On käsittämätöntä, että niin harva kristitty on kiinnostunut rauhantyöstä tai väkivallattomuudesta ylipäänsäkin. Mutta toisaalta, miksi olisi? Eihän edes Jumala ole keksinyt väkivallatonta tapaa pelastaa ihmiskunta. Suuri osa kristikunnasta odottaa vielä Jumalan tuottamaa väkivaltaista loppuratkaisua ihmiskunnan ongelmiin. Silloin Jumala tulee vihdoin pakottamaan asiat oikealle tolalleen.
Niin syvällä on mielikuvituksemmekin ankkuroitunut väkivallan ylivoimaisuuteen, että rauhaa rakastavimmatkin meistä eivät pysty kuvittelemaan Jumalaa joka ei loppupeleissä itse turvautuisi väkivaltaan. Sehän on itsestään selvää, jos pelastaminenkin oli mahdotonta ilman Jumalan vaatimaa väkivaltaista ratkaisua.
Tämä kaikkein keskeisimpään oppiin sisäänrakennettu Jumalan väkivalta on kristitylle rauhantyöntekijälle kiusallista. Hän on saanut inspiraationsa evankeliumeista, mutta alkaa änkyttää kun pitäisi selittää miksi ihmeessä Jumala vaati poikansa uhraamista. Hän myös tajuaa, että tällainen mielikuva pelastuksesta on hämmentävä sille, joka on kohdannut lähiväkivaltaa ja kaipaa lohtua Jumalalta, joka on ehdottomasti viattoman uhrin puolella kaikkea ja kaikkea väkivaltaa vastaan.[1]
Rauhantyöhön keskittyvät kristityt ovat aina pitäneet sovinnon tekemistä, väkivallattomuutta ja rauhaa evankeliumin keskeisimpänä sanomana. Siksi heille on ollut kiusallista vähitellen tajuta että keskeisten sovitusoppien mukaan väkivalta edelleen on sisäänrakennettu Jumalalliseen järjestykseen.
Sorrettujen kanssa työskennellessä on tietenkin ymmärrettävää että alistajien vallan ylivoimaisuus houkuttelee väkivallattomuuteenkin sitoutuneen sydämen unelmoimaan väkivaltaisesta ratkaisusta. Niin kävi myös Martin Luther Kingille:
”Ajoittain meidän täytyy muistaa, että Herra on oikeuden Jumala. Kun uinuvat vääryyden jättiläiset heräävät maan päällä, meidän on hyvä muistaa, että Jumala voi niittää heidät lakoon kuin heinän ja jättää heidät siihen kuihtumaan. Kun kaikkein sitkein yrityksemme vastustaa sorron ylivoimaa epäonnistuu, meidän täytyy muistaa että universumissa on vertaansa vailla oleva vastavoima ihmisen heikkoudelle.”[2]
Uutiset ovat täynnä kuvauksia maailmasta joka jokaisen terrori-iskun myötä imeytyy syvemmin ja syvemmin mimeettisen väkivallan pauloihin. Suurimpien valtojen ja voimien päälliköt pilkkaavat väkivaltaa hillitseviä lakeja, koska ne hillitsevät haluamme kostaa ja kansa äänestää heitä, koska heikot tuntevat itsensä väkevämmiksi vihan kautta.
Miten minä kristittynä voin käyttää uskoani perusteena väkivallattomalle elämälle, kun kaikki ”tietävät” että kristittyjen Jumala on äärettömän väkivaltainen Jumala, jonka vain Kristuksen väkivaltainen kuolema sai lepytettyä? Miten minä voin arvostella pyhää sotaa pyhää sotaa vastaan, jos en voi olla vakuuttunut siitä ettei kristittyjenkin viimeinen toivo ole pyhässä sodassa pahuutta vastaan. Jos kristillinen pelastuskertomuksen keskiössä on väkivaltainen Jumala, niin mitä radikaalisti uutta kristinusko tuo tälle maailmalle?
Olen tämän tutkielman kautta yrittänyt monin tavoin osoittaa että Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus kertoi jotain radikaalisti uutta Jumalasta. Hän ei samaistukaan meidän tapaamme hallita ja ylläpitää järjestystä, vaan paljastaa sen todellisen luonteen väkivaltaiseksi. Mitään väkivaltaa ei voikaan pyhittää Hänen kauttaan, vaan paljastuu meidän omaksi saatanallisuudeksemme Jeesuksen kautta.
Vakavin ongelma yleisesti hyväksytyssä pelastusopissa on sen kuva Jumalasta. Sen mukaan Isä Jumala on Poikansa kanssa keskenään sovitussa sadomasokistisessa suhteessa. Isä tarvitsee milloin milläkin perusteella poikansa kärsimystä ja Poika suostuu Isänsä julmaan tahtoon. Tai jos asian ilmaisee vähemmän provokatiivisesti, Taivaan Isä näyttäytyy hahmona joka tarvitsee kostoa rauhoittuakseen.[3] Hänen täytyy saada ilmaista vihaansa edes sijaiskohteeseen voidakseen muuttaa asennettaan niitä kohtaan, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Hänessä on siis edelleenkin vähintään jäänteitä kostonhalusta, jota ilman tämä teoria ei toimi.
Kolmannelle vuosituhannelle asti venyvä kristillinen historiamme ei salli meidän elää rauhassa näiden kipeitten kysymysten kanssa. Jos emme anna niiden vaivata itseämme, ei meitä kristittyinä kohta enää vaivaa kukaan.
[1] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2001. s. 196.
[2] Martin Luther King Strength to Love. Fortress Press. Philadelphia. 1963. s. 20. Siteerattu: Nelson – Pallmeyer Jack. Jesus against Christianity. Reclaiming the Missing Jesus. Trinity Press. Harrisburg Pennsylvania. 2001. s. 302.
[3] Alison James. On being liked. s. 22
Uskon,että tulkintasi on oikea. Mikään syy ei oikeuta elämän tuhoamiseen. Jumala on elämän,ei kuoleman Jumala! Vuosituhantiset uskomukset ”pyhän väkivallan” oikeutukseen on väärä. Väkivalta on aina ja jokapaikassa väärin. Olemme erehtyneet seuraamaan väärää tietä. Tosin omassa uskossani,joka uskoo Universumin Jumalaksi paha ja väkivaltakin on Jumalasta,mutta niin on ymmärryskin,joka hylkää väkivallan ja seuraa Jumalan väkivallatonta polkua. Vain sitä seuraamalla pelastamme tietoisuuden maapallolla . Tosin pahankin on oltava olemassa,miten muuten erottaisimme sen hyvästä?
Miten sun ykseyden kanssa nyt kävi Kyösti? ”Ei ole olemassa kaksijakoisuutta on vain Yksi.” 🙂