Kun minä olin lapsi, opin että vain jotkut poikkeuksellisen julmat heimot Afrikassa ja ehkä jossain muuallakin uhrasivat ihmisiä. Sarjakuvat näyttivät lähetyssaarnaajia padoissa keittymässä tai nuotion päällä kärventymässä. Sen jälkeen opin azteekien ja inkojen tuhansista ihmisuhreista. Kaikki esitettiin kuitenkin ikään kuin ihmiskunnan historian friikki-ilmiönä. Sivistyneillä ihmisillä oli kova tarve ottaa mahdollisimman suurta etäisyyttä ihmisuhreihin. Ikään kuin heillä ei voisi olla mitään yhteistä rituaalisen tappamisen kanssa.
Historioitsija Nigel Davies on tehnyt laajan tutkimuksen ihmisuhrien yleisyydestä kaikissa kulttuureissa, ja monessa paikassa aivan viime vuosisadalle asti.[1]
Myös Vanhan Testamentin Jahve vaati poikaesikoiset itselleen. Sama vaatimus koski nautoja, lampaita ja vuohia. Viimeistään kahdeksantena päivänä ne piti riistää synnyttäjänsä hoivasta ja uhrata Jumalalle.[2] Tosin oli mahdollista korvata esikoisuhri eläinuhrilla,[3] niin kuin Aabraham oli viime hetkellä tehnyt Isakin kanssa. Tämä lieneekin ollut yleisin käytäntö. Silti oli selvää että myös israelilaisten Jumala vaati ajoittain myös ihmisverta.[4] Vasta monta sataa vuotta myöhemmin profeetat kuten Jesaja ja Jeremia alkoivat kyseenalaistaa uhraamisen yleensä ja ihmislasten uhraamisen erityisesti.
Egyptistä vapautuva paimentolaiskansa oli kuitenkin vielä pitkään tiukasti kiinni siinä väkivaltaisessa pyhässä, jonka piiristä he vasta alkoivat pitkää exodustaan.[5] Kriisiaikoina tärkeän esikoisen uhraaminen Jumalalle saattoi olla tavallisempaa kuin Raamatun teksti edes paljastaa. Jumalan oikeus esikoisiin oli itsestään selvä, mutta useimmat lunastettiin elämään tappamalla eläin heidän sijaansa. Jokaisen juutalaisen isän piti kuitenkin selittää lapsilleen kuinka Jumala oli vapauttanut Israelin Egyptin orjuudesta tappamalla kaikki egyptiläiset esikoiset, sekä ihmisistä että karjasta syntyneet.[6] Pienestä pitäen juutalaiset saivat kuulla kuinka pelastava Jumala oli myös lapsia tappava massamurhaaja. Moneen sataan vuoteen kertomus ei herättänyt moraalista närää kenessäkään; Kauhunväristyksiä kyllä, mutta ei eettistä kyseenalaistamista. Tarinan ilmeisin uskonnollinen opetus oli, että suureen pelastukseen liittyy paljon veriuhreja. Ei ole pelastusta ilman uhria. Se kuului väkivaltaisen pyhän aakkosiin.
Monella on se käsitys, että kreikkalaiset olivat liian sivistyneitä uhratakseen ihmisiä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkansa.[7] Ihailemme kreikkalaisia demokratian keksimisestä ja ehkä siksi mielellämme unohdamme, että he siitä huolimatta jatkoivat ihmisten uhraamista. Senaatti sääti ihmisuhreja kieltävän lain vasta 97 eKr.[8] Silti ihmisuhrien elättäminen ja säästäminen kollektiivisena lääkevarastona, pharmakoi, jatkui joissain paikoissa toiselle vuosisadalle asti. Esimerkiksi Rhodoksessa ja monessa muussa kreikan kaupungissa uhrattiin vuosittain sitä varten säästetty rikollinen kaupungin nimikkojumalalle. Ennen kuolemaansa uhria kuljetettiin ympäri kaupunkia, jotta hän voisi kerätä itseensä kansalaisten epäpuhtaudet ja vääryydet. Lopuksi hänet uhrattiin rituaalissa, johon kaikkien oli osallistuttava.[9]
Kun sopivaa uhrimateriaalia ei löytynyt omien joukosta, siihen käytettiin sotavankeja tai varta vasten sitä varten kaapattuja naapuriheimojen jäseniä. Jotta uhri olisi tarpeeksi yhteisöä edustava, häntä kohdeltiin hyvin ennen uhraamistaan. Hänet otettiin yhteisön kunniajäseneksi, jolle annettiin muita parempaa ruokaa ja monia erityisvapauksia.[10] Huron ja Seneca intiaanit sijoittivat sotavangin perheeseen, joka oli menettänyt pojan heimojen välisessä taistelussa. Hyvin hoidettuna ja ruokittuna hänet sitten rituaalisesti kidutettiin kuoliaaksi.[11] Vasta kunnolla kesytettynä ja omaksi otettuna vieraan heimon jäsen muuttui tarpeeksi vakuuttavalla tavalla sijaisuhriksi, juuri tälle yhteisölle kelpaavaksi syntipukiksi.
Kyllä meidänkin maisemissa on uhrattu ihmisiä, vaikka siitä ei olekaan kirjallisia todisteita. Ennen kuin pohjolassa käännyttiin kristinuskoon, lapsia haudattiin elävältä ruton pysäyttämiseksi.[12] On vaikea tietää oliko kysymyksessä oikean ruton ehkäisemisestä, vai ruton lailla leviävän väkivaltaisen kaaoksen sammuttamisesta. Kun ruotsalaiset olivat uhranneet tavallisia kansalaisia nälänhädän välttämiseksi, he lopulta uhrasivat kuningas Domaldin. Sekään ei auttanut.
Edda-tarustot tuntevat Odinin pojan Balderin rituaalisen uhraamisen. Lempeänä ja rakastettuna jumalana pidetty Odin opittiin tuntemaan verta valuvana Jumalana.
Skandinaviassa yhdeksän oli Jumalten pyhä luku. Siksi joka yhdeksäs vuosi Tanskassa uhrattiin yhdeksän ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa.[13] Euroopassa linnoitusten ja siltojen perustuksiin, rajalinjoihin ja pyhiin paikkoihin uhrattiin lapsia. Tanskasta, Irlannista ja muualtakin Euroopasta on löytynyt hyvin säilyneitä soihin upotettuja rituaaliuhreja. Suomen suot eivät sellaisia säilö yhtä hyvin, joten meillä ei ole tietoa siitä onko meillä uhrattu ihmisiä. Toisaalta miksi me olisimme olleet millään olennaisella tavalla erilaisia kuin kaikki muinaiskulttuurit ihmis- ja eläinuhreineen.
Kaikki Euroopan maat ovat uhranneet lapsiaan isänmaallisissa sodissa. Kotirintaman väkivaltaisuus on aina laskenut kun kansa on yhdistynyt uhrattujen omaisten ja vihollisten ympärillä.
[1] Davies, Nigel. Human Sacrifice in History and Today. New York: William Morrow and Co., 1981.
[2] 2Moos 22:27, 28, 29.
[3] 2Moos. 34:20.
[4] Williams J.G.. The Bible, Violence… s. 117-127
[5] 3Moos 18:21; 20:2-5. kieltää lasten uhraamisen Molokille. Tämä ei vielä ole periaatteellinen kannanotto lasten uhraamista vastaan sinänsä. Jumala lupasi rangaista sellaisen rikoksen kuolemalla, ei siksi että lapsia
5Moos12:31 ja 5Moos 18 10 kiletää myös lasten uhraamisen, mutta pääpaino on edelleen mustasukkaisen Jahven huoli siitä että lapsia ei uhrattaisi naapuriikansan Molokille.
[6] 2Moos. 13:14,15.
[7] Girard René. Evolution and Conversion. s. 37.
Girard. Violence and the Sacred s. 9, 94, 95.
[8] Pagels. Elaine. Reading Judas. 70
[9] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988. s. 55.
[10] Girard René. Evolution and Conversion. s. 116.
[11] Juergensmeyer. Terror in the mind of God. s. 170
[12] Davies Nigel. Human Sacrifice s. 21.
[13] Davies Nigel. Human Sacrifice s. 44, 45.
