Uhria vaativa Jumala?

”Teologiset tulkinnat Jeesuksen kärsimästä rangaistuksesta voidaan palauttaa kahteen vaihtoehtoon: Joko Jeesus oli Jumalan rankaisema tai sitten Jumalan tarkoitus ei olut rangaista Jeesusta”

Tommi Lehtonen[1]

Jos Jeesus haastaa rakastamaan vihollisia ja antamaan heille anteeksi seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa, niin miksi Jumala ei voi antaa anteeksi vaatimatta jonkun maksamaan siitä hintaa tai kantamaan siitä rangaistuksen? [2] Eikö Isä itse seuraa Jeesuksen esimerkkiä? Oliko Jeesuksen viimeinen rukous ”Isä anna heille anteeksi?” vastahakoisesti anteeksiantavan Isän taivuttelua pyhästä vihastaan? Eikö Jeesuksen oma anteeksiantavaisuus ollutkaan ilmausta hänen taivaallisen Abbansa luonteesta? Käyttikö Jumala sitä väkivaltaa, josta Jeesus johdonmukaisesti kieltäytyi? Vaatiko hän todella viatonta uhria voidakseen vapauttaa armonsa väkivaltaisen ihmiskunnan ylle?

Pääsiäisen sijaisuhriudessa toteutui ylipappi Kaifaan logiikka, ei Jumalan: ”teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu.” Jeesuksen logiikan mukaan on parempi että koko kansa ottaa vastuun jokaisesta viattomasta uhrista, koska muuten koko ihmiskunta hukku

Joissakin peleissä, kuten jääkiekossa, rangaistus voidaan joissakin tapauksissa siirtää yhdeltä pelaajalta toisen kärsittäväksi, mutta rikoslainsäädäntö ei sellaista mahdollisuutta tunne.[3] Jumala tuskin on rikoslainsäädäntömme alainen, mutta silti on vain kohtuullista että teologian pitäisi vastata parhaimman oikeudentajumme pohjalta nousseisiin kysymyksiin. Mooseksenkin oikeustajuun kuului sijaisrangaistuksen kieltäminen: ”Älköön isiä rangaistako kuolemalla lasten tähden älköönkä lapsia isien tähden; kukin rangaistakoon kuolemalla oman syntinsä tähden.”[4]

Ainoastaan siinä tapauksessa, että esimies on laiminlyönyt valvontatehtäviään, hän voi joutua rangaistuksi alaistensa tekemisistä. Sekään ei kelpaa sovitusteologian perusteeksi, vaikka Jumala on useinkin ollut syytettynä ihmisten pahoista teoista.

Jos ihmiskunnan ikuinen kadotus Jumalan vihan alla piti sovittaa, niin miten yhden ihmisen yksi rajallinen kärsimys ja kuolema voi kattaa niin suuren rangaistuksen?[5] Jumala näyttää pitävän täsmällistä velkakirjaa, mutta riittikö Jeesuksen uhrikuolema kattamaan koko ihmiskunnan velan vain siksi että oli Jumalan poika? Jos tällainen kysymys kuulostaa groteskilta, se johtuu vain siitä että ongelma, jota se yrittää selkeyttää on groteski. Tällainen Jumala näyttäytyy ankaran armottomalta, vaikka hän juuri näiden toimenpiteiden kautta haluaa todistaa olevansa äärettömän armollinen.

Välillä kuulee sellaista puhetta Jeesuksen verestä, että alan epäillä meitä vampyyrien sukulaisiksi. Olemmeko enemmän kiinnostuneita Jeesuksen verestä kuin hänestä itsestään? Uhrikultin mukaan Jeesuksen veren piti vuotaa, koska aikojen alusta Jumala on vaatinut verta syntien anteeksi antamisen ehtona. Jeesuksen kuolema oli välttämätön, jotta ihmisille olisi tarjolla täydellinen uhriveri täydellistä anteeksiantoa varten. Ne onnekkaat jotka saisivat kuulla Jeesuksen verestä heidän edestään maksettuna hintana ja uskoisivat siihen, pelastuisivat. Mutta Jumala pysyisi edelleen yhtä verta vaativana, etäisenä ja vihaisena.[6] Hänen vihansa kohdistuisi tästä lähtien vain niihin, jotka eivät tällaiseen sopimukseen suostuisi. Niinkö?

Ortodoksipiispa Lazar Puhalo: ”Jumala joka vaatii omaa poikaansa lapsiuhriksi, lepyttääkseen oman vihansa? Se ei ole Jehova. Se on Molok.” [7]

Jeesuksen veressä ei ollut, eikä ole, mitään magiaa, ei konkreettisesti eikä symbolisesti. Jeesuksen veri oli kuoliaaksi kidutetun uhrin verta ja sellaisenaan se oli pelkkää kauhua ja kärsimystä.

Viimeisellä aterialla hän antoi ymmärtää että kaikki olivat osallisia viattoman veren vuodattamiseen ja olemme edelleen aina kun toimintamme tuottaa ulkopuolisia, hyljeksittyjä tai halveksittuja uhreja. Hän oli kuitenkin anteeksiantava uhri ja pysyi sellaisena kunnes kehossa ei enää ollut tarpeeksi verta pitämässä hänet hengissä. Siksi me jokaisessa ehtoollisessa tunnustamme niitä syntejä, joilla olemme osallistuneet uusien uhrien tekemiseen. Niiden kautta olemme osallisia hänen uhraamiseensa. Emme saa sitä koskaan unohtaa. [8]

Jeesuksen veri puhdistaa kun me ehtoollisessa tunnustamme osallisuutemme sen vuodattamiseen. ”Jumalan karitsa joka pois ottaa maailman synnit,” on myös viittaus kakkien ymmärtämään sijaisuhriuteen, jonka Jeesus on tullut paljastamaan synniksi. Hän tuli vapauttamaan meidät kaikesta sijaisuhraamisesta, eikä vahvistamaan sitä millään muotoa.

Jeesuksesta tuli kirottu meidän tähtemme, jotta emme koskaan enää kiroaisi ketään meidän tähtemme.

”Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” [9] Hänen suostumisensa meidän syntipukkiväkivaltaamme antaa meille mahdollisuuden parantua syntipukkiaddiktiostamme, riippuvuudestamme meitä yhdistävään sijaisuhriin.

Juutalaisen sijaisuhriretoriikan käytössä on rinnakkain kaksi pelastusta: Se, jonka syntipukki on aina tuottanut aikojen alusta asti ja se paljon hankalampi pelastus, jonka Jeesus toi ulottuvillemme paljastamalla sijausuhraamisen vääräksi ja kertomalla, että hän itse on kärsinyt jokaisessa syntipukissa aikojen alusta asti.

Anselm Palautti Jumalan samaan seuraan Ylipappi Kaifaan, Herodeksen, Pilatuksen tai machiavellilaisen utilitaristin kanssa: Parempi että yksi ihminen kuolee järjestäytyneesti ja siististi, kuin että koko kansakunta tuhoutuu omaan väkivaltaansa. Juuri siitä logiikasta Jeesus tuli meidät pelastamaan. Hän antautui väkivaltamme uhriksi, paljastaakseen että kaikki väkivaltamme osuu suoraan Jumalan sydämeen. Meidän uhrinamme hän antaa meille anteeksi. Jos siitä pitää jotain juridista perspektiiviä etsiä, niin ainoastaan uhrilla on oikeus antaa anteeksi uhrin tekijälle. Siksi hänellä on oikeus antaa anteeksi meille kaikille. Jos siihen veriuhria tarvittiin, se oli meidän vaatimamme uhri, ei Jumalan.

Entä jos sekä juutalaiset että roomalaiset olisivat viime hetkellä nähneet mitä he oikeasti olivat tekemässä ja kauhistuneet sitä keskinäisen kilpailun kierrettä joka oli johtamassa heidät taas yhteen lain muodollisuuksilla peiteltyyn lynkkaukseen? Entä jos he olisivat sen tähden peruneet koko prosessin, pyytäneet Jeesusta avaamaan heidän silmänsä ja pelastamaan heidät tästä kirotusta kierteestä. Entä jos kaikki olisivat ottaneet vastuun omiensa ja isiensä osallisuudesta uhriutta vaativaan systeemiin ja rukoilleet Jumalalta anteeksiantoa ja uutta mielenlaatua jotta eivät koskaan enää uhraisi ketään mistään syystä?

Olisiko Jeesuksen silloin pitänyt selittää heille, että valitettavasti heidän kuitenkin täytyisi hänet tappaa. Jumala ei nimittäin millään voisi suoda heille anteeksiantoa, ellei ensin saisi tarpeeksi arvokasta uhria heidän syntiensä maksuksi. Vai olisiko hänen pitänyt sanoa että Jumala halusi heidän kauttaan ensin purkaa vihansa häneen joka on viaton, voidakseen sitten suhtautua suopeasti heihin, jotka ovat syyllisiä. Siksi heidän pitäisi oman pelastuksensa tähden jatkaa juuri sitä mitä olivat tekemässä. Muuten Jumalan pelastusprojekti epäonnistuisi ja he jäisivät ikuisesti Jumalan tuomion ja vihan alle?

Risto Saarinen käsittelee mahdollisuutta pelastuksesta ilman ristiä tai ilman ristin uhriteologista tulkintaa. Hän kuvaa jostain syystä uhritonta anteeksiantoa ”helpoksi tieksi.”[10] Mitä helppoa on anteeksiannossa jonka toimivuus ja pelastavuus edellyttää itseensä menemistä, syntiensä tunnistamista ja tunnustamista, katumusta ja anteeksiannon tien seuraamista? Tämä tie ei suinkaan ole pääasiallisesti kognitiivinen prosessi, niin kuin Saarinen väittää, vaan käännyttävä havahtuminen ja kokonaisvaltainen seuraaminen. Siihen verrattuna kosmisen diilin kognitiivinen oikeaksi uskominen todellakin on piece of a heavenly cake.

Olisimmeko koskaan ymmärtäneet mitään muuta kieltä, kuin itse ristiin naulitsemamme Jumalan pojan anteeksiannon kieltä? Tuskin. Emmehän me ymmärrä sitä vieläkään? Olisiko Jumala voinut ilmaista meille rakkautensa ehdottomuutta ja luonteensa väkivallattomuutta muutoin kuin joutumalla meidän uskonnollisen väkivallan kohteeksi? Tuskin. Emmehän taida ymmärtää sitä vieläkään.

Jos kerran on nähnyt osallisuutensa Jeesuksen kuolemaan, tietää miten kauhistuttavaa peiliin katsominen on. Jos kerran on samasta peilistä nähnyt uhrimme anteeksiantavan katseen, tietää miltä tuntuu kun katumus ja kiitollisuus kourii sydäntä.

Jos kerran on arjessaan nähnyt uhrin silmät, kuullut hänen äänensä ja uskaltanut häntä puolustaa, tietää mitä varten kannattaa elää. Jos on uhrina edes kerran tullut nähdyksi, kuulluksi ja jonkun puolustamaksi alkaa varovasti uskoa, että ehkä sittenkin kannattaa elää.

[1] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. s. 183

[2] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 25.

[3] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. Luther-Agricola-Society. Helsinki 1999.  s. 137-loppuun s. 150.

[4] 5Moos 24:16

[5] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. Luther-Agricola-Society. Helsinki 1999. s. 191.

[6] Alison James. On being liked. s. 22

[7] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. s. 24.

[8] Johannes, joka puhui Jeesuksen puhdistavasta verestä, kytkee sen nimenomaan siihen, että me puhumme totta toisillemme kaikesta osallisuudestamme vääryyteen. Silloin veri jonka vuodattamiseen olemme osallisia ei huuda meille kostoa, vaan muuttuu pelastavaksi, ei siksi, että veressä sinänsä oli mitään rituaalisesti puhdistavaa, vaan siksi, että veren vuodattaja oli ja on anteeksiantava uhri.

 Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. 6 Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. 7 Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 8 Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. 9 Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. 10 Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.

[9] Jes 52:5

[10] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 91-94