Jos Girardin teoria myyttien ja uskontojen synnystä on tosi, kristinuskoa ei pitäisi olla olemassa. Maailmassa ei pitäisi olla ainuttakaan sellaista uskontoa, joka on radikaalisti vapaa väkivallan ritualisoinnista ja mytologisoinnista. Juuri sellaisena Girard näkee kristinuskon – siitäkin huolimatta, että kristikunta on historiansa aikana uhrannut lukemattomia syntipukkeja, mytologisoinut oman herruutensa, ritualisoinut väkivaltansa ja rationalisoinut sotansa. Etenkin Eurooppalainen kristikunta on toistanut ja maksimoinut kaikki pyhien kirjojensa paljastamat väkivaltamekanismit. Pakanallisten uhriuskontojen perillisinä meidän on täytynyt tehdä oma pitkä vanhatestamentillinen erämaavaelluksemme löytääksemme oman uskontomme väkivallattomaan ytimeen.
Uusi Testamentti on historian ensimmäinen kirjoituskokoelma, joka on kirjoitettu täysin uhrin näkökulmasta käsin. Vasta evankeliumien kertomuksissa Jumala paljastui ehdoitta kaikkia rakastavaksi. Jeesuksen Jumala mieluummin antautui ihmisen uhriksi kuin vaati ihmistä uhriksi. Jeesuksen Isä ei tarvinnut mitään uhria voidakseen tai halutakseen vapauttaa anteeksiantavan rakkautensa jokaiselle ihmiselle. Hän oli kaikkien uhrien puolella ja kaikkea uhraamista vastaan. Silti hän rakasti myös uhraajia.
Jeesus ei koskaan alistunut väkivallan käyttäjien näkökulmaan esimerkiksi myöntämällä millään tavalla ansainneensa kohtaamaansa tuomiota. Hän ei myöskään imitoinut tuomitsijoitaan vaatimalla kostoa tai tekemällä omasta kuolemastaan perusteen väkivallan jatkamiseen. Hänen kiinniotossaan, oikeudenkäynnissään ja teloituksessaan syntipukkimekanismi riisuttiin koko maailman nähtäväksi juuri sellaisena kuin se oli.
Uudessa Testamentissa Jeesus tarjoaa itseään aivan uudenlaisen valtakunnan esikuvaksi ja mimeettiseksi malliksi. Hänen seuraamisensa ei enää johda mimeettiseen kilpailusuhteeseen, vaan radikaaliin rakkauteen kaikkia kilpailijoita kohtaan.
Girardin mukaan osa ensimmäisten vuosisatojen kristityistä ei kuitenkaan pystynyt kokonaan irtaantumaan menneitten vuosituhansien syntipukkiperinnöstä, vaan sijoitti tulkintansa pääsiäistapahtumista vanhatestamentillisen viitekehyksen sisälle.[1] Pääsiäistapahtumat selitettiin osittain vanhan uhrikultin hengessä. Siitä saadun esiymmärryksen valossa jotkut tulkitsivat Jeesuksen Jumalan vaatimaksi uhriksi. Jumala oli sittenkin se vihainen ja kostonhaluinen osapuoli, joka halusi ja tarvitsi veriuhrin rauhoittuakseen ja voidakseen antaa anteeksi. Jeesuksesta tuli Jumalan viimeinen uhri, jonka jälkeen uusia ei tarvittu, koska hän oli täydellinen.
Tämä tulkinta on vahvimmillaan erityisesti juutalaiskristityille kirjoitetussa Heprealaiskirjeessä, mutta joitakin elementtejä siitä löytyy myös Paavalin kirjeissä.
Pääsiäistapahtumien merkitys on kristikunnan historian alusta lähtien ymmärretty hyvin monella tavalla. Kansa tai pikemminkin sen johtajat ovat tulkinneet tekstiä miten milloinkin. Joskus teksti on päässyt tulkitsemaan kansaa. Välillä evankeliumien kertomukset ovat inspiroineet väkivallasta ja uhriudesta pidättäytymistä, toisinaan niiden pohjalta on lietsottu pyhiä sotia. Välillä teologiaksi hahmottuneet tulkinnat ovat kyseenalaistaneet väkivaltakulttuurin rakenteita ja toisinaan saaneet muotonsa niiden kautta. Liian monta kertaa Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta on muistuttanut kaikkia muitakin valtakuntia väkivaltaisten kulttuurien alusta asti. Eurooppaan juurtuva kristinusko toki korvasi hyvin julmia uhrikultteja, mutta säilytti teologiassaan ja käytännössään syrjäyttämänsä väkivaltaperinteen toisintoja. Kristittyjenkin Jumala esiintyi uhria vaativana pelottavan järjestyksen tuojana.
Jatkuvasti uusia uhreja vaativat vallat ja voimat pääsivät koukusta, kun pääsiäistapahtumat eivät saaneet kertoa meistä ihmisistä ja meidän systeemeistämme tarpeeksi paljon.
Valtarakenteeksi institualisoitunut kristikunta ei kuitenkaan koskaan ole päässyt vapaaksi ristin muotoisesta kysymysmerkistä oman käytöksensä yllä. Evankeliumien kertomukset ovat ohjanneet kristikunnan ja länsimaisen sivistyksen monen verisen itsepetoksen kautta vähitellen irtaantumaan väkivallan ritualisoinnista, mytologisoinnista ja rationalisoinnista. Myytti pelastavasta väkivallasta on vihdoin murtumassa.
[1] Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth. Stanford University Press. 1988. s. 18, 19.
