Charlie Chaplin teki snobihahmosta karikatyyrin jolle oli helppo nauraa suopeasti. Oman arjen snobeihin ei suhtauduta yhtä lempeästi.
Murkut snobbailevat sillä yhdellä ainoalla musiikki- tai pukeutumistyylillä. Aikuisten maailmassa on elitististä snobbailua, kulttuurisnobismia ja marginaalisnobbailua. Oli sitten keskiössä tai rajamailla, missä tahansa tai mistä tahansa voi snobbailla.
Jokainen snobi on hyvä imitaattori.[1] Hän jäljittelee ihailemansa ihmisen asemaa ja tyyliä, tai sitten hän snobbailee kadehtimansa ihmisen tyylin vastakohdalla. Snobi on suorassa tai käänteisessä jäljittelysuhteessa halunsa mallin kanssa. Eikä se ole mikään salaisuus. Kaikille on ilmeistä mitä tai ketä snobi jäljittelee. Siinä mielessä snobismista puuttuu jäljittelyä salaava petos. Ainakin kaikki muut tunnistavat snobin halujen mallit. Juuri siitä hänet tunnistaakin snobiksi.
Silti mielellämme ajattelemme snobismia ominaisuutena, josta luojan kiitos itse olemme säästyneet. Oma mahdollinen snobismini on vain vitsikästä. Ei sitä kannata niin tosissaan ottaa. Sinun snobismisi voi olla jonkin verran ärsyttävää, mutta sen tai niiden snobbailu on kerrassaan sietämätöntä.
Lapsen intohimoista ihanteensa jäljittelyä voimme vielä katsoa suopeasti. On suorastaan liikattavaa nähdä kenen elkeitä hän matkii, kun tahtoo olla oikein pollee. Mutta miksi aikuisen snobbailu herättää niin suurta ärtymystä? Miksi aikuinen, jolla pitäisi olla resursseja yksilöllisyyteen ja tasavertaisuuteen sortuu snobbailuun?
Itse asiassa snobbailu on mahdollista vain tasavertaisuutta korostavassa yhteiskunnassa. Snobbailuhan on yritystä viestittää tasavertaisuutta jonkun ihailun kohteen kanssa. Patriarkaalisessa kulttuurissa tai diktatuurissa kenelläkään ei ole varaa snobbailuun. Siellä ei saa keinotekoisesti nostaa itseään jonkun ylemmän kaltaiseksi. Luokkayhteiskunnassa on vain mielistelyä, välinpitämättömyyttä tai kapinaa, mutta ei koskaan snobbailua.[2]
Tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa snobbailu sen sijaan on mahdollista. Demokratiassa voi ilman vaarallisia seuraamuksia yrittää kuulua luokkaan, johon ei oikeasti kuulu. Snobi samaistuu sellaiseen aateluuteen ja erinomaisuuteen, jota kukaan ei demokratiassa halua kumartaa.
Mikä siinä sitten ärsyttää?
Terapeuttisen knoppisäännön mukaan toisessa ärsyttää se mitä ei halua nähdä itsessään. Täytyykö siis itse olla kaappisnobi voidakseen ärsyyntyä julkisnobille?
Vain snobi pystyy hetkessä tunnistamaan snobin. Yhtä nopeasti kumpikin alkavat vihata toisiaan. Ylemmyyttä haluavalle ei ole mitään niin sietämätöntä kuin nähdä liian ilmeinen kopio omista haluistaan snobissa. Juuri siksi snobi on äkkiä paljastettava, ammuttava alas ja mieluiten saatettava koko kansan yhteisen pilkan kohteeksi. Se sopii hyvin kansalle, joka ei tulee toimeen ilman lempi-inhokkeja.
Snobi paljastaa sen mitä kaikki kilpaa haluavat. Juuri siksi hän on niin sietämätön. Siksi hän on myös helpoin valinta kun muiden keskenään kilpailevien erinomaisuuksien välinen jännite käy niin suureksi, että se tarvitsee purkautuakseen syntipukin.
Snobi ehkä pettää itseään, mutta ei ketään muuta. Kaikki muut näkevät hänen lävitseen. Mutta kaikki snobin läpinäkijät pettävät itseään häntäkin tehokkaammin. Meidän vihainen tuomiomme kohdistuu vain kilpailevaan malliin, jota itse seuraamme.
Toki voimme suhtautua snobiin sivistyneemminkin. Yksinkertaisesti vain nauramme hänet ulos. Nauru yhdistää kollektiiviseen itsetyytyväisyyteen kaikkia, jotka eivät huomaa nauravansa kaltaiselleen.
[1] Girard. Deceit desire..s.24.
[2] Girard. Deceit desire..s.69, 70.
