Pelastus Jeesuksen jälkeen

Jeesus ei itse antanut mitään pelastusoppia tai selitystä siitä miksi hänen oli kuoltava. Hän vain ennusti kuolemansa väistämättömyyden ja välttämättömyyden selittämättä miksi niin tulisi käymään ja miten se muuttuisi pelastavaksi.

Uudessa Testamentissa ei ole tiivistetty mitään yksinkertaista pelastuskaaviota. Pääsiäistapahtumat selitettiin osittain vanhan uhrikultin hengessä. Siitä saadun esiymmärryksen valossa jotkut tulkitsivat Jeesuksen Jumalan vaatimaksi uhriksi. Jumala oli sittenkin se vihainen ja kostonhaluinen osapuoli, joka halusi ja tarvitsi veriuhrin rauhoittuakseen ja voidakseen antaa anteeksi. Jeesuksesta tuli Jumalan viimeinen uhri, jonka jälkeen uusia ei tarvittu, koska hän oli täydellinen.

Tämä tulkinta on vahvimmillaan erityisesti juutalaiskristityille kirjoitetussa Heprealaiskirjeessä, mutta joitakin elementtejä siitä löytyy myös Paavalin kirjeissä. Kirja- ja kirjekokoelma käyttää monia rikkaita kielikuvia ja käsitteitä, jotka eivät modernin ihmisen suureksi harmiksi hahmotu saumattomaksi ja yksiselitteiseksi kokonaisuudeksi.

1.              Kirkkoisät

Ensimmäisen vuosisadan kristityt olivat yksimielisiä siitä että Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus merkitsi voittoa Saatanasta, pahuudesta ja kuolemasta. Kristus oli voittanut ne voimat, jotka pitävät ihmiskuntaa pahuuden vallassa. Samalla hän oli voittanut kuoleman ja mahdollistanut osallisuuden Jumalan anteeksiannosta ja ikuisesta rakkaudesta. [1]

Yhdessä teoriassa Jeesus nähtiin eräänlaisena Jumalan triksterinä joka huijasi Saatanaa antautumalla hänen uhrikseen. Saatana näki Jeesuksessa tavallisen ihmisen, niin kuin miljoonissa uhreissa ennen häntä. Hän ei tiennyt nielleensä viattoman uhrin, joka paljastaisi ja purkaisi Saatana vallan ihmiskuntaan. Voitto Saatanasta tulee täydelliseksi kun Isä herättää poikansa kuolemasta.

Näistä teorioista kehiteltiin monta versioita kristikunnan historian ensimmäisellä vuosituhannella. Niiden alkuperää ei yleensä pysty jäljittämään tiettyyn kirkkoisään tai yhteenkään kirkolliskokoukseen, vaikka ne esiintyvät ainakin Origenellä, Ireniuksella ja Marcionilla.[2]

Tässä pelastuskertomuksessa on paljon enemmän draamaa kuin teoriaa. Sen perusteella ihmisiä kutsuttiin osalliseksi pelastavaa tapahtumasarjaa, eikä vain pelastavaa teologiaa. Jokainen Jeesuksen seuraaja osallistuu pahuuden vallan paljastamiseen ja voittamiseen. Jumala kohdataan uhrissa, eikä väkivaltaisessa sankarissa.

Kirkkoisät olivat vakuuttuneet siitä, että vain rakastava Jumala on voinut tarjota väkivallattoman tavan pelastaa ihmiskunta väkivallasta. Kristus oli voittanut Saatanan tulematta millään lailla hänen kaltaisekseen. Hän oli voittanut pahuuden matkimatta sitä ja väkivallan käyttämättä sitä. Kaikenlaisesta pahuuden vallasta oli sen tähden mahdollista pelastua. Miksi, miten ja millä tavalla selitettiin monella tavalla mutta selityksiä pidettiin toisarvoisina ihmeellisen tosiasian rinnalla.

Tuhanteen vuoteen kristityt eivät voineet kuvitellakaan pääsiäisen tapahtumia Jumalan vaatimana väkivaltana.

Evankeliumien kertomukset paljastivat myyttien salaaman ja rituaalien peittämän alkuväkivallan. Siksi uhraamiseen ja myytteihin perustuvat uskonnot menettivät voimansa kristinuskon leviämisen myötä.[3]

Valitettavasti kristityt lakkasivat vähitellen käyttämästä evankeliumia itselleen kuuluvana peilinä ja alkoivat toistaa juuri sitä väkivaltaa, jonka saatanallisen inhimillisyyden evankeliumit olivat paljastaneet.

2.              Valtauskonto

Kun kristinuskosta tuli Rooman valtiouskonto kolmannella vuosisadalla, pitkälle kehitetty Rooman laki alkoi vaikuttaa kristittyjen ajatteluun. Se tapahtui hitaasti mutta vähitellen pelastusta alettiin selittää juridisilla termeillä. Sovituksesta ja lunastuksesta tuli melkein kauppatermi jossa Jeesuksen kuolema muuttui ihmisen pelastuksesta maksetuksi hinnaksi. Kenelle hinta maksettiin ja mistä syystä? Siitä vallitsi matkan varrella erilaisia käsityksiä. Mutta tähän päivään asti tämä juridisesti sävytetty kauppaselitys on eri muodoissaan ollut hallitseva.

Teologisesti väkivaltaa nähtiin vain Raamatun alkutarinoissa, Jeesuksen ristiinnaulinneissa juutalaisissa ja maailmanlopun sukupolven ominaisuutena. Kristityt eivät olleet enää kovin halukkaita katsomaan itseään väkivaltaisten taipumusten kantajina.

Siksi valtauskonnoksi muuttuneen kristikunnan oli aika helppo ajautua uudestaan ikivanhaan uskomukseen, jonka mukaan Jumalan tehtävää maan päällä on tarpeen tullen pakko palvella väkivaltaisin keinoin. Tämä ajatus antoi vähitellen tilaa kristittyjen itsensä harjoittamalle juutalaisten vainolle, miekkalähetykselle ja uskonsotiin. Teologia seurasi käytäntöä ja tuhannen vuoden päästä Jumalaan alettiin taas kerran projisoida ihmisen väkivaltaisia ominaisuuksia.

1.              Anselm.

Tuhat-luvun lopulla Anselm Canterburylainen muutti aikansa feodaalisen hierarkian ja verisen kunniakulttuurin kristilliseksi teologiaksi. Vasta vakiintuneessa feodaalisessa yhteiskuntajärjestyksessä kansa oli jaettu erilaisiin sosiaaliluokkiin. Kunkin luokan oli varjeltava omaa kunniaansa ja jokaisella kunnialoukkauksella oli oma hintansa. Jokainen rikos oli sovitettava rikoksen kohdetta tyydyttävällä (satisfactio) summalla. Rikoksen kohteen sosiaalinen status määräsi rikoksen vakavuuden, ja hyvitykseen tarvittavan summan suuruuden.

Ihminen oli tottelemattomuudellaan loukannut Jumalan kunniaa. Jos aatelisen kunnian loukkaaminen johti kuolemaan tai elinikäiseen velkavankeuteen, niin Jumalan kunnian loukkaaminen johti ikuiseen kuolemaan ja mahdottomaan velkavankeuteen. Feodaaliherrojen kaltainen Jumala ei voinut jättää loukattua kunniaansa kostamatta – jos ei syylliselle itselleen, niin sitten syyttömälle sijaiskärsijälle. Ilman tätä väkivallan vaatimusta Jumalan herruus kävisi epäuskottavaksi. Hänen valtakuntansa murenisi. Ei mikään valtakunta pysyisi pystyssä ilman kuolemanrangaistusta.

Jumalan Poika samaistui Isänsä loukattuun kunniaan ja astui ihmisenä vastaanottamaan koko ihmiskunnalle kuuluvan rangaistuksen. Näin Jumalan oikeutettu viha tuli täydellisen sijaiskärsijän kautta hyvitetyksi. Tämä oli Anselmin teologinen kuningasoivallus.

Sama Jumala joka esti Aabrahamia uhraamasta poikaansa, vaati nyt uhria, johon vain hänen oma poikansa kelpasi. Olkoonkin että Anselm väitti Jeesuksen antautuneen vapaaehtoisesti uhriksi. Kyseessä on silti Jumalan itse vaatimasta tai ainakin tarvitsemasta uhrista. Anselmin teoria ei ollut missään määrin uhrikriittinen. Päinvastoin, hän juhli viattoman uhraamista kosmoksen perimmäisenä voimana.[18] Kaifaan lailla hän vahvisti väkivallan vastaansanomatonta logiikkaa: On parempi, että viaton kuolee kuin että koko kansan uskonnollinen järjestelmä tuhoutuu.

Kun kristinusko vähitellen alkoi levitä pohjoiseen, Anselmin selitys sopi liiankin hyvin sotaisten barbaarien primitiiviseen kulttuuriin. He ymmärsivät varsin hyvin Jumalan loukattua kunniaa. Olivathan heidän omatkin herransa samanlaisia. Kaikki tiesivät, ettei ole mitään hirvittävämpää syntiä, kuin loukata miehen kunniaa – varsinkin jos mies on heimopäällikkö. Sen saattoi sovittaa vain kuolemalla.

Kristinusko puhui päälliköstä, jolle ei edes miehen kuolema riittänyt sovitukseksi. Jumalan loukattua kunniaa ei voisi sovittaa edes koko heimon kuolemalla. Anselmin tulkintojen kautta he oppivat, että ainoastaan Jumalan oman pojan kauhea kuolema riitti sovittamaan kaikkien synnit. Se oli ihmeellisen hyvä uutinen, mutta samalla kaikille tuttua ja itsestään selvää uhrilogiikkaa: Tietenkin jonkun piti kuolla, jotta toiset voisivat pelastua. Niin oli aina ollut ja niin tulisi aina olemaan.

Pelastuneina pohjoisen Euroopan ruhtinaat saattoivat entistä paremmin perustein jatkaa oman kunniansa väkivaltaista puolustamista. Olihan Jumalakin kunnian mies, joka vaati verta kohtaamastaan loukkauksesta.[14]

Jos Jumala vaati hyvitystä tai rangaistusta, Jumalan edustajilla maan päällä oli yhtälailla oikeus vaatia niitä. Sellainen oli Jumalan valtakunnan järjestys maan päällä. Kirkon yhtenäisyys alkoi yhä enemmän muistuttaa juuri sitä uhrin varaan rakennettua järjestystä, jonka varaan kaikki kulttuurit ovat aina ennenkin rakentuneet.

Anselmin kirja julkaistiin samana vuonna kun ensimmäinen ristiretki alkoi. Pohjoisen Euroopan heimot ottivat kyllä ristinsä ja seurasivat Jeesusta. Heille se tarkoitti kristillisen kunnian puolustamista miekan voimalla. Anselmin uhriutta ylistävä pelastusoppi teki kristikunnasta entistä sokeamman omalle väkivaltaisuudelleen

Vajaan tuhannen vuoden aikana kunnia-sana on hävinnyt sovitusretoriikasta. Luther puhui myöhemmin loukatusta Jumalan laista. Jäljelle on kuitenkin jäänyt käsitys täysin sovittamattomasta ja anteeksiantamattomasta velasta.

Anselmin oppi sai ensimmäisen varteenotettavan kriitikkonsa heti seuraavan sukupolven ajattelijasta. Peter Abelardista Tämä myöhäiskeskiajan Esa Saarinen perusti jo 22 -vuotiaana oppi-isiään ärsyttävän kilpailevan koulun, jonne virtasi tuhansia oppilaita kaikkialta Euroopasta.

Abelard päätyi täysin vastakkaiseen johtopäätökseen kuin Anselm: Jos ihmiskunta oli kyvytön maksamaan mitään Jumalalle, ja ”Jumalan ei tarvitse maksaa mitään paholaiselle, niin inkarnaation tarkoitus ei voinut olla maksaa mitään kenellekään.”[4] ”Kuinka julmalta ja pahansuovalta kuulostaa että kukaan vaatisi viattoman verta hintana yhtään mistään, tai että häntä millään tavalla miellyttäisi viattoman henkilön murha – puhumattakaan siitä että Jumala voisi pitää poikansa kuolemaa niin sopivana, että se sovittaisi koko ihmiskunnan hänen kanssaan.”[5]

Abelardin mielestä kysymys ei voinut olla välttämättömästä veriuhrista, vaan Jumalan ainutlaatuisesta armon ilmaisusta – Jumalan varauksettomasta rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.

Jumala nähtiin feodaaliherrana, jonka loukattu kunnia vaati ihmisuhria hintana Jumalan anteeksiannolle. Jumalasta tehtiin uudestaan uhria vaativa väkivaltainen tyranni, joka ei lepy ilman hänelle uhrattua verta.

Tämä Anselmin tekemä tulkinta vain vahvisti kristikunnan väkivaltaista käytäntöä. Jos Jumala ei kyennyt keksimään väkivallatonta pelastusta, meidän on turha odottaa muuta itseltämme. Esivalta muuttui Jumalan pelastavaksi väkivallaksi. Pyhä ja väkivalta solmivat uuden liiton kristillisen teologian pohjalta.

Girard pitää aika ymmärrettävänä että juutalaisuuden ulkopuolelle levinnyt kristinusko osittain antautui valloittamiensa pakanauskontojen ikivanhaan uhrikulttuuriin. Eihän heillä ollut mitään Vanhaa Testamenttia joka olisi vuosisatojen ajan vähitellen auttanut heitä kyseenalaistamaan uhrikulttiaan. Tarvittaisiin monta vuosisataa ennen kuin uhrikulttuurista kääntyneet tai väkisin käännytetyt kansat alkaisivat oikeasti sisäistää evankeliumien kertomusten paljastamaa pyhitetyn väkivallan kritiikkiä. Länsimaisen kristillisyyden historia on Girardille kertomus Jumalan rajattomasta kärsivällisyydestä. [6] Kuinka monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin evankeliumien sanoma alkaa oikeasti upota kansaan?

Kristinusko pystyi juuri siihen, mihin sen ei olisi periaatteessa pitänyt pystyä, rakentamaan uuden vahvan kulttuurin. Miksi? Me olemme lainanneet valtamme ainekset sortamiltamme kansoilta. Olemme rakentaneet valtamme uhrien varaan, niin kuin kaikki muutkin vallat maan päällä. Silti kannamme sisällämme evankeliumin jättämää piikkiä: jokainen uhri paljastaa vallan vääräksi. Jokaista valtaa arvioidaan sen tuottamien uhrien kautta.

Jumalan valtakunta on matkan varrella muistuttanut aivan liian paljon kaikkia muita väkivaltaisia valtakuntia maan päällä. Mutta toisaalta kristikunnan kertomus ei ole vain kertomus valtakirkoista. Jeesuksen perustaman valtakunnan historia on monen pienen ja suuren kertomuksen summa.

Girard heittää sellaisen ajatuksen että vanhatestamentillisesti tulkittu Uusi Testamentti toimii ikään kuin länsimaisen kristikunnan Vanhana Testamenttina[7] – historian vaiheena joka valmistaa meitä evankeliumien todelliselle viestille: Jumala oikeasti rakastaa varauksettomasti, eikä hän vaadi minkäänlaista uhria kenenkään pelastamiseksi. Silti hän antautui ihmisen uhriksi paljastaakseen sen väkivallan  josta koko ihmiskunta tarvitsee pelastusta

2.              Luther

Uskonpuhdistus oli ensimmäinen suuri kiista siitä miten pelastus toimi ja mistä siinä pohjimmiltaan oli kysymys. Koko Eurooppa alkoi oikeasti miettiä mistä pelastuksessa oikeasti oli kysymys.

Luther seuraa Anselmia siinä mielessä, että hänenkään Jumalansa ei keksinyt väkivallatonta tapaa pelastaa ihmistä. Hänenkin Jumalansa tuima puoli muistutti ikivanhalla tavalla kaikkia ruhtinaita maan päällä. Lutherin Jumala vaati sovitusuhria paljon ankarammista syistä kuin Anselmin Jumala. Lutherin Jumala oli äärettömän vihainen siitä, että hänen lakiaan oli rikottu ja piti koko ihmiskuntaa raivoisan tuomionsa kohteena.

Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha[8]

Millainen onkaan Jumalan iankaikkinen viha helvetissä vääriä kristittyjä ja kaikkia uskomattomia kohtaan?[9]

Evankeliumin kautta tulee ilmi Jumalan viha kaikkia ihmisiä kohtaan heidän jumalattomuutensa ja siveettömyytensä takia.[10]

Suuressa armossaan hän kuitenkin antoi oman poikansa kantaa meille kuuluvan vihan. Kristuksen kantama tuomio oli Jumalaa hyvittävä sijaisuhri, satisfactio vicaria.

Jumalaa voi yksi ainoa sovittaa… Se veri, joka vuotaa Herran Jeesuksen kyljestä, on meidän lunastuksemme hinta, maksu ja täysi hyvitys meidän synneistämme. [11]

Pääsiäinen oli kertomus Jumalan vihasta. Lutherille risti on ensisijaisesti kertomus Jumalan vihasta ihmiskuntaa kohtaan.

 Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha.[12]

Lutherin mielestä pääsiäiskertomuksessa näkyi Jumalan sisäinen ristiriita, joka ihmiskunnan onneksi Golgatalla ratkesi Jumalan rakkaudellisen puolen voitoksi.

Ja ellei ruumista olisi annettu eikä verta vuodatettu, niin olisimme me vielä Jumalan vihan alaisia ja syntiemme vallassa.[13]

Lutherin retoriikka on suoraa jatkoa Vanhan Testamentin uhriretoriikalle. Anteeksiantoa ei ole ilman verenvuodatusta. Jonkun täytyy aina maksaa. Jonkun täytyy aina vuodattaa verta ja kuolla, ennen kuin sovinto syntyy.

Tämä lunastus on sitä varten valmistettu ja suoritettu meidän edestämme, että sen kautta Jumalan viha sammutettaisiin ja synti poistettaisiin, Isä sovitettaisiin ja tehtäisiin meidän ystäväksemme, mikä nyt on tapahtunut.[14]

Pääsiäinen olikin siis kertomus Jumalan mielen muuttumisesta eikä ihmisen väkivaltaisen mielen paljastamisesta. Jeesuksen ristiinnaulitseminen sammutti Jumalan vihan ihmiskuntaa kohtaan.

Lutherille tuskin olisi voinut esittää tyhmempää ja hävyttömämpää kysymystä kuin, miksi Jumala on vihainen?

Hänelle vastaus on itsestään selvä:

…me kaikki synneillämme olemme aiheuttaneet (Jumalan) vihan…

Lapset ovat syypäitä Isän vihaan. Näinhän se on aina ollut perheissä, jossa vanhemmat eivät ole ottaneet vastuuta omista tunteistaan. Mutta ei siinä kaikki. Lapset joutuvat vastuuseen siitäkin, että Isä purkaa vihaansa väkivaltaisesti:

…ja olleet syypäät siihen, että Jumalan Pojan on täytynyt tulla uhratuksi ristillä ja vuodattaa verensä…

Pääsiäinen ei siis ollut kertomus ihmiskunnan väkivaltaisesta sijaisuhrin tarpeesta, joka lopulta kohdistui Jumalan Poikaan. Kaikki tapahtui vain, koska me olimme syypäitä siihen että Taivaan Isän piti tapattaa Jeesuksen.

Lutherin teksteissä löytyy myös viittauksia Anselmin teoriaan äärettömästä kunniavelasta Jumalaa kohtaan.

Kristus tuotti Jumalalle kunnian takaisin.[15]

Luther ei edes yritä pestä Jumalan käsiä pääsiäisenä vuodatetusta verestä. Hän sanoo suoraan, että

”Jumala on pystyttänyt ristin, kuka sen kaataa? Hän on ripustanut Poikansa ristille,..”[16]

Ihmisen valinnat eivät olisi voineet pääsiäisen kulkua miksikään muuttaa. Pääsiäistapahtumien eri osapuolet olivat vain statisteja Jumalan orkestroimassa suuressa pelastussuunnitelmassa.[17]

Lutherille vihainen ja kostonhaluinen Jumala ei ollut mikään teologinen tai eettinen ongelma. Ei hänen omakaan vihansa tai kostonhalunsa ollut hänelle mikään ongelma. Kummallakin oli yhtä pyhät syyt.

Luther lietsoi vihaa ja väkivaltaa sumeilemattoman rasististen puheidensa ja kaikkia vihollisia avoimesti demonisoivien tekstiensä kautta.[18] Hän käski paitsi teloittaa ja joskus jopa kiduttaa ja hakata kappaleiksi anabaptisteja, katolisia kellokkaita talonpoikaiskapinallisia, juutalaisia, turkkilaisia jne. Luther ei juuri problematisoinut väkivaltaa, kunhan sille löytyi myös esivallan kannalta järkevät syyt. Jumala oli monestakin syystä hirvittävän vihainen ja maalliset ruhtinaat olivat Korkeimman vihan palvelijoita, ”Jumalan hirttomiehiä”. ei ole esivallalta kielletty oikeus Jumalan puolesta rangaista ja kostaa.[19]

Luther suositteli synagogien ja juutalaisten kotien polttamista ja kaiken juutalaisen opetuksen kieltämistä. Niin hän istutti eurooppalaiseen kristillisyyteen siemeniä, jotka myöhemmin kantoivat kauhistuttavaa hedelmää. Luther tietenkin kuvitteli juutalaisvihamielisyytensä Jumalan ominaisuudeksi. Niinhän kaikki ”pyhän vihan” vallassa ovat aina tehneet ja tekevät edelleen.

Ja vaikka minun pitäisi kostaa itse perkeleelle, niin minä en kykenisi toivomaan hänelle mitään sellaista vaivaa enkä onnettomuutta, millä Jumalan viha juutalaisia kurittaa.[20]

Heidän pyhä velvollisuutensa oli käyttää miekkaa Jumalan puolesta. Siksi aseiden siunaaminen on luterilaisessa perinteessä yleensä ollut niin itsestään selvä ja eettisesti ongelmaton asia.

Lutherkin pani väkivallan viime kädessä Jumalan vastuulle. Hänelle melkein kaikki väkivalta on loppujen lopuksi Jumalan väkivaltaa. Historia on suuri kertomus Jumalan tavasta kurittaa ja rangaista ihmiskuntaa. Siinä mielessä Luther oli edelleen ikivanhan perusmyytin pauloissa.

Luther ei radikaalista työstään huolimatta tuottanut kristikunnalle mitään uusia tapoja väkivallan kyseenalaistamisen. Päinvastoin, hänen kauttaan pyhän ja väkivallan välinen liitto jatkui ja vahvistui.

Ei Jumalan viha oikeasti sammunut Pääsiäisen jälkeenkään. Lutherin teksti on dramaattista ja paradoksaalista, jatkuvaa tasapainottelua tuiman raivon ja äärettömän hellän rakkauden välillä.[21]

Lutherin Jumala muistutti uskonpuhdistajan omaa äärimmäisyydestä toiseen leiskuvaa persoonallisuutta. Luther on tunnettu sekä hellästä seurallisuudestaan että turhautumiensa ja kaunojensa räiskyvänä purkajana. Hän ei antanut vihollistensa unohtaa raivoaan, eikä antanut seuraajiensa unohtaa Jumalan vihaa. Samalla hän tuli antaneeksi hyvin pyhitettyjä syitä lasten pieksemiselle vielä moneksi vuosisadaksi eteenpäin.

Luther tunsi myös tuon passiivis-agressiivinen mököttäjä-kasvattajan, joka piti ympäristöä kuristusotteessaan uhkaavan vaikenemisensa kautta. Senkin hän kuvitteli Jumalan ominaisuudeksi:

Jumalan viha on silloin suurin, kun hän vaikenee. Ei ole kauheampaa vihaa kuin silloin, kun Jumala vaikenee eikä puhuttele meitä, vaan antaa meidän kulkea omien ajatustemme mukaan ja tehdä, mitä haluttaa.

Moni on varmaan sydämessään rukoillut vaikenevaa äitiään tai isäänsä samassa hengessä kuin Luther rukoili Jumalaa:

Oi, rakas Jumala, rankaise meitä ennemmin rutolla ja millä muulla taudilla tahansa tai sodalla, kuin että sinä vaikenet![22]

Ruttoja ja sotia kyllä tuli, mutta ihmisten oli yhä vaikeampi tulkita niitä vain Jumalan puheeksi ihmiselle. Ihmiskuntaan alkoi hiipiä epäilys siitä, että sodat ja väkivaltaisuudet olivatkin ihmisen puhetta ihmiselle, eivätkä Jumalan puhetta ihmiselle. Pyhän ja väkivallan liitto oli jo purkautumassa, vaikkei Luther sitä prosessia paljon vauhdittanutkaan.

Lutherin Jumala oli järjestyksen ylläpitäjänä yhtä riippuvainen pelotteluvoimastaan kuin jokainen Saksan maan ruhtinas. Saksan ja Jumalan valtakunta tarvitsi Herran vihan pelkoa pysyäkseen koossa.

Luther yritti turhaan erottaa Jumalan ja ihmisen hallintatavat toisistaan kahden regimentin opilla. Teologisesti ja käytännöllisesti ne kuitenkin muistuttivat toisiaan liian paljon. Seurakunnan tärkein ja väkevin hallintaväline oli edelleen väkivalta, tuomio ja poissulkeminen. Siinä mielessä se ei suinkaan poikennut minkään valtakunnan tavasta pysyä koossa.

3.              Nyt

Edellisen vuosisadan tapahtumat, kaksi maailmansotaa ja useat kansanmurhat muuttuivat myös teologiseksi kriisiksi. ”Missä Jumala oli kun…?” ”Missä ihminen oli kun…? Globaali ahneuden psykoosi nopeasti ehtyvien luonnonvarojen keskellä herättää uusia kysymyksiä. Kuka tai mikä meidät pelastaisi itseltämme ja onko evankeliumien kertomuksilla mitään relevanssia oikean elämän kanssa? Ikivanhat kysymykset hyvyydestä ja pahuudesta, pelastuksesta ja kadotuksesta tulevat koko ajan sekä henkilökohtaisemmiksi että globaaleimmiksi.

Viimeisten vuosikymmenien aikana tuhannen vuoden aikana vakiintuneet teologiset itsestään selvyydet koskien Jumalan vihaa, viimeistä tuomiota, pelastuksen sisältöä ja Jumalan olemusta ovat muuttumassa. Eikä se johdu vain teologien kyllästymisestä vuosisatojen perinteeseen. Vanhat selitykset, tarinat ja opit eivät vain enää ole uskottavia ja ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa isien uskonnollista perinteitä rohkeammin. Mikä oikeasti on tämän päivän uskottava hyvä sanoma? Mikä ja kuka pelastaa mistä ja mihin? jne. Konservatiivit kysyvät kauhistellen ”eikä mikään enää ole pyhää” ja muut kysyvät mikä oikeasti on pyhää.

Se että ihmiset eivät enää pelästy puhetta vihaisesta Jumalasta, joka tapatti Jeesuksen meidän sijastamme, eivätkä enää innostu pelastukseen joka meille siihen uskomalla tarjotaan, voi johtua siitä että he ovat vieraantuneet evankeliumista liian kauas ja paaduttaneet sydämensä liian koviksi, tai sitten se voi johtua siitä, että he evankeliumien piilovaikutuksen sivistäminä pitävät koko selitysmallia moraalisesti kuvottavana, älyllisesti ristiriitaisena, ajallisesti muinaishistoriallisena ja käytännöllisesti vaarallisena.

[1] Kirjassaan Christus Victor ruotsalainen teologi Gustav Aulen osoittaa että nykyisin vallalla oleva sovitusoppi ei ole peräisin evankeliumeista, eikä kuulunut kirkkoisien opetukseen. Den Kristna Försuningstanken. Englanniksi käännettynä Christus Victor. An Historical Study of the Three Main Types of the Idea of the Atonement. London SPCK 1970.

[2] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God.. 73

[3] Girard. I See Satan Fall… s. 154.

[4] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. s. 218.

[5] Siteerattu kirjassa: Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 109.

[6] Girard. Things hidden… s.  252.

[7] Girard. Things hidden… s.  253.

[8] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.

[9] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939 Kustannus OY Vasara. s. 33.

[10] Lutherin esipuhe antinomilaisiin teeseihin, antinomilaiset teesit ja teesit ensimmäistä antinomilaisväittelyä varten. Suom. Erkki. Koskenniemi. Laki ja evankeliumi, 23-34. Vaasa 1983 SLEY. s. 26.

[11] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 219,220.

[12] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.

[13] Messun väärinkäyttämisestä. Lutherin Walitut teokset 2,274-381. Suom. Yrjö Loimaranta. Kuopio 1910. SLS. s. 323.

[14] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 497

[15] Väsyneille matkamiehille. Lutherin kirjoituksista ja Tunnustuskirjoista kokoiltuja, uskoon tarpeellisia ydinlauseita, kokoillut Joonas Peippo. Turku 1963 (omakustanne). s.49.

[16] Katso ihmistä! Iloinen Kärsimys. Valikoima Martti Lutherin saarnoja. Suom. Anja Ghiselli. Helsinki 1996 (Kirjaneliö), s. 63.

[17] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 98. Tosin Saarinen yrittää hahmottaa ainakin potentiaalisesti väkivallatonta luterilaista lunastusteologiaa. s. 99.

[18] Armstron Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 279.

[19] Herramme Jeesuksen Kristuksen Vuorisaarnan selitys. Suom. Juuso Hedberg. Helsinki 1906. (SLEY). s. 28.

[20] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939. Kustannus OY Vasara. s. 161.

[21] Bartlett. Cross Purposes… s. 89-94.

[22] Elämän taistelussa. Koottu tohtori Martti Lutherin kirjoista. 3. p. Helsinki 1946 SLEY. s.280. (kolme edellistä sitaattia samasta teoksesta.)