Luukkaan versio Jeesuksen puheesta on vielä astetta ankaramman kuuloinen:
Niinpä tämä sukupolvi saa maksaa kaikesta profeettojen verestä, joka maailman luomisesta lähtien on vuodatettu. Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti, hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välille. Niin, minä sanon teille: tämä sukupolvi vaaditaan vielä tilille.[1]
Luukkaan mukaan Jeesus puhui kaikesta verestä, joka maailman luomisesta (katabole tou kosmou) asti on vuodatettu. Kreikan sana kosmos on tarkoittanut tilanteen mukaan universumia, luomakuntaa, ihmiskuntaa tai omaa maailmaamme. Uuden Testamentin kirjoittajat antavat sanalle uuden ja erityisen merkityksen. He käyttivät kosmos -sanaa kuvatakseen koko Jumalan tahdosta vieraantunutta uskonnollista ja poliittista systeemiä.[2] Kosmos kuvasi valtoja ja voimia, joiden juuret olivat väkivaltaisessa pyhässä. Kosmos oli vertailevan ja kilpailevan valtakunnan kuolemaan päättyvää kateellista kilpailua. Kosmos oli kaikkea sitä, mistä ihmiskunta oli oppinut olemaan ylpeä.
Jeesus ei siis todellakaan puhunut vain omasta kansastaan, vaan väkivallan ikivanhasta perinnöstä, joka on paljon juutalaisuutta vanhempi. Hän viittasi ihmiskunnan taakkaan, joka alkoi kerääntyä heti kun mitään opittua alkoi siirtyä perintönä eteenpäin. Erityisesti Luukas näyttää alleviivaavan ensimmäisen murhan perustavaa laatua olevaa vaikutusta koko ihmiskunnan historiaan.[3]
Miten Jeesus saattoi pitää fariseuksia syyllisinä murhiin, jotka oli tehty kauan ennen kuin fariseuksia tai edes juutalaisia oli ollut olemassakaan?
Jeesus ei puhunut periytyvästä syyllisyydestä. Eivät lapset peri syyllisyyttä vanhempiensa veriteoista. Jeesus puhui periytyvästä haluttomuudesta kantaa vastuuta mistään syyllisyydestä. Juuri tämä haluttomuus johti isien syntien toistamiseen, edellisten sukupolvien imitoimiseen.
Fariseukset uskoivat voivansa vapautua isiensä synneistä tuomitsemalla heidät. Samalla tavalla monet meistä ovat tuominneet vanhempiemme synnit, ja vannoneet, että emme ikinä tulisi toistamaan niitä. Niin tehdessämme olemme ottaaneet ensimmäisen askeleen tiellä, jota emme halua tunnistaa omaksemme. Alamme toistaa juuri sitä hylkäävää tuomitsemista, poissulkevaa syyllistämistä ja toisen syntipukiksi julistamista, josta olemme itse aikanaan kärsineet niin paljon. Saatuamme itse lapsia huomaamme kauhuksemme, että vanhempiemme asenteet ja käytösmallit eivät olekaan kuolleet sen tuomion myötä, minkä vanhemmillemme annoimme.
Alitajuisesti olemme pysyneet uskollisina sille pyhitetyn väkivallan perinnölle, jonka uhreina kasvoimme. Vasta herättyämme tähän tietoisuuteen, Jeesuksen sanat fariseuksille löytävät kauhistuttavan sisältönsä: Havaitsemme olevamme syypäitä kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu. Minun tai “heidän” väkivallalla ei ole enää mitään olennaista eroa. Vaikka kuinka yritän vedota itse käyttämäni väkivallan laadun toisenlaisuuteen tai määrän vähemmyyteen, löydän itseni Kainin merkin kantajana.
Kaikki puolustuspuheenvuoroni: “he olivat kuitenkin pahempia kuin minä,..” ovat vain Kainin perinnön jatkamista. Juuri tämä haluttomuus tunnistaa ja tunnustaa samankaltaisuutemme, tekee meidät samankaltaisiksi – myös Jeesuksen puhuttelemien fariseusten kanssa.
”Tämä sukupolvi” oli ihmiskunnan historiassa ensimmäinen sukupolvi, jolle selkeäsanaisesti paljastettiin koko ihmiskunnan auttamaton sidonnaisuus uhriutta vaativaan väkivaltaan. Jeesuksen jälkeen väkivallan verukkeet muuttuisivat läpinäkyviksi, ja hylkäämisen selitykset kävisivät ontoiksi. Jeesus avasi ankarilla sanoillaan kiusallisen mahdollisuuden historialliseen ja henkilökohtaiseen itsetuntemukseen. Tämän jälkeen väkivalta ei enää olisi millään tavalla pyhitettävissä.
”Tämä sukupolvi” jolle Jeesus puhui, ei ole vieläkään kuollut. Edelleen imitoimme heidän tapojaan. Pystytämme muistomerkkejä muiden uhreiksi joutuneille ja parhaassa tapauksessa omiemme uhreiksi joutuneille. Kummassakin tapauksessa saatamme jatkaa sokeaa historiaa.
Olemmeko siis edelleen tilillä isiemme synneistä? Kyllä me olemme. Olemme tilillä koko ihmiskunnan väkivaltaisesta historiasta kunnes näemme, ja oikeasti havahdumme huomaamaan, että meidänkin asenteillamme ja toiminnallamme on uhreja, että meidänkin kätemme ovat veressä.
Kun Jeesus sanoi, että tämä sukupolvi saa maksaa.., hän ei uhkaa Jumalan kostolla, eikä sillä, että Jumala olisi vaatimassa kenenkään verta. Jeesus vain ennustaa syntipukkimekanismin toimimattomuuden verisiä seurauksia. Jos kansa ei senkään jälkeen ota yksilöinä ja yhteisöinä vastuuta osallisuudestaan aikojen alusta asti jatkuneeseen systeemiseen väkivaltaan, se saa maksaa siitä raskaan hinnan. Jeesuksen jälkeen jokainen sukupolvi joutuisi maksamaan veristä hintaa sokeudestaan. Jeesus ei puhunut Jumalalle maksettavasta velasta tai verestä, vaan toinen toisillemme tuottamasta tuskasta, kun uhrikulttuurin hillitsemä väkivalta vapautuisi ihmiskunnan omaksi kurimukseksi.[4]
[1] Luuk 11:50, 51.
[2] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992.. 51-59.
[3] Girard. I See Satan Fall… s.86.
[4] Myöhemmin Jeesuksen paljastama pyhitetty väkivalta tulisi kohdistumaan häneen itseensä: Silloin hän rukoili murhaajilleen anteeksiantoa, koska ”he eivät ymmärrä mitä tekevät.” Vaikka uskon että olemme varauksetta anteeksiannettuja, taidamme silti edelleen olla tilillä, jotta vihdoin ymmärtäisimme oman osallisuutemme, siihen väkivaltaan, jonka tähden koko maailma on anteeksiannon ja pelastuksen tarpeessa.
Jeesus paljasti julmien jumalien kuoleman kulttuurin ja vahvojen vallan,josta edes juutalaiset eivät olleet vapaita. Hekin tekivät isien perinnäissäännöillä Jumalan käskyt tyhjiksi,jolloin he eivät olleet vapaita synnin orjuudesta,kuoleman pelosta ja saatanan vallasta. Apostoli Paavali roomalaiskirjeessään kertoo,kuinka erilaisia seurauksia ihmiselle on laista ja armosta. Lain alla ihminen on synnin orja,joka ei tee sitä,mitä tahtoo,vaan sitä,mitä ei tahdo. Armon alla ihminen on vapaa,joten hän voi tehdä kuten Jumala tahtoo ja olla tekemättä sitä,mikä on pahaa Jumalan silmissä. Psykologiassa esim. Soili Hautamäen Ydintraumassa puhutaan toistamispakon kieltämisestä ja myöntämisestä. Toistamispakon kieltäminen johtaa siihen,että ihminen jakaa oman persoonallisuutensa. Tästä ilmiöstä,jota kutsutaan splitting-termillä,näkyy merkkejä Lutherin Kristuksen vuorisaarnan selityksessä.