvin tälle gnostilaislahkolle. He kokivat itsekin jääneensä enemmistökristillisyyden jalkoihin. Juudaksen evankeliumin tarina ei suinkaan hukkunut sensuuriin (vaikka kirjojen polttoepisodejakin oli) vaan suosion puutteeseen. 300 -luvulla useimmat gnostilaiset tekstit katosivat näkyvistä, koska kirjoja kopioitiin vain kysynnän mukaan. Kalliita käsinkirjoitettuja kopioita ei tehty, jos niitä ei kukaan ostanut.[57]
Tälle Juudakselle, ja hänen ystävälleen Jeesukselle, ei ollut tarpeeksi kysyntää. Eikä ihme. Gnostilaisuutta pidettiin ihan hyvistä syistä varhaisemmasta ja luotettavammasta perinnöstä liian paljon poikkeavana.[58] Toisaalta Juudaksella oli tässä vaiheessa jo niin huono maine, ettei hänen nimensä kelvannutkaan muuhun kuin kirkon vastaiseen propagandaan.
Ehkä Juudaksen saama musta maine heijastuu tämän kirjan Juudaksen painajaisiin. Hän nimittäin kertoo Jeesukselle unestaan, jonka mukaan ne 12 (eli apostoleiksi kohonneet entiset opetuslapset) vainoavat häntä ankarasti ja kivittävät hänet kuoliaaksi.[59]
Kirkon pitkän historian aikana tämä painajainen valitettavasti toteutui kymmeniä tuhansia kertoja, kun kaikkia juutalaisia alettiin pitää Juudaksina.
Kirkkohistorian Juudas
Juudaksesta tuli kuuluisin kaikista apostoleista. Muiden opetuslasten vallanhimo, tyhmyys, pelkuruus ja petollisuus oli liian tavallista ja arkista ollakseen kovin kiinnostavaa. Juudas oli paljon dramaattisemmalla ja kohtalokkaammalla tavalla paha. Hänen oletettua pahuuttaan kuvattiin lopuksi niin poikkeuksellisena, ettei sitä tarvinnut kenenkään kokea omakseen.
Lapsia nimettiin kaikkien muiden opetuslasten mukaan, mutta Juudaksen nimi kelpasi vain tarinoiden konnille.
Varoittava esimerkki
Näyttää siltä, että jo Luukkaan ja Johanneksen ajoista asti, pienet seurakunnat tarvitsivat varoittavan esimerkin siitä, miten käy, jos ei pysy uskollisena ryhmälle.
Noin 4-50 vuotta Luukkaan kammottavan kuolinkuvauksen jälkeen, ensimmäisen sukupolven kirkkoisä Papias kertoo, minkälaiseksi Juudaksen kohtalo kuviteltiin toisen vuosisadan alkupuolella. Hänen versiossaan Juudas ei kuollut itsemurhaan, eikä mystisesti halkeamalla, vaan paljon hitaammin ja häpeällisemmin, kauhistuttavan taudin runtelemana. Hänen kehonsa ja päänsä paisui niin isoksi, ettei hän enää mahtunut tavallisista porteista kulkemaan. Hänen silmänsä muurautuivat niin umpeen, ettei hän enää nähnyt päivänvaloa. Hänen sukupuolielimensä turposi muodottomaksi möhkäleeksi. Joka puolelta kehoa vuoti matoja ja verta.[60]
Tällaisena hän vaelsi maan päällä varottavana esimerkkinä kaikille, jotka hänet näkivät.
Lopulta Juudas kuoli kotipaikalleen. Sen ylle jäi niin kamala haju, ettei kukaan voinut kävellä sen ohi tukkimatta nenäänsä. Paikan nimi on jo unohtunut, mutta kaikki tietävät kenelle se aikanaan kuului. Haju muistuttaa jokaista petturuuden kammottavasta lopusta.
Kuka tällaisen kuoleman Juudakselle aiheutti ja miksi? Sen keksiminen ei paljon uskonnollista mielikuvitusta vaatinut. Pyhän ja väkivallan välinen liitto ei vielä ollut purkautunut kristittyjenkään fantasiamaailmasta. Papiaksen kuvaamassa Juudaksen kohtalossa ei ollut mitään hämmästyttävää. Juuri tällä tavalla kaikki Jumalat olivat kohdelleet uskottomia lapsiaan. Juudaksen kohtalon kautta tarkasteltuna, kristittyjen Jumala ei näyttänyt mitenkään uudenlaiselta.
Keskiaikana papit, näytelmäkirjailijat ja runoilijat pelottelivat kuulijoitaan vastaavanlaisilla kauhukuvilla. Kun Juudaksen maanpäällisten kärsimysten kuvaukset alkoivat törmätä mielikuvituksen rajoihin, hänen kiduttamistaan jatkettiin tuonpuoleisessa maailmassa.
Dante Alighieri (1265 – 1321) kuvasi opastettua matkaansa monikerroksisen helvetin pohjalle asti. Siellä kaikkein kamalin kärsimys on varattu maailmanhistorian pahimmalle kavaltajalle, Juudas Iskariotille. Tämän kauemmas Jumalasta ei enää pääse.
Syntipukki
Vaikka Jeesus oli mainostanut itseään porttina, josta saa vapaasti tulla sisään ja mennä ulos,[61] pienillä seurakunnilla on aina ollut vaikeaa hyväksyä, että joku vain kävelee ulos porukasta ilman selityksiä, eikä koskaan tule takaisin. Juuri niin Juudas teki. Sellaisen ihmisen motiivit oli välttämättä esiteltävä kielteisessä valossa. Luukas ja Johannes olivat näyttäneet siitä hyvää esimerkkiä.
Juudaksesta tuli uusia rajoja rakentavalle seurakunnalle ensimmäinen poissuljettu sisäpiiriläinen. Sellaisen tarina ei koskaan voinut päättyä hyvin. Onnellinen loppu kuuluu vain sille piirille, josta Juudas oli lähtenyt pois.
300 -luvulla Efraim Syyrialainen dramatisoi hyvin vakuuttavasti Juudaksesta puhdistettua seurakuntaa:
”Illansuussa Juudas lähti salista ja aiemmin hyvin masentuneet opetuslapset jäivät syvään rauhaan. Vihan astia jätti mestarinsa ja väärämielinen erotti itsensä ryhmästä. Sali riemuitsi kun pimeys oli haihtunut opetuslasten yltä ja vuohi oli paennut. Vilja oli erottunut rikkaruohosta. Pöllö, joka ylisti pimeyttä, jätti kyyhkyset rauhaan ja lensi tiehensä huhuillen. Koko talo tuli uudestaan kirkkaaksi kätketyn auringon valosta. Se iloitsi, kun tuo itsensä tuhonnut kirottu käärme oli häipynyt.”[62]
Täydellinen kuvaus siitä kataraktisen puhdistautuneesta ilmapiiristä, joka syntyy, kun kaikkien synnit kävelevät ulos huoneesta yhden syntipukin kantamana. Tällaisina hetkinä toistuu se, mitä pitkäperjantain jälkeen ei enää pitänyt toistua – ainakaan kristillisessä seurakunnassa: Juudas on juuri erotettu seurakunnasta, tai sitten hän on itse lähtenyt. Samantekevää. Hän on joka tapauksessa syypää omaa kohtaloonsa ja seurakunta on viattomampi kuin koskaan. Sijaisuhri on tehnyt tehtävänsä.
Kirkkoisä Augistinuksen mukaan olisi ollut parempi Jeesuksen kieltäville juutalaisille, etteivät olisi koskaan syntyneetkään. Hän nosti Juudaksen edustamaan koko Juutalaista kansaa. Jos Juudakseen oli mennyt Saatana, niin hän oli mennyt koko Jeesuksen hylkäävään kansakuntaan. Olihan Vanhan Testamentin Juda myynyt veljensä Joosefin Egyptin orjuuteen. Vaikkei näillä ollut mitään yhteyttä, tämän keinotekoisen rinnastuksen kautta Juudaksesta ja juutalaisista tuli koko eurooppalaisen kristikunnan syntipukki.[63]
Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja myöhemmin Amerikoissa alettiin pääsiäisen tienoilla viettää Juudaksen lynkkausjuhlia. Niissä poltettiin, räjäytettiin tai hakattiin kappaleiksi Juudas-nukkeja. Tehoääniä tuotettiin erilaisilla kalistimilla. Ne kuvasivat Juudaksen katkeavia luita. Euroopassa juhlat muuttuivat usein juutalaisten lynkkausorgioiksi.[64]
Keskiajan juutalaisvastaisuutta lietsottiin Juudas-hahmon kautta. Juudaksesta tehtiin juutalaisuuden perikuva. Sen kautta jokaisesta juutalaisesta tuli Jeesuksen kavaltaja ja tappaja.
Tietenkin Juudas oli juutalainen, niin kuin kaikki muutkin opetuslapset ja Jeesus itse. Keskiajalla kuitenkin syntyi sellainen mielikuva, että Juudas oli Uuden Testamentin kertomusten ainoa juutalainen.
Kataluuden perikuva
Juudaksen huono maine ei uskonpuhdistuksen myötä muuttunut miksikään.
Luther puhuu Juudaksesta yhtä myrkyllisellä kielellä kuin aikansa paavista:
Juudas oli niin pahanilkinen konna, että kaikki hyvä varoitus oli hänen suhteensa turha ja hänen pahuutensa tähden ei mikään hänessä voinut vaikuttaa,… hän oli jumalaton teeskentelijä ja ilkeä, kirottu Jumalan ylönkatsoja.
Suurella uskonpuhdistajalla ei ollut minkäänlaista halua käyttää Juudasta itsetuntemuksellisena peilinä:
Siis tulee meidän olla tyytyväiset ja kiittää Jumalaa siitä, etteivät kaikki ole Juudaan henkiheimolaisia”[65]
Hänen hengenheimolaisiaan kyllä löytyi juutalaisten, turkkilaisten ja paavilaisten joukoissa, mitä kauempaa sitä parempi. Juudaksessa oli edelleen jotain niin pahaa, etteivät ilkeimmätkään sanat riittäneet häntä kuvaamaan.
Olennaisinta kuitenkin oli, että hän oli Kristuksen kavaltaja. Kun kristikunta alkoi uskonpuhdistuksen myötä hajota erilaisiin lahkoihin, Juudas kelpasi kaikille osapuolille vihollisen nimeksi. Vastapuolen edustajat olivat aina Juudaksia, Kristuksen pettäjiä. Siksi jokaisella uskovaisella oli velvollisuus vihata heitä, ja siten osoittaa rakkauttaan Kristusta kohtaan. Tavallisia vihollisia piti vielä yrittää rakastaa, niin kuin Kristus oli opettanut, mutta Juudaksia sai aina vihata hurskaan sydämensä palavimmalla intohimolla.
Länsimaissa kukaan ei nimeä edes lempikäärmettään Juudakseksi. Saksassa lapsen nimeäminen Juudakseksi on edelleen lailla kielletty. Samoista lapsen suojelullisista syistä häntä ei saa myöskään nimetä Saatanaksi. Juudas oli juutalaisille rakas nimi. Juudaksen maineen takia siitä tuli Euroopassa ihmislapselle kelpaamaton nimi.
Toisen kävi Pontius Pilatuksen maineen Jeesuksen kuolemaan tuomitsijana. Legendat kertoivat hänen kääntyneen kristinuskoon ja koptinen kirkko teki hänestä jopa pyhimyksen itselleen.[66] Rooman imperiumi olikin vähän hankalampi muuttaa kristikunnan syntipukiksi.
Traaginen sankari
Shakespeare näki Juudaksessa traagisen hahmon, joka taisteli ennalta määrätyn kohtalon ja lahjaksi annetun vapauden sietämättömässä ristiriidassa. Urhoollinen Othello tappaa Desdemonan suudelmalla ja tekee heti sen jälkeen itsemurhan. Juudas oli ristiriitojen riivaama, tuhoon tuomittu onneton sankari.
Bachin Matteus Passion Juudas oli vihainen Jeesukselle, itselleen, papeille jotka häntä huijasivat, Jumalalle ja onnettomalle kohtalolleen, kun hän raivosta huutaen vaatii: ”Antakaa Jeesukseni takaisin”[67]
Andrew Lloyd Webberin ja Tom Ricen Jesus Christ Superstarissa, Juudas loistaa tekopyhien opetuslasten joukossa, Jeesuksen ainoana vilpittömänä rakastajana ja koko musikaalin valovoimaisimpana tähtenä. Hän hakee papistolta vain apua Jeesukselle ja tajuaa liian myöhään, että Jeesus on käyttänyt häntä hyväkseen. Jumala on katalasti johtanut hänet ansaan, murhannut hänet. Juudas on huijattu. Hän käyttäytyy kuin vihainen Job, joka ei suinkaan kadu, vaan asettaa kaikki syytteeseen, ennen kuin surmaa itsensä.
Hippimusikaalin Juudas ei kuitenkaan jää traagiseksi sankariksi. Vaikka hänen kysymyksensä jäävät vaille vastausta, ne kuitenkin otetaan suopeasti vastaan ja muuttuvat viimeisessä laulussa sovinnollisemmiksi.
Holokaustin jälkeen monet historian syntipukit on rehabilisoitu. Vainon uhreille pyritään palauttamaan menetetty kunnia. Isien syntejä pyydetään joukolla anteeksi. Vanhat rooliasetelmat käännetään päälaelleen, juuri niin kuin Webberin hippimusikaalissakin tehtiin.
Keskitysleirien jälkeen olemme olleet ylenpalttisen varovaisia tekemään kenestäkään juutalaisesta syntipukkia mihinkään. Kun pitkä juutalaisvainojen historia on vihdoin saavuttanut yleisen tietoisuuden, eurooppalaiset varovat tarkkaan tekemästä juutalaisista uudestaan syntipukkia. Ehkä Juudaksen maineenpalautus on tästäkin syystä alkanut? Evankeliumien piilovaikutuksen kautta viattomien uhrien puolustaminen on vähitellen muuttunut keskeiseksi arvoksi.
Valitettavasti uhrin tekijöiden vihaaminen on tullut yhtä suosituksi. Entisistä syntipukin vainoajista tehdään nyt vainottuja syntipukkeja. Kiitämme kilpaa itseämme siitä, että emme muka ole isiemme kaltaisia. Näin tulemme huomaamattamme toistaneeksi kaikki heidän syntinsä. Jeesuksen haastama ikivanha pyhitetyn väkivallan kierre vain jatkuu. Ajamme edelleen Saatanaa ulos Saatanalla.
Juudaksia on aina yksi enemmän kuin luulemme.
Minä Juudaksena
Evankeliumit voivat lukijoilleen olla, mitä kukon laulu oli Pietarille. Jokainen voi herätä löytämään itsestään sen, joka tietyssä tilanteessa pettää ja uhraa yhden pelastaakseen monet. Samanaikaisesti melkein kaikki ympärillä vaativat sitä samaa. Siksi ensimmäiset evankeliumit kuvaavat Juudasta vain yhtenä petturina monista – itse asiassa yhtenä kaikista.
Søren Kierkegaard sanoi päiväkirjamerkinnöissään, ettei nykyajan Juudaksen inkarnaatiolle riitä kolmekymmentä hopearahaa. Moderni Juudas ryhtyy teologian professoriksi ja varmistaa näin elinikäisen toimeentulonsa. Søren eli ennen vapaan markkinatalouden vauhkoontumista ja kaikkien yhteiskunnallisten palvelujen kilpailuttamista. Postmoderni Juudas on kroonisessa turvattomuudessa kasvanut pätkätyöläinen, joka jatkuvasti joutuu kavaltamaan kollegojaan pidentääkseen omaa pestiään edes muutamalla vuodella.
Liikemaailmassa Juudakset on yhtiöitetty. Heidät on lailla velvoitettu tuottamaan osakkailleen vain ja yksinomaan voittoa. Ei osakkaiden tarvitse mitään juudastella. Toiminnan johtajat ja yhtiön hallitukset ovat sitä varten. Sijoittajat nauttivat hopearahoistaan, kun eturintamalla paatuneet saneeraajat hoitavat liian kalliin työvoiman kavaltamisen. Uhraamiselle löytyy yhtä pyhät perusteet kuin Asteekeilla: Aurinko täytyy saada nousemaan huomennakin. Siksi täytyy panna päitä pyörimään temppelin portaita alas. Näennäisistä YT-neuvotteluista jää vain petollisen suudelman maku. Noutaja on jo matkalla, koska viimeinen tuomio luettiin jo eilen.
Ei mammonan ylipappien tarvitse rahvaan vihaa pelätä – suursijoittajien keisarillista epäsuosiota kyllä. Ei uhreja enää ristiin naulita. Valtion turvaverkkoon heidät ripustetaan kuivumaan. Ei viatonta verta enää ole olemassa. On vain kalliimpaa ja halvempaa verta. Siksi Juudastenkaan ei tarvitse kuolla häpeään ja syyllisyyteen, eikä heidän palkkioillaan tarvitse pelkkiin savipeltoihin tyytyä. Juudasten palkka on korkea, koska kavallettavia on niin paljon.
Kaikki kunnia harvoille ja valituille Juudaksille. Heitä saimme kiittää kansantaloutemme jatkuvaksi kuvitellusta noususta – ja siitä, että jokainen kesä on edellistä lämpimämpi.
Suokaa anteeksi tuo äskeinen ryöpytys. Toisten kivittäminen vain tuntuu välillä niin helpottavalta.
Jos Juudaksen syntinä pidetään rahan ahneutta, löydän sen itsestäni helposti. Elän vapaaehtoisesti alle minimipalkan, enkä aina nosta sitäkään. En ole kerännyt itselleni minkäänlaista omaisuutta: Silti olen ahne. Himoitsen sitä, mistä olen kieltäytynyt ja kadehdin niitä, jotka ovat sen itselleen suoneet. En vain ole keksinyt, miten saisin sen huijattua itselleni niin, ettei kukaan havaitsisi minun sitä koskaan edes tavoitelleen.
Minä mielelläni kuvittelen Juudaksen vain etsineen sovintoa Jeesuksen ja papiston välillä. Sellaiseen Juudakseen minä mieluummin samaistun. Olen aina etsinyt siltoja epätodennäköisten rantojen välillä. Maailmallisuus ja tuonpuoleisuus, lihallisuus ja hengellisyys, julkeus ja pyhyys, rumuus ja kauneus, huumori ja rituaali jne. Monet sillat ovat murtuneet, koska olen mennyt liiallisuuksiin suuntaan tai toiseen. Monen vastarannan olen kuitenkin pettänyt.
Nuo nyt olivat aika helppoja ja epämääräisiä tunnustuksia. Melkein rehvastelulta ne jälkeenpäin kuulostavat. Kun yritän ihan oikeasti löytää kaikkein kielteisimpiä Juudas -rooleja itsestäni, näppäimistö alkaa käydä hiljaiseksi.
Muistan joskus antaneeni vaivihkaa huonon vaikutelman ihmisestä, jota samalla olen muka pitänyt ystävänäni. Olen ainakin epäsuorasti vahvistanut ystävääni kohdistuneita pahansuopia epäilyksiä ja aikomuksia. Olen kavaltanut läheiseni myymällä vahingollista tietoa hänestä. Mitä minä siitä olen saanut? Muutaman kuvitellun sisäpiirijäsenyyden ja hopeoidun fantasian tarkkanäköisyydestäni.
Seuraavaksi tulee mieleeni yritykseni flirttailla maallistuneen kulttuurin kanssa, pitäen vähän syrjässä sen, ettei minua enää oikeasti kiinnosta mikään muu kuin Jeesuksen opetus ja elämä. Tai no, kiinnostaa kyllä monikin asia, mutta Jeesuksen uskottavuus on minun sitkeimmän kiinnostukseni ja opiskeluni aihe. Kun muutaman vuoden opiskelutauon jälkeen olen ryhtynyt uudestaan opiskelevaan kirjoittamiseen, minä palaan väkivallan ja uhriuden teemojen kautta ensisijaisesti teologiaan, ja vasta sen jälkeen sosiologiaan ja psykologiaan. Silti olen kiusaantunut. Uskovaisuudella on Suomessa niin rasittava ja henkisesti väkivaltainen maine, että minulla on jatkuva kiusaus sanoutua siitä irti.
Loppujen lopuksi minun on kaikkein helpointa samaistua niihin, jotka Lutherin kanssa kieltävät kaiken hengenheimolaisuuden Juudaksen kanssa. Minä löydän melkein aina hyvät perusteet tekemiselleni ja tekemättömyydelleni. Niin Juudaskin luultavasti teki – kunnes heräsi, katui ja tappoi itsensä.
Ehkä pahin itsessäni tunnistama Juudas on se, joka on paljon uskollisempi pettymyksilleen ja kaunoilleen, kuin tälle hetkelle ja sille rakkaudelle, jota kaikesta huolimatta tuntee. Sisälläni asuu melkein koko ajan paljon ystävällisempi, huomioivampi ja hellempi Daniel, kuin se tympeä, kyyninen ja sarkastinen maailmanparantaja, jonka läheiseni usein näkevät. Loukkaantuneisuus ja kaunaisuus ovat miellyttävän tukevia tunteita. Niiden sisällä on niin ihanan turvallinen oikeassa olemisen fiilis. Mitä siitä, jos rakastaakin niitä, joille on loukkaantunut. Hellyys ja suopeus toista kohtaan avaa ovet kaikennäköisille ikäville yllätyksille. Iloinen spontaanisuus saa kokonaan unohtamaan jatkuvan varuillaan olon jalon taidon. Jokainen rakkautensa petturi tietää, että tyly kopeus on paljon turvallisempaa kuin ujo hymy.
Eksyivätkö tunnustukseni liian kauas Juudaksesta? Nämä olivat yhden yön itseni tutkiskeluja Juudakseen kuvitelluista ominaisuuksista. Juuri siksi, että tiedämme Juudaksesta niin vähän, hän toimii niin monipuolisena itsetuntemuksen välineenä. Kohde, jolle voi kuvitella mitä rumimpia tai jaloimpia ominaisuuksia, on hyvä osoite sellaisille puolille itsestämme, joita meidän on vaikea kohdata. Mitä ikinä kuvittelemme Juudaksen sydämeen, meidän on tarkasteltava sitä myös omana varjonamme, vähemmän tunnettuna puolena itsestämme. Se ei välttämättä vie meitä lähemmäksi sitä, kuka Juudas todella oli, mutta tekee itsemme tutummaksi itsellemme.
Ehkä meillä juuri Juudaksen edessä on mahdollisuus vapautua ihmiskunnan perimmäisestä itsepetoksesta. Kelläpä ei olisi elämässään joku, jonka suhteen ei olisi ajatellut: ”Onneksi en ole ainakaan sellainen.”
Ehkä suurin vapaus löytyykin Fedor Dostojevskin Isä Zossima hahmon oivalluksesta. Turha meidän on vertailla itseämme edullisesti kehenkään: ”Sillä tietäkää ystävät, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä… silloin vasta meidän yhteen liittymisemme päämäärä on saavutettu.”[68]
Olemme kaikki syyllisiä ilmaston lämpenemiseen, vihan kuumenemiseen, kilpailun kiihtymiseen, rakkauden kylmenemiseen, Syyriaan, Kaufuriin, Irakiin, Bosniaan, Ruandaan, Holokaustiin, ristiretkiin, noitavainoihin — ja ihmisen pojan ristiin naulitsemiseen.
Kun kaikki myöntävät edes itselleen osuutensa kollektiiviseen syyllisyyteen jokaisesta uhrista maan päällä, kenenkään ei enää tarvitse etsiä lisää Juudaksia muista. Globalisoikaamme markkinoiden lisäksi myös syyllisyys, anteeksianto ja vastuu. Silloin tarvitsemme toisiltamme vain anteeksiantoa ja apua, kantaaksemme yhteistä vastuuta kaikesta ja kaikista, koko maailmassa.
Kenenkään ei tarvitse tuijottaa itseään sokeaksi yhteen Juudakseen, eikä hävetä itseään kuoliaaksi pienen maailmansa ainoana Juudaksena. Olemme kaikki riippuvaisia toistemme anteeksiannosta. Sitä opettaa hän, joka antoi Juudaksellekin anteeksi.
Juudasmessu
Ystävyyden Majatalo syntyi suunnilleen samaan aikaan Tuomas-Messun kanssa. Molemmat täyttävät kohta 30 vuotta. Lähestymme kumpikin aikuisuutta.
Vuosia sitten istuimme iltaa joidenkin Tuomas-yhteisön hallituksen jäsenten kanssa. Mietimme työn tulevaisuutta. Ehdotin, että he seuraavaksi aloittaisivat Juudas-messun. Olli Valtonen kertoi, että se oli alun perinkin yksi nimivaihtoehdoista. Harkitsematon ja provokatiivinen heitto taisi jäädä vain omaan mieleeni kytemään.
Ehkä emme näe itseämme kunnolla, ennen kuin katsomme itseämme kavaltajamme silmin. Minkälaisena löydän itseni, jos joudun samaan ehtoollispöytään oman Juudakseni kanssa? Tai minkälaisena kohtaan itseni alttarilla, jos vierelläni on oman petokseni uhri?
Luultavasti jokainen meistä on kavaltanut ja tullut kavalletuksi. Elämän syvimmät arvet on petoksilla kynnetty. Moni kavallettu on ollut kaunaan hukkumassa. Monen katumus on kolkuttanut kuoleman portteja.
Kuka meidät kaikki toisi yhteen? Mistä löytyy se pöytä, jonka äärelle voimme yhdessä polvistua?
Tämän pitkän ja itselleni tärkeän Juudas-prosessin jälkeen minä ihan vakavissani toivon, että Tuomas-yhteisö, jolla jo on poikkeuksellinen sillanrakennustyö takanaan, toteuttaisi kerran vuodessa Juudas-messun. Olisi todella huikeaa, jos kirkkoon olisi valmistettu alttari, jossa kavalletut ja kavaltajat, petetyt ja pettäjät voisivat kohdata yhteisen ystävänsä – ja ehkä jopa toisensa.
Tietenkin se mahdollisuus on aina olemassa ja kutsu sovintoon on aina voimassa. Mutta pitkäperjantain jälkeinen tyhjä päivä, Jeesuksen kuoleman ja Juudaksen itsemurhan jälkeinen päivä, voisi olla sopiva paikka Juudas-Messulle. Minä ainakin tulen.
[1] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost Disciple. s. 17.
[2] Walsh. Richard. Gospel Judases. Interpreters at Play in Mythic Fields. Postcript 2.1.06. s. 35, 36.
[3] Silti Matteus rakentaa kertomustaan Vanhan Testamentin vastaavuuksien varaan sen verran että 30 hopearahaa on luultavasti otettu Sakarian kirjasta (11:4-17) ja savenvalajan pelto Jeremiasta (18:1-3 ja 32:6-15. Tämän tarkempaa lähdettä Matteuksen mainitsemalla ennustukselle ei ole löydetty.
[4] Evankeliumeihin tiivistyy siihenastinen suullinen ja kirjallinen perintö. Yksinkertaisuuden vuoksi puhun niistä kuitenkin kuin ne olisivat neljän yksittäisen kirjailijan tuotteita.
[5] Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. Baker Books. Grand Rapids, Michigan. 2006. s. 76
Klassen. William. Judas. Betrayer or Friend of Jesus? Fortress Press. 2005. s. 30.
[6] Luuk 6:16.
[7] Luuk 22:2-6.
[8] Luuk 22:47, 48
[9] Pietari puhui Jerusalemin kaupungin asukkaille heidän kielellään. Silti hän puhuu kuin esittelisi heitä toisen kaupungin asukkaille toisella kielellä. Luukaan kerrontako tässä ontuu?
[10] Apt 1:15-20
[11] Ps 109:9-12. Toinen vastaavanlainen psalmi, jota Pietari myös siteeraa on 69:25). Kumpikaan Psalmin kohta ei profetoi yhtään mitään tulevaisuudesta, vaikka Pietari niin antaakin ymmärtää.
[12] Kirkkoisä Origenes oli ilmeisesti ensimmäinen joka tällaista yritti (Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. s. 48) Tuore esimerkki vastaavasta harmonisointiyrityksestä löytyy kirjassa: Porter Stanley E. and Heath Gordon L. The lost Gospel of Judas. Separating Fact from Fiction. WM.B. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge. 2007. s. 20.
[13] Luukas käyttää samankaltaista kieltä kuvatessaan Herodeksen kuolemaa: ”Samassa Herran enkeli löi Herodesta, koska hän ei antanut kunniaa Jumalalle. Madot söivät hänet, ja niin hän heitti henkensä.” (Apt 12:23)
[14] Girard ei tietääkseni missään kommentoi Luukkaan kuvausta Juudaksen kuolemasta.
[15] Apt 1:24, 25.
[16] Pitäisiköhän meidänkin palata takaisin alkuseurakunnalliseen käytäntöön valitessamme piispoja?
[17] Klassen. William. Judas. Betrayer or Friend of Jesus? Fortress Press. 2005. s. 154, 155.
[18] Markus tarvitsi Juudaksen mitättömän roolin kuvaamiseen 169 sanaa. Pari- kolmekymmentä vuotta myöhemmin Johannes käyttää 489 sanaa kuvatakseen kuinka motiiveiltaan viheliäinen ja olemukseltaan saatanallinen Juudas oli ollut aivan alusta asti.
[19] Joh 6:64
[20] Joh 6:70,71.
[21] Joh 12:1-8.
[22] Tosin minäkin saatan yliohjata omien lukijoideni tapaa lukea Johannesta.
[23] Mark 14:4. Matt 26:8.
[24] Joh 13:2.
[25] Katso aiempaa otsikkoani Kavaltajien pöydässä
[26] Joh 13:10, 11.
[27] Orchard Helen C. Courting Betrayal. s.171-178.
[28] Joh 13:21-23.
[29] Klassen W. Judas. s. 109.
[30] Walsh. Richard. Gospel Judases. Interpreters at Play in Mythic Fields. Postcript 2.1.06. s. 42.
[31] Joh 17:12.
[32] Joh 18:2-8.
[33] Fjodor Dostojevski Idiootti, Karisto oy 2004, s. 814.
[34] Walsh. Richard. Gospel Judases. Interpreters at Play in Mythic Fields. Postcript 2.1.06. s 32.
[35] Tietenkin voidaan sanoa, että jos Jeesus ei tässä vaiheessa tiennyt mitään kenestäkään häntä on pidettävä aika kehnona ihmistuntijana. Jos hän tiesi että Juudaksen opetuslapseus lopulta päätyisi petokseen ja itsemurhaan, olisi varmaan ollut rakkaudellisempaa jättää hänet kokonaan rauhaan. Ajatus siitä että Jeesus tiesi tarvitsevansa Juudasta päästäkseen ristille ja valitsi hänet siihen tehtävään, on ehkä teoriassa mielenkiintoinen, mutta käytännössä absurdi. Juuri sellaisiin dilemmoihin päätyy evankeliumien kertomusten ylenpalttinen teologisointi. Jeesus oli ihan oikea ihminen, eikä maan päällä kävelevä kaikkitietävä Jumala.
[36] Mark 3:14.
[37] Matt 26:50.
[38] Room 8:32 ja 4:25.
[39] 1Kor 11:23.
[40] Samalla sanalla Paavali kuvaa myös sitä miten Jeesus itse ” antoi henkensä puolestani.” Gal 2:20. Sama ajatus ja sana on myös Ef 5:2,25.
[41] Paffenroth Kim. Judas. Images of the Lost Disciple. WJK Louisville Lodon. 2001. s 9.
[42] Tietenkin voidaan myös olettaa, että Juudaksen rooli oli niin hyvin tunnettu, että sen erikseen mainitseminen olisi ollut vain itsestäänselvyyden turhaa toistoa. Jos evankeliumit olisivat olleet valmiit ja laajalle levinneet ennen Paavalin kirjeitä, niin voisi varmaan päätelläkin. (Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? The Continuum. New York. 2007. s. 134, 138, 139.) Traditio Juudaksen kavalluksesta ei näytä tulleen ainakaan Paavalin kautta, (Klassen W. Judas s. 51) vaikka hän oli Jeesuksen opetuslasten aikalainen.
[43] Greenberg. Gary. The Judas Brief. 151.
[44] Verhoeven Paul. Jesus Nasaretilainen. Into. Helsinki 2012. s. 200 – 204.
[45] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 246.
[46] En ole löytänyt Girardia melkein työkseen käsittelevien teologienkaan teksteistä mitään perusteellista tutkimusta Juudaksen roolin merkityksestä. Yhtä sujuvasti he ohittavat kertomuksen Ananiaksesta ja Safirasta, joiden kuoleman kuvaus herättää vahvoja epäilyksiä ainakin psyykkisestä lynkkauksesta, joka peitellään myyttisin vihjauksin. (Apt 5:1-11) Pakko minun on tähänkin tarinaan paneutua myöhemmin.
[47] Matt. 23: 36.
[48] Lucien Scubla. The Christianity of Rene Girard and the nature of Religion In Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth. Stanfors University Press. 1988. s. 168.
[49] Viimeisen 150 vuoden aikana onkin löytynyt ainakin 40 erilaista ensimmäisten vuosisatojen evankeliumia, kirjettä, ajatuskokoelmaa ja muuta varhaisen kristillisyyden kirjoitusta.
[50] Lumpkin. Joseph. The Gospel of Judas. The Man, His history, His Story. Fifth Estate. Alabama. 2007. s. 63.
[51] Meidän tuntemamme evankeliumit ovat kyllä tuttuja. Kirjassa löytyy ainakin 13 viittausta evankeliumeihin ja Apostolien Tekoihin. (Porter Stanley E. and Heath Gordon L. The lost Gospel of Judas. Separating Fact from Fiction. WM.B. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge. s. 91.)
[52] Pagels Elaine and King Karen L. Reading Judas. The Gospel of Judas and the Shaping of Christianity. Penguin. New York. 2007 s. xxiii, 43, 49, 50.
Pagels on kaikkein tunnetuin gnostilaisuuden tutkija ja heistä kirjoittaja. Yksi hänen pääteoksistaan Gnostilaiset evankeliumit (Art House 2006) antaa hyvän ja maallikolle ymmärrettävän yleiskuvan gnostilaisista kirjoituksista. Gnostilaisuudesta on samalla tullut hänen lempilapsensa, eikä siksi ole yllättävää, että hänellä on taipumus esittää heidät mahdollisimman edullisessa valossa. Juudaksen evankeliumissakin hän näkee toisen vuosisadan kristillisen protestin sellaista pelastusteologiaa vastaan, joka puhuu uhria vaativasta Jumalasta ja ihannoi marttyyriutta Jumalalle mieluisana uhrina.
Juudaksen evankeliumissa koko petosteema kääntyy Pagelsin mukaan täysin päälaelleen. Juudas ei suinkaan pettänyt ketään. Ne kaksitoista muuta ja heidän seuraajansa sen sijaan joutuivat osallisiksi massiivista petosta. He jäivät uskomaan, että Jeesuksen isä oli vaatinut tätä uhria, koska oli joko haluton tai kyvytön muuten antamaan ihmisille anteeksi. Heidän seuraajansa uskoivat, että Jumala edelleen vaatii lapsiltaan vastaavanlaista uhria. He siis palvoivat veriuhreja vaativaa Jumalaa.
Luettuani Juudaksen evankeliumin pidän hänen tulkintaansa mahdollisena, mutta ei mitenkään itsestään selvänä. Minusta hän lukee siihen sisälle liian paljon sellaista kristillisen teologian kritiikkiä, joka on sisäänrakennettu olemassa oleviin evankeliumeihin, eikä tarvitse Juudaksen evankeliumia perusteekseen. Jos Pagelsin tulkinta on oikea, en voi siltä osin muuta kuin yhtyä Juudaksen evankeliumin esittämään protestiin. Sama pyhitettyä väkivaltaa vastaan esitetty protesti saa monta uutta muotoa myöhemmin kirkkohistorian aikana.
[53] Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. Baker Books. Grand Rapids, Michigan. 2006 s. 66 – 68.
[54]Porter Stanley E. and Heath Gordon L. The lost Gospel of Judas. Separating Fact from Fiction. WM.B. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge s. 87, 89.
[55] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 202 – 204.
[56] Vaikka Pagels on suuri gnostilaisfanittaja, hän myöntää että Juudaksen evankeliumi on hyvistä syistä jätetty kaanonin ulkopuolelle. Ei se hänen mielestään silti roskikseenkaan kuulu, vaan juuri siihen missä se on tuotettukin: kristillisyyden historiaan.
[57] Porter and Heath. The lost Gospel of Judas. 52
[58] Gnostilaiset eivät suonkaan olleet mitään sorrettuja radikaaleja, vaan sen ajan kulttuurikonservatiiveja. He sopeutuivat hyvin ympäröivään kulttuuriin, jossa vastaavanlaiset mystiikka-uskonnot ja salatieteet olivat yleisiä. (Wright. N. T. Judas and the Gospel of Jesus. s. 101)
[59] Juud 9:7-8.
[60] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost Disciple. s., 13, 14, 23, 24
[61] Joh 10:9.
[62] Klassen W. Judas. s. 178.
[63] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 10, 11.
[64] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost Disciple. s. 31.
[65] Martti Luther. Ahti-saarnoja. Hki 1845, 3.p. [Suom. ei mainittu]. Tampere 1900. (SLEY) s. 60, 62, 112.
[66] Greenberg Gary. The Judas Brief. s. 8, 9.
[67] Paffenroth. Kim. Judas. Images of the Lost Disciple. s xi.
[68] Karamazovin veljekset I. s. 242.
Oma Juudakseni on ihminen, joka ei käsittänyt Jeesuksen jumaluuden laatua, vaikka olikin yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Toisaalta houkuttaa ajatus Juudaksesta esimerkkinä ihmisen kyvystä pettää läheinen ihminen. Ehkä Juudas oli sokea Jeesuksen ja itsensä suhteen. Hänen sielunsa oli sellainen, että hän ei osannut nähdä asiat kuin omasta näkökulmastaan.
Kiitos, Olli
Pitkäperjantain kirkosta tultua oli todella mielenkiitoista lukea tämä. En ole koskaan kuullut pohdiskelua Juudaksesta.
Olen ajatellut itse, että kateudestakin saattoi olla kyse. Kun seuraukset kävivät ilmi, tuli paha olo ja syvä katumus. Maallikon mietteitä’
Hyvää ja leppoisaa Pääsiäistä!
Juudas teki Jumalan tahdon. Apt.2:23:ssa Pietari julistaa, että juutalaiset luovuttivat Jeesuksen pakanoiden käsiin ristiinnaulittavaksi Jumalan ennaltamäärätyn päätöksen ja edeltätietämyksen mukaan. Niin vaikeaa kuin se onkin ymmärtää, oli oltava kavaltaja, tuomitsija ja nekin jotka löivät naulat teloituspaaluun.
lisäys :
Edellinen kommenttini ei edusta minkäänlaista antisemitistiä näkökulmaa !!!!!
Seuraavat kaksi kommenttia kopioin tähän yhdisteltyäni alaotsikot pääotsikon alle.
”Luin pastoraaliopintoihin liittyen 12 vuotta sitten ilmestyneen Uron ja Lehtipuun toimittaman ”Nasaretilaisen historian.” Useimmissa artikkeleissa etsitään historiallista totuutta ja historiallista Jeesusta, ikään kuin se olisi kaanon kaanonissa: se toisaalta on rasite ja toisaalta tuottaa kiinnostavia ja raikkaita näkökulmia. Matti Myllykoski artikkelissaan ”Jeesuksen kuolema” mainitsee, että Iskariot tarkoittanee ”miestä Keriotista”, paikkakunnalta Kuolleenmeren länsipuolelta, jolloin Juudas Iskariot olisi ollut kenties ainut Galilean ulkopuolelta oleva Jeesuksen seuraajajoukossa ja sikäli ulkopuolinen. Tämän lienet jo maininnutkin jossain kohtaa luotauksiasi, joita kaikkia en ole aivan tarkasti lukenut.
Kiinnostavimman näkökulman siteeraan suoraan: ”Evankeliumien myöhäsyntyinen ja mustaava rahanahneuden motiivi ei sekään voi selittää Juudaksen tekoa. Juudaksen henkilökohtaisilla motiiveilla spekulointi jää näin epävarmaksi. Miksi hän ja vain hän olisi pettynyt Jeesukseen niin perusteellisesti, että kavalsi tämän ylipapeille, vieläpä juuri silloin kun nämä suunnittelivat Jeesuksen vangitsemista? Yksi selitys Juudaksen teolle on se, että hänet tunnistettiin pääsiäisjuhlilla Jeesuksen oppilaaksi, otettiin kiinni ja pantiin johdattamaan aseistettu joukko Jeesuksen ja oppilaiden kokoontumispaikalle öiseen aikaan.” Kummallisesti Juudaksen suudelma ja Jeesuksen rabbikseen kutsuminen tuntuvat itselleni uskottavammille tällaista taustaa vasten: silloin niissä olisi aitoa epätoivoa ja rakkautta. Kavallukseen liitettynä ne ovat vain samaa kavallusta uskomattoman kierossa ja ilkeässä muodossa, joka samalla on valtavan teatraalinen.
Jos Juudas-messu joskus toteutuisi, voisivat ehtoollisenasetussanat kuulua: ”Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavalsimme…”
Vastaa
alake
| Suora linkki kommenttiin | Edit
Gnostilaisuuden muodostivat monet synkretistiset uskonnolliset ryhmät. Gnostilaisuus piti itseään kristinuskon kilpailijana sekä parempana uskontona kuin kristinusko. Gnostilaisuus tulee kreikankielen sanasta gnosis, joka tarkoittaa tietoa ja ymmärrystä. Gnostilaisuudessa oli monenlaista vaikutusta esim. jotkut gnostilaiset opettivat, että jumalallisuus saavutetaan miehen ja naisen ykseydellä. Tämä ajatus johti myös jotkut gnostikot tavoittelemaan jumaluutta miehen ja naisen seksiaktin kautta. Mutta oli myös olemassa gnostilaisia, jotka pidättäytyivät sukupuolisuhteista. Kun tiedämme sen tosiasian, että gnostilaiset pitivät kristittyjä vihollisinaan sekä sen että he pitivät itseään kristittyjä parempina ja he halusivat kaikella tavalla osoittaa kristinuskon vääräksi, niin sen tähden syntyivät ns. gnostilaiset evankeliumit, joiden tarkoituksena oli mustamaalata ja vääristää Raamatun evankeliumi. Gnostilaiset menivät niin pitkälle tässä, että he kirjoittivat evankeliumit ”uusiksi” väärentämällä ne; joissa he kuvasivat Jeesuksen tavalliseksi mieheksi, joka yhtyi jumalallisuuteen Maria Madgaleenan kautta. Tuo gnostilainen väite, että Maria Madgaleena oli Jeesuksen vaimo sopi gnostilaisille, koska sillä tavalla he pyrkivät väittämään oman oppinsa oikeaksi ja saivat tukea ajatuksilleen. Ajatus Jeesuksen naimisissa olosta (yhtyminen jumalallisuuteen naisen kanssa) on gnostilaista evankeliumia. Samoin myös tuo toinen seksuaalikielteinen ryhmä sai lisää vettä myllyynsä väittäen ”uusien” evankeliumien kautta, että Jeesus vietti synnillistä ja paheellista seksielämää. Näin nuo molemmat ryhmittymät saivat itselleen ”uusista evankeliumeistaan” oivia puhemiehiä, joilla he hyökkäsivät kristittyjä ja Raamatun sanomaa vastaan. Se oli ovela juoni toisten mustamaalaamiseksi, mutta onneksi tiedämme sen, että näiden gnostilaisten tekstien innoituksen lähde on ollut pimeyden päämajassa, ja että Raamatussa on totuus siitä kuinka asiat ovat. Raamattu ei kerro Jeesuksen olleen naimisissa, eikä Hän ollutkaan naimisissa, koska Hän ei syntynyt maailmaan naimisiinmenoa varten, vaan siksi, että kuolisi syntiuhrina maailman synnin tähden.
Gnostilaisille teksteille on myös ominaista seuraavat piirteet; gnostilaisuus asetti itsensä korkeampaan asemaan kuin kristinusko sekä gnostilaisuus ei uskonut Jeesuksen olevan Jumala. Nuo edellä olevat seikat jo itsessään todistavat sen ettei gnostilaisapokryfisilla teksteillä voida todistaa Raamatun opetusta, sillä gnostilaisuus asetti itse itsensä kristinuskoa korkeammalle sekä uskominen Jeesukseen tavallisena ihmisenä teki heistä ihmisiä, joilla ei ollut halua Raamatulliseen uskoon, vaan pikemminkin he halusivat todistaa sen vääräksi korottamalla omaa uskontoaan. Näin gnostilaisia tekstejä ei voida mitenkään pitää kristinuskon alkuperäisinä teksteinä tai kristinuskoon kuuluvina teoksina, sillä gnostilaiset pitivät kristinuskoa vihollisenaan ja gnostilaiset pitivät itseään ”oikeaoppisina” ja kristinuskoa vihollisenaan. Gnostilaisilla evankeliumeilla ei voida todistaa Raamatullisia asioita ja tapahtumia, koska gnostilaiset evankeliumit kirjoitettiin siinä tarkoituksessa, että niiden kautta vääristettiin Raamattu sekä mustamaalattiin Raamatun henkilöitä kuten Jeesusta Kristusta.
http://koti.phnet.fi/petripaavola/mariamagdaleena.html
Liketykset näyttävät häviävän kun isommin editoin artikkelia. Harmi. Tykään tykkäämisistä ja tarviin niitä, kun en rahaakaan näistä saa 🙂
Kylläpä annoit taas sellaisen ”täikamman”käteeni,että sillä kun sielun takkuja silittelen menee vuosia ennekuin suortuvat ovat puhtaat.Omahyväisessä itsetyytyväisyydessäni kelluminen lopahti kuin kanan lento. KOPS!Kiitos veli tästäkin peilistä.(Y)
Luin uudelleen tekstisi ,kiitos. Hyvää ja rakkaudellista pääsiäistä sinulle ja läheisillesi. <3