Samalla kertaa he ristiinnaulitsivat kaksi rosvoa, toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen.[1]
Tämä kuoleman koreografia on saattanut olla Pilatuksen puolelta harkittua Jeesuksen ”kuninkuuden” ironisointia. Tässä asetelmassa kaksi rosvoa saatiin näyttämään kuninkaan lakeijoilta.[2] Temppeliaristokratiakin sai tämän yksityiskohdan kautta herkullisen revanssin temppelin häpäisystä. Olihan Jeesus kovaan ääneen kutsunut sitä rosvojen luolaksi. Sehän tarkoitti että temppelin hallitsijat olivat rosvoja. Vastavuoroisesti he alkoivat kohdella Jeesusta rosvona ja tekivät hänestä sellaisen. Jeesus oli tunnistanut tämän mimeettisen vastareaktion heti: Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun.. Nyt hänet ripustettiin kahden rosvon väliin kuolemaan heidän kanssaan ja heidän laillaan. Mikä enää erottaisi Jeesuksen tavallisesta rosvosta?
Näin kävivät toteen kirjoitusten sanat: “Hänet luettiin rikollisten joukkoon.”[3]
Ulkonaisesti mikään ei todellakaan näyttänyt erottavan häntä kahdesta rikollisesta, joilla luultavasti ei ollut muuta tapaa tulla toimeen kuin kerjäläisyys tai maantierosvous.[4]
Jeesus oli kollektiivisen väkivallan uhri, mutta niin olivat myös “rosvot” hänen rinnallaan. Jeesus oli vain yksi lukuisista uhreista. Mutta ainoastaan hän oli jo vuosia puhunut uhraamista vastaan ja paljastanut pyhitetyn väkivallan pimeää ydintä. Hän oli myös tiedostanut ja ennustanut, että juuri sen takia hän tulisi itse joutumaan paljastamansa väkivallan uhriksi. Hän oli myös suostunut uhriksi, vaikkei itse uskonut tuomionsa oikeellisuuteen tai perusteltavuuteen millään tavalla. Rosvotkin pitivät kohtaamaansa väkivaltaa oikeutettuna ja uskoivat uhriutensa olevan itsestään selvästi perusteltua. Jeesus uskoi toisin.
Markuksen kertomuksen ironiaan kuului, että juuri näistä kunniapaikoista Jeesuksen kummallakin puolella Jaakob ja Johannes olivat kilpailleet keskenään vasta viikkoa aiemmin.[5]
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ’No niin, sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, tule alas ristiltä!’[6]
Jeesus oli avoimesti haastanut temppelin hallitsijoiden arvovallan, ja ilmeisesti puhunut jopa sen hajottamisesta. Nyt kaikki havaitsivat hänen puheensa tyhjiksi. Temppeli seisoi tukevasti paikallaan, mutta Jeesus teki avuttomana kuolemaa. Hän ei pystynyt pelastamaan edes itseään.
Häneen hurahtanut seuraajajoukko oli odottanut sankariltaan mahtavia voimannäytöksiä. Messiaan tehtävähän oli kukistaa pakanat, eikä joutua näiden tuomittavaksi. Jeesuksen surkea kohtalo todisti hänen olleen väärässä – ja väärä.
Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien kanssa. He puhuivat keskenään: ’Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan.’[7]
Ylipapitkin odottivat aivan samanlaista sankarimessiasta kuin opetuslapset. He eivät millään voineet ymmärtää messiasta, joka ei tavalla tai toisella voittaisi vihollisiaan. Se, että he itsekin kykenivät seurauksitta pitämään Jeesusta pilkkanaan, osoitti tämän ansaitsevan kaiken saamansa halveksunnan. Nyt he pilkkasivat häntä jopa siitä hyvyydestä, jota hän oli muille osoittanut.[8] Mitä hyötyä auttamisesta ja parantamisesta olisi, ellei se johtaisi myös poliittiseen ja sotilaalliseen valtaan? Valtojen ja voimien rattaisiin murskautuneena hän ei pystyisi enää auttamaan ketään.
Näiden ironisten huomioiden on täytynyt kuulua Jeesuksen viimeisiin kiusauksiin. Miten vastaansanomattoman oikeilta nuo sanat kuulostivatkaan kuoleman kynnyksellä. Jeesus oli itse viiltävän ironian mestarina paljastanut pyhitetyn väkivallan heikkouden. Niin hän ainakin oli luullut tekevänsä. Oliko hänet nyt paljastettu tyhjänpuhujaksi, josta ei ollut mitään apua kansalle, ja pelkästään haittaa omille läheisilleen?
Uskoiko Jeesus vielä ristilläkin, että juuri tämä oli hänen äärimmäinen tapansa auttaa ihmisiä. Siksikö hän ei nyt millään lailla auttanut itseään?
Tulkoon nyt ristiltä alas – Messias, Israelin kuningas! Kun sen näemme, me uskomme häneen.[9]
Heille ainoa uskottava todistus messiaanisuudesta olisi ollut viime hetken ylivoiman osoitus. Jos Jeesus olisi muuttanut naulat miekoiksi ja kutsunut avukseen taivaaseen kuvitellut Jumalan sotajoukot, hän olisi voittanut niiden kunnioituksen, jotka pohjimmiltaan uskoivat Jumalan väkivaltaisuuteen. Kun sen näemme, me uskomme häneen. Ainakin he suureen ääneen julistivat halukkuutensa uskoa toisin, jos Jeesus astuisi alas ristiltä. Olisiko heidän siinä tapauksessa tarvinnut muuttaa käsityksiään messiaasta lainkaan?
Kuka meistä oikeasti uskoo, että juuri tänä voimattomuuden hetkenä pyhitetyn väkivallan valtaperusta murtui? Oliko tämä todellakin Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan läpimurto? Näyttikö Jeesus todella tietä vapauteen suostumalla ilman minkäänlaista vastarintaa kaikkien provosoimiensa väkivallan voimien uhriksi? Tämäkö todella oli Jeesuksen opettama tie?[10] Eikö oikeasti olisi paljon helpompi yhtyä papiston maalaisjärkiseen pilkantekoon?
Markuksen Jeesus ei vastaa yhteenkään kansan, papiston tai ylipappien esittämään provokaatioon. Vaitonaisena hän kuunteli alapuoleltaan kuuluvaa pilkkaa. Lopulta samaa alkoi kuulua myös hänen sivuiltaan:
Myös ne, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan, pilkkasivat häntä.[11]
Markuksen mukaan Jeesus ei vastannut siihenkään mitään, mutta Luukas kertoo siitä enemmän:
Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ’Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!’ [12]
Tämä on järkyttävä esimerkki väkivallan jäljentämisen universaalisuudesta, mimeettisen tartunnan tehokkuudesta: jopa uhri jäljentää uhraajiaan. Vaikka ryöväri oli äärimmäisen nöyryytetty ja fyysisesti murskattu, hän vieläkin yritti yhtyä ympäröivän väkijoukon haluihin. Ristiinnaulittunakin hän yritti löytää yhteenkuuluvuutensa lynkkaushenkisen kansan joukosta pilkkaamalla jotain, joka on muka vielä ristiinnaulitumpi kuin hän itse.[13]
Mutta toinen moitti häntä: ’Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.’[14]
Toinenkin ryöväri oli omalla tavallaan pyhitetyn väkivallan pauloissa. Hän uskoi teloittajiensa kanssa olevansa itse syyllinen kuolemaansa. Emme tiedä mihin hän tarkkaan ottaen oli syyllistynyt, mutta roomalaiset olivat syyllisiä hänen puuhun nostamiseensa, ja kansanjoukko oli vastalauseitta juhlimassa hänen kuolemaansa. Sitä hän ei huomannut, koska jäljensi uhraajiensa uskomuksia. Uhri oli sokea omalle uhriudelleen, mutta näki Jeesuksessa miehen, jonka ei olisi pitänyt olla tässä.
Ja hän sanoi: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’[15]
Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun joku evankeliumien kertomuksissa puhuttelee Jeesusta pelkällä etunimellä, ilman mitään lisämääreitä. Yhdessä kuoleminen tasoittaa sosiaaliset erot.[16] Hänen pyyntönsä oli mahdollisimman vaatimaton ja pieni: Haluan jäädä edes muistetuksi, ehkä jopa rakkaudella muistetuksi. Se on kuoleman rajan yli kurkottava vaatimaton pyyntö.
Jeesus vastasi: ’Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.’[17]
Jos Jeesus lainkaan puhui paratiisista, se tuskin oli hänen vastauksensa pääpaino. Yksinkertaisimmillaan kuulen hänen vain toteavan että me kuolemme jo tänään, mutta sinä olet ja pysyt minun kanssani. Juuri siihen tiivistyy useimpien paratiisiunelma: Saada olla jonkun kanssa, saada elää rakastavassa läsnäolossa.
Ristin alla jatkuu Jeesuksen pelastajuuden pilkkaaminen. Toteutuuko heidän huomionsa ulkopuolella jonkinlainen pelastus, kun yksi kuoleva kohtaa toisen ja lupaa olla hänen kanssaan? Ei kovin mahtipontinen lopputulos suurelle pelastusmissiolle: Hän palaa Taivaallisen Isänsä luokse mukanaan yksi vaivainen roisto, yhteiskunnan kaikkein alimmasta kerroksesta .Ja tämäkin oli pyytänyt Jeesusta ainoastaan muistamaan häntä tullessaan valtakuntaansa, ilmeisen vakuuttuneena siitä, ettei itse tule olemaan siellä.
Markuksen Jeesus ei luvannut kenellekään paratiisia eikä edes itse uskonut kohta olevansa sellaisessa.
Keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle[18], ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka.[19]
Markus oli vakuuttunut siitä, että Jeesuksen kärsimyksen viimeiset tunnit muuttivat koko maiseman synkäksi. Ainakin niiden maailma pimeni, jotka olivat loppuun asti panneet toivonsa tähän opettajaan
[1] Mark 15:27.
[2] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 112.
[3] Mark 15:28.
[4] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 387.
[5] Mark 10:36, 37.
[6] Mark 15:29, 30.
[7] Mark 15:31.
[8]. Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemption. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999. s. 92.
[9] Mark 15:32.
[10] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 384.
[11] Mark 15:32.
[12] Luuk 23:39
[13] Girard. I See Satan Fall… s. 21
[14] Luuk 23:40, 41.
[15] Luuk 23:42.
[16] Neuhaus. Death on a Friday Afternoon. s. 36
[17] Luuk 23:43.
[18] Astronomisissa laskelmissa ei ole todettu auringonpimennystä lähestulkoonkaan siihen aikaan, eikä sellainen koskaan kestä kolmea tuntia. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 148.
[19] Mark 15:33. Markuksen mukaan perjantain tapahtumat jakautuivat kolmeen kolmen tunnin jaksoon, jotka tuntuvat vähän liian symmetrisiltä kuulostaakseen aivan uskottavilta. Johanneksella puolestaan näyttää olleen teologiset syyt saada Jeesuksen kuolema ja pääsiäislampaan teurastus osumaan samalle päivälle, ja vielä samaan vuorokauden aikaan. (Joh 19:31) Tämä symbolinen päällekkäisyys oli vain yksi Johanneksen monista tavoista samaistaa Jeesuksen kuolema Vanhan Testamentin pääsiäisuhrin kanssa. Markuksen mukaan pääsiäislampaan teurastus tapahtui edellisenä päivänä, jonka iltana opetuslapsilla ja Jeesuksella oli viimeinen yhteinen ateria. Markus tunsi juutalaisia tapoja huonommin ja Johanneksella oli teologiset syyt sovittaa Jeesuksen merkitys yhteen juutalaisen uskon kanssa. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 58, 59.
