16.5 Halujen naamiaiset

 Sisällysluettelo: Halun askeesi. Masokismi. Sadismi. Sadomasokismi. Viettelijä. Dandy. Snobi.

1.            Halun askeesi

Huomattuaan kohta huoneeseen astuessaan, kuinka häikäisevän kaunis Avdotja Romanova oli, hän yritti koko vierailunsa aikana jättää hänet huomaamatta.

Dostojevski.[1]

Maailmassa jossa jokaisen halun ilmaisu poikii kilpailevia haluja, täytyy varoa mitä pyrkimyksistään ilmaisee. Muotimaailmassa näkyy aina välillä näennäinen kulutuksenvastainen trendi, joka ilmenee risaisina farkkuina, ylisuurina kirpparitakkeina tai siistin pukeutumisen välttelemisenä. Yksi tulkinta tästä on se, että rikkaat tuntevat itsensä paremmin kateudelta suojatuiksi, kun pukeutuvat köyhästi, vaikka haluavat olla rikkaita — eräänlaista peiteltyä huonoa omaatuntoa siis. Uskokoot ken haluaa. Todennäköisemmin pukeutumisen tarkoitus on viestiä kanssarikkaille suvereenia piittaamattomuutta rikkauden symboleista ja sen kautta täydellistä riippumattomuutta materialistisesta kilpailusta. Mitä rikkaampi on, sitä kalliimmista statussymboleista täytyy luopua, voidakseen viestiä vapauttaan kateellisesta kilpailusta muiden kanssa.

Bisneksessä ja viettelyssä on tärkeää oppia salaamaan mitä haluja todellisuudessa itse seuraa ja teeskennellä sellaisia haluja joita ei alkuunkaan tavoittele.[2]

Miksi turhaan herättää esteitä tavoitteittensa tielle? Se vain paljastaisi minun haluavan samaa mitä he haluavat, samalla kun paljastuisin heidän silmissään alempitasoiseksi kilpailijaksi. Minä näyttäytyisin heitä haluavaksi ilman mitään toivoa itse tulla sen kautta halutuksi. Voitto kuuluu sille, joka parhaiten salaa halunsa.

Bisnesmaailmassa halujen imitoiminen on tunnistettu ja tunnustettu paremmin kuin millään muulla elämän alueella Yritysostot on valmisteltava mahdollisimman salaa, jotta kilpailijat eivät intoutuisi samasta saaliista. Tuote- ja markkinointisuunnitelmat on tehtävä yhtä salaa, jotta kilpailijat eivät ehtisi niitä kopiomaan. Suurimpia bisnesmenestyksiä on edeltänyt taitavasti näytelty välinpitämättömyys.

Halujen kilpailukentällä täytyy oppia valehtelemaan, näyttelemään, teeskentelemään ja hämäämään. Kel’ halu on, se halun kätkeköön.

Tämä vaatii vielä lujempaa itsekuria kuin selibaatti tai uskonnollinen askeesi. Askeetti kieltäytyy siitä mitä haluaa. Välinpitämättömyyden teeskentelijä piilottaa halunsa maksimoidakseen mahdollisuutensa saada mitä haluaa. Sisäpiirien ovet avautuvat parhaiten niille, jotka osaavat salata kiihkeän halunsa päästä niihin. Liian avoimesti halujaan ilmaisevat jäävät ulkopuolelle. Eivätkä he tiedä, että sisällä heidät mainitaan vain ohimennen pyrkyreinä ja opportunisteina.

Viettelypelissä Jeesuksen sanojen kääntäminen päälaelleen voi toimia erinomaisesti: ”Älä pyydä niin sinulle annetaan, älä etsi niin sinä löydät, äläkä kolkuta niin sinulle avataan.”[3]

Viettelijän on harrastettava äärimmäistä pidättyväisyyttä herättääkseen halunsa kohteen kiinnostuksen itseensä. Vaikka kuinka tekisi mieli kirjoittaa tai soittaa, on parempi pysyä vaiti, jottei haluamani kohde pääsisi imartelemaan vain itseään minun halullani. Jos paljastan hänelle seksuaalisen haluni, hän löytää itsensä kaipaamani aarteen omistajana ja vartijana.

Juuri siksi minun on peitettävä kaikki se, mitä omassa seksuaalisessa halussani on luonnollista ja spontaania, siinä toivossa, että onnistuisin kääntämään vaakakupin edukseni ja itse pääsisin hänen haluamansa aarteen vartijaksi.

Kun tätä haluttomuuden ja salaa haluamisen teatteria on harrastanut tarpeeksi kauan, voi käydä niinkin, että kaikki vilpitön halu ja toiselle antautumisen kyky menee solmuun. Moderni Don Juan tai Donna Juanna löytää itsensä oman näytelmänsä vankina silloinkin, kun halun kohde alkaa hänestä kiinnostua. Peliä on pakko jatkaa, jotta hän ei paljastuisi pelaajaksi. Kun Don tai Donna on vihdoin saavuttanut tavoitteensa, hän ei enää voi paljastaa alkuperäistä viehtymystään, vaikka siitä vielä olisi jotain jäljelläkin. Silloin hän paljastaisi olleensa peluri alusta lähtien. Viettelijä jää tunnistamaan alkuperäisen halunsa vain silloin, kun halun kohde ei sitä huomaa, kun hän nukkuu tai on jostain muusta syystä kykenemätön näkemään totuutta. Strategisista syistä haluttomuutta näytellyt viettelijä on kääntänyt oman pelinsä fiaskoksi, joka ei tyydytä sen enemmän valloittajaa kuin valloitettuakaan.

Jäljelle jää vain yksinäinen Don ja Donna, jotka tyydyttävät kaikilta salattuja halujaan onanoimalla. Todelliset halut paljastetaan vain itselle, yksinäisyyttä turruttavissa seksuaalifantasioissa.

Seksuaalisuus on koko yhteiskunnan peili. Samaa haluamisen ja halun peittelemisen peliä toistetaan poliittisella, sosiaalisella, taloudellisella ja ehkä uskonnollisellakin tasolla. Kaikki haluavat herättää toisten halut itseensä ja nähdä mitä muut haluavat, tulematta itse nähdyksi. Pyrkimys nähdä toisten halut ja samalla salata omat halut, on mentaalista vakoilua. Seksuaalisella tasolla se on voyerismia. Sellaiseksiko kulttuurimme on muuttunut, haluksi katsoa tulematta itse nähdyksi?

Tunnustan olevani tässä pelissä mukana. Pohjimmiltaan haluan vaikuttaa muiden haluihin, ajatuksiin ja arvoihin. Samalla olen salannut sen mahdollisimman tarkkaan. En ole tarjonnut kirjoituksiani kustantajille, mutta salaa sydämessäni olen toivonut, että joku heistä tulisi kynnykselleni polvillaan rukoilemaan minua hovikirjailijakseen.

Minä olen minimoinut vaikuttamisen haluani maksimoidakseni sitä, luultavasti aika huonolla menestyksellä. Olen vältellyt julkisuutta saadakseni julkista tunnustusta. Olen salannut haluani siihen saadakseni sitä. Nyt kun olen sitä jonkun verran saanut, paljastan näillä lauseilla olleeni peluri maailmassa, jossa moni muukin on kilpaillut nähdyksi tulemisesta salaamalla nähdyksi tulemisen haluaan.

En ihmettele, että pilakuva vuoren huipulla elävästä viisaasta erakosta, jonka luokse muut suurella vaivalla kiipeävät, on sarjakuvissa toistuva aihe. Se on kuva useimmista meistä. On paljon mukavampaa olla kovasti etsitty ja kaivattu erakko kuin metsään unohtunut nobody.

En kuitenkaan taida olla yksin. Moni postmoderni kirjailija käyttää suuren osan vaikutusvallastaan todistaakseen, ettei välitä pätkääkään lukijoidensa reaktioista teksteihinsä. Samoin tekee visuaalinen taiteilija ja joskus jopa poliitikko. Kaikki tekevät parhaansa todistaakseen välinpitämättömyyttään yleistä huomiota kohtaan.

Kenellekään ei ole muka mitään sanottavaa kenellekään. Silti he julkaisevat kirjojaan, elokuviaan ja taideteoksiaan, salaten haluaan sanoa mitään kenellekään. Kukaan ei halua avoimesti flirttailla yleisönsä kanssa. Jos sellaiseksi paljastuu, joutuu julkiseen häpeään. ”Vuoden turhin julkkis” on se, joka on avoimimmin paljastanut halunsa tulla huomatuksi. Vuoden turhin poliitikko on se, joka varmuuden vuoksi yrittää puheenjohtajaksi kahteen puolueeseen samanaikaisesti. Kansa rakastaa ampua alas ketä tahansa, joka liian innokkaasti pyrkii heidän suosioonsa.

Romanttisen kirjallisuuden teema on kääntynyt päälaelleen. Siinä sankari oli se, jolla oli kaikki esteet voittava halu toiseen. Nyt ylevin sankari on se, joka osoittaa suurinta pidättyväisyyttä muiden haluja kohtaan. Hän on autonominen ja itseriittoinen ihminen, joka ei kaipaa eikä tarvitse kenenkään halua, mutta kuitenkin epäitsekkäästi antautuu sille, kun tarpeeksi suuri paine ilmaantuu. Romantiikan sankari uskalsi tuntea ja ilmaista intohimojaan. Meidän aikamme yleinen sankarityyppi on se, joka parhaiten hillitsee halujaan ja sen kautta houkuttelee muiden haluja itseensä. Poliitikkokin suostuu ehdokkaaksi vain siksi, että niin moni on häntä siihen pyytänyt. Ei hän alun perin siihen itse halunnut.

Läheskään kaikki eivät jaksa osallistua halujen naamiaisiin. Pöyhkeän avoin pyrkyryys ja muita julkeasti polkeva julkinen kunnianhimo ei enää ole niin hävettävää. Mutta suhtautuminen julkisesti ilmaistuun haluun on ristiriitainen. Toisaalta sitä ihaillaan ja toisaalta toivotaan, että hän kompastuisi portaissa tai joku muu ampuisi hänet alas. Itse ei voi sitä tehdä, koska silloin paljastuisi kateelliseksi kilpailijaksi. On vaikeaa olla masentumatta kilpailijan menestyksestä ja olla salaa iloitsematta häntä kohdanneesta vastoinkäymisestä. Kaikki mikä nostattaa häntä, laskee minua ja päinvastoin.

2.            Masokismi

”Halulla on oma logiikkansa. Se on uhkapelurin logiikka. Kun tietty huonon onnen määrä on ylitetty, onneton peluri ei luovuta. Mitä huonommaksi ennusteet käyvät, sitä suuremmilla panoksilla hän pelaa.” [4]  Rene Girard

Siksi hän mielessään kiirehti paluumatkaa saadakseen painumaan kumaraan puhkeamaan intohimon kyyneliin tuon ylpeän tytönpään, joka on uskaltanut vastustaa valloittajaa ja siten kiihdyttänyt raivoisaksi tuleksi hänen ihastuksensa hauraan liekin. Mika Waltari[5]

Masokismi ei suinkaan pohjaudu kuolemanviettiin, niin kuin Freud väitti, tai kivun seksualisointiin. Girardin mukaan masokismi on yritys löytää mahdollisimman vastuskykyinen halun kohde. Mitä suvereenimmin halun kohde torjuu haluajan, sitä jumalaisempi on hänen olemuksensa. Siksi himon kohteen antama ylenkatse, halveksunta ja hyljeksintä vain korostavat hänen ääretöntä arvoaan.

Masokisti siis metsästää voittamatonta saalista. Yleensä hän myös löytää sen.

Mimeettinen halu vierastaa lahjaksi saatua. Villiinnyttyään hän kiihottuu vain umpeen muuratuista ovista, lukituista sydämistä, täysin itseriittoisista ja piittaamattomista kohteista. Länsimaisen romantiikan alkulähteillä haluttiin vain sitä, mitä ei millään voinut saada. Romanttinen halu on edelleen taipuvainen välttelemään täyttymyksiä ja tarttumaan turhautumaan. Traagiset romanssinarkkarit ovat koukussa torjuviin kohteisiin.

He eivät voi haluta sitä, joka vastaa positiivisesti heidän aloitteisiinsa. Valloitettu halun kohde muuttuu tylsäksi. Onni ei olekaan siinä, että vihdoin voittaa osakseen rakkauden. Pikemminkin päinvastoin.[6] Täytyy löytää tarpeeksi saavuttamaton ja voittamaton halun kohde. Ainoa todella kiinnostava halun kohde on se, mihin ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ainoat ihmiset, jotka saavat ohjata masokistin haluja, ovat ylivoimaiset kilpailijat ja voittamattomat viholliset. Hiiteen kaikki, joilla olisi jotain arvokasta annettavaa. Tärkeitä ovat vain ne, jotka eivät sitä anna. Täytyy löytää sellainen halun kohde, joka ei tuota pettymystä antautumalla liian helposti.[7]

Jälkeenpäin valittavat huonoa onneaan rakkauden markkinoilla, vaikka he tiedostamattaan ovat kärsimysimureita, täydellisiin katastrofeihin ohjelmoituja masokisteja. Yhtä varmasti kuin Napoleon, he vihdoin löytävät Waterloonsa, murskahäviön, jota voivat potea loppuikänsä.[8]

Kirjassaan Kirjoituksia Kellarista Dostojevski kuvaa uudenlaista ihmistyyppiä. Kirjan kertoja on pakkomielteisesti kiinnostunut vain niistä henkilöistä, jotka piittaamattomuudellaan sinetöivät hänet omaan mitättömyyteensä. Hän on tyystin kadottanut yhteyden rakentavaan dialogiin ja vahvistavaan rakkauteen. Masokisti halveksii hyvän toivottajia yhtä paljon kuin itseään ja kurottautuu vain niiden perään, jotka ylenkatsovat häntä.  Hänen itsetuhoinen fiksaationsa on muuttaa kaikki ihmiset vain ylivoimaisiksi esteiksi pyrkimyksessä, jota ei oikeasti enää ole edes olemassa. On vain infernaalinen taistelu esteiden kanssa.

Ei masokisti silti kärsimystä halua. Ei hän himoitse sitä, että häntä lyödään ja piiskataan, että hänen päälleen syljetään tai kustaan. Hän himoitsee sitä jumalallista valtaa, joka tekee taivaallisen tympeyden mahdolliseksi.[9] Siinä mielessä hän antaa hylkääjilleen yli-inhimillisen tärkeyden ja aseman.[10]

Vain täysin autonomisella jumalhahmolla on varaa sellaiseen itseriittoiseen välinpitämättömyyteen, jota hän vastustajiinsa kuvittelee. Juuri tätä suvereeniksi kuvittelemaansa haluttomuuden tilaa hän tavoittelee. Saavuttamaton jumalallinen välinpitämättömyys riivaa hänen yhä tyhjemmäksi käyvää sieluaan.

Girard kutsuu tätä metafyysiseksi haluksi. Toisen ylivertaisuudesta tulee masokistin pseudohengellinen tuonpuoleinen, transsendenttinen pakkomielle.  Jokainen nöyryytys ja tappio vakuuttavat hänet siitä, että pelastus sittenkin löytyy toisesta. Tämä on masokistisen imitoinnin traaginen paradoksi.[11]

”Mies lähtee etsimään aarretta, jonka uskoo olevan kiven alle piilotettu. Hän kääntää kiven toisensa jälkeen löytämättä mitään. Pian hän väsyy turhaan raadantaan, mutta aarre ei jätä häntä rauhaan. Niinpä hän lähtee etsimään kiveä, joka olisi liian iso käännettäväksi. Hän sijoittaa kaiken toivonsa kiveen, joka on hänelle ylivoimaisen painava ja uhraa loput voimistaan siihen.”[12]

Tietenkin tällainen johtaa vain pettymyksiin, häpeään ja orjanomaiseen riippuvuuteen jumaloidusta toisesta. Melkein kuka tahansa torjuu lopulta sellaisen luotaan. Aluksi voi olla imartelevaa olla se, joka voi lähettää jonkun taivaaseen. Kun samat avaimet lähettävätkin toisen helvettiin, niitä ei olekaan enää hauska käyttää. Kun jumalan rooli alkaa painaa liikaa, sen antajan seura alkaa ahdistaa – mikäli en ole sadisti, mutta siitä myöhemmin.

Torjunta muuttuu kuitenkin uudeksi todisteeksi siitä, että toinen omistaa sen mitä masokisti haluaa. Siksi se kiihottaa hänet entistä ankarampaan yritykseen. Jos hän lakkaa piirittämästä yhtä, se johtuu vain siitä, että joku toinen on osoittautunut tätäkin mahdottomammaksi valloituksen kohteeksi. Mitä kauemmas jumalan kaltaisuus pakenee, sitä kiihkeämmin hän sitä haluaa. Mitä syvemmäksi ja leveämmäksi kuilu kasvaa. sitä varmemmin aarre löytyy sen toiselta puolelta.

Masokisti tietää itsensä nollaksi. Ykkönen, joka tekisi hänestä kympin, on sillattoman rotkon toisella puolella. Läheltä annettu rakkaus ja hellyys ei häntä kiinnosta. Vain toinen nolla voi tarjota sellaista.

Tätä Girard kutsuu ontologiseksi sairaudeksi.[13]  Tartunnan saanut on sekä näkevämpi että sokeampi kuin muut.  Hän näkee, että pohjimmiltaan jokainen saa minuutensa toiselta. Minä tulen minäksi sen kautta, että sinä vahvistat minut todeksi. Juuri tälle vahvistukselle masokisti on umpisokea. Hän etsii minuuttaan ja ihmisarvoaan sen kieltäjiltä. Hän kieltää luonnollisen ja inhimillisen riippuvuutensa läheisistään ja siirtää sen yhteen mahdottoman kaukaiseen kohteeseen.

Ei läheisriippuvuus ole tauti, josta pitää parantua tulemalla kenestäkään ja kaikista riippumattomaksi. Yhtä hyvin nälkää voi pitää sairautena josta paranee, kun lakkaa syömästä. Me kaikki tarvitsemme toistemme hyväksyntää yhtä paljon kuin tarvitsemme monipuolista ravintoa.

Arjen masokismi ei rajoitu vain kiduttavaan parisuhteeseen. Tavallisen elämän pyhittäminen ja lahjaksi saadun arvostaminen on laajemminkin jäämässä mahdottomien kunnianhimojen jalkoihin. Maailmassa, jossa mikään ei enää ole kiellettyä tai tabuilla rajattua, vain saavuttamattomuus itsessään tarjoaa tarpeeksi kiihottavan rajan. Niin kauan, kun vielä on esteitä voitettavana, jäljellä on aina pienemmäksi käyvä mahdollisuus, että viimeisen tapetun lohikäärmeen takana löytyy kaikkien tavoittelema aarre. Aina löytyy ”uusia haasteita”, joiden voittamisen jälkeen levoton sydän vihdoin löytää rauhan.

Jotkut kokeilevat löytyykö luonnosta voittaja, jota voisi jäädä kunnioittamaan. On hurjaa uhmata luonnon voimia. On mahtavaa lähteä kaksintaisteluun maailman suurimman joukkomurhaajan kanssa, joka ei ole Hitler tai Stalin, vaan Luontoäiti.

Joskus sankari selviytyy taistelussa luonnon voimia vastaan, toisinaan luonto voittaa ja ihminen kuolee. Luonto ei kysele, eikä ota huomioon. Se ei ole henkilökohtaisessa suhteessa haastajansa kanssa. Se jyrää omalla kyselemättömällä voimallaan ja seikkailijan uho voi yhtä hyvin päätyä kuolemaan lumimyrskyssä, meren aalloissa tai erämaan kuumuudessa.

Monet merimiehet ovat merellä kokeneet nöyrtymisen hetken. Luonto on ollut vähällä hukuttaa heidät sumeilemattoman voimansa alle. Tarpeeksi suuri vaara on katkaissut uholta selkärangan. Luonto ei heitä sillä kertaa voittanut, mutta ei se myöskään heitä pelastanut. He vain jäivät henkiin.

Jos kiitollisuus ja tyytyväisyys diagnostisoidaan kuolemantaudeiksi, mahdottoman himoaminen on takuuvarma resepti niihin.

3.            Sadismi

Haikeasti hän jatkoi: Olen lukenut runoilijoita. Cynthiastakin olen lukenut. Ymmärrän, että minun pitäisi tehdä itseni sinulle vaikeaksi tavoittaa, niin että voihkisit lemmentuskasta ja juoksentelisit pitkin metsiä karjuen ääneen nimeäni. Myös minun pitäisi antaa sinun ymmärtää, että minua tavoittelee innokkaasti toinen sinua etevämpi mies ja hänen kanssaan olen valmis vaikka vihkimättä karkaamaan Baiaehen tai pimeimpään Galliaan asti. Mika Waltari[14]

Sadisti on uhrin rooliin väsynyt kärsijä, joka on päättänyt ryhtyä kiduttajaksi.[15] Kyllästyttyään jumaluuden metsästämiseen toisessa, hän päättää itse ryhtyä jumalaksi. Nyt on hänen vuoronsa olla täyteyden omistaja ja saavuttamaton turhautuman tuottaja. Hän on maistanut torjuntaa tarpeeksi, tietääkseen miten vastaava kärsimys tuotetaan toiselle. Hän imitoi, mitä kuvittelee muiden tehneen hänelle ja jakaa sitä samaa kenelle tahansa hänestä kiinnostuneelle.

Uhrattuaan tarpeeksi paljon energiaa liian ison kiven kääntämiseen, hän päättää ryhtyä itse sellaiseksi. Edelleen sadisti kuvittelee, ja antaa toisenkin kuvitella, että kiven alla on Jumalainen aarre. Nyt on kuitenkin muiden vuoro etsiä sitä ja hänen vuoronsa istua sen päällä. Masokisti on onnistunut torjujansa imitoinnissa ja vihdoin tullut hänen kaltaisekseen. Nyt hänen täytyy tehdä muut entisen itsensä kaltaisiksi. Hylätystä on tullut hylkääjä ja väkivallan kohteesta sen tekijä. Eikä hän antaudu, ennen kuin on saanut toisen kerjäämään samalla tavoin, kuin itse kerjäsi ennen.

Sadisti ei voi unohtaa mitä on ollut. Hän ei voi olla tunnistamatta itseään omassa uhrissaan.  Juuri se innostaa häntä tuottamaan yhä suurempaa kärsimystä toiselle. Nyt hänellä on ulkoinen osoite itseinholleen. Samalla hän jää kuitenkin riippuvaiseksi masokistista, joka roikkuu hänessä kiinni. Ilman hänen turhautunutta haluaan, sadisti ei voisi ylläpitää harhaa omasta vallastaan ja jumalallisesta täyteydestään. Niin kauan, kun masokisti häntä tavoittelee, hän voi kuvitella olevansa saavuttamaton aarre.

4.            Sadomasokismi

Se oli pahempaa hänen mielestään kuin väkivaltaisen kuoleman pelko, johon talven päivät olivat hänet totuttaneet, sillä tämä riisti häneltä kaiken itsenäisyyden ja sai hänen ruumiinsa polttamaan kuin tulessa ja hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Se oli hänelle vimmastuttava ja nöyryyttävä kokemus. Ja eniten häntä vimmastutti tietoisuus, että jos nuorukainen vain sanalla tai eleelläkin olisi osoittanut tarvitsevansa häntä tai tahtovansa pidättää häntä tai jäävänsä riippuvaiseksi hänestä, silloin hänen olisi ollut helpompi torjua ja riistäytyä irti. Vaivattomasti, jopa ylenkatseellisesti hän olisi voinut riistäytyä irti ja vapautua, jos nuorukainen olisi tahtonut takertua häneen tämän tilapäisen tuttavuuden perusteella ja esittää hänelle vaatimuksia heidän yhdessäolonsa perusteella. Mutta nyt hän tunsi itsensä vangituksi pahimmin juuri siksi, että nuorukainen oli niin yksinkertaisen tyynesti osoittanut olevansa täysin riippumaton hänestä ja tulevansa toimeen ilman häntä. Se ei ole totta, se on väärin, hän ajatteli ja kapinoi itsekseen silmät kuumina ja mieli leimuten. Mika Waltari[16]

Masokisti matkii sadistin halveksuntaa itseään kohtaan. Sadisti imitoi masokistin halua itseään kohtaan. Kumpikin tarvitsevat toisiaan roolipelissä, jolla Girardin mukaan on oma metafyysinen ulottuvuutensa.

Mainoksessa tämä näkyy ylimielisinä hahmoina, jotka vartioivat mainostamaansa kohdetta, ikään kuin kieltääkseen sen meiltä. Sen jälkeen emme enää halua autoa, vaan haluamme tulla sellaiseksi omistajaksi, jonka ei enää tarvitse välittää kenenkään haluista.

Kilpaileva ja omistava halu kuvittelee salaa voivansa löytää lopullisen itseriittoisuuden tultuaan vihdoin toisen kaltaiseksi tai kateutensa kohteeksi. Tavoittamattomassa halun kohteessa on aina tuo jumalan kaltainen ylemmyys ja kaikista muista riippumaton suvereenisuus, jonka pauloissa olen. Se on eräänlainen arjen versio yrityksestämme tulla Jumalan kaltaiseksi. Kaikki muu tuntuu turhalta.

Masokisti ei ikinä suostu sellaiseen seuraan, johon on tervetullut. Sadistina hän torjuu kaikki ihailijat ja sadomasokistina hän ihailee vain niitä, jotka häntä halveksivat. Eikä tässä ole Girardin mielestä mitään patologista tai äärimmäisen epänormaalia. Tämä on tappiinsa vietyä tavallista arkea.[17]

Seksuaalisella tasolla tämä traaginen takerru-torju-tanssi saa usein teatraalisen muodon. Dramaattiset dominan ja orjan rooliasut korostavat sitä, että kysymyksessä on pohjimmiltaan näytelmä, joka ei mahdu ihmisen nahkoihin. Vietti, kiima ja seksuaalinen halu mahtuvat ihoon ja sen alle. Sadomasokistinen roolileikki heijastaa lihan himoa isompaa draamaa – ihmisen yritystä tulla kaikkivaltiaan kaltaiseksi. Tämän yrityksen syvä tragiikka on se, että toisessa tai itsessä etsitty jumaluus paljastuu aina hylkääväksi ja kärsimystä tuottavaksi. Mitä pidemmälle sadomasokistinen leikki menee, sitä kauemmaksi se eksyy seksuaalisuudesta ja pelkistyy kosmiseksi epätoivoksi. Kun ihminen tekee toisesta tai itsestään Jumalan, pyhä saa infernaalisen väkivaltaiset kasvot.

Jos väkivaltainen Pyhä paljastuisi rakastavaksi ja luokse tulevaksi, kateellinen kilpailu hänen kanssaan kävisi mahdottomaksi ja sadomasokistinen tragedia purkautuisi. Jäljelle jäisi vain kiitollisen vastaan ottamisen ja edelleen antamisen haaste. Minän ja sinän kohtaaminen totuudessa ja armossa on tämän ontologisen sairauden sietämättömän vaikeasti nieltävä pelastava lääke. Valtapelien jälkeen on vaikea pyytää, puhua totta ja kiittää.

5.            Viettelijä

Sinuhea riivaava Nefernefernefer on Waltarin kuvaamista viettelevistä hylkääjistä kaikkein pirullisin. Jos naiset todellisuudessakin olisivat yhtä katalia kuin Waltarin romaaneista voisi päätellä, minä olisin tässä vaiheessa jo lepositeissä – omasta vaatimuksestani.

Seksuaalinen intohimo voi muuttua kolmiodraamaksi ilman kilpailijaakin. Kolmio rakentuu kiihkeästä himoitsijasta, hänen himottunsa kehosta ja samaisen kehon keimailevasta haltijasta.

Keimailija tyydyttää itsekeskeistä haluaan juomalla muiden halua itseensä. Mimeettinen jano kasvaa, kun sitä juotetaan. Siksi keimailija viestii pukeutumisellaan ja maneereillaan yhä rohkeammin omaa haluttavuuttaan. Samalla kasvaa hänen uskalluksensa olla torjuva.  Keimailijan tympeys ei välttämättä ole teeskenneltyä. Se ei ole halun puutetta, vaan itseensä kääntyneen palavan halun kylmä selkäpuoli.[18]

Joka tavoittelee viettelijää, on saanut halunsa kohteesta itselleen kilpailijan. Keimailija haluaa kuulua itselleen yhtä kiihkeästi kuin valloittaja haluaa hänet omistaa. Jos keimailija ei onnistuisi viettelemään muita imitoimaan omaa haluaan itseensä, hänen itsevarmuutensa alkaisi rapistua, koska pohjimmiltaan hän vain imitoi itseensä kohdistuvaa halua. Viettelijäkään ei siis ole niin itseriittoinen kuin itse haluaa uskoa ja miltä hän muiden silmissä näyttää. Hän on mimeettisessä riippuvuussuhteessa itseensä kohdistuvaan haluun.[19] Jos hän ei näe eikä koe itseensä kohdistuvaa halua, hänen halunsa malli on poissa ja hän on hukassa itsensä kanssa.

Viettelijän tragediaan kuuluu, että hänen uhrinsa oppivat nopeasti matkimaan hänen menetelmiään. Hekin alkavat näytellä samaa keimailevaa välinpitämättömyyttä ja vastaamaan torjuntaan torjunnalla. Mimeettinen noidankehän on valmis. Kumpikin keimailevat ja torjuvat kilpaa.

Mutta Don Juanit ja Messalinat osaavat tämän pelin parhaiten.[20] He näyttelevät vuoroin kuumaa ja kylmää, haluttavaa ja hylkäävää siinä tahdissa, että heidän pauloissaan pyristelevät eivät enää tiedä, ovatko taivaassa vai helvetissä. Kun valloitukset on vietelty ja heitelty tarpeeksi monta kertaa, heidät jätetään niin näyttävästi tien poskeen, että kaupungin luuseritkin karttavat heitä viheliäisinä lemmen raatoina. He kokevat itsensä niin raiskatuiksi, että eivät enää koskaan uskalla haluta ketään. He ovat kuin tyhjiin juodut viinapullot, joita juoksuhaudoista heitettiin itään päin sanomalla: ”Sinne meni taas yks pullo, jota ryssät ei juo.”

Näin viettelijät yrittävät voittaa kaikki tulevatkin kilpailijansa yhdellä kertaa. Kukaan ei enää saa nauttia heidän tyhjentämästään maljasta mitään.

Don Juan ja Messalina jatkavat matkaansa. Keimailijoina he eivät voi olla rakastumatta seuraavaan uhriin. Ei niin, että he oikeasti rakastaisivat ketään tai edes rakastuisivat kehenkään. Heidän vain täytyy simuloida jonkinlainen ihastus saadakseen itsestään irti tarpeeksi viettelevyyttä.

”Minä rakastan sinua ikuisella rakkaudella – tämän illan”

”Sinä olet tärkein ihminen maailmassa – tällä hetkellä”

Tärkeintä on saada toinen mielettömästi rakastumaan, täysillä antautumaan ja sitten taas heitettyä hulluna helvettiin. Uhri koukuttuu hetken intensiteettiin, siihen tartunnan ja torjunnan väliseen huikeaan jännitteeseen, jossa hehkuva elämä polttaa kaiken muun arvottomaksi. Mikään ei tunnu miltään juuri tuon halutuksi ja hylätyksi tulemisen taivashelvetin rinnalla. Arkeen ei ole mitään paluuta. Tavallinen elämä on tuhkaa.

Tässä taistelussa ei ole voittajia. Humalluttuaan toisten haluista ja juotuaan ne kuiviin, Don Juan ja Messaliina kohtaavat eksistsentiaalisen krapulansa – ja yksinäisen kuolemansa.

Todellinen yhteen tuleminen ei perustu toisen valloittamiseen, vaan kummankin nöyrään häviöön:

”Minä tarvitsen sinun haluasi ja rakkauttasi. Se auttaa minua rakastamaan ja haluamaan itseäni. Minä haluan antaa sinulle sitä samaa.”

Positiivinen mimesis, kilpailematon ja toisiaan ruokkiva halu, vuorovaikutteisen rakkauden ja totuudellisen dialogin toisiaan vahvistavat voimat voittavat viettelypelin mennen tullen, mutta vain niiden elämässä, jotka uskaltavat siitä luopua.

6.            Dandy

Oscar Wilde (1854 – 1900) on tunnettu esimerkki hahmosta, jota on alettu nimittää dandyksi. Dandy on rikas ja joutilas keikari. Ainakin hän yrittää antaa mielikuvan ihmisestä, jonka ei tarvitse laskea rahojaan tai miettiä mitään arjen velvollisuuksia, vaikka todellisuudessa olisi rutiköyhä. Pukeutumisellaan hän viestii ylhäistä eleganssia, tahallaan ärsyttävää kylmäkiskoista arroganssia.

Charles Baudelaire (1821-1867), kirjallisen modernismin edelläkävijä ja teoreetikko, piti dandyismiä minäkulttina, kiihkeänä tarpeena tehdä itsestään poikkeusyksilö. Dandy nauttii muiden häkellyttämisestä, samalla kun hän saa pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei koskaan itse hämmästy mistään. Tämä ylvään itseriittoinen hahmo on kirjallisuudessa yleensä ollut mies, mutta muistan lukeneeni jostain naistenlehdestä, että kiinnostavin muoti tulee nyt Dandyn kaapista. Jotkut naisetkin voivat nyt etsiä aristokraattista ylivertaisuutta ja turboahdettua itseluottamusta Dandyn elegantista vaatekaapista. Muotinäytösten kaikkein harjoitelluin maneeri ja ilme on Dandyn täysin piittaamatonta ja suvereenisuutta korostava:

”Minä haluan vain itseäni. Halutkaa te samaa.”

Girardin mukaan Dandyn ylimielisessä kylmäkiskoisuudessa ei kuitenkaan ole mitään stoalaista mielenrauhaa. Se on laskelmoidun viileää tyyneyttä, jonka tarkoituksena on viestiä mielikuva täydellisestä itseriittoisuudesta. Dandy teeskentelee haluavansa vain itseään ja yrittää näin vietellä muut imitoimaan samaa halua.[21] Kun hän julkisesti liioittelee välinpitämättömyyttään muita kohtaan, hänen käytöksensä on suurta itsepetosta, koska juuri sen kautta hän yrittää provosoida muiden kiinnostusta itsestään.

Hän ei myy haluttavuuttaan millään ilmeisellä viettelyllä, joka antaisi vastavuoroista haluttavuutta kaikille, jotka siihen lankeavat. Päinvastoin. Jos alat hänestä kiinnostua, hän näyttelee kiinnostuvansa sinusta yhä vähemmän ja itsestään yhä enemmän. Kun hän on saanut halusi omakseen, se jää nimenomaan sellaiseksi –  hänen omakseen. Tämä halujen kapitalisti ei välitä sijoittajasta, ainoastaan halun sijoituksesta itseensä.

Niitä, jotka vastaavat hänen välinpitämättömyyteensä samalla mitalla, hän kohtelee samoin mutta eri syystä. Dandylle tilapäinen vastadändy on vain haaste. Hän lähtee kilpailemaan siitä, kumman halu itseen on vahvempi. Yleensä hän voittaa pelin, koska hänellä on ylivoimaisesti vetovoimaisemmat ulkoiset tyyliseikat puolellaan. Kukaan ei voita liioitellun täydellistä esteetikkoa. Vaikka hän onnistuisikin provosoimaan pelkkää ärsyyntymistä ja kateellista vihamielisyyttä, hän on silti voittanut halujen taistelun.

7.            Snobi

Charlie Chaplin teki snobihahmosta karikatyyrin, jolle oli helppo nauraa suopeasti. Oman arjen snobeihin emme suhtaudu yhtä lempeästi.

Murkut snobbailevat sillä yhdellä ainoalla musiikki- tai pukeutumistyylillä. Aikuisten maailmassa on elitististä snobbailua, kulttuurisnobismia ja marginaalisnobbailua. Oli sitten keskiössä tai rajamailla, missä tahansa tai mistä tahansa voi snobbailla.

Jokainen snobi on hyvä imitaattori.[22] Hän jäljittelee ihailemansa ihmisen asemaa ja tyyliä, tai sitten hän snobbailee kadehtimansa ihmisen tyylin vastakohdalla. Snobi on suorassa tai käänteisessä jäljittelysuhteessa halunsa mallin kanssa. Eikä se ole mikään salaisuus. Kaikille on ilmeistä mitä tai ketä snobi jäljittelee. Siinä mielessä snobismista puuttuu jäljittelyä salaava petos. Ainakin kaikki muut tunnistavat snobin halujen mallit. Juuri siitä hänet tunnistaakin snobiksi.

Silti ajattelemme snobismia ominaisuutena, josta luojan kiitos itse olemme säästyneet. Oma mahdollinen snobismini on vain vitsikästä. Ei sitä kannata niin tosissaan ottaa. Sinun snobismisi voi olla jonkin verran ärsyttävää, mutta sen tai niiden snobbailu on kerrassaan sietämätöntä.

Lapsen intohimoista ihanteensa jäljittelyä voimme vielä katsoa suopeasti. On suorastaan liikattavaa nähdä, kenen elkeitä hän matkii, kun tahtoo olla oikein pollee. Mutta miksi aikuisen snobbailu herättää niin suurta ärtymystä? Miksi aikuinen, jolla pitäisi olla resursseja yksilöllisyyteen ja tasavertaisuuteen sortuu snobbailuun?

Itse asiassa snobbailu on mahdollista vain tasavertaisuutta korostavassa yhteiskunnassa. Snobbailuhan on yritystä viestittää tasavertaisuutta jonkun ihailun kohteen kanssa. Patriarkaalisessa kulttuurissa tai diktatuurissa kenelläkään ei ole varaa snobbailuun. Siellä ei saa keinotekoisesti nostaa itseään jonkun ylemmän kaltaiseksi. Luokkayhteiskunnassa on vain mielistelyä, välinpitämättömyyttä tai kapinaa, mutta ei koskaan snobbailua.[23]

Tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa snobbailu sen sijaan on mahdollista. Demokratiassa voi ilman vaarallisia seuraamuksia yrittää kuulua luokkaan, johon ei oikeasti kuulu. Snobi samaistuu sellaiseen aateluuteen ja erinomaisuuteen, jota kukaan ei demokratiassa halua kumartaa.

Mikä siinä sitten ärsyttää?

Terapeuttisen knoppisäännön mukaan toisessa ärsyttää se, mitä ei halua nähdä itsessään. Täytyykö siis itse olla kaappisnobi voidakseen ärsyyntyä julkisnobille? Kyllä.

Vain snobi pystyy hetkessä tunnistamaan snobin. Yhtä nopeasti kumpikin alkavat vihata toisiaan. Ylemmyyttä haluavalle ei ole mitään niin sietämätöntä, kuin nähdä liian ilmeinen kopio omista haluistaan snobissa. Juuri siksi snobi on äkkiä paljastettava, ammuttava alas ja mieluiten saatettava koko kansan yhteisen pilkan kohteeksi. Se sopii hyvin kansalle, joka ei tulee toimeen ilman lempi-inhokkeja.

Snobi paljastaa sen mitä kaikki kilpaa haluavat. Juuri siksi hän on niin sietämätön. Siksi hän on myös helpoin valinta, kun muiden keskenään kilpailevien erinomaisuuksien välinen jännite käy niin suureksi, että se tarvitsee purkautuakseen syntipukin.

Snobi ehkä pettää itseään, mutta ei ketään muuta. Kaikki muut näkevät hänen lävitseen. Mutta kaikki snobin läpinäkijät pettävät itseään häntäkin tehokkaammin. Meidän vihainen tuomiomme kohdistuu vain kilpailevaan malliin, jota itse seuraamme.

Toki voimme suhtautua snobiin sivistyneemminkin. Yksinkertaisesti vain nauramme hänet ulos. Nauru yhdistää kollektiiviseen itsetyytyväisyyteen kaikkia, jotka eivät huomaa nauravansa kaltaiselleen.

[1] Dostojevski Fedor, Rikos ja rangaistus, WSOY 1992, s. 199.

[2] Girard René. Deceit, Desire, & the Novel. Self and Other in Literature Structure. John Hopkins University Press. Baltimore and London. 1965. s. 107.

[3] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 157.

[4] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 298.

[5] Waltari Mika, Tanssi yli hautojen, WSOY 1971, s. 156.

[6] Golsan Richard. ReneGirard and myth. Routledge. New York and London. 2002. s. 5

[7] Girard. Things hidden… s. 297.

[8] Girard René. Deceit, Desire, & the Novel. Self and Other in Literature Structure. John Hopkins University Press. Baltimore and London. 1965. s. 166.

[9] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 331.

[10] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 283.

[11] Golsan. René  Girard and myth. s. 25.

[12] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 176.

[13] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 180.

[14] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset 1, Werner Söderström Osakeyhtiö 1964.

[15] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 184

[16] Waltari Mika, Rakkaus vainoaikaan, WSOY 1943, s. 82-83.

[17] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. Polity Press. Cambridge 2004. s. 27.

[18] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 105

[19] Jean-Pierre Dupuy. Totalization and Misrecognition (in Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth.) s. 77

[20] Oughourlian Jean-Michel.  The Mimetic Brain (Studies in Violence, Mimesis, & Culture) Michigan State University Press. 2016. s. 147-149.

[21] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 162.

[22] Girard. Deceit desire..s.24.

[23] Girard. Deceit desire..s.69, 70.