Girard näkee heprealaisten Raamatussa kertomuksen sijaisuhriuteen perustuvasta uskonnollisesta väkivallasta, joka on kaiken kulttuurimuodostuksen kulmakivi. Vähitellen myyttisesti suojeltu väkivalta paljastuu pelkäksi väkivallaksi, ihmisen pahuudeksi toista kohtaan, jota on aina vain vaikeampi pyhittää millään uskonnollisella syyllä. Tulen antamaan tästä monta esimerkkiä. Toistaiseksi olen ehtinyt VT:n puolelta julkaisemaan vain kertomuksen Kainista ja Abelista.
Vanha Testamentti on kertomus vuosisatoja kestäneestä Exoduksesta, pitkästä matkasta väkivaltaa pakoon ja väkivaltaisesta taistelusta väkivaltaa vastaan. Se alkoi naapurikansoilta omaksutun uhrimytologian keskeltä, sen ajan normaaliuskonnollisuuden kohdusta. Alussa mytologisoidulla väkivallalla oli vahvasti pyhitetty ja itsestään selvä asema. Vaeltavan paimentolaiskansan muuttuessa valtiomahdiksi, sen osittain myyttisessä historiankuvauksessa väkivallan todelliset kasvot näkyvät välillä selvästi, mutta peittyvät jälleen myyttisten kuvausten taakse tai selittyvät Jumalan vaatimaksi väkivallaksi. Vanhassa Testamentissa näemme kuitenkin ensimmäiset kertomukset, joissa uhrin ääni tulee ainakin osittain kuulluksi. Pian se taas hukkuu väkivallan pyhittäjän selityksiin ja ihmiset jatkavat oman kostonhimoisen väkivaltansa näkemistä Jumalan ominaisuutena. Vanha Testamentti antaa kauhistuttavia esimerkkejä uskonnollisesta väkivaltakulttuurista pahimmillaan.
Silti heprealaisten joukkoon ilmestyi toistamiseen profeettoja, jotka ensimmäisinä koko maailman historiassa tuomitsivat kansan turvautumisen väkivaltaan pahana ja Jumalan tahdon vastaisena.[1] Osa profeetoista julisti Jumalan hirvittävää vihaa ja kostoa, toiset tarjosivat historiallisesti ainutlaatuista uskonnollista itsekritiikkiä. Monet tekivät kumpaakin vuorotellen. Vastuu väkivallasta laskeutui hitaasti kansan omille harteille. Lopulta oli vaikeaa pyhittää mitään väkivaltaa ketään kohtaan mistään syystä. Daniel hylkäsi makkabealaisten militarismin kokonaan ja monet juutalaiset olivat Jeesuksen aikana kokonaan luopuneet väkivallan pyhittämisestä Jumalan nimeen. Fariseusten puolue oli ainakin sotilaallisessa mielessä täysin pasifistinen.
Girard pitää VT:n kirjoituskokoelmaa ainutlaatuisena pyhien tekstien joukossa. Missään muussa suuressa uskonnollisessa kertomuksessa ei ole sellaista sylipainia väkivallan todellisen olemuksen kanssa kuin Israelin kansan ja Jahven yhteisessä historiassa. Myytit eivät paljasta syntipukkimekanismia, koska ovat sen hallitsemia.[2] Teksti, joka edes rivien välissä tai ajoittain kertoo vainotun uhrin viattomuudesta ja paljastaa väkivallan todellisen luonteen, alkaa jo kyseenalaistaa omia myyttisiä juuriaan. Juuri sellaista myytin murtumista Girard näkee Vanhan Testamentin kirjoituskokoelmassa.
Girardista on aivan selvää, että syntipukkimekanismi saattoi paljastua ja vähitellen purkautua vain pitkälle kehittyneen väkivaltarakenteen sisältä käsin. Vain kansa, joka eli myyttisen väkivallan ytimessä, saattoi herätä sen viettelyksestä. Israelin kansalla oli runsaasti kokemusta väkivallan uhrina olemisesta. Sama kansa kävi omat pyhät valloitussotansa Palestiinassa,[3] uhrasi vihollisiaan taivaalliselle sotapäällikölleen ja kehitti erittäin pitkälle ritualisoidun uhrikoneiston, joka yhdisti riitaista kansaa. Juuri tämän kansan ja heidän Jumalansa yhteisessä kertomuksessa pyhitetyn väkivallan myyttiset naamiot alkoivat rapistua. Niiden takaa alkoi paljastua Jumala, jolla on varauksettoman hyvä ja väkivallaton tahto kaikkia ihmisiä kohtaa. Ihmiskunnan historian tärkein prosessi alkoi tämän piskuisen kansan ulkoisten sotien ja keskinäisten ristiriitojen keskeltä.[4]
VT:ssä väkivallan ja Jumalan välinen avioero ei kuitenkaan toteutunut kokonaan. Profeetat panivat sen kyllä vireille, mutta harkinta-aika oli vielä kesken, kun Evankeliumien kertomukset tulivat osaksi tätä jatkumoa.
[1] Abraham J Heschel. Siteerattu: Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 45.
[2] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 146, 147.
[3] Lefebure Leo. Revelation, the Religions and Violence. Orbis Books. New York. 2000. s. 29.
[4] Prosessi ei ollut yksioikoisen progressiivinen Vaikka Jumalalla pyhitetty väkivalta asteittain paljastui ihmisen väkivallaksi, väkivalta arkipäivästyi vuosisatojen aikana patriarkaaliseksi systeemiksi, jossa naisen asema kävi koko ajan tukalammaksi. Jeesuksen aikana nainen oli tarkkaan suljettu isänsä tai miehensä alaisuuteen. Hän ei saanut puhua kuin perheensä jäsenille, eikä heillekään julkisesti. Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 44.
