Mitä haittaa? Eivät kaikki väärin ymmärrykset mitään haittaa. Ihmiset rakastivat toisiaan ja Jumalaa yhtä hyvin tai huonosti litteällä lautasella kuin pyöreällä maapallolla. Ihmiset ovat vakuuttuneet Jumalan rakkaudesta Anselmin ja Lutherin pelastusteologian kautta tai niistä huolimatta. Osa kristityistä ovat seuranneet Jeesuksen väkivallattomuuden opetusta ja esimerkkiä, vaikka ovat samalla uskoneet vihaiseen ja ankarasti tuomitsevaan Jumalaan. Ihmiset ovat vakuuttuneet äärettömästä ihmisarvostaan uskoessaan heistä maksettuun äärettömän arvokkaaseen lunnasmaksuun. Ihmiset ovat vakuuttuneet Jumalan lempeästä armosta vaikka ovatkin jääneet pelkäämään ikuisen tuomion uhkaa. Kristus meille kuuluvan Jumalan rangaistuksen kantajana ja velan maksajana on herättänyt palavaa vastarakkautta, radikaalia sosiaalista hyvyyttä ja rajatonta vieraanvaraisuutta koko maailmassa yli tuhannen vuoden ajan. Miksi siis pitäisi vaivata päätään moisilla teologisilla knoppikysymyksillä?
Siihen on monta hyvää syytä. Niin kauan kun kristillinen teologia herättää moraalista arvostelua ja niin kauan kun ristin symboli palvelee sotaisia aikeita, väkivaltaisia ristiretkiä pahuutta vastaan, pyhien paikkojen sulkemista pahoilta ihmisiltä, pahojen ihmisten tappamista kristillisen oikeuden nimissä ja sukupuolivähemmistöjen tuomitsemista Jumalalle kelpaamattomiksi, meillä on yhtä monta hyvää syytä tarkastella onko teologiassamme vielä sellaisia väkivallan varjoja, joita valaisemalla uskomme muuttuu väkivallan mahdollistajasta sen paljastajaksi ja tuomitsijaksi missä tahansa se esiintyykään.
Anselmin kehittämä ja Lutherin vahvistama Jumalan väkivaltaisuutta ylläpitävä teologinen tulkinta evankeliumin keskeisestä merkityksestä on kriisissä, ei evankeliumi itsessään. Tämä feodaaliyhteiskunnan teologinen reliikki on ymmärrettävä yhtenä aikaan ja kulttuuriin sidottuna evankeliumin selitysyrityksenä, joka tänä päivänä on kasvamassa ylivoimaiseksi esteeksi evankeliumien ymmärtämisessä ja uskomisessa.
Ei ole helppoa uudelleenarvioida iskulauseiksi kiteytettyjä teologisia itsestään selvyyksiä. Se on kuin pelastuksensa perusteita alkaisi sahaamaan auki.
Silti tämä uhriformulaa on rationalisoitu, spiritualisoitu, kesytelty, perusteltu, selitelty ja lukemattomin vertauksin yritetty tehdä siedettävämmäksi. Tai sitten sitä on julistettu nimenomaan ristin sietämättömänä hullutuksena, jonka uskottavauus vain vahvistuu siihen kohdistuvan epäuskon kautta, ikään kuin tuhat vuotta myöhemmin keksitty selitys ristille olisi voinut olla hullutus Paavalin aikaisille juutalaisille ja pakanoille. Ja ikään kuin evankeliumin hulluna pitäminen itsessään todistaisi sen totuusarvosta yhtään mitään.
250 viime vuoden aikana tätä selitysmallia on myös yhä ahkerammin problematisoitu.[1] Teologit ovat yhä kiusaantuneempia ajatuksesta, että Jeesuksen kuolema olisi Jumalan vaatima maksu, rangaistus tai sijaisuhri. Silti selitys on edelleen eurooppalaisen kansanhurskauden ja ateismin itsestään selvä ymmärrys pääsiäisen merkityksestä.
Viimeisen 30 vuoden aikana monet teologit ovat Rene Girardin innoittamina alkaneet uusin eväin arvioida tuhatvuotista teologista perinnettä. Vihdoin on alkanut perusteellinen teologinen työskentely jonka tarkoituksena on purkaa kristinuskon ytimeen rakennettu kiusallinen kaksinaismoraali: Meillä on Jumala, joka kieltää väkivallan käytön ihmisiltä, mutta sallii sen itselleen.
Pelkkä moraalinen närkästys ei tietenkään riitä tämän tulkinnan kritiikin pohjaksi. Tarvitaan myös vahvaan historian ja raamatun tuntemukseen perustuvaa teologista kritiikkiä.
[1] Finlan Stephen Problems With Atonement. Liturgical Press. Collegeville, Minnesota 2005. s. 10. 84.
