Valta

Kaikki evankelistat alleviivasivat lukijoilleen, että kansanjoukko valitsi kapinallisen terroristin sankarikseen ja kaikkea uhriutta vastustavan kummajaisen uhrikseen. Sankariroolista johdonmukaisesti kieltäytyneellä Jeesuksella ei ollut mitään annettavaa väkijoukolle. Hänellä oli asiaa vain niille yksilöille, jotka uskalsivat astua ulos kansanjoukon väkivaltaisista intohimoista. Sellaisia ei tästä porukasta löytynyt.

Vielä Pilatus kysyi kansalta: ’Mitä minä sitten teen tälle, jota te sanotte juutalaisten kuninkaaksi?’

He huusivat: ’Ristiinnaulitse!’[1]

Lynkkaushuudot olivat ehkä alkaneet vain muutamista kansan johtohahmoista, papiston palkkaamista kansankiihottajista. Aina tarvitaan se, joka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven, ennen kuin muut seuraavat esimerkkiä ja yhtyvät kuoroon. Mimeettinen hysteria imi nopeasti koko joukon mukaansa. Epäilykset katosivat ja empimiset haihtuivat. Yksimielinen uhraamisen halu valloitti koko joukon.

Kansanjoukko tuskin oli sama, joka oli yrittänyt huudattaa häntä messiaaksi viisi päivää aiemmin. Tänne oli todennäköisesti valikoitunut paljon enemmän papistolle läheistä eliitin aktivisteja ja rikkaampaa kaupunkilaisväestöä, jolla muutenkin oli pääsy palatsiin tai ainakin sen pihalle.[2] Näiden muurien sisällä ei yleensä piitattu maattomien ja työttömien äänistä. Nyt paikalle oli kuitenkin saapunut joukko ihmisiä, joiden salaiset sympatiat olivat kapinallisten puolella.

Ehkä Pilatus tajusi, että Jeesus oli viaton. Mikään Pilatuksen historiassa ei kuitenkaan anna aihetta pitää häntä viattoman uhrin puolustajana. Paljon todennäköisempää on, että Pilatus tarjosi Jeesusta vapautettavaksi, koska piti tätä Rooman vallan kannalta vaarattomampana kuin Barabbasta.

’Mitä pahaa hän on tehnyt?’ kysyi Pilatus. Mutta he huusivat entistä kovemmin: ’Ristiinnaulitse se mies!’[3]

Pilatuksen viimeinen kysymys paljasti hänen huolensa asemastaan lain edustajana. Rooman valtakunta oli ylpeä laistaan, eikä sen edustajan sopinut millään ilmeisellä tavalla uhrata viattomia. Siitä hän voisi joutua itse syytteeseen.

Kansa ei edes yrittänyt vastata Pilatuksen kysymykseen. Se yltyi kuoroksi, joka ei enää välittänyt lain vaatimista muodollisuuksista. Niin kuin lukemattomissa lynkkausporukoissa tätä ennen ja tämän jälkeen, kansa oli imeytynyt sokeaan yksimielisyyteen siitä kuka oli heidän keskinäisten ristiriitojensa aiheuttaja. Hänestä oli nyt päästävä eroon. Sen jälkeen normaalielämä voisi taas jatkua.

Pilatus ei kuitenkaan löytänyt mitään juridista syytä tuomita Jeesusta. Siksikin hän yritti vastustaa kansanjoukon paineita. Siihen hänen rahkeensa eivät kuitenkaan riittäneet. Papiston lailla hän tiesi todellisen valtansa tulevan alhaalta päin. Hänen oli alistuttava niille, jotka olivat antaneet hänelle vallan.

Pilatus alkoi tajuta, että kansan intohimo ei ollutkaan valjastettu Barabbaan vapauttamiseksi. Huutoäänestyksen alussa hän tosin oli ajatellut juuri niin. Nyt alkoi kuulostaa siltä, että Barabbaan kohtalo oli papiston kiihottamalle kansalle toissijainen asia. Tärkeintä oli saada Jeesus pois päiviltä. Jos Jeesus nostatti juutalaisten joukossa näin vahvoja intohimoja, hänen täytyi olla Barabbasta uhkaavampi tekijä myös Roomalle. Jeesus taisi sittenkin olla Rooman vallan kannalta paljon vaarallisempi kuin Barabbas.

Huutoäänestys alkoi olla aika selvä, mutta Johanneksen mukaan viimeinen niitti tuli seuraavasta argumentista:

Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.[4]

Tämä oli Pilatuksen kannalta todella pelottava argumentti. Samalla se kuulosti epäsuoralta uhkaukselta.

Tiberiuksen kanssa piti olla jatkuvasti varpaillaan. Hän oli muuttunut viime vuosina muuttunut vaarallisen vainoharhaiseksi ja mielivaltaiseksi. Siitä lähtien kun hänen poikansa oli kuollut myrkytykseen, Tiberius oli sumeilematta tapattanut kenet tahansa pienimmänkin epäilyksen pohjalta. Hän oli mestauttanut jo suurimman osan läheisimmistä neuvonantajistaan. Kuka tahansa saattoi päästä hengestään pienenkin ilmiannon pohjalta. Ilmiantajia oli joka puolella. Keisari piti ylenpalttista ymmärtämistä ja mieliksi olemistakin epäilyttävänä, ja tapatti siksi myös lähimpiä tukijoitaan. Kukaan ei voinut luottaa hänen suosioonsa.[5]

Kaikki tähän asti esitetyt syytteet Jeesusta vastaan olivat vain provosoineet Pilatusta kilpailemaan vaikutusvallastaan papiston kanssa. Tämä vihjaus sattui erityisen arkaan hermoon. Papisto oli säästänyt raskaimman panoksensa viimeiseksi. Ajatus keisarin ystävyydestä räjähti Pilatuksen tietoisuuteen pelottavalla voimalla.

Jerusalemin kaduilla juokseva huutosakki, joka syyttäisi maaherraa petoksesta keisaria vastaan, oli viimeinen asia mitä Pilatus tältä pääsiäiseltä toivoi. Tämän kansanjoukon kanssa ei enää voisi neuvotella.[6] Kansalla näytti olevan kaikki valtit käsissään. Maalla asuessaan heillä ei ollut mitään poliittista valtaa. Tänne kokoontuessaan heillä oli ehkä tietämättäänkin mahdollisuus syöstä Pilatus viralta.

Prokuristilla ei ollut mitään juridisia ongelmia Barabbaan tuomitsemisessa. Olihan tämä todistettavasti murhannut jonkun. Pilatuksella oli kaikki syy pelätä joutuvansa keisarin kanssa ongelmiin, jos hän vapauttaisi näin vakavasta rikoksesta tuomitun. Kapinallinen murhaajakin alkoi vähitellen vaikuttaa vähemmän vaaralliselta kuin Jeesus.

Kansa alkoi käyttäytyä tosi vaarallisesti. Pilatuksen täytyisi inhottavan nopeasti tehdä päätöksensä. Hän alkoi lähestyä samaa johtopäätöstä, jonka Kaifas oli jo aiemmin esittänyt pappien neuvostossa: Oli parempi että yksi kuolee kuin että tästä nousee kapina, jonka hän joutuu tukahduttamaan sotilaillaan. Sellainen verenvuodatus vaarantaisi hänen asemaansa Rooman valtakunnan edustajana.

Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat – miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden – mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa.[7]

Pilatus uhrasi Jeesuksen kansanjoukolle:[8] Taktinen veto, jolla hän jätti todellisen rikollisen rankaisematta. Hänen tehtävänsä ei ollut varjella yksilön oikeuksia, vaan omaa asemaansa ja sen kautta tietenkin valtakunnan sisäistä vakautta.

Tehdäkseen kansalle mieliksi Pilatus päästi Barabbaksen vapaaksi, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.[9]

Pilatus oli hallinta-alueellaan yksinvaltias tyranni. Olosuhteiden pakosta hän oli myös tasapainotteleva poliitikko, joka yritti tarkkaan lukea mielipidemittauksia. Nytkin hän yritti löytää päätöstä, joka miellyttäisi mahdollisimman monia tai ainakin suututtaisi mahdollisimman harvoja. Siksi hän päätyi Jeesukseen. Hänen kauttaan kansanjoukon, papiston ja Pilatuksen välinen ristiriita tulisi laukeamaan – ainakin hetkeksi.

Sotilaat pääsivät jatkamaan pahoinpitelyä, johon Herodes oli heitä jo rohkaissut. Kuoleman tuottaminen alkoi ruoskinnalla. Lyijykynsillä varustettujen ruoskien jättämä jälki tuotti niin paljon verenhukkaa, että tuomittu saattoi menehtyä jo ennen ristille naulitsemista.[10] Niin ei tietenkään saisi käydä. Kuoleman piti olla mahdollisimman näyttävä, hidas ja pelottava.

Markus käytti Jeesuksen ristiinnaulitsemista vaativasta kansanjoukosta samaa sanaa, jolla hän oli kuvannut Jeesusta seuraavaa joukkoa. Opetuslasten toiveista huolimatta Jeesus ei koskaan yrittänyt rakentaa mitään joukkoliikettä. Hänellä on täytynyt olla siihen hyvät syyt. Kun hän nyt seisoi joukkovoiman valittuna uhrina, näemme miksi hän ei koskaan ollut luottanut siihen.

Joukkovoiman peruskirous toteutui Jeesuksen edessä. Joukko oli aina pelastanut itsensä keskinäiseltä kaaokselta uhraamalla yhden omistaan tai löytämällä ulkopuolisen vihollisen. Tälle dynamiikalle kulttuuri oli rakentunut, eikä Jeesus halunnut jatkaa sellaisten voimien käyttöä. Hän oli tullut pelastamaan ihmiskunnan tästä ”ontologisesta taudista”, yhteisöllisyytemme perusolemusta riivaavasta väkivallasta, kutsumalla meidät yksi kerrallaan ulos joukosta, valikoimattoman rakkauden valtakuntaan.

Pääsiäiskertomuksessa kansanjoukon tärkeys ei korostu koska se on juutalainen, vaan koska se on kansanjoukko – mikä tahansa joukko kansaa, mistä historian ajankohdasta hyvänsä. Tämä kansanjoukko ei ollut vain tyhmää rahvasta. Siihen kuuluivat lopulta kaikki – ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa myöten. Melkein kaikki imeytyivät vähitellen osaksi samaa joukkoa, osa täysin hillittömästi ja toiset sivistyneen varauksellisesti. Myös sovinnolla syrjään vetäytyneet antautuivat vaikenemisellaan ylivoimaiseksi kasvaneen kansan halun edessä.[11]

Psykologiset analyysit Pilatuksen, Herodeksen tai papiston yksilöllisistä heikkouksista eivät anna mitään avainymmärrystä tapahtumien kulusta. Ei kellään heistä yksinään ollut ratkaisevaa merkitystä tämän tapahtumaketjun etenemiseen. He olivat omista syistään mukana kansanjoukon halussa ratkaista kriisi uhraamalla, eikä siinäkään ollut mitään poikkeuksellista.[12]

Kaikki olivat imeytyneet keskinäiseen kilpailuun ja alkaneet vastavuoroisesti jäljentää toistensa väkivaltaisia haluja. Jokainen oli saanut mimeettisen tartunnan ja tulleet vastustajansa kaltaisiksi. Evankeliumien kertojat eivät jakaneet moraalisia plussa- tai miinuspisteitä eri osapuolien osallistumisen asteesta. He kuvasivat kaikkia osapuolia yhtä kyvyttöminä vastustamaan joukkovoimaksi yltynyttä halua ratkaista kriisi uhraamalla yksi. Pilatus oli alusta lähtien samassa vastavuoroisuuden kierteessä mukana. Jos peli olisi edennyt toisella tavalla, hän olisi voinut olla valmis uhraamaan Kaifaan tai Herodeksen. Entä jos kansa olisi vaatinut Pilatukselta Barabbasta uhriksi? Olisiko hän siihen suostuessaan ollut vähemmän syyllinen uhraaja kun nyt?

Muutama vuosi aiemmin Herodes oli teloituttanut Johannes Kastajan. Siinäkin oli monen osapuolen keskinäinen kilpailu lopulta purkautunut kaikkia hetken aikaa rauhoittavaksi murhaksi.[13] Sekä Herodeksen että Pilatuksen henkilökohtaiset epäröinnit taipuivat lopulta seuraamaan alaistensa verta vaativaa kiihkoa. Kummatkin olivat alusta lähtien itse osallistuneet siihen keskinäiseen kilpailuun, joka lopulta johti tähän uhria vaativaan kriisiin.[14] Eikä siinäkään ollut mitään erikoista.

Juuri siksi tämä kertomus on niin tärkeä. Se kertoo siitä mikä on tavallista, mutta tekee sen näkökulmasta, joka on historiallisesti tavaton. Jeesuksen hiljaisuus ja vähäsanaisuus kuulustelijoidensa edessä houkuttelee rohkean lukijan katsomaan ja ymmärtämään pääsiäisen tapahtumia uhrin näkökulmasta.

Muutenkin vaitelias Jeesus oli täysin sanaton seisoessaan kansanjoukon edessä. Kuulustelijoilleen hän oli vastannut muutaman kerran, mutta kansanjoukon edessä hän ei puhunut mitään. Miksi?

Koska joukko ei enää ole ketään, eikä sen keskellä ole enää kukaan. Kansanjoukko on täydellinen piilopaikka henkilökohtaisesta vastuusta. Kenenkään henkilökohtainen pelkuruus ei koskaan voi ylittää joukkoon tiivistyvää rakkamaisuutta. Joukossa viimeinenkin tietoisuus henkilökohtaisesta pelkuruudesta sammuu. Väkivallan innoittamana se kääntyy voiman ja rohkeuden tunnoksi. Jeesusta lukuun ottamatta melkein kaikki tämän kertomuksen päähenkilöt hukuttavat itsensä tähän mitään ja ketään pelkäämättömään väkijoukkoon.

Suomen kieleen on sisäänrakennettu vanha intuitio siitä, että väkijoukko ja väkivalta ovat olennaisessa ja erottamattomassa sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Väkijoukon itseltään salaama kammo on joutua yksilönä itsensä uhriksi.

[2] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 144.

[3] Mark 15:14.

[4] Joh 19:12.

[5] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 97, 98, 272, 273.

[6] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s 210

[7] Luuk 23:23-25.

[8] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. 1991. s. 55.

[9] Mark 15:15.

[10] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 115.

[11] Jopa johtotasolla jotkut olivat ilmaisseet ainakin vaimean protestinsa Jeesuksen tuomitsemista vastaan. Luukas mainitsee esimerkiksi Joosef Aritmealaisen: Luuk 23:51. ”Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa.” Niin kuin yleensä käy, kun uhria vastaan noussut kiihko on korkeimmillaan, hänen mahdollinen protestinsa hukkui väkivaltaisten intohimojen aaltoihin. Johannes kuvaa samaa miestä jopa Jeesuksen opetuslapseksi, joka piti antaumuksensa salassa kollegojensa pelossa. (Joh 19:38)

[12] Olen kyllästymiseen asti lukenut kirjoja ja artikkeleita, joissa syyllisyyskysymystä pohditaan lähinnä Pilatuksen ja papiston välillä. Suureksi kasvaneen kansanjoukon merkitys vuoden merkittävimmän juhlan aikana on tutkimuksessa aliarvioitu. Monet poliittisen johtajat Pilatuksen jälkeen tuntevat historiaa paljon paremmin. Ne, jotka ovat aliarvioineet kiihkeän kansanjoukon merkityksen, ovat usein itse joutuneet sen uhriksi. Poliittisesti täysin voimaton joukko voi hetkessä tulla mahtavintakin keisaria väkevämmäksi.

[13] Tulen ennen Juhannusta käsittelemään kertomusta Johannes Kastajasta ja osoittamaan, ettei Herodes suinkaan taipunut vain yhden katalan naisen ja tämän tyttären haluihin.

[14] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 27