Jeesus oli huomannut, että Juudas poistui seurueesta matkan varrella, mutta kukaan ei puhunut siitä mitään.[1]
Mitkä ikinä olivat Juudaksen motiivit, mahdolliset varaukset ja ristiriidat, niin nyt hän oli lopullisesti tehnyt valintansa. Viimeisen aterian tarjoama harkinta-aika oli kulunut umpeen.
Sen aikana Juudas ei ollut kuullut tai nähnyt mitään sellaista, joka olisi saanut hänet perumaan aikeitaan. Jeesuskin näytti tietävän, mitä hän oli tekemässä, vaikka oli koko illan antanut epäilyksen koskea kaikkia. Ehkä Jeesuksen sanat olivat pelästyttäneet Juudaksen. Ehkä hän silti jäi epätiesoiseksi siitä, yrittikö Jeesus saada hänet ajattelemaan ja valitsemaan toisin? Ehkä Jeesus oli epäsuoralla tavalla osoittanut jopa myötätuntoa Juudakselle. Kait hän olisi voinut estää Juudaksen aikeet, jos olisi sitä halunnut? Miksi ihmeessä Jeesus oli vain puhunut petturuudesta, paljastamatta sitä ja yrittämättä millään lailla ehkäistä sitä?
He tulivat Getsemane-nimiseen paikkaan,
Nimi viittaa oliiviöljyn puristukseen.[2] Tänä yönä tuo nimi saisi aivan uudenlaisen merkityksen.[3]
Jeesus sanoi opetuslapsille:
’Jääkää te tähän siksi aikaa, kun minä rukoilen’
Kaikki tiesivät, että tänne ei tultu nukkumaan. Kaikkien tuli valvoa koko yö. Niin Mooses oli käskenyt.[4] Vaikka nyt oli jo myöhä, koko kaupunki oli valveilla. Nyt kuului muistella ja juhlia Egyptistä pakenemisen ihmeellistä yötä. Lapsille kerrottiin, kuinka Jumalan enkeli tappoi kaikki egyptiläisten esikoiset Faaraon poikaa myöten, mutta verellä merkitys israelilaismajat hän ohitti. Tämä oli ilon ja kiitoksen yö.
Jeesus ei siihen iloon yhtynyt. Tänä yönä olisi pitänyt muistella murhattuja lapsia ja kysyä kuka heidät oikeasti tappoi. Jumalako? Vai oliko tämä myyttinen peitetarina, jolla itse asiassa salattiin mitä oikeasti tapahtui ja kuka tappoi kenet? Sellaiset kysymykset eivät kuuluneet tähän juhlaan. Tämä oli viattomien uhrien yö ja Jeesus tiesi olevansa seuraava.
Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen hän otti mukaansa. Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille:
’Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.’[5]
Evankeliumit eivät puhu Jeesuksen tunteista kovinkaan paljon. Nyt Jeesus puhui itse tunteistaan kolmelle lähimmälleen äärimmäisin suorin sanoin. Kaikki se vakaus ja päättäväisyys, jonka opetuslapset olivat nähneet vielä viimeisen aterian yhteydessä, oli poissa. Hän oli kauhuissaan kivun ja kuoleman edessä.
Eikä siinä kaikki. Hän alkoi tuntea, kuinka ihmiskunnan peruspahuus, uhria vaativa verenhimoinen ja sokea dynamiikka alkoi kietoutua hänen ympärilleen. Tässä tummien intohimojen kaupungissa hän oli jo monta päivää tuntenut, kuinka katkera vihamielisyys oli piirittänyt häntä yhä tiiviimpänä ja uhkaavampana. Hän oli viime päivinä useasti puhunut kuolemastaan. Muut olivat suhtautuneet siihen paljon tunnepitoisemmin kuin hän. Nyt kun muut olivat lakanneet kiihkoilemasta, hän jäi yksin hätänsä kanssa. Tässä yksinäisyyden hetkessä mikään ei enää antanut hänelle levollisuutta, jonka varassa olisi voinut jäädä ylvään tyynesti odottamaan väistämätöntä. Neljä sataa vuotta sitten Sokrates oli tyynesti kohdannut kuolemantuomionsa kohottamalla myrkkymaljan huulilleen kuin parantavan lääkkeen. Jeesus toki tiesi, että sellaista sankaruutta kuoleman edessä ihailtiin[6], mutta tällä hetkellä hänestä ei ollut siihen. Hänen perimmäinen uskonsa ja luottamuksensa alkoi horjua. Hän vapisi ja hikoili sellaisessa paniikissa, jolle ei löytynyt helpotusta. Yhteiskuntajärjestystä ylläpitävät vallat ja voimat olivat riisumassa naamioitaan ja tulossa häntä hakemaan. Jeesus oli kauhuissaan kohdatessaan elämästä ja kuolemasta päättävät voimat yksin.
Jeesus tajusi opetuslastensa olevan vielä samojen voimien vallassa. Olihan hän kävelymatkan aikana ennustanut heidän karkuruutensa. Silti hän kaipasi heidän läsnäoloaan ja tukeaan. Miksi ihmeessä? Mitä lohtua tai tukea hän voisi saada ihmisiltä, jotka eivät vieläkään ymmärtäneet mistä oli kysymys? Ei uhri ääritilanteessa enää yritä tehdä valintojaan ymmärrettäviksi. Hän vain toivoo, että massan joukosta löytyisi joku, kuka tahansa, joka tuntee myötätuntoa ja antaa edes katseellaan ja läsnäolollaan tukea, vaikkei itse ymmärtäisikään, mitä oikeasti on tapahtumassa. Jeesus ei hakenut tätä myötätuntoa kansanjoukosta. Hän paljasti kuolemankauhunsa vain kolmelle lähimmälleen.
Pietari, Jaakob ja Johannes suhtautuivat yllättävän tyynesti Jeesuksen hätään. Heidän oli mahdotonta käsittää tai hyväksyä, että Jeesus voisi olla niin heikko ja avuton. Miten niin monien ihmeiden mies voisi olla oikeasti niin hädissään, että tarvitsi heitä? “Olen kuoleman tuskan vallassa” on vihonviimeinen asia, minkä he halusivat sankariltaan kuulla. He sulkeutuivat Jeesuksen ahdistukselta pakenemalla unen lohduttavaan syleilyyn.
Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi:
’Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.’
Vanhassa Testamentissa malja oli täynnä Jumalan vihaa, jota hän vuodattaa kansojen päälle toisten kansojen väkivallan muodossa. Sitten hän rankaisee niitä kansoja, joita on käyttänyt vihansa välineinä toisen kansan miekalla[7] ja väkivallan lohduttoman loputon kierre jatkuu kostonhimoisen Jumalan orkestroimana. Jeesus tietää, että tämä malja on täynnä vihaa ja väkivaltaa, mutta ei hänen Isänsä väkivaltaa, vaan koko ihmiskunnan julmuutta.[8] Hän oli samana iltana pyytänyt opetuslapsia juomaan viinin muodossa Jeesuksen verta maljasta. Ei sekään malja ollut täyttynyt Jumalan, vaan ihmisen vihan tähden. Silloinkaan opetuslapset eivät tunnistaneet osuuttaan siihen. Nyt Jeesuksen edessä on malja täynnä hyvillä syillä ja Jumalten nimissä pyhitettyä väkivaltaa, jonka pahuutta kukaan ei tunnusta omakseen. Jeesus vapisi kauhusta sen edessä. Miten hän voisi ottaa juotavakseen koko ihmiskunnan väkivallan? Miten hän voisi tyhjentää itseensä ihmisen koko pahuuden?
Jeesus pelkäsi joka solullaan sitä tuskaa, minkä jo tunsi valuvan kehoonsa. Eikö tosiaan ollut mitään muuta tietä? Ahdistus kasvoi hädäksi, joka etsi mitä tahansa vaihtoehtoa sille kaikkein kammottavimmalle. Siksi hän rukoili, että hänen taivaallinen Abbansa[9] jollakin tavalla voisi vapauttaa hänet tästä kohtalosta.
Samalla Jeesus uskoi, ettei hänen Isänsä tahtoon kuulunut vastata väkivaltaan väkivallalla. Siksi hän ei rukoillut kostoa, eikä ylivoiman avulla pelastumista. Hän uskoi, että Jumalan malja oli täynnä uhrautuvaa rakkautta, eikä vihaa. Jeesus ei tahtonut kärsimystä, eikä hän ihannoinut marttyyriutta. Hän pelkäsi sitä ja piti sitä vääränä. Ketään ei saanut kiduttaa ja tappaa mistään syystä.
Taivaallinen Isä ei ollut hänen vastustajansa, eikä Isän tahto ollut hänen vihollisensa. Rukouksellaan Jeesus ei kapinoitunut Isän ankaraa vaatimusta vastaan, koska mitään sellaista ei ollut. Oli vain Isän tahto rakastaa ihmiskuntaa loppuun asti. Tällä hetkellä tuntui, että rakastaminen tulisi maksamaan hänelle aivan liikaa. Oliko tämä todellakin ainoa mahdollisuus? Oliko hän sittenkään ymmärtänyt kutsumuksensa oikein?[10]
Isä oli hiljaa. Hänen tahtonsa hehkui Jeesuksen syvimmässä kutsumuksessa, eikä Jeesus pohjimmiltaan siitä aikonut perääntyä.[11] Mikään sentimentaalinen lohdutus ei kuitenkaan olisi tuonut valoa tai helpotusta siihen pimeyteen, joka oli laskeutumassa Jeesuksen ylle. Isän läsnäolo eli vain hänen äärimmäisen yksinäisessä rukouksessaan. Se ei Jeesukselle riittänyt.
Lohdutusta paitsi jäänyt tuska ja hätä kasvoivat niin suuriksi, että Jeesus alkoi taas kaivata edes puolisokeiden ihmisten väsynyttä läsnäoloa. Siksi hän meni takaisin opetuslastensa luokse.
Sitten hän tuli takaisin ja tapasi opetuslapset nukkumasta. Hän sanoi Pietarille:
’Simon, nukutko sinä? Etkö edes hetken vertaa jaksanut valvoa?’
Jeesukselle olisi riittänyt, että edes joku olisi lojaalisuuttaan pysynyt valveilla hänen kanssaan, vaikka ei intiimisti pystyisikään osallistumaan hänen tuskaansa.
Kaikki olivat nukahtaneet. He olivat luottaneet Jeesuksen tilannehallintaan. Ei hän aiemminkaan ollut heidän apuaan kaivannut. Sitä paitsi viimeisen aterian ahdistus, ruoka ja viini sekä tulomatkan riitely oli alkanut verottaa miesten kestävyyttä. Päivä oli kaikin puolin ollut stressaava ja haukottelu on tarttuva ele.
’Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.’
Näillä sanoilla Jeesus tunnusti myös oman ihmisyytensä. Hän oli valvonut ja rukoillut, mutta silti joutunut kiusaukseen. Hän ei kuitenkaan ollut löytänyt mitään pako- tai oikotietä. Opetuslapsilla ei enää ollut mitään kiusauksia. He olivat nukahtaneet pakoon pahasta maailmasta.
Hän meni taas etäämmäksi ja rukoili samoin sanoin.
Vieläkin Jeesus etsi ja pyysi vaihtoehtoja väistämättömälle. Taas kerran hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi antautua lähestyvälle pahuudelle. Väkivallan käytölle tai sille antautumiselle ei kuitenkaan löytynyt kolmatta vaihtoehtoa. Kaikkein pimeimpään nurkkaan ahdistettuna hän meni uudestaan hakemaan opetuslapsiltaan tukea.
Palatessaan hän jälleen tapasi opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut raskaasti painaa heidän silmiään. He eivät tienneet, mitä vastaisivat hänelle.
Herätettyään heidät toisen kerran Jeesus oli yhtä sanaton kuin opetuslapset. Rivien välistä voimme lukea, että Jeesus luopui lopullisesti läheistensä tuen etsimisestä ja vetäytyi käymään sisäisen taistelunsa täysin hylättynä.
Tullessaan kolmannen kerran Jeesus sanoi heille:
’Yhäkö te nukutte ja lepäätte?’
Vaikka Jeesus oli jo käynyt sisäisen taistelunsa loppuun, hänen sanoistaan heijastui pettymys siitä, ettei kukaan ollut pysynyt hänen rinnallaan.
Kaikki opetuslapset olivat muutamaa tuntia aiemmin kiivaasti vannoneet uskollisuuttaan kuolemaan asti. Ratkaisevassa tienhaarassa he eivät jaksaneet edes valvoa sankarinsa rinnalla.
Markusta tai muitakaan evankelistoja ei todellakaan voi syyttää sankarimytologian rakentamisesta Jeesuksen seuraajien ympärille. Näin noloa antisankaruutta ei voittajien historiankirjoituksissa yleensä näe.
Nyt Jeesus oli käynyt sisäisen taistelunsa loppuun. Hän oli rukoillut vaihtoehtoista ratkaisua ainakin pariin kolmeen kertaan. Hän oli oikeasti uskonut, tai ainakin toivonut, että sellainen olisi mahdollinen. Mitään vaihtoehtoa ei kuitenkaan löytynyt. Siksi hän oli päättänyt kulkea valitsemansa rakkauden tien kauheaan loppuun asti.[12] Hän oli päättänyt juoda ihmisen pahuuden maljan, tulla ihmisen väkivallan maljaksi. Lopullinen valinta oli antanut hänelle uutta voimaa ja sisäistä lujuutta. Siksi hän herätti opetuslapsensa hyvin päättäväisesti ja määrätietoisesti:
Kaikki on selvää. Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä.
Vaikka opetuslapset olivat aterian aikana olleet kovin kiinnostuneet kavaltajan henkilöllisyydestä, se ei enää näyttänyt olevan kenellekään tärkeää. Kesken jääneen unen jälkeen kaikki tuntui vähän utuiselta.
Jeesukselle kaikki oli nyt selvää. Hän oli päättänyt pysyä valitsemallaan tiellä. Maailma hänen ympärillään näytti toimivan hyvin ennustettavalla tavalla. Mikään ei häntä enää yllättänyt. Hän oli lopullisesti päättänyt antautua sille, mitä oli eniten pelännyt. Vaikka Jeesus oli jäänyt täysin yksin pahimman painajaisensa keskelle, hän oli silti löytänyt rohkeuden kohdata kuoleman kauhun.
Juudaskin oli oman sisäisen taistelunsa käynyt loppuun. Hän oli pitänyt sopimuksestaan kiinni ja paljastanut Jeesuksen olinpaikan papistolle.
Lähestyvien soihtujen kajastus näkyi jo laaksossa. Jeesus ei jäänyt paikalleen odottamaan. Hän otti aloitteen itselleen ja lähti kohtaamaan ennustamansa kohtalon. Hän käveli itse pidättäjiään vastaan.
[1] Schwager Raymund Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s.137
[2] Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminister John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 57.
[3] Luukas näyttää olettavan, että Jeesus oli aiempienkin vierailujensa aikana viettänyt tämän yön nimenomaan täällä. ”Jeesus lähti kaupungista ja meni tapansa mukaan Öljymäelle.” Sen informaation pohjalta hänet olisi helppo löytää.
[4] 2Moos 12:42: Sinä yönä Herra valvoi viedäkseen heidät pois Egyptin maasta; se on Herralle pyhitetty yö, ja silloin kaikkien israelilaisten sukupolvesta toiseen tulee valvoa.
[5] Mark 14:32-42. Matt 26:36-46. Luuk 22:40-46. Joh 8:1.
[6] Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 307.
[7] Esim. Jer 25:15-19, 51:21-22.
[8] Bartlett Anthony. Virtually Christian. O-Books. 2011. s. 140, 141.
[9] Abba on lapsen kaltainen tapa puhutella isää. Juutalaisuudessa sellaista pidettiin liian tuttavallisena ja epäkunnioittavana tapana puhutella Jumalaa.
[10] McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s 117.
[11] En usko että ”Jeesus luopui omasta tahdostaan,” niin kuin Jonas Gardell päättelee, ikään kuin Jeesuksella ja hänen isällään olisi tässä kohtaa ollut joku perustavaa laatua oleva erimielisyys. Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 281.
[12] Johannes Kuvaa Jeesuksen sisäistä taistelua hyvin lyhyesti ja hengeltään paljon sankarillisemmin: Joh 12:27, 28 Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!
