Se on varsin ymmärrettävä tulkinta, koska sille löytyy paljon esimerkkejä ja tukea sekä Vanhasta Testamentista että kaikista niiden pakanakansojen käytännöstä, joiden keskuuteen kristinusko levisi. Ainahan vihaisia Jumalia on lepytelty uhrein. Nyt Jumala vain tarjosi niin täydellisen uhrin, ettei Hän enää tarvitse lepytystä
Käsitys siitä että Jeesuksen kuolema oli syystä tai toisesta Jumalan vaatima hinta, perustuu tietenkin Vanhan Testamentin uhrikäytäntöön. Mutta vanhan Testamentin ja juutalaisen perinteen pitkään sylipainiin väkivallan kuuluu sen radikaali itsekriittisyys. Profeetta Jeremia väitti että Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Mooseksen kirjoissa kuvattujen uhrivaatimusten kanssa.[1] Myöhemmin Jesaja asetti koko temppelikultin kyseenalaiseksi.[2] Jeesus jatkoi osittain samaa profeettojen perinnettä ohittaen rituaaliuhraamisen ympärillä pyörivän massiivisen uskonnollisen koneiston niin anarkistisen piittaamattomasti, että joutui lopulta itse sen uhriksi. Miksi ihmeessä meillä siis taas on vallalla pääsiäistapahtumien tulkintaperinne joka jättää Jumalan joko haluttomaksi tai kyvyttömäksi antamaan anteeksi jos hän ei saa tarpeeksi arvokasta uhria?
Saattaa olla että vuosisatoja sijaisuhriperinteessä eläneillä juutalaiskristityillä oli suuria vaikeuksia olla ymmärtämättä Jeesuksen kuolemaa millään muulla tavalla kuin sen jatkeena, tai ainakin vihon viimeisenä uhrina, jonka jälkeen ei enää muita tarvittaisi. He olivat projisoineet väkivaltansa Jumalan ominaisuudeksi niin monta vuosisataa, että evankeliumien kertomuksetkaan eivät tätä projektiota välittömästi pystyneet purkamaan.[3] Silti heillä oli takanaan myös monisataavuotinen perinne profeetallista itsekritiikkiä joka arvosteli uhrikulttia ja piti sitä Jumalan tahdon vastaisena. Evankeliumit paljastivat vihdoinkin, että Jumalaan projisoitu väkivalta on ihmisen omaa lynkkausvimmaa, joka pääsiäisenä kohdistui Jeesukseen.
Väkivallan projisoiminen on vaikea purkaa. Kaikilla on aina ollut taipumus projisoida oma väkivaltamme ja pahuutemme muihin, panna syntimme jonkun toisen kannettavaksi. Olemme kyllä vähitellen alkaneet kantaa vastuun väkivallastamme. Harvoin perustelemme enää raivoamme, hylkäävyyttämme tai väkivaltaamme Jumalan vihalla. Sitäkin uskovaiset kyllä tekevät. Se on helppoa, koska Anselmin Jumalan kunniaa oli loukattu ja Lutherin Jumalan raivoa ei voinut lepyttää vähempi kuin hänen oman poikansa veri.
Rikoksen ja rangaistuksen logiikka on helppo sijoittaa pääsiäistä selittäväksi kaavaksi. Jonkun pitää aina maksaa. Mitä se sellainen anteeksianto on, josta kukaan ei ole maksanut mitään? Sellainen on sietämätöntä. Meidän on vaikea uskoa vapaasti jaettuun anteeksiantoon, koska meidän on vaikeaa vapaasti antaa anteeksi tai suostua vastaanottamaan mitään ansaitsematonta.
Vihainen ja tuomitseva Jumala on mukavasti itsemme kaltainen
On helppo uskoa Jumalaan joka on vielä vihaisempi kuin itse olen, varsinkin jos itse ole Kristuksen sijaiskuoleman kautta saanut suojan tuota vihaa vastaan.
Oma viha syntisiä ihmisiä kohtaan on jotenkin ymmärrettävämpää, kun Jumalakin vihaa syntisiä.
Sijaisuhrius tuntuu puhdistavalta.
Ajatusten ja ideoiden evoluutiossa tässä teoriassa täytyy olla jotain elinvoimaista. Reformaation jälkeen juuri tämä selitys on ollut kaikkien evankelistojen teologinen pikaruoka. Se on helppo myydä, nopeasti syötävä, tehokkaasti lihottava, vähän ravitseva ja jokaisen tiedostavan ihmisen painajainen. Silti se vetoaa yleiseen käsitykseen synnistä jonkinlaisena epäpuhtautena tai saastana, joka tarttuu väärästä seurasta ja likaisista teoista. Kummallakin on yleensä jotain tekemistä seksin kanssa. Jeesuksen veri on kuin steriloiva antiseptinen pyyhe tai suihku. Pelastus pukee meidät valkoisiin ja tekee meistä viattomia kuin vastasyntyneet lapset.
Ei niin, etteikö puhdistautuminen synnistä kertoisi jotain olennaista pelastuksesta, mutta se on myös jättänyt seurakunnan samanlaisen moraalisen bakteerikammon valtaan, jota Jeesus uhmasi rikkomalla oman aikansa moraalisia puhtaustabuja.
Sellainen tekee pyhien yhteydestä puhtaanapitolaitoksen, joka karttaa, halveksii, tuomitsee ja hylkää kaiken mikä vain haisee pahalta, maistuu oudolta ja näyttää vieraalta, näkemättä että hylkääminen itsessään kertoo meidän sidonnaisuudestamme pyhitettyyn väkivaltaan.
Sijaisuhrius on helppo diili. Alkukristityille uusi Jumalan valtakunta oli pelastus itsessään. He näkivät Jumalan rakkauden seurakunnan vieraanvaraisuudessa ja keskinäisessä huolenpidossa. He tulivat osallisiksi pelastuksesta. He kuuluivat pelastavaan todellisuuteen. Juuri siksi pelastus oli myös niin kokonaisvaltaisesti haastavaa.
Jeesuksen sijaiskuolemaan uskominen syntien anteeksiantamisena on syvästi yksityinen asia, eikä välttämättä haasta mihinkään. Hän on kuollut meidän puolestamme ja mennyt taivaaseen. Meidät on jätetty tänne nauttimaan mistä ikinä vallasta ja etuoikeudesta meillä sattuu pelastuksen lisäksi olemaan. Niinkö?
[1] Jer 7:22, 23.
[2] Jes 66.
[3] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 88, 89.
”Sijaisuhrius on helppo diili”. – Hmm.
Siksikö lakattiin uskomasta Jeesusta, lakattiin seuraamasta häntä – vastoin hänen kehotustaan – ja vaihdettiin tilalle ”usko Jeesukseen” eli usko uhriin: Siihen, siis, että hänen kuolemansa pelastaa, kunhan siihen uskomme, olivatpa tekomme tai ajatuksemme mitä hyvänsä?
Yritystä elää hänen esimerkkiään noudattaen alettiin pian parjata ensin juutalaisena ”lakihurskautena” – ja myöhemmin katolisena tekopyhyytenä ym. – joka tapauksessa muka yrityksenä pelastua omin teoin.
Jeesuksen opetuksen ja esimerkin mitätöinti on tehty häneen uskomisen nimessä.
Pääseehän siinä nauttimaan yhtä aikaa sekä muiden tuomitsemisesta että omasta pelastusvarmuudesta -(?)
Nämä temput vaativat myös sen tosiasian unohtamista, että Jeesus oli juutalainen niin eläessään kuin kuollessaan, eikä itse ilmoita perustavansa mitään uutta uskontoa.