Jeesuksen vaikeudet alkoivat kun hän heti toimintansa aluksi uhmasi kansansa uskontoa ja uhritemppelin ehdotonta valtaa, julistamalla Jumalan varauksetonta anteeksiantoa halvaantuneelle miehelle viittamatta minkäänlaiseen sijaisuhriuteen, ei menneisyydessä uhrattuun, ei nyt, eikä tulevaisuudessa uhrattavaan. Näin tehdessään, hän asetti kyseenalaiseksi, ei vain juutalaisen lain, vaan koko ihmiskunnan yhteisen uskon Jumalaan, jonka suopeus täytyy ostaa verellä. Näin anteliaasti anteeksiantavainen Jumala vie uskonnolta vallan erottaa saastaiset pyhistä, syntiset hurskaista, tuomitut armahdetuista ja Jumalan viholliset hänen lapsistaan. Yhdelläkään kansalla ei ole sellaista Jumalaa, joka noin vain antaa anteeksi kenelle tahansa.
Tällä yksinkertaisella eleellä Jeesus allekirjoitti kuolemantuomionsa. Sen jälkeen hän vain vahvisti sitä seurustelemalla kaikkein saastaisimpina ja syntisinä pidettyjen ihmisten kanssa kohdellen heitä rakastettuina, hyväksyttyinä ja kunnioitettuina ihmisinä. Hän käänsi aikansa pelastettujen ja kadotettujen roolit nurin päin. Jumalan ja seurakunnan hylkäämät olivat hänen perhepiiriään.
Oman hyväksyntänsä, kunnioituksensa ja käytännön huolenpitonsa kautta hän otti heidät takaisin ihmiskunnan jäseniksi, eikä vain ihmiskunnan, vaan Jumalan valtakunnan lapsiksi.
Jeesuksen opetuksessa ihminen voi saada sovinnon Jumalan kanssa ilman uhria, yksinkertaisesti kääntymällä hänen puoleensa ja seuraamalla Jeesusta niin kuin hän seurasi Jumalaa. Ihmisen ei enää tarvitse, eikä saa, uhrata verta löytääkseen sovinnon Jumalan tai lähimmäisen kanssa.
Ei vain niin että uhraaminen pitää loppua. Jeesus oli tullut vaatimaan uskonnollisia johtajia ja koko ihmiskuntaa vastuuseen väkivallasta – kaikesta väkivallasta, aina ja kaikkialla.
te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti… te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen. ”[1]
Mutta hän oli tullut tuomaan kaikki myytteihin peitetyt murhat valoon. Hän oli tullut kertomaan, että joku on koko ajan nähnyt mistä pohjimmiltaan on kysymys. Karitsaa on alettu teurastaa jo historiamme kehdossa.
Abelin murha oli Jeesuksen puheessa vain alkumurha, prototyyppi sille väkivallalle, joka oli sokea omalle pahalle luonnolleen. Juuri sellaisesta väkivallasta ihmisten kulttuuriksi järjestäytyminen alkoi, ja sille se on rakentunut alkumurhasta asti. Kuinka monta uhria Abelin ja Sakarjan välissä on, ja ketkä ovat siihen syyllistyneet, on Jeesuksen argumentin kannalta samantekevää. Jeesus ei puhunut vain omasta kansastaan, vaan väkivallan ikivanhasta varjosta, joka on paljon juutalaisuutta vanhempi. Jeesus ei puhunut periytyvästä syyllisyydestä vaan periytyvästä haluttomuudesta kantaa vastuuta mistään syyllisyydestä. Juuri tämä haluttomuus johti isien syntien toistamiseen, edellisten sukupolvien imitoimiseen.
Jeesus käyttää näitä murhia kuvaamaan verta, jonka vuodatuksesta kaikki ovat jollakin tavalla aina vastuullisia. Kukaan ei voi kokonaan sanoutua irti mistään murhasta ikinä ja missään.
Olemmeko siis edelleen tilillä isiemme synneistä? Kyllä me olemme. Olemme tilillä koko ihmiskunnan väkivaltaisesta historiasta, kunnes näemme, että meidänkin asenteillamme ja toiminnallamme on uhreja, että meidänkin kätemme ovat veressä, että me kannamme samaa pyhitetyn väkivallan varjoa, jonka uhriksi Jeesuksin oli joutumassa.
…te haluatte tappaa minut – miehen, joka on sanonut teille totuuden, sen, minkä on Jumalalta kuullut.[2]
Totuus, joka oli ollut “salattua maailman luomisesta saakka” ei mennyt selittämällä jakeluun. Tässä vaiheessa Jeesus viimeistään tiesi, että joutuisi paljastamansa pedon uhriksi. Hänen tavassaan kulkea sitä kohti oli jotain haastavaa, paljastavaa ja tilille panevaa. Häneen kohdistuvassa murhanhimossa ei ollut mitään uutta, mutta hänen tavassaan houkutella väkivaltainen pyhä myyttisten valheitten suojasta, oli jotain uutta.
1. Jeesus joutui paljastamansa pedon kynsiin
Ikivanha uhrilogiikka oli jo käynnistynyt:
Ylipappi Kaifas sanoi kokeneen vanhan poliitikon ja uhripapin auktoriteetilla:
“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[3]
Tämä yksinkertainen totuus oli kulttuurimme perustamisesta asti kirjoitettu maailmanjärjestyksen selkärankaan. Kaifaan ratkaisu oli toki väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[4] Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää. Veri pelastaa. Kaikki sen tiesivät.
Juuri tämän kaltaisesta pelastukselta Jeesus oli tullut pelastamaan meidät. Juuri tämän kaltaisen pelastuksen uhriksi hän kuitenkin itse oli joutumassa.
Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[5]
Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen.
Viimeisellä aterialla Jeesus jättää opetuslapsille hämmentävää ajateltavaa seuraaviksi vuosituhansiksi, eikä hän edes yritä saada heitä ymmärtämään sanomaansa.
Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:
“Ottakaa, tämä on minun ruumiini.”
“Tämä on minun vereni – liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.
Matteus lisää tähän lauseeseen sanat: ”…syntien anteeksiantamiseksi.”
Vanhan liiton aikana uhrieläinten verta vuodatettiin Jumalalle hänen vihansa hillitsemiseksi ja anteeksiantonsa ostamiseksi. Juottamalla symbolisessa muodossa omaa vertaan opetuslapsille, hän kertoi heille, kuka tässä epäpyhässä yhtälössä oikeasti vaatii verta. Vanhassa liitossa Jumala näyttäytyi verta vaativana ja väkivaltaisena. Jeesuksen paljastamassa todellisuudessa ihminen itse paljastui sellaiseksi.
Kertomus ihmisestä on uhraamisen historiaa. Ensimmäiset uhrit olivat ihmisiä. Jotkut heistä syötiin.[6] Jeesuksen kohtaaman väkivallan juuret olivat arkaaisessa kannibalismissa.[7] Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.
Koko maailman kaikki uhrit, sodat, arjen hylkäämiset ja lynkkaamiset ovat Jumalaan kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli aikojen alusta asti ollut jokaisessa ihmisen uhrissa. Kaikki väkivalta oli aina kohdistunut Häneen. Ihminen ei vain ollut koskaan sitä nähnyt, koska myyttisen uskonnollisuus oli aina pannut ihmisen väkivaltaisuuden Jumalan ominaisuudeksi.
Tällä aterialla Jeesus käänsi kaikkien uhrikulttuurien protorituaalin nurinpäin. Tämän rituaalin kautta Jeesus näytti opetuslapsille ja heidän kauttaan koko ihmiskunnalle, mitä me olemme aina tehneet, kehen se on pohjimmiltaan kohdistunut ja mitä meidän ei koskaan enää pitäisi tehdä.[8] Jeesus kutsui viiniä myös uuden liiton vereksi. Ainoa selitys, minkä hän uudelle liitolle[9] antoi, oli että se merkitsi anteeksiantoa kaikille,[10] eikä vain uskollisuusvalan vannoneille, oikeaan oppiin sitoutuneille ja pyhien joukkoon kuuluville.
Tehkää tämä minun muistokseni.’[11]
Jeesus pyysi opetuslapsia toistamaan ja muistamaan. Sen kautta he tulisivat vähitellen myös ymmärtämään. Tämä rituaali ei saisi palvella mytologista muistinmenetystä, joka lopulta vaientaisi uhrin äänen ja unohtaisi kuka oikeasti oli vastuussa.
Tällä aterialla ei muisteltaisi vain sitä, mitä he tekivät meille, vaan mitä me teimme muille ja sen kautta hänelle. Hän antoi verensä ja lihansa väkivaltamme kohteeksi, herättääkseen meidät itsepetoksistamme ja pelastaakseen meidät murhaavasta väkivallasta rakkauden lapsiksi. Tätä uhria pitäisi muistella, jotta uusia uhreja ei enää tehtäisi. Ketään ei tarvitsisi eikä saisi enää uhrata.
Kun kotimaa, uskonto ja imperiumi olivat väkijoukon säestämänä päätöksensä tehneet, Jeesuksen uhraaminen alkoi. Se muistutti syntipukin uhraamista suuren sovitusjuhlan jom kippurin rituaalissa. Siinä syntipukin päälle laskettiin koko kansan synnit, jonka jälkeen uhri kulki häpeäkujaa pitkin kaupungin ulkopuolelle.[12] Sitä syljettiin, pilkattiin, kirottiin ja kohdeltiin kaltoin läpi koko kunniattoman kujan, kunnes se hoiperteli leirin ulkopuolelle kuumaan ja kuivaan erämaahan vailla minkäänlaisia hengissä selviämisen mahdollisuuksia.
Risti, jolle Jeesus naulattiin, muuttui uudeksi hyvän ja pahan tiedon puuksi.[13] Mutta sen hedelmä ei ollut houkutteleva, eikä kukaan nähnyt siinä korkeampaa tietoa hyvästä ja pahasta. Silti juuri sieltä kuuluva anteeksiantorukous saneli aivan uutta hyvyyden ja pahuuden kielioppia. Sen tarjoama tieto ihmisen yksilöllisestä ja yhteisöllisestä väkivallasta oli liian loukkaava ja pelottava tullakseen vastaanotetuksi. Sen tarjoama tieto Jumalan luonteesta oli liian uskomaton tullakseen edes noteeratuksi.
Jos joku olisi tuona iltana Golgatalla väittänyt, että tästä kuolemasta tulee maailmanhistorian muistetuin ja pohdituin kuolema, väite olisi kuulostanut täysin absurdilta.
Jeesus eli ja kuoli väärin ymmärrettynä. Sellaiseksi hän olisi jäänytkin, ellei ylösnousemuksen ihme olisi saanut hänen seuraajiaan miettimään tapahtumien merkitystä uudestaan.
Markuksen evankeliumin loppukohtauksessa hautaluolassa istuva nuorukainen haastoi opetuslapsia palaamaan takaisin sinne, mistä koko kertomus alkoi. Uskonnon pääkaupungista piti palata takaisin lapsuuden maisemiin. Siellä heidän mestarinsa odotti kertausläksyjen kanssa. Ehkä he toisella kierroksella ymmärtäisivät.
2. Miksi Jeesus kuoli?
Me tapoimme hänet. Vaikka opetuslapset ehkä olivat pahimpina hetkinään ajatelleet, että Jeesuksen kohtalo oli merkki Jumalan tuomiosta ja vihasta häntä kohtaan, mikään evankeliumeissa ei anna oikeutta epäillä tämän ajatuksen säilyneen ylösnousemuksen jälkeen. Kaikille oli sen jälkeen selvää, että Jumala oli Jeesuksen kaltainen, eikä hänellä siksi voinut olla mitään aktiivista osuutta väkivaltaiseen tekoon.
Ristiinnaulitseminen ei ollut Jumalan määräämä tai tahtoma teko. Se oli vastoin Jumalan luonnetta ja tahtoa. Jumalan tahto toteutui rakastavassa ja väkivallattomassa uhrautumisessa. Ihmisen tahto toteutui syntipukkia etsivässä kollektiivisessa lynkkauksessa. [14]
Ristiinnaulitseminen oli kyllä Jumalan tuomio, mutta ei siinä merkityksessä, jolla se on lännen kristillisyydessä ymmärretty. Jumala ei siinä tuominnut ketään. Me tuomitsimme Jumalan. Tämä oli ihmiskunnan tuomio Jumalalle.
Kuka siis ristiinnaulitsi Jeesuksen? Ketkä tuomitsivat hänet kuolemaan? Jokainen, joka on ratkaissut sisäisiä ristiriitojaan hylkäämällä toisen. Kaikki, jotka ovat rakentaneet yhteisöllisyyttä uhrin ympärille. Minä, joka olen asettautunut uhrin puolelle kiihottamalla halveksuntaa uhrin tekijöitä vastaan. Sinä, joka et ole uhrin rinnalla tehnyt mitään. Koko normaalielämää ylläpitävä ihmiskunta on osallistunut Jeesuksen ristiin naulitsemiseen. Joka kerta kun käännämme selkämme uhrille, tulemme osalliseksi tuota joukkoa, joka ristiinnaulitsi Jeesuksen.
Jeesus kuoli koska me tapoimme hänet.
Evankelistat antavat historiallisesti ainutlaatuisen ja psykologisesti tarkan kuvauksen ihmisen väkivaltaisuudesta. Muut siihenastiset kirjalliset lähteet ratkaisivat kysymyksen väkivaltaisuudesta ennen kuin sitä oli edes kunnolla esitetty. Joko väkivalta tuli Jumalalta, niin kuin Vanhassa Testamentissa usein kuvataan, tai sitten se kuvattiin vain poikkeuksellisten ihmisten ominaisuutena
Pitkäperjantai on kuvaus jokaisen vuoden päivän arkitodellisuudesta.[15] Pitkä perjantai on alkanut homo sapiensin järjestyessä laumaa suuremmaksi kulttuuriksi syntipukin tuottaman järjestyksen voimalla.
Hän antoi itsensä pelastavaksi lahjaksi. Ristillä näemme miltä vihollisten rakastaminen tässä maailmassa näyttää. Hän antoi itsensä meille lahjaksi.[16] Mitä suurempaa kukaan voi toiselle tehdä?
Hän antautui mieluummin väkivallan uhriksi kuin väkivallan käyttäjäksi. Kristityt uskoivat että risti oli merkki väkivallan heikkoudesta ja epäonnistumisesta samalla kuin se on merkki Jumalan pelastavasta rakkaudesta. Risti oli merkki Jumalan rakkauden voimasta kantaa ihmisen väkivaltaa, jotta me pelastuisimme sen vallasta.
Hän antautui sille pahuudelle josta halusi meidät pelastaa. Hän antautui vihollistensa hylkäämäksi osoittaakseen että oli heidän ystävänsä. Kukaan ei voi olla enemmän ihmisyyden ytimessä kuin ihmisten uhri.
Juutalaisuus ei sallinut minkäänlaista kuvaa Jumalasta. Jeesus kuitenkin antoi ihmiskunnalle kuvan Jumalasta. Jumala näkyy ihmisten julmuuden uhreissa.[17]
Pääsiäisenä ihmiskunnan pahuuden ytimeen kaivettiin puu, jolla roikkui kaikkia rakastava viaton uhri, jumalallisen myötätunnon ruumiillistuma.
3. Mitä ylösnousemuksen jälkeen ymmärrettiin?
Ylösnousseella Jeesuksessa oli kohtelumme jäljet edelleen kehossaan. Hän ilmestyi kärsimystä ja kuolemaa väkevämpänä anteeksiantona. Hän kantoi meidän syntimme antautumalla niiden uhriksi. Juuri siksi hänen anteeksiantonsa on niin vakuuttava, sovittava, parantava ja pelastava. Se on meidän syntiemme uhrin tarjoamaa anteeksianto.
Ihmisen uhri annettiin ihmisille takaisin rajattomasti anteeksi antavana Jumalan poikana. Jeesuksen veri ei huutanut kostoa. Se jäi kuiskaamaan anteeksiantoa kenelle tahansa, joka uskoi sitä tarvitsevansa.
Kuolema oli voitettu. Jeesus oli osoittanut, ettei nöyryyttävinkään tapa tappaa merkitse arvotonta tapaa kuolla. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin: rakastaen ja antaen anteeksi.
Kuolema oli menettänyt lannistavan pelotusvoimansa. Siksi myös kuoleman tuottajat menettivät kaikkein tärkeimmän valtikkansa.
Alkuseurakunnalla oli nyt uskoa osallistua päättymättömään kertomukseen, jota kukaan ei pystyisi sammuttamaan tappamalla ja uhraamalla. Kuolemaa uhmaava kertomus tulisi jatkumaan ja rikastumaan. Siitä tulisi yhä kauniimpi kertomus Jumalan rakkaudesta väkivallan maailmassa.
Eikä siinä kaikki. Kristuksen kuolleista herättäminen enteili kaikkien kuolleista herättämistä, mitä ikinä se sitten tulisi tarkoittamaan. Joka tapauksessa se vahvisti jokaisen uskoa pysyvään identiteettiin, ikuisesti tunnistettavaan minuuteen, jota mikään sairaus tai kuolemisen tapa ei voisi koskaan runnella tunnistamattomaksi
Pahuus oli voitettu: Emme pelastu sodasta, väkivallasta ja kärsimyksestä sotimalla taistelemalla ja kärsimällä, niin kuin tähän asti oli yritetty tehdä. Vain kuolemaa väkevämpi hyvyys ja rakkaus tuo meille voiton pahuudesta. Jeesuksen ylösnousemus jätti hänet seuraajilleen malliksi kuolemattomasta rakkaudesta ja ikuisesta hyvyydestä, jolle pahuuden rankimmat aseet eivät enää mahtaneet mitään.
Valtakunnan salaisuudet alkoivat avautua. Pyhitetyn väkivallan uhrista tuli uuden eettisen tietoisuuden kulmakivi. Jeesukselle oli kaikkein tärkeintä miten me suhtautuisimme niihin, joilla on nälkä ja jano koska yhteisö ei enää pidä heistä huolta, niihin jotka ovat vangittuja koska yhteisö kokee heidät uhkaksi, niihin joita ollaan viemässä teuraalle, koska yhteisö tarvitsee syntipukkia. ”Minkä teette yhdelle näistä minun pienimmistäni, sen te teette minulle.” Jeesus oli jo eläessään kutsunut omikseen niitä, joita muut eivät enää halunneet. Ylösnousemuksen jälkeen kosketuskohta Jumalaan toteutuisi tavassamme koskettaa ihmisten uhriksi joutuneita.
4. Mitä se merkitsi käytännössä?
Kääntymys oli tunnustautumista osalliseksi suureen pahuuteen. Se oli pöyristyttävää kunnon kansalaiselle, joka kuvitteli lapsesta asti miellyttäneensä jumalia uhreillaan.
Jeesus kutsui kääntymään hylättyjen ja uhrattujen puoleen. Siksi kääntymys alkoi usein suurella kauhistuksella. Kääntyjän sydän murtui omaan ahtauteensa ja avautui näkemään osallisuutensa maailman julmuuteen.
Itsensä näkeminen osana niitä valtoja ja voimia, joiden toiminta aina jättää uhreja jälkeensä, on osallisuutta pelastukseen. Näen osallisuuteni uhreja tuottavaan kulttuuriin ja hylättyjä tuottavaan uskontoon. Tulen tietoiseksi hyvyyteni vaarallisuudesta ja oikeassa olemiseni petollisuudesta. Kääntyminen murtaa sydämeni auki niille, joilta aiemmin sulkeuduin. Kääntymyksen eettiseen sisältöön kuuluu itsensä löytäminen vainoajana, uhraajana ja hylkääjänä.[18] Pietari löysi itsensä Jeesuksen kieltäjänä ja Paavali havahtui vainoavansa Jeesusta jahdatessaan ensimmäisiä kristittyjä.
Uskoon tulo oli kuin metafyysinen exorsismi. Aiemmat elämän tarkoitukset ajettiin ulos, elämää riivanneet kilpailut lopetettiin, kostamisen kierteet vaihtuivat sovinnon harjoituksiin ja mieli keskittyi seuraamaan anteeksiantavaa uhria. Kääntymyksen tekijät yllättyivät niin totaalisesti siitä uskosta johon tulivat, että kutsuivat sitä uudesti syntymiseksi ylhäältä.
Pelastus oli uhreista huolta pitävässä yhteisössä. Siinä he kokivat Jumalan suopeuden, turvan ja elämän tarkoituksen. Kaikki evankeliumit ovat yksimielisiä siitä, että kääntymys tehdään vallasta palveluun, vääryyksistä oikein tekemiseen ja vihollisuuksista sovintoon.
Jeesuksen aikalaisilla oli kaksi käytännössä vaihtoehtoa: Joko taistelet vastaan ja tuotat uusia uhreja tai alistut ja ryhdyt uhriksi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut, ja juuri sen Jeesus valitsi. Hän ei taistellut eikä alistunut. Hän valitsi täysin mahdottoman tien, kaikille käsittämättömän vaihtoehdon,[19] Jumalan valtakunnan tien. Hän väitti elävänsä niin kuin Jumala on halunnut ihmisen elävän. Hänen kaltaisekseen Jumala on ihmisen tahtonut.
Ensimmäiset kristityt olivat löytäneet haluamisen mallin, joka ei ollut lainkaan omistushaluinen tai kilpailuhenkinen, vaan rajattomasti antava ja palveleva. Heille Jeesuksen seuraaminen, imitatio Christi,[20] oli ainoa mahdollinen tapa vapautua pahuuden ohjausvoimasta, pyhitettyyn väkivaltaan johtavasta kateellisesta kilpailusta.[21]
Mitä Jeesus tekisi nyt? Siihen vastaaminen on Jeesuksen seuraamista. Välillä karjun Hänen rakkauttaan kuoleman kuiluihin, jossa joku yrittää hirttää itsensä irti elämästä. Välillä huudan hänen rakkauttaan uhriksi joutuneen sielun lamaan. Välillä vain silitän sitä paniikista jäätyneeseen sydämeen tuiman päättäväisenä siitä, että tämän raiskatun lapsen pitää saada elää.
Seuraan Jeesusta itseni hylkäämien ihmisten kohtaamisessa.
Jeesus kuoli pelastaakseen meidät siltä mikä tappoi hänet.
Jeesus pelastaa meidät Jumalan ominaisuudeksi kuvittelemastamme väkivallasta ja sen seurauksista. Risti on lopullisesti vahingoittanut inhimillisen kulttuurin infrastruktuuria. Ensimmäisen pääsiäisen jälkeen kaiken varman ja hylkäävän oikeassa olemisen yllä leijuu ristin muotoinen kysymysmerkki.
Ensimmäisille kristityille “pelastus” ei ollut mikään yksilökeskeinen survival-menetelmä, todeksi uskottava teologinen yhtälö, jonka ainoa tarkoitus oli varmistaa taivasosuus. Se oli kääntymys väkivaltaisista ja alistavista suhteista rakastaviin suhteisiin. Se oli kääntymys kostamisesta anteeksi antamiseen. Ei mitään pelastusta mielletty ilman syvästi ruoppaavaa moraalista mielen ja käytännön muutosta.
Jeesus julisti rajatonta anteeksiantoa, mutta samalla hän myös koulutti opetuslapsiaan näkemään jotain todella vaikeasti katseltavaa. Hän pelasti heidät kulttuurisidonnaisista käskyistä, kielloista ja tabuista olennaiseen syyllisyyteen.
Rotusorron jälkeisessä Etelä-Afrikassa tiedetään, että “Armahdus voi olla paljon rajumpi kuin rangaistus.”
Miksi näin? Tuomituksi voi tulla kohtaamatta totuutta itsestään, katsomatta uhria silmiin ja tunnustamatta yhtään mitään. Sitten tuomittu vain istuu tuomionsa ja leuhkii jälkeenpäin, että on sovittanut rikoksensa. Tullakseen armahdetuksi täytyy uskottavalla tavalla kertoa totuus teoistaan ja motiiveistaan uhrin kuullen.
Olennainen syyllisyytemme on osallisuutemme siihen väkivaltaan joka tappoi Jeesuksen, eli mitä olemme tehneet ja jättäneet tekemättä lähimmäisillemme ja vihollisillemme. Hän samaistui jokaiseen uhriin kulttuurin perustamisesta asti ja jokaiseen uhriin maailman loppuun asti. Täysin viattomana uhrina hän kantoi koko ihmiskunnan pahuuden kehossaan ja sydämessään. Jeesuksen seuraaminen on ristiinnaulittujen huomaamista, väkijoukosta ulos astumista ja uhrin rinnalle menemistä.
Jeesus maallisti pyhän ja pyhitti maallisen.
Temppeli oli luonut ympärilleen autoritaarisia hierarkioita, pyhitettyjä valtarakenteita ja kuuluvuuden tasoja pyhien paikkojen sisäpiireistä pahojen paikkojen luusereihin. Uskonto tekee pyhäksi kaiken mitä se koskettaa ja tietenkin uhrialttarit ovat kaikkein pyhimpiä paikkoja. Jeesus ei kunnioittanut mitään pyhää maan päällä, koska kaikki pyhä liittyi pyhitettyyn väkivaltaan ja oli luonteeltaan poissulkevaa. Hän oli paljastanut pyhän ja se osoittautui uhrien verestä haisevaksi.
Jeesus teki profaaniksi, tavalliseksi ja luonnolliseksi kaiken mitä koski, oli sitä pidetty pyhänä tai saastaisena. Jeesuksen pyhä oli erämaan yksinäisyydessä, kyseenalaisten ihmisten ruokapöydässä, veneessä, sairaiden seurassa, riivattujen rotkoissa, siellä missä ihmisillä ei enää ollut mitään menetettävää eikä paikkaa minne pyrkiä. Jumalan valtakunta oli kaikkialla ja vailla pysyvää osoitetta missään. Pyhästä oli tullut tavallista ja tavallisesta oli tullut pyhää. Pyhät kirjoituksetkin olivat hänelle tavallisia kirjoja, joista hän omaksui mitä halusi ja jätti mihin ei uskonut.
Jeesus ei perustanut pyhää uskontoa, pyhään paikkaan, pyhään aikaan seuraamaan pyhiä kirjoituksia. Hän kutsui kokoon joukon tavallisia ihmisiä harjoittelemaan miltä anteeksiantava ja vihollisiaan rakastava elämä näyttäisi maan päällä, eli seuraamaan omaa esimerkkiään ja opetustaan, sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen muistavat.
Kristillinen yhteisöllisyys avasi radikaalisti erilaisen tavan mieltää yksilöllinen ja yhteisöllinen identiteetti. Minuus oli siihen asti löydetty heissä joita emme ole. Jeesus puhkaisi tämän horisontin näyttämällä, ettei sellaista rajaa ole. Jos haluamme olla hänen seuraajiaan löydämme hänet jokaisen rajan toisella puolella. Se on siitä asti ollut kristikunnan ylivoimaisesti vaikein läksy opittavaksi.
Kaikki yhteisöllisyys oli tähän asti rakennettu uhrin ja poissulkevuuden perustalle. Mutta kun kaikille anteeksi antava uhri ja kaikki luokseen kutsuva poissuljettu itse perustaa yhteisön, se ei enää voi rakentua vanhojen väkivaltaisten sääntöjen varaan.
Kaikki ongelmallinen, vieras, outo, pelottava ja paha jää keskuuteemme. Sen kanssa on tultava toimeen. Se on kohdattava totuudella ja armolla. Sitä on Jumalan valtakunta, rumista romuista rakennettu, vääristä vieraista koottu.
Uhreissa on menneisyytemme varjo. Heissä kohtaamme pelastavan Kristuksen.
Seurakunta, ecclesia, oli paradoksaalisesti ulos kutsuttujen sisään kutsujien yhteisö. Jeesus oli kutsunut seuraajaansa ulos kaikista hylkäävistä yhteisöistä, jotta he voisivat rakentua kaikkia sisään kutsuvaksi yhteisöksi.
[1] Matt 23:35.
[2] Joh 8:40.
[3] Joh 11:49,50
[4] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.
[5] Joh 11:53
[6] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988.
[7] Girard René. Evolution and Conversion. s. 217.
[8] Alison James. Undergoing God. Continuum. New York. London. 2006. s. 60.
[9] Jeesus oli tähän asti lukuisia kertoja kutsunut omaa visiotaan tulevaisuudesta Jumalan valtakunnaksi. Missään vaiheessa hän ei ollut puhunut uudesta liitosta joka korvaisi vanhan liiton. Muutenkin hänen tyylinsä oli radikaalisti vanhaa mullistava eikä uudistava. Siksi tämä yksi ainut sitaatti uudesta liitosta kuulostaa pikemminkin juutalaisia kosiskelevalta teologiselta jälkiselittelyltä. Tästä puuttuu kaikki liiton tunnusmerkit: molemminpuoliset uskollisuusvalat, vakuuttelut vihollisten tuhosta jne. On tietenkin mahdollista että tämä itseymmärrys todella syntyi päivää ennen Jeesuksen kuolemaa, mutta sanan myöhempi lisääminen Paavalin tulkintojen kautta on todennäköisempi selitys. McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 289-292, 305, 307-312.
[10] Näillä Jeesuksen sanoilla on turha perustella tuhat vuotta myöhemmin syntynyttä teologiaa, jonka mukaan Jeesus kuittasi kuolemallaan ihmisen velkaa Jumalalle, ikään kuin Jeesuksen kuolema olisi ollut Jumalalle itselleen välttämätön. Jeesuksen Isä ei säilyttänyt mitään verellä kuitattavia velkakirjoja taivaassa. Temppelin rahastonhoitajilla oli kyllä joukoittain köyhän kansan pinteestä kiristettyjä velkakirjoja, mutta Jeesus oli jo tehnyt selväksi, että Hänen valtakuntansa ei ole tämän rosvoluolan kaltainen.
[11] Luuk 22:19. Paavalin siteeraamassa versiossa korostuu kuinka vakavasti alkuseurakunta oli ottanut Jeesuksen kehotuksen muistaa: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” 25. Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.” 1Kor 11:24,25.
[12] Tätä myöhemmässä käytännössä syntynyttä pukin kujanjuoksua ei Mooseksen kirjoissa kuvata, enkä tätä kirjoittaessani enää löytänyt lähdettäni.
[13] En muista olenko saanut tämän vertauksen joltain toiselta. Olen melko varma, että ristiä on aiemminkin tulkittu näin. Jeesushan myös viittasi tämän puun hedelmään ehtoollisasetuksessaan. Risti kantoi “hedelmää” jota Jeesus viimeisessä ehtoollisessa kehotti juomaan ja syömään hänen muistokseen. Mutta viini ja leipä ei ollut enää vain viatonta maan hedelmää, vaan oli muistutus uhrin lihasta ja verestä. Ristin hedelmä ja sen muistoksi vietetty ateria ei antaisi meidän koskaan unohtaa totuutta siitä mitä ihminen tekee ihmiselle ja lopulta Jumalalle itselleen, ja siitä mitä Jumala on tehnyt pelastaakseen ihmiskunnan.
[14] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s. 163.
[15] Neuhaus. Death on a Friday Afternoon. s. ix,
[16] Daly Robert J. Sacrifice Unveiled. The True Meaning of Christian Sacrifice. T&T Clark. London. 2009. 5, 11, 100, 101. Meille tämä on esitelty ikäänkuin Jumala olisi uhrauttanut poikansa.
[17] Alison. The Joy of being wong. s. 58.
[18] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 60
[19] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 238, 239.
[20] Omassa luterilaisessa kulttuurissamme tämä käsite on vieras, koska Luther korosti pelastusta ainoastaan armosta ja pelkäsi että kaikki Kristuksen imitoiminen toisi tilalle pelastumisen lain teoista eikä armosta.
[21] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. s. 218-245.
