Ihminen oli ihmisen ensimmäinen uhri. Siitä kulttuuriantropologit ja arkeologit lienevät aika yksimielisiä. Kaikkein alkuperäisimmissä uhrirituaaleissa vuodatettiin ihmisen verta.
Jossain vaiheessa yksinkertainen ja suora sijaisuhraus alkoi muuttua kaksitasoiseksi sijaisuhraamiseksi. Ihminen yhteisön sijaisuhrina korvattiin eläimellä, josta tehtiin alkuperäisen ihmisuhrin sijainen. Tätä Girard kutsuu kaksinkertaiseksi sijaisuudeksi (double substitution)[1]
Millaisen prosessin kautta ihmisuhrit alkoivat vaihtua eläinuhreihin? Millaisista syistä alettiin uhrata eläimiä ihmisen sijaan? Kuinka tärkeä askel se oli ihmiseksi tulemisessa? Oliko ensimmäinen tiedostava ihminen se, joka havahtui näkemään uhrissa itsensä? ”Se voisin olla minä?” ”Hän onkin yksi meistä.” Tavoittivatko uhrin silmät uhraajien katseen? Heräsikö ihminen ihmiseksi suhteessa uhriinsa? Missä vaiheessa uhrin kasvojen näkeminen alkoi hillitä kollektiiviseen lynkkaukseen osallistumista? Missä vaiheessa lauman yksimielisyyteen alkoi ilmestyä empijöitä? Milloin yhteisestä murhahuudosta alkoi puuttua ääniä?
Sopiko eläin paremmin laumaa isommaksi järjestäytyneen yhteisön uhriksi? Kävikö jatkuvien sotavankien pyydystäminen liian raskaaksi? Oliko uhrivarannon ylläpitäminen kotinurkilla liian vaikeaa ja riskialtista? Alkoiko uhrien valitseminen liian läheltä muuttua vaaralliseksi? Alkoivatko uhraajat pelätä uhrien omaisten kostoa? Väkivallan temppeleissä, siellä missä uhriveri prosessoitiin vallaksi, Jumalat alkoivat muuttaa mieltään.
Homeros kertoo Iliaassa kreikkalaisten tarusankarista Agamemnonista, joka oli pöyhkeällä omakehullaan suututtanut metsästyksen Jumalatar Artemiksen. Kun kreikkalaiset kokoontuivat satamaan hyökätäkseen Troijan kimppuun, Artemis kosti pidättämällä laivoilta tuulen. Tietäjä kertoi että Jumalatar leppyisi vain jos Agamemnon uhraisi oman tyttärensä Ifigeneian. Artemis oli vaatinut lukemattomia ihmisuhreja, joten pyynnössä ei ollut mitään kummallista. Sotamenestyksen takaamiseksi sankari haetutti rakkaan tyttärensä ja asetti tämän oitis alttarille. Artemis muutti viime hetken oikusta mielensä, tempaisi tytön alttarilta ja asetti peuran hänen sijaansa. Uhrin roolista pelastunut Ifigeneia ryhtyi myöhemmin Tauroin maassa ihmisuhreja vaativan julman jumalattaren papittareksi. Siinä tehtävässä hänen uhrattavakseen tuotiin aikanaan kaksi miestä uhrattavaksi. Viime hetkessä hän tunnisti toisen heistä veljekseen Oresteeksi. Kolmistaan he pakenivat takaisin Kreikan maalle.
Kreikan jumalmyyteissä on monia muitakin kertomuksia ihmisuhrin viime hetken vaihtumisesta eläinuhriksi. Käytännössäkin ihmisuhrit vaihtuivat vähitellen hyvin runsaslukuisiksi eläinuhreiksi. Härät kuuluivat suurille Jumalille. Poseidonille uhrattiin hevosia, Apollolle aaseja ja pienemmille jumalille koiria. Vuosittaisessa dionysialaisessa bakkanaalissa vuohi revittiin elävältä kappaleiksi ja syötiin raakana jne.[2]
Ihmisuhrin sijaiseksi ei kuitenkaan kelvannut mikä tahansa villieläin tai suuresta laumasta sattumanvaraisesti valittu anonyymi eläin. Sellainen ei herättäisi uhraajissa mitään vapauttavaa katarsista. Uhriksi valittu eläin eristettiin tavallisista eläimistä, tuotiin lähemmäksi yhteisöä ja vihittiin pyhään tarkoitukseensa kauan ennen uhraamista. Yhteisöllä piti olla ainakin etäinen tunnesuhde eläimeen, joka tulisi jossain vaiheessa edustamaan sitä. Eläintä oli kohdeltava kuin ihmistä, jotta se kelpaisi ihmisen sijaiseksi alttarilla.[3] Joissakin afrikkalaisissa heimoissa uhrilehmät oli nimetty kyläläisten mukaan, muistutuksensa siitä että eläimen sijasta uhrina saattaisi olla kuka tahansa. Eläinuhri edusti aina yhtä yhteisön jäsentä ja hänen kauttaan koko heimoa.[4]
Girard oletti, että eläimiä kesytettiin alun perin uhreiksi, niin kuin sotavangitkin oli kesytetty ennen uhraamista. Nämäkin otettiin osaksi heimoa. Heille annettiin tiettyjä vapauksia ja oikeuksia joiden kautta heistä tuli ainakin etäisessä merkityksessä yhteisön jäseniä, arvostettuja pelastavina uhreina ja halveksittuja yhteisön kaikkien pahuuden kantajina. Usein heidät provosoitiin rikkomaan yhteisön tärkeimpiä tabuja, jotta uhraaminen olisi tarpeeksi pyhitetty ja kyseenalaistamaton. Lopuksi heidät teurastettiin yhteisessä rituaalissa ja joskus osia heistä syötiin kollektiivisella aterialla.[5]
Ehkä täysin kesyyntymättömiäkin eläimiä uhrattiin, mutta sellainen ei missään kulttuurissa vakiintunut. Villieläin saatiin kyllä pyydystettyä ja pidettyä vangittuna, mutta jokainen liike ja ärjäisy viestivät uhraajille, että eläin ei todellakaan ollut yksi heistä. Karhu tai leijona oli ja pysyi täysin toisena. Täysin villi eläin ei siksi kelvannut yhteisön tai yksilön säännölliseksi sijaisuhriksi. Uhrieläimet ovat yleensä olleet melkein yhteisön jäseniä, lempeitä, hyödyllisiä, tottelevaisia ja hiljaisia, uhreiksikin nöyrästi suostuvia.[6]
Eläinten laajamittaista ja tietoista kesyttämistä on esiintynyt vain niinä aikoina ja niissä kulttuureissa, joissa eläimiä on myös uhrattu.[7] Alueilla, joissa ei ollut kotieläimiä, kuten Meksikossa ennen Kolumbusta, esiintyi massiivisia ihmisuhrirituaaleja.[8] Atsteekit saattoivat uhrata tuhansia ihmisiä porrastemppeleidensä uskonnollisissa juhlissa. Se oli jo merkki alkuperäisen rituaalin voiman heikkenemisestä. Uhrien määrä ei pystynyt korvaamaan uhrirituaalin funktioita kansan yhdistäjänä. Myös eläinuhreihin siirtymistä on pidetty uhraamisen ja uhrin voiman heikentymisenä. Siksi muinaisessa Kreikassa ja vielä Roomassakin turvauduttiin suurien vaarojen yhteydessä alkuperäisiin vahvoihin ja varmasti toimiviin ihmisuhreihin. Sitä tehtiin myöhemmin ja useammin kuin heidän historioitsijansa halusivat edes myöntää.[9]
Massiiviseen eläinuhrikulttuuriin siirtyneet israelilaiset polttivat profeettojen kauhuksi lapsiaan Molokille Ben-Hinnomin laaksossa Jerusalemin laidalla vielä 600 luvulla eKr.[10] Jerusalemin kuninkaidenkin sanottiin samassa paikassa pakottaneen poikiaan ”kulkemaan tulen läpi.”[11] Ilmaisu on peitenimitys lasten uhraamiselle, joskaan oppineet eivät ole varmoja siitä kuuluiko tällainen vain kriisiaikojen käytäntöön vai säilyikö ihmislasten säännöllinen uhraaminen todella näin kauan. Joka tapauksessa käytäntö mainitaan tuomitsevassa hengessä yli kaksikymmentä kertaa VT:ssä.[12] Myöhemmin tämä uhripaikka tuli tunnetuksi Gehennana, tuomittujen paikkana. Uhripaikka oli profeettojen toimesta paljastunut tuhansien lasten helvetiksi, murhien laaksoksi.[13] Vaikka siellä oli esikoisia uhraamalla yritetty miellyttää Jumalaa ja säästyä vieläkin suuremmalta verilöylyltä, siitä tuli Israelin Jumalan tahdon vastaisen kapinan äärimmäinen symboli.
Kun nämä äärimmäisen vahvat uhrit korvattiin eläinuhreilla, niiden määrää piti kasvattaa monituhatkertaiseksi, jotta ne olisivat lähestulkoonkaan vastanneet yhden ihmisuhrin vaikutusta. Jeesuksen aikana Jerusalemin temppeli oli kehittynyt sen aikaisen maailman suurimmaksi teurastamoksi.
Siirtyminen ihmisuhreista eläimiin oli merkittävä askel humanisaatiossa. Silti Girard ei näe ihmisiä uhranneita kulttuureja mitenkään poikkeuksellisina tai olennaisesti erilaisina kuin niitä, joissa uhrattiin tai edelleen uhrataan eläimiä. Uhraamisen syyt ja uhrien valintamekanismi on kummassakin pohjimmiltaan sama.[14]
Eläinuhreista…
Monet historioitsijat, antropologit, sosiologit jne., kuten: Tylor[15], Smith[16], Frazer[17], Hubert ja Mauss[18], Durkheim[19], Evans-Pritchard[20], Vernant[21], De Heusch[22] ovat esittäneet omat teoriansa sille, miksi ihminen on ilmeisesti koko historiansa aikana suorittanut uhreja.
Maailman kansojen uhrikäytännöissä löytyy paljon sellaisiakin uhrimuotoja, jotka eivät sovi Girardin syntipukkihypoteesin piiriin.Vaikka hän olettaakin että syntipukkiuhri on melkein kaikkien uhrien isä taikka äiti, kultuurien kollektiivisen tietoisuuden pirstoututuminen yksilökeskeisemmäksi, monet alkuperäiset uhraamisen muodot ovat “vesittyneet” kiitosuhreiksi (mikälaista Jumalaa pitää kiittää veriuhrilla?), tai vain yksityisiksi kunnioutuksen osoituksiksi. On kaupankäyntiuhreja, uhrilahjoja tai lahjusuhreja, edesmenneiden lepytysuhreja jne. Uhrimenot on nähty rukouksena, yrityksenä luoda yhteys maallisen ja pyhän välillä, pitää jumalat erillään ihmisten maailmasta tai toistaa jälleensyntymisen.
Uhrien alkuperä saattaa juontaa veriuhreihin, mutta tunnistettava polku sinne asti on kasvanut umpeen ja jäljet hävinneet. Tai sitten niillä ei ole mitään yhteyttä veriuhreihin. Vaikka se välillä siltä kuulostaakin, Girard ei väitä voivansa selittää kaikkia uhraamisen muotoja alkumurhasta käsin.[23]
[1] Girard René. Violence and the Sacred. John Hopkins University Press. Baltimore. 1997 s. Väkivalta ja pyhä, Tutkijaliitto 2004, Olli Sinivaara (suom.) s. 102, 154.
[2] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988 s. 55-59.
[3] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 116
[4] Girard René. Violence and the Sacred. s.272-3, 405-6.
[5] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s.71, 72.
[6] Girard. Violence and the Sacred s. 2, 3.
[7] Girard René. Evolution and Conversion.
[8] Girard René. Evolution and Conversion. Carraso David. City of Sacrifice: The Aztec Empire and the Role of Violence in Civilization. Beacon Press. Boston. 1999.
[9] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988. 59.
[10] 2Kun 23:10.
[11] 2Aik.28:3, 33:6.
[12] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? Violence and Redemption in the Bible. The Crossroad Publishing Company. New York. 2000. s. 89.
[13] Jer. 19:3-6, 7:30-32.
[14] Girard. Violence and the Sacred s. 10, 11
[15] Edward Burnett Tylor. Primitive Culture. Harper. New York. 1958
[16] W. Robertson Smith. Religion of the Semites. Meridian. 1956.
[17] James George Frazer. The goulden Bough. (1980)
[18] Henri Hubert ja Marcel Mauss. Sacrifice: Its Nature and Function. University of Chicago Press. 1968
[19] Emile Durkheim. The Elementary Forms of Religious Life. Free Press. 1965
[20] E.E. Evans-Pritchard. Nuer Religion. Clarendon. Oxford. 1956..
[21] Jean-Pierre Vernant. The Cuisine of Sacrifice Among the Greeks. Chicago University Press. 1989.
[22] L. De Heusch. Sacrifice in Afrika. Manchester University Press. 1985
[23] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 54
