Voi teitä, lainopettajat! Te olette vieneet tiedon avaimen. Itse te ette ole menneet sisälle, ja niitäkin, jotka ovat halunneet mennä, te olette estäneet.[1]
Vaikka Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, hänen viestinsä kuului myös suurelle hiljaiselle yleisölle, joka oli kerääntynyt seuraamaan Jeesuksen ja fariseusten välistä yhteenottoa.[2] Nimenomaan heille Jeesus halusi palauttaa “tiedon avaimet”: luvan itse arvioida hyvyyden ja pahuuden olemusta, kyvyn nähdä pyhitetyn väkivallan läpi ja silmät havaita kuka on kenenkin uhri. Ilman näitä avaimia kaikki näyttäytyisi väärässä valossa, eikä väkivallan todellinen olemus paljastuisi.
Uskonnollisen vallan haltijoille tilanne oli vaarallinen. Heillä oli edelleen käytössään väkivaltaiset keinot karkottaa tiedon avaimet kansan keskuudesta. Totuus pyhitetyn väkivallan olemuksesta oli se tiedon avain, jota kansan ei pitänyt saada.
Jeesuksen puhe provosoi kansan keskuudessa konsensusta uhkaavaa levottomuutta. Kaaoksen vaara oli ilmassa. Nyt oli kiire kääntää uskonnollista rauhaa uhkaavat intohimot sijaiskohteeseen. Tällä kertaa syntipukin valitseminen oli helppo. Moitteillaan Jeesus suorastaan provosoi pyhitetyn väkivallan itsensä kimppuun. Siinä mielessä hän kulki hyvin tallattua polkua. Monet profeetat ennen häntä olivat kulkeneet samaa tietä.
“Kun Jeesus lähti sieltä, lainopettajat ja fariseukset ahdistivat hellittämättä häntä kysymyksillään ja ottivat puheeksi kaikenlaisia asioita yrittäen houkutella hänet ansaan. He kuuntelivat valppaasti saadakseen hänet kiinni hänen omista sanoistaan.”[3]
Jeesus oli puheessaan kytkenyt uskonnollisten johtajien asennemaailman ja käytännön väkivaltaisen historian jatkumoon. He eivät suostuneet katsomaan itseään siitä peilistä, jonka Jeesus asetti heidän eteensä. Siksi he sortuivat kopioimaan mallia, jonka Jeesus oli esittänyt varoittavana esimerkkinä.
Totuus, joka oli ollut “salattua maailman luomisesta saakka” ei auennut kuulijoille pelkästään selittämällä. Tarvittiin enemmän. Jeesuksen ankara puhe houkutteli esille juuri sen väkivallan toiston, jota kukaan ei tunnistanut ja tunnustanut omakseen. Tulisiko häneen kohdistuva väkivalta paljastamaan sen, mitä hän ei opettamalla saanut perille?
Täytyy myös kysyä olivatko Jeesuksen omat puheet väkivaltaisia ja hylkääviä? Hän oli varoittanut tuomitsemasta, ettei itse tulisi tuomituksi. Oliko hän tulossa tuomituksi, koska oli itse tuominnut? Osallistuiko hän itse siihen väkivaltaiseen mekanismiin, jonka oli juuri diagnostisoinut saatanalliseksi?[4]
On aika ilmeistä, että Jeesuksen ankarat puheet eivät ainakaan pysäyttäneet maailman alusta asti pyörineitä väkivallan rattaita. Hän oli puheillaan provosoinut ne uudelle kierrokselle. Jeesuksessa oli kaikki uhrille sopivat merkit. Hän oli marginaalisesti omaan kansaan kuuluva levottomuuden herättäjä. Hän oli sen verran vähäpätöinen, että hänen kuolemaansa tuskin lähdettäisiin kostamaan. Toisaalta hän oli niin suurta levottomuutta aiheuttava, että hänet voitiin nähdä kaikkien sisäisten ristiriitojen aiheuttajana. Hänet oli jo nyt valittu uudeksi uhriksi pitkässä uhrien sarjassa, joka oli alkanut Abelista, jatkunut Sakarjassa, mutta ei suinkaan päättynyt häneen. Jeesuksesta tulisi uusi syntipukki loputtoman pitkässä sarjassa sijaiskärsijöitä.
Mutta tulisiko hänestä vain uhri muiden joukossa? Jeesuksen tavassa ”hankkiutua uhriksi” oli jotain uutta, jotain kaikkia väkivallan voimia haastavaa, paljastavaa ja tilille panevaa. Häneen kohdistuvassa murhanhimossa ei ollut mitään uutta, mutta hänen tavassaan houkutella väkivaltainen pyhä myyttisten valheitten suojasta, oli jotain uutta.
[1] Luuk. 11:52.
[2] Luuk. 12:1.
[3] Luuk. 11:53,54.
[4] Raymund Schwager.Jesus in the drama of salvation 92,93.
